Sisäisen maailman korostaminen johtaa luontevasti onnellisuuden olemassaolon tavoitteeksi eikä esimerkiksi hyvää tai totuudellista elämää. Me olemme paljon enemmän ulkoisen todellisuuden armoilla kuin suostumme uskomaan. Voi olla, että usko tahdonvoimaan edistää onnellisuutta, mutta se ei kumoa elämään liittyviä realiteetteja.
Valinnan rajallisuus näkyy sekä suurissa että pienissä asioissa. Ostoskäyttäytymistä tutkineet psykologit ja ekonomistit ovat osoittaneet, kuinka paljon tilannetekijät vaikuttavat valintoihin. Meitä viedään kuin lammasta narussa.
Isot asiat taas valitsevat itse itsensä. Sellaisia ovat esimerkiksi rakastumiset ja opiskelualan valinnat. Tuskin koskaan valinnat näissä asioissa ovat rationaalisia.
Sisäistä maailmaa korostavat tutkijat – guruista puhumattakaan – pitävät onnellisuutta taitona, jota voidaan harjoitella. Harjoitus puolestaan vaikuttaa aivoihin onnellisuutta lisäävästi. Paradoksaalisesti tällä harjoituksella ei kuitenkaan ole mitään ulkoista kriteeriä toisin kuin urheilussa ja musiikissa tai kun kyse on lahjakkuuksien kehittämisestä.
Jos onnellisuutta voidaan harjoitella taitona, silloin myös muita persoonallisuuden piirteitä voidaan harjoittaa samaan tapaan. Ekstraversion osalta näin on tehtykin, mutta rauhallisuutta ja tasapainoisuutta ei samalla tavalla ole pidetty taitona. Kun kyseessä on vakava tasapainoisuuden puute, silloin puhutaan häiriöstä tai sairaudesta.
Onnellisuuden harjoittelu pohjautuu yksilökeskeiseen ideologiaan. Yhteinen onni jää silloin taka-alalle. Sosiaalinen yhteiselämä voi vaikeutua, jos jokainen ajattelee omaa onneaan ja käyttää muita oman onnellisuutensa välikappaleina. On kuin ulkomaailma olisi täynnä mahdollisia kokemuksia, joita voi mielensä mukaan muokata. Todellisuutta ei siis oikeastaan ole olemassa. Miten silloin voidaan kehittää yhteisiä pelisääntöjä, yhteistoiminnan muotoja ja standardeja? Eikö halu taistella epäkohtia vastaan silloin tunnu epäolennaiselta ja turhalta, koska oman mielen avulla noiden epäkohtien kielteiset vaikutukset voidaan poistaa?
Näiden ongelmien vuoksi on syytä tarkentaa kuvaa siitä, mitä asioita kuuluu hyvään elämään. Mitä silloin edellytetään yhteiskunnan rakenteilta ja hallinnolta? Miten ympäristöä tulisi muokata niin, että se edistää kaikkien tai ainakin enemmistön onnellisuutta? Silloin lähtökohtana ovat ihmisen arvokkuutta edistävät asiat.
Onnellisuustaitojen asemasta on syytä arvioida, millaisia taitoja ja kyvykkyyksiä yksilöillä on hyvää elämää varten (Nussbaum, 2011). Tällaisia kyvykkyydet tai oikeastaan elämisen ehdot liittyvät esimerkiksi terveyteen, turvallisuuteen, toimeentuloon, koskemattomuuteen, liittymiseen, ihmisoikeuksiin ja oman elämän hallintaan. Silloin puhutaan yleensä hyvinvoinnista eikä ajatella, että kyseessä on koettu hyvinvointi tai onnellisuus. On olemassa hyvinvoinnin ehtoja, jotka pätevät kaikkialla.
Yksilön kokemus lähtökohtana johtaa siihen, että objektiivisia hyvän elämän ehtoja ei enää tarvitse eikä ehkä pidäkään määritellä. Jokainen määritelköön oman onnensa ehdot. Tämä näkyy jo vahvasti siinä, miten luontevasti ihmiset nykyisin antavat tällaisia vastauksia:
- Elän nykyhetkessä, tässä ja nyt ja pidän siitä kiinni. Ei ole hyvä eikä pahaa.
- Olen uskollinen itselleni. Tavoittelen onnea omalla tavallani.
- Minulla on oikeus elää omaa elämääni.
Jos kaikki ajattelevat näin, miten yhteiselämän käy? Eikö kompromissien tekeminen käy silloin mahdottomaksi?
Lähteet
- Lavazza, A. (2016). Happiness, psychology, and degrees of realism. Frontiers in Psychology. 7:1148.
- Dawes, R. (1994). House of Cards. Psychology and Psychotherapy Built on Myth. New York, NY: FreePress.
- Ehrenreich, B.(2009). Smile or Die. How Positive Thinking Fooled America and the World. Londra: Granta.
- Nussbaum, M. (2011). Creating Capabilities. The Human Development Approach. Cambridge, MA: Harvard University Press.