Miten minusta tuli positiivinen psykologi?

Omien valintojen ja kiinnostusten juuria on vaikea tavoittaa. Taustalla on aina peritty temperamentti, mutta myös ympäristötekijät vaikuttavat. Koulussa minua kiinnostivat historia ja psykologia. Yhtenä uran valinnan sytykkeenä oli Eino Kailan teos Persoonallisuus, jonka luin matkustaessani varusmiespalvelukseen Ouluun syksyllä 1963. Valitsin psykologian alakseni lähtiessäni opiskelemaan Tampereen yliopistoon (silloin Yhteiskunnallinen korkeakoulu). Opiskellessani toista vuotta psykologian laitokselle tuli opettajaksi Fullbright-professori Olaf W. Millert, joka houkutteli minut lähtemään Yhdysvaltoihin lukuvuodeksi 1966-7. Valintansa perusteeksi hän sanoi, että olin kuulemma ainoa, joka nauroi hänen vitseilleen! Millert kehotti minua lukemaan Viktor Franklin kirjoja, joista pidin kovasti. Varmaan myös hänen positiivinen persoonallisuutensa vaikutti kiinnostuksiini. Hän ei ollut innostunut “negatiivisesta psykologiasta”, sillä hänen mentorinsa oli Gordon Allport, viime vuosisadan puolivälin positiivisen psykologian edustaja. Tuo aika oli vielä psykoanalyysin kulta-aikaa.

Ensimmäinen kiinnostuksen kohteeni olivat mielisairaalapotilaat, siis tyypillinen “negatiivisen psykologian” tutkimuskohde. Harjoittelin Hattelmalan sairaalassa Hämeenlinnassa eivätkä kokemukseni sen ajan hoidosta olleet kovinkaan myönteisiä. Yksi ensimmäisiä ostamiani kirjoja oli Benjamin ja Dorothea Braginskyn ja Kenneth Ringin kirjoittama Methods of madness. The mental hospital as a last resort (Hulluuden metodit. Mielisairaala viimeisenä turvapaikkana). En enää muista, mistä sen sain käsiini, mutta ostin sen heti ilmestymisvuonna (1969) ja innostuin kovasti. Sen pohjalta lähdin samana vuonna tekemään lisensiaatintutkimustani.

Kirjan nimi ei ole positiivinen, sillä siinä puhutaan viimeisestä turvapaikasta. Nimi heijasti tuon ajan yleistä käsitystä, jonka mukaan mielisairaan kohtalo oli ankea, sillä tutkimusten mukaan mielisairaalaa pidettiin vankilaa pahempana paikkana. Mielisairaaloissa potilaan tila yleensä pikemminkin huononi kuin parani, jos siellä oltiin useita kuukausia ja jopa vuosia. Sairaalasta tuli monille hänen viimeinen turvapaikkansa. Kirjan sisällössä viehätti sen uusi näkökulma. Nuorta tutkijaa miellytti tapa, jolla siinä haastettiin vallitsevat käytännöt ja ajattelutavat.

Kirjan tekijöiden mukaan mielisairaalapotilas ei ole passiivinen, hoitajien tahtoon mukautuva irrationaalinen olento, vaan hän pystyy kontrolloimaan omaa elämäänsä jopa mielisairaalassa. Hän ei ole tahdoton uhri, vaan pystyy “toteuttamaan itseään” jopa mielisairaalan karuissa olosuhteissa. Hän haluaa elää mukavaa ja miellyttävää elämää aivan samoin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tämä tavoite on usein aivan vastakkainen sille, mitä hoitohenkilökunta haluaa. Henkilökunta haluaa potilaiden ottavan vastuuta itsestään ja luopuvan harhoistaan. Mielisairaat toimivat kuitenkin hyvin samaan tapaan kuin ihmiset mielisairaalan ulkopuolella eivätkä siten kuin hulluilta olisi syytä odottaa.

Tämä tulkinta oli siten aivan toisenlainen kuin se, joka tuohon aikaan vallitsi. Mielisairaat nähtiin poikkeavina ihmisinä, joilla myös motiivit olivat muihin verraten outoja. He eivät hallinneet itseään, vaan vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä heidät yleensä asetettiin holhouksenalaisiksi. Kun pääasiallinen diagnoosi oli skitsofrenia eli jakomielitauti, jo tuo nimike kuvasi sitä, miten toivottomasta tilasta oli kysymys. Lääkkeet lievittivät oireita mutta kuntoutuksesta ei juuri puhuttu. Tuolloin niin yleinen suojatyö pikemminkin laitostutti potilaita.

Kirjoittajat uskoivat, että potilaat haluavat ja pystyvät vaikuttamaan omaan elämäänsä. Heidän toiveensa ja pyrkimyksensä oman elämänsä suhteen olivat aivan samoja kuin kenellä muulla tahansa. Kuvaus, jonka mukaan he olivat alistuvia ja johdateltavia olentoja, oli virheellinen. Ne keinot, joita he käyttivät oman elämänsä hallintaan, eivät useinkaan olleet suoria, vaan usein huomaamattomia mutta silti tehokkaita. Suora kapinointi ei auttaisikaan mitään, vaan johtaisi vahvempaan lääkitykseen, sillä se tulkittaisiin sairauden oireena.

Nämä kriittiset ajatukset eivät olleet uusia, sillä esimerkiksi Thomas Szasz oli jo usean vuoden ajan ankarasti arvostellut mielisairaalahoitoa, samoin mm. Ronald Laing Englannissa ja Franco Basaglia Italiassa. He näkivät mielisairaalahoidon yhteiskunnan harjoittamana kontrollina, jonka tavoite oli saada poikkeavat ihmiset kuriin. Szasz käytti ilmaisua ”mielisairauden myytti”, jolla hän tarkoitti sitä, että puhe mielisairaudesta on analogia, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Poikkeava käyttäytyminen ei ole sairautta, vaan kyse on elämisen ongelmista, jollaisina niitä tulee käsitellä.

Braginskyt ja Ring osoittivat tutkimuksillaan, että mielisairaalapotilaiden toimintaa voidaan kuvata sopeutumistyyleillä, jotka vastaavat heidän aikaisempia elämänvaiheitaan. Potilaat vastaavat omalla omintakeisella tavalla kysymykseen “Miten mielisairaalassa pärjää parhaiten ja miten siellä voi elää hyvää elämää?”. Tutkijat erottivat kolme sopeutumistyyliä, joita käyttävät he nimesivät osastolaisiksi, sosiaalisiksi ja työläisiksi. Osastolaiset halusivat olla omissa oloissaan eivätkä olleet kiinnostuneita terapiasta tai työn tekemisestä. Sosiaaliset taas hakeutuivat toistensa seuraan ja kävivät usein vilkkaita keskusteluja monista asioista. Työläiset hakeutuivat työhön ja käsillä tekemiseen ja kokivat sen omakseen. Muut asiat eivät heitä sanottavasti kiinnostaneet.

Kävi myös ilmi, että monet halusivat välttää sairaalasta lähtemistä, koska sairaalan ulkopuolella ei ollut heille mitään tarjolla. Monen potilaan elämä oli tasapainoilua oman psyykkisen tilan suhteen. Toisaalta oli oltava niin vähän oireita, että saattoi olla avoimella osastolla ja toisaalta oli ilmaistava riittävästi oireita, ettei tarvinnut lähteä sairaalasta. Tutkijat osoittivat, että eri tavoin järjestetty potilashaastattelu laukaisi erilaisia oireita. Jos psykiatri arvioi potilaan mahdollisuuksia lähteä sairaalasta, oireita oli huomattavasti enemmän kuin jos arvioitiin hänen oikeuttaan jatkaa avo-osastolla.

Kyseessä ei ollut harkittu toimintastrategia niin, että potilas olisi mielessään tuuminut: “Nyt minun täytyy esiintyä siten kuin hullulta odotetaan, jotta minun ei tarvitse lähteä sairaalasta.” Eivät tavallisten ihmisen strategiatkaan ole aina tietoisia, vaan usein hyvin automaattisia. Kuitenkin potilaat osasivat kysyttäessä ilmaista toiveensa, joita heidän toimintansa vastasivat.

Tämä lähestymistapa ohjasi omaa toimintani sekä tutkijana että kuntoutustyön kehittäjänä. Pääsin mukaan Sopimusvuori ry:n terapeuttisten yhteisöjen toimintaan vuonna 1971 ja 1980-luvun alussa sain vastuulleni Valtakunnallisen skitsofreniaprojektin puitteissa tehtävän pitkäaikaispotilaiden kuntoutukseen liittyvän tutkimus- ja kehittämistyön. Kannustavana opastajana minulla oli psykiatrian professori Erik Anttinen, jonka termi “katteellinen optimismi” miellytti minua. Tällä hän tarkoitti sitä, että kuntoutuksessa ja elämässä optimismin on aina oltava mukana, mutta myös realismia tarvitaan. Ihmiselämään mahtuu sekä nousuja että laskuja. Anttinen – ja koko Sopimusvuori – edusti siis positiivista psykologiaa, joskaan tuota käsitettä ei tietenkään silloin tunnettu.

Englannista peräisin oleva Maxwell Jonesin kehittämä terapeuttisen yhteisön idea tarjosi 1960-luvulta alkaen positiivisen vaihtoehdon psykiatriseen hoitoon ja kuntoutukseen. Lähtökohtana oli tasa-arvoinen potilaiden ja henkilökunnan vuorovaikutus ja usko siihen, että myös mielisairaiksi nimetyissä ihmisissä on voimavaroja, kun heille annetaan mahdollisuuksia. Vastuullisuus, aktiivisuus ja yhdessä toimiminen olivat niitä periaatteita, joiden varaan toiminta rakentui. Uutta suhtautumista kuvasti myös se, että yhteisöön kuuluvat olivat jäseniä, asukkaita tai asiakkaita, kuten heitä Sopimusvuoressa nimettiin. (Jälkikäteen voi pohtia, oliko asiakas hyvä nimi, mutta siihen päädyttiin.)

Halusin tutkimuksessani suoraan kysyä potilailta, mitä he ajattelivat elämästään ja miten he arvioivat omia ominaisuuksiaan. Tuolloin yleinen tapa tutkimuksissa oli se, että potilaita tarkkailtiin ja haastateltiin, jonka jälkeen psykiatri teki heistä kliinisen arvionsa. Potilaiden kykyyn arvioida omaa tilaansa ei juuri luotettu. Näistä potilaisiin kohdistuvista tutkimuksista siirryin vähitellen myös tavallisten ihmisten tutkimiseen. Minua kiinnostivat ongelmien ohella myös heidän vahvuutensa. Laadin sellaisia uusia mittareita, joilla näitä vahvuuksia oli mahdollista saada esiin.

Seuraavassa esimerkkejä niistä tutkimustuloksista, joita yli 40 vuoden aikana olen saanut.

Mielisairaalapotilaiden kokemukset sairaalasta (1969)

Lisensiaattityössäni haastattelin 90 potilaan kokemuksia sairaalasta. Kysyin muun muassa heidän tyytyväisyyttään sairaalassaoloon. Kun heidän vastauksensa muunnettiin prosenteiksi asteikon maksimista, potilaat olivat 75-prosenttisesti tyytyväisiä kohteluunsa. Hoito ja ruoka olivat 65-prosenttisesti tyydyttäviä, mutta tovereista ei ollut kovin paljon iloa (58 %). Vain ajan kulumisesta annettiin kielteiseen suuntaan painottuva arvio (46 %).  Tämä tulos siis tarkoittaa, että potilaat olivat melko tyytyväisiä elämäänsä. Järkevää tekemistä oli sairaalassa vaikea löytää. Se oli hoitohenkilökunnan ja potilaiden yhteinen ongelma.

Minulle oli kuitenkin yllätys, että yleiskuva oli näinkin positiivinen. Odotin, että arviot olisivat olleet kielteisempiä. Aivan samoin kuin Braginskyn tutkimuksessa moni potilaista ei halunnut lähteä sairaalasta, koska siitä oli tullut heille, jos ei viimeinen turvapaikka, niin ainakin kiinni pitämisen arvoinen turvapaikka. Muuta ei ollut silloin tarjolla. Moni oli menettänyt kotinsa.

Toinen tärkeä havainto positiivisen psykologian näkökulmasta oli se, että potilaiden arviot vaikuttivat hyvin realistisilta. Heillä oli siis aivan ilmeisesti oireiden ohella hyödyllisiä taitoja ja vahvuuksia.

Hyvinvointitutkimuksia (1978)

Nuorista aikuisista (18 – 35 -vuotiaita) koostuvat ryhmät kerättiin Törnävän mielisairaalasta (34), sairaalan yhteydessä toimivalta mielenterveysasemalta (52) sekä Seinäjoen työväenopistolta (48). Viisiportaisella asteikolla heiltä kysyttiin tyytyväisyyttä työhön, ihmissuhteisiin, terveyteen, taloudelliseen tilanteeseen ja tulevaisuuteen. Näiden neljän asteikon summan muunsin jälleen 0–100 -asteikolle. Tuo summa kuvasi siten laajasti elämän laatua ja koettua tyytyväisyyttä.

Vertailuryhmä	79,8
Mielenterveysaseman potilaat	68,8
Sairaalan potilaat	59,8

Tulosten mukaan tyytyväisyys oli vertailuryhmässä korkea ja aleni suoraviivaisesti siirryttäessä mielenterveysasemalle (jota sanaa silloin käytettiin) ja edelleen sairaalaan.

Tutkimuksessa vastaajia pyydettiin kuvaamaan myös niitä vahvuuksia (voimanlähteitä), joita heillä oli. Vertailuryhmän tärkeysjärjestys keskiarvojen perusteella oli seuraava:

1. Perhe ja puoliso
2. Pätevyys työssä
3. Nopea toipuminen vastoinkäymisistä
4. Läheisten tuki
5. Usko Jumalaan
6. Tukea antava elinympäristö
7. Myönteinen ajattelu
8. Mielenkiintoiset harrastukset
9. Usko kohtaloon
10. Luonteen kestävyys
11. Poliittinen näkemys

Potilasryhmissä tulokset olivat perheen ja puolison, työn merkityksen ja toipumisen osalta kielteisempiä kuin vertailuryhmässä.

Kasvatus ja minäkuva (1983-6)

Yhdessä opiskelijoitteni kanssa tutkin nuorten aikuisten kokemuksia kasvatuksestaan ja omasta persoonallisuudestaan. Tutkimus sisälsi paljon kysymyksiä kasvatuksesta ja persoonallisuuden eri puolista.

Kuviossa 1 on esitetty noin 850 nuoren aikuisen arvioita omista vahvuuksistaan tässä kasvatus- ja minäkuvaprojektissa. Suurin osa näistä on ominaisuuksia,  joita voidaan pitää vahvuuksina tai hyveinä. Tässäkin kuviossa alkuperäiset pisteluvut on muunnettu prosenttiluvuiksi. Yli 50:n menevät arvot ovat asteikon myönteisellä puolella ja 50:n alittavat ovat kielteisiä.

Kuvio 1. 850 henkilön
arviot omista vahvuuksistaan.

Tuloksista voidaan tehdä seuraavia havaintoja. Arviot kallistuivat asteikon myönteiselle puolelle, vaikka joukossa oli muutamia ominaisuuksia, joissa arviot ovat hiukan kielteisiä. Ehkä yllättäen yksi näistä on itseluottamus, joka 1980-luvulla nähtiin suomalaisten ongelmana. Vahvuuksina erottuvat erityisesti oikeudenmukaisuus ja luotettavuus. Myös huumorintaju, tiedonhalu ja avuliaisuus ovat ominaisuuksia, joita vastaajat näkivät itsessään. Kriittisimmin arvioidaan sosiaalisia taitoja ja luovuutta. Kuvastaako tämä myös yleistä kansallista stereotypiaa 1980-luvulla? Olihan tapana hokea, että suomalaiset ovat melankolisia, sulkeutuneita, kateellisia eivätkä luottaneet itseensä.

Sopimusvuori ry:n tutkimukset vuosina 1971 – 2006

Sopimusvuori ry perustettiin vuonna 1970. Sen tehtävänä oli edistää Tampereella ja lähikunnissa psykiatristen potilaiden kuntoutusta. Tavoitteena oli tarjota sairaalasta lähteville potilaille monenlaisia avohoidon palveluita, kuten kuntoutuskoteja, pienkoteja, asuntoja, päiväkuntoutusta ja suojatyötä. Tutkimusta on 35 vuoden aikana tehty paljon eikä sitä ole mahdollista yksityiskohtaisesti kuvata. Esitän kuitenkin muutaman tuloksen positiivisen psykologian näkökulmasta. Jo toiminnan alkuvaiheissa pantiin painoa asiakkaiden arkielämän taidoille, joita myös arvioitiin tutkimusten avulla. Kävi ilmi, että taidoilla oli yhteyttä asiakkaiden selviytymiseen.

Vuonna 1990 tehdyssä tutkimuksessa 136 asiakasta arvioi käsitystään elämän tarkoituksesta. Vastaukset annettiin liukuvalla asteikolla 0:sta 100:aan. Vastausten keskiarvoksi tuli 75, joka siis on selvästi asteikon myönteisellä puolella. Vastausten jakauma on esitetty kuviossa 2.

Kuvio 2. 136
Sopimusvuori ry:n asiakkaan arviot elämän tarkoituksesta 0-100 -asteikolla.

Vaikka nämä ihmiset olivat usein kokeneet kovia ja joutuneet olemaan vuosikausiakin mielisairaalassa, useimmat heistä olivat sitä mieltä, että elämä on mielekästä ja että sillä on jokin tarkoitus. Toki joukossa oli niitäkin, joiden mukaan asia on hyvin vaikea ja muutamia, jotka olivat sitä mieltä, että elämässä ei ole mitään järkeä. Saatu tulos ei eroa paljoakaan siitä, mitä väestöä edustavilla otoksilla on saatu. Ihmisillä on taipumusta ajatella, että myös suuriin vastoinkäymisiinkin liittyy jokin tarkoitus.

Vuonna 2000 tehdyssä laajassa tutkimuksessa oli mukana 261 asiakasta. Tutkimuksessa käytettiin mm. seuraavia graafisia 0-100 -asteikoita:

• tyytyväisyys elämään
• itseluottamus
• mieliala
• elämänasenne (optimismi –
  pessimismi)

Näiden keskiarvot olivat
67, 61, 64 ja 66. Tyytyväisyyden jakautuma on esitetty kuviossa 3.

Kuvio 3.
Elämäntyytyväisyyden jakauma Sopimusvuoren asiakkailla v. 2000 (N= 261).

Kaikkien neljän asteikon jakaumat muistuttavat siinä toisiaan, että myönteisiä arvioita on selvästi enemmän kuin kielteisiä. Tämä kuvastaa ihmisten suurta sopeutumiskykyä sekä toivottavasti myös sitä, että Sopimusvuoressa voitiin elää parempaa elämää kuin laitosolosuhteissa.

Eräässä pro gradu -tutkimuksessa havaittiin, että Sopimusvuoren asiakkailla oli paljon enemmän positiivisia kuin negatiivisia kokemuksia ja tunteita päivän aikana. Esimerkiksi naurua oli enemmän kuin itkua ja tuen saamista enemmän kuin tuen puutetta.

Liikunta ja hyvinvointi (1993-1995)

Suomen Liikuntatieteellisen Seuran toimeksiannosta tein sarjan tutkimuksia, joissa tutkittiin liikunnan ja hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä. Taulukossa 1 kahdesta suurehkosta ryhmästä on poimittu paljon ja vähän liikkuvat ja heitä on verrattu keskenään hyvinvoinnin muuttujilla. Erot ovat odotetun suuntaisia ja näkyvät hiukan selvemmin vanhemmalla ikäryhmällä (yrityksen työntekijät). Liikunnallisuus liittyy hyvinvoinnin kokemiseen. Tulos ei kerro vaikutusten suuntaa, sillä on mahdollista, että hyvinvointi antaa mahdollisuuden liikunnan harrastamiseen.

__________________________________________________________________

Taulukko 1. Psyykkisen hyvinvoinnin keskiarvot kuudella analogia-asteikolla kahdessa ryhmässä (Suuren suomalaisen yrityksen työntekijät ja korkeakouluopiskelijat) liikunta-aktiivisuuden mukaan ryhmiteltynä.

	Yritys	Yritys	Opiskelijat	Opiskelijat
	vähän	paljon	vähän	paljon
Ryhmän koko:	20	14	20	21
1. Fyysinen kunto	52	90	53	94
2. Vointi	76	93	83	89
3. Itseluottamus	70	84	73	82
4. Mieliala	65	83	70	81
5. Tyytyväisyys	69	74	68	80
6. Ahdistus	36	23	32	25
Liikunnan määrä	0–20	90–100	0–20	95–100

Asteikkojen vaihteluväli on 0-100, jossa 0 = ominaisuuden puuttuminen tai
erittäin vähäinen arvo ja 100 = ominaisuuden erittäin suuri arvo. Jokaiseen
kymmenlukuun liittyi jokaisessa asteikossa lyhyt asteikkoarvon kuvaus. Hajonta vaihteli
14:n ja 17:n välillä ja on useimmiten noin 15. Tällaisesta asteikosta
esimerkkinä on onnellisuuden mittari tämän kirjoituksen lopussa.

Liikunta-aiheisista kirjoituksistani Liikunta ja Tiede -lehdessä on toisaalla kotisivullani luettelo.

Varusmiesten elämäntilanne 1980 ja 2004

Tein vuonna 1980 Parolassa laajan tutkimuksen 262 varusmiehelle. Inkeri Hintala toisti saman tutkimuksen v. 2004. Tutkimuksessa oli mukana 263 varusmiestä Varusmiehet saivat arvioida elämäntilannettaan ennen varusmieheksi tuloa. He arvioivat tyytyväisyytensä seitsemään alueeseen:

1. Perhe- ja ihmissuhteet
2. Työ tai opiskelu
3. Oma terveys
4. Läheisten terveys
5. Taloudellinen tilanne
6. Läheisten ongelmat tai vaikeudet
7. Tulevaisuus

Näiden keskiarvoksi
0-100-asteikolle muunnettuna tuli vuonna 1980 71,50 ja vuonna 2004 71,25.
Muutosta ei siis 24 vuoden aikana tapahtunut tyytyväisyydessä elämään.
Tulevaisuuden arviot olivat vuonna 2004 hiukan optimistisempia kuin 24 vuotta
aikaisemmin. Vuonna 2004 käytettiin myös 0-100 -asteikoita. Tyytyväisyyden
keskiarvo oli 74,9 ja mielialan 72,6. Nämä arviot ovat hyvin myönteisiä, joskin
joukossa on aina niitä, joiden arviot omasta elämästä ovat kielteisiä.

Onnellisuusbarometrit (2005–2008)

MTV3:n toimeksiannosta olen tehnyt seitsemän eri tutkimusta, joissa vastaajien lukumäärä on vaihdellut 1000:n molemmin puolin. Vastanneet edustavat varsin hyvin Suomen kansaa. Seuraavassa muutamia tuloksia näistä seitsemästä tutkimuksesta (kuviot 4-7). Vastaajat ovat näissä tutkimuksissa antaneet hyvin myönteisen kuvan elämästään.

Kuvio 4. Onnellisuuden jakautuma (N=827). Vastaukset painottuvat myönteiseen suuntaan, mutta joukossa on myös niitä, jotka arvioivat itsensä pikemminkin onnettomiksi kuin onnellisiksi.

Kuvio 5. Millaista on oma nykyinen elämäsi verrattuna vanhempiesi elämään? Vastausten lukumärät vaihtoehdoittain (1= selvästi vaikeampaa …. 5= selvästi helpompaa). Vastaajat (990) olivat vahvasti sitä mieltä, että heidän elämänsä on ollut helpompaa kuin heidän vanhempiensa.

Kuvio 6. Mihin suuntaan oma elämäsi näyttää kehittyvän? Vastausten lukumärät vaihtoehdoittain (1= paljon huonompaan  ….. 5= paljon parempaan suuntaan). Vastaajat (990) olivat sitä mieltä, että heidän elämänsä muuttuu parempaan suuntaan.

Monien tulosten joukosta kannattaa vielä poimia tulos, jonka mukaan tulojen suuruus oli vahvassa yhteydessä oikeudenmukaisuuteen. Mitä suuremmat tulot, sitä oikeudenmukaisempana oman elämänsä koki.

Terapiaan liittyvät tutkimukset

COPD-potilaiden eli kroonista keuhkojen ahtautumaa sairastavien kuntoutusohjelman vaikutusten tutkimus herätti huomiota ulkomaita myöten. Tutkimus tehtiin TAYSin keuhkosairauksien osastolla yhdessä ylilääkäri Aarne Lahdensuon kanssa. Sain sen johdosta kutsun luennoimaan Quebeckiin, Kanadaan. Tämän tutkimuksen vahvuutena oli useita kertoja tehty seuranta. Hyvinvoinnin ja terveydentilan mittauksia tehtiin ennen ohjelman alkamista, sen aikana ja kaksi kertaa sen päättymisen jälkeen. Tulokset olivat positiivisia. Ohjelma edisti potilaiden hyvinvointia.

Ohessa artikkelin englanninkielinen tiivistelmä.

Changes in physical competence, respiratory symptoms, well-being, emotional state, level of depression, every-day coping skills, and general activity and independence were studied in 40 chronic obstructive pulmonary disease patients participating in an intensive 3-week rehabilitation program. Both patient and staff ratings were used. Expectations and attitudes prior to rehabilitation were also measured. The study design included a 3-week basal period, a 3-week rehabilitation period and a 6-month follow-up. The immediate effects of rehabilitation on the variables which described subjective experiences were positive: well-being, emotional state and respiratory symptoms improved significantly (p < 0.001, p < 0.01 and p < 0.01, respectively). By the end of the follow-up period, however, all the treatment effects had dissipated. No significant effects of rehabilitation could be seen in every-day coping skills, general activity and independence or level of depression. It was not possible to predict the rehabilitation response on the basis of the patients’ attitudes, expectations, level of depression or age. We conclude that pulmonary rehabilitation causes transient improvement in respiratory symptoms and some subjectively characterized psychosocial variables and that this improvement is unpredictable by attitude and expectation variables.

Ojanen, M., Lahdensuo, A., Laitinen J. & Karvonen J. (1993). Psychosocial changes in patients participating in a chronic obstructive pulmonary disease rehabilitation program. Respiration, 60, 96 – 102.

Terapiastako ratkaisu

Vuonna 2004 julkaistu NLP-painotteisen terapian tutkimus oli Suomen olosuhteissa uraa uurtava. Vastaavia tutkimuksia oli tuolloin Suomessa tehty vähän. Tutkimuksen yhtenä vahvuutena voitaneen pitää sitä, että kuuluin kognitiivisen käyttäytymisterapian yhdistykseen. Usein näiden tutkimusten ongelmana on ollut se, että tutkija edustaa jotakin suuntaa ja haluaa tietenkin tuon terapian olevan tuloksellista. Tällä kertaa tutkimuksen vetäjä ei ollut sitoutunut NLP:hen eikä edes tiennyt tästä terapiasta paljon mitään.

Tutkimuksesta tehtiin kirja, jonka nimeksi tuli Terapiastako ratkaisu. NLP-perustaisen psykoterapian tutkimus (kustannus ai ai oy). Julkaisutilaisuudessa tutkimusta kuvattiin seuraavasti (alla). Se käyköön tämän tutkimuksen esittelystä. Vielä on syytä lisätä, että tutkimuksen keskeisenä vahvuutena oli seuranta 1,5 – 2 vuoden kuluttua terapian päättymisestä.

Tutkimus tuo merkittävän lisän sekä lyhytterapian että yleensä psykoterapian tuloksellisuuden tutkimuskirjallisuuteen. Siinä pohditaan yksityiskohtaisesti kansainvälisen tutkimusaineiston pohjalta, miten psykoterapian tuloksellisuutta voidaan tutkia. Samoin tarkastellaan hyvinvoinnin määrittelyä ja mittaamista.

Tämän NLP-psykoterapian tutkimuksen toteuttaminen on mukautettu todellisen psykoterapian ehtoihin käytäntöä liiaksi häiritsemättä. Tieteelliset ja metodiset ratkaisut on tehty avoimesti ja dokumentoidusti perustellen.

Alku- ja päätemittauksen lisäksi tutkimuksessa tehtiin lyhyt- ja pitkäaikainen seurantamittaus.  Tutkijoiden johtopäätös on, että NLP-perustainen psykoterapia on tuloksellista. Terapian tulokset ovat kahden vuoden seurannan perusteella pysyviä ja  kokonaisuutena samanlaisia kuin seurannan sisältävissä terapiatutkimuksissa yleisestikin.

NLP-psykoterapian toimivuudesta saa nopean käsityksen kirjan kuvioiden, taulukoiden ja kehyksiin nostettujen pääkohtien avulla.  Vaativa lukija ilahtuu tutkimuksen  tieteellisten lähtökohtien huolellisesta pohdinnasta.

Tutkimukseen osallistuneet terapeutit ovat hyvin koulutettuja ja kokeneita NLP-terapeutteja. Tutkimusjohtaja, professori Markku Ojanen, on käyttäytymis-kognitiivisen terapiasuunnan edustaja, jolla on pitkäaikainen ja laaja-alainen tieteellisen tutkimuksen kokemus.

Kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan liittyvä seurantatutkimus tehtiin psykologian laitoksella lehtori Raimo Lappalaisen johdolla. Tutkimusta voidaan parhaiten kuvata englanninkielisen tiivistelmän avulla:

Raimo Lappalainen, Tuula Lehtonen, Eerika Skarp, Eija Taubert, Markku Ojanen, Steven C. Hayes (2007). The impact of CBT and ACT models using psychology trainee therapists: A preliminary controlled effectiveness trial. Behavior Modification, 31, 488 – 511.

The present study compares the impact of individualized treatment provided by trainee therapists based on a traditional cognitive behavior therapy (CBT) and acceptance and commitment therapy (ACT) model. Fourteen therapists were given initial training in CBT and ACT. Outpatients (N = 28) were randomized to either approach, with each therapist treating one client within each model, linked to a functional analysis. Clients treated within an ACT model showed better symptom improvement than the CBT clients, despite the fact that students felt initially less knowledgeable about ACT and were more fearful throughout when it was used. CBT improved client self-confidence more rapidly than ACT, and ACT improved acceptance more than CBT. Both processes predicted better outcomes; acceptance remained predictive when controlling for self-confidence but not vice versa. Overall, therapists with limited training in both models got better results with ACT and the processes of change fit with the ACT model.

Sotaorpojen seurantatutkimus (2012-2013)

Tein kerättyjen tietojen perusteella kirjan, jonka nimeksi laitoin Selviytyjiä ja kukoistajia. Tutkimus sotaorpojen elämästä ja hyvinvoinnista. Kirjan takakannessa on tällainen teksti:

Selviytyjiä ja kukoistajia on ensimmäinen suomalainen tutkimus viime sotien vuoksi orvoiksi jääneiden hyvinvoinnista. Muissakaan sotaa käyneissä maissa vastaavia tutkimuksia ei ole tehty, vaikka sotaorpojen määrä oli suuri. Koska itse olen sotaorpo, tunsin, että tällainen tutkimus olisi syytä tehdä, niin kauan kuin sellainen vielä on mahdollista.

Tässä kirjassa on tarjolla kolmenlaista tietoa. Kuvaan ensinnäkin noin tuhannelle sotaorvolle tehdyn kyselyn tuloksia. Toiseksi he ovat saaneet täydentää kyselyä omakohtaisilla kertomuksilla. Mukana on runsaasti sotaorpojen kokemuksia elämänsä eri vaiheista. Kolmanneksi esittelen menetyksiin, kriiseihin ja traumoihin liittyvää tutkimusta. Näiden tutkimusten avulla saadaan tietoa siitä, miten lapset, nuoret ja aikuiset sopeutuvat sellaisiin menetyksiin ja vaikeisiin asioihin, joita jokainen joutuu elämässään kokemaan.

Vaikka moni sotaorpo on kokenut vaikeita asioita, he eivät suinkaan ole epäonnistuneet, vaan ovat voittaneet vaikeutensa ahkeruudella, myönteisellä asenteella ja suomalaisella sisulla. Sen vuoksi valitsin kirjan nimeksi Selviytyjiä ja kukoistajia.

Selviytyjiä ja kukoistajia (2013)

Psykososiaaliset tekijät syöpää sairastavilla 1998–2019.

Tämä erikoistutkija Ulla-Sisko Lehdon johdolla tehty seurantatutkimusten sarja on kestänyt jo yli 20 vuotta. Tutkimuksia on tehty sekä Tampereen että Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Tutkimuksilla on useita vahvuuksia. Potilaat on saatu hyvin mukaan tutkimukseen. Tutkimuksesta kieltäytyneitä on ollut vähän. Seurannat ovat yleensä kestäneet vähintään viisi vuotta. Tutkimuksessa on käytetty hyvin laaja-alaisesti terveyden ja hyvinvoinnin mittareita.

Tutkimusten luettelo on toisaalla kotisivullani liitteenä.

Mittareiden kehittäminen (1969–2015)

Olen laatinut “kuvailevia graafisia asteikoita” yli 50 eri ominaisuuksiin liittyen. Noin 20 vuoden aikana olen laatinut pääasiassa 0 – 100 -asteikoita, koska ne ovat osoittautuneet hyvin helpoiksi käyttää. Olen tutkinut näiden asteikoiden yhteyksiä useista kysymyksistä koostuviin mittareihin. Korrelaatiot ovat olleet korkeita. Nämä menetelmät ovat siten osoittautuneet luotettaviksi. Näitä mittareita ovat käyttäneet monet hyvinvoinnista kiinnostuneet tutkijat. Hyvän asteikon laatiminen on aina vaativa tehtävä, sillä asteikon on tarjottava selkeitä vaihtoehtoja, joissa tutkittu ominaisuus muuttuu mahdollisimman tasavälisesti.

Alla on esimerkki onnellisuutta mittaavasta asteikosta. Suomalaisten hyvinvoinnissa, tyytyväisyydessä ja onnellisuudessa on tapahtunut perin vähän muutoksia sinä aikana, kun olen tutkimusta tehnyt. 40 vuotta sitten käytin vielä tavanomaisia viisiportaisia väittämiä, joten vertailu noin 20 myöhemmin käyttämiini 0 – 100 -asteikoihin ei ole aivan yksioikoista. Siinä määrin tulokset ovat olleet tuon 40 vuoden ajan samanlaisia, että muutosta on tapahtunut vain vähän tai ei ollenkaan. Olemme siis olleet onnellista ja tyytyväistä kansaa jo pitkään. Ihmiset voivat kukoistaa suurten vaikeuksien jälkeen. Tämä on yksi syy siihen, että minusta tuli positiivisen psykologian tutkija.

Kuten parissa muussa positiiviseen psykologiaan liittyvässä kirjoituksessani kuvaan, positiivisuus ei suinkaan ole helposti omaksuttava asia silloin, kun elämä koettelee. On toki hienoa, että elämme hyvinvointivaltiossa, joka jo sinänsä kohottaa Suomen ja muiden Pohjoismaiden onnellisuutta, mutta myös Suomessa on aivan riittävästi ongelmia, joihin positiivisuuden hokeminen ei pure. Tarvitaan entistä parempaa hoitoa ja kuntoutusta sekä taloudellisen eriarvoisuuden vähentämistä. Näihin luotan enemmän kuin positiivisen ajattelun opettamiseen. Olemme vastuussa yhteisestä onnesta eikä vain omasta onnellisuudesta.

ONNELLISUUS

Miten onnellinen olet ollut kuluneen kuukauden aikana? Oletko onnellinen vai tunnetko itsesi onnettomaksi? Vedä lyhyt poikkiviiva pystysuoran janan poikki siihen kohtaan, joka parhaiten kuvaa sinua. Lue kaikki vaihtoehdot läpi ja valitse osuvin vaihtoehto. Onnellisuutta kuvaava asteikko on jatkuva; poikkiviivan voi vetää kahden kuvauksen väliin.

                                                                                            Markku Ojanen 2004

Lisäys 2019:

Sain Suomen Mielenterveysseuran palkinnon 2013 juuri positiivisuuden ja hyvinvoinnin edistämisestä. Olen myös sittemmin kirjoittanut kokonaisesityksen Positiivisesta psykologiasta.