Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, usein viitaten siihen Vanhan testamentin tekstiin (5 Moos. 5:9), jonka mukaan isien ja äitien synnit vaikuttavat aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Esimerkkinä mainitaan punaisten raskaat kokemukset hävityn kansalaissodan jälkeen. Siitä kolme sukupolvea eteenpäin on noin 75 vuotta. Silloin traumaattiset kokemukset voisivat näkyä vielä lastenlastenlapsissa.
Toinen esimerkki. Sotaorvot ovat kokeneet isän menetyksen trauman. Sen seuraukset voisivat siis näkyä vielä lastenlastenlapsissa. Kuitenkin sotaorvot ovat selviytyneet hyvin, joskin noin 15 prosenttia koki tutkimukseni mukaan vielä katkeruutta, kun sodasta oli kulunut 70 vuotta. Se johtui usein orpouteen liittyvistä vääryyksistä ja köyhyydestä, ei välttämättä isän menetyksestä.
Kolmas esimerkki. Millaisia ovat talvi- ja jatkosodan kokeneiden vanhempien vaikutukset lapsiinsa? Usein tätä käytetään esimerkkeinä ylisukupolvisista traumoista. Sodan käyneet isät olivat menettäneet neljä, jopa viisikin vuotta rintamalla vaikeissa olosuhteissa ja moni turvautui alkoholiin raskaiden muistojensa vuoksi. Äidit puolestaan olivat tuon ajan odottaneet ahdistavia uutisia puolisostaan ja koettaneet selviytyä lastensa kanssa. On luonnollista ajatella, että nämä kokemukset jotenkin heijastuisivat lapsiinkin.
Tuntuu uskottavalta, että ahdistavat kokemukset voivat siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Niitä voidaan myös aktiivisesti siirtää. Jos kokemuksia sävyttää vääryys, silloin ne ovat erityisen tuskallisia. Seuraava polvi voi omaksua vääryyden tuottamaa katkeruutta, vaikka oma elämä alkaisi jo sujua. Vielä kolmaskin polvi voi saada muistutuksia noista isovanhempien katkerista kokemuksista. Neljännelle polvelle nämä alkavat olla etäisiä asioita, ellei niistä jatkuvasti muistuteta. Niin tapahtuu monissa maissa. Katkeruutta voidaan siirtää satoja vuosia sitten tapahtuneista asioista.
Viittaus isien ja äitien synteihin on tässä yhteydessä ongelmallista, sillä keiden synneistä on lopulta kyse? Usein syntiä tekevät etenkin ne, jotka vaikeuttavat traumojen taakse jättämistä. Näin tapahtui juuri punaisten kohdalla. Armottomuus ja kosto ruokkivat traumojen vaikutusten jatkumista.
Tieteelliset haut tuottivat niukasti tutkimusta ylisukupolvisesta traumasta. Lapsien kokemuksista tosin on valtavasti tutkimusta. Traumatutkimuksista on saatu tällaisia tuloksia: (1) Traumat eivät ole yhteismitallisia, sillä ne eroavat monen asian suhteen. On yhteisiä ja yksin kohdattuja traumoja, äkillisiä ja pitkään kestäneitä traumoja, yksittäisiä traumoja ja toistuvia traumoja. (2) Traumojen ja vaikeuksien kasautuminen on erityisen tuskallista selviytymisen kannalta. (3) Persoonallisilla ominaisuuksilla on suuri vaikutus siihen, miten traumasta toivutaan. (4) Hyvin paljon vaikuttaa se, millaisia suojaavia tekijöitä trauman kokeneella on.
Jos vanhemmilla on ollut pitkään jatkuneita vakavia psyykkisiä, sosiaalisia tai taloudellisia ongelmia, ne vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Useimmiten kuitenkin lasten enemmistö selviytyy elämässään hyvin tai tyydyttävästi. Kun lapsilla esiintyy ongelmia, kyse on tavallisesti siitä, että traumaattiset olosuhteet ovat jatkuneet pitkään. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja tai kärsivät psyykkisistä ongelmista.
Helposti unohtuu, että vakavien psyykkisten ongelmien periytyvyys on aika korkea, joten sekä vanhemmilla että lapsilla on esimerkiksi masennukselle altistavia geenejä. Tämä tieto ei tietenkään lievitä lapsen kokemaa traumaa.
Lapsiin liittyviä tutkimustuloksia
Sofie Kuppensin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien riippuvuuksilla (alkoholi, huume ja tupakka) oli ”tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen vaikutus lasten hyvinvointiin”. Huumeiden käytöllä oli kielteisin vaikutus ja alkoholinkäytöllä ja tupakoinnilla vähäisempi vaikutus.
Felicitas Auerspergin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien ero lisää lasten mielenterveyden riskejä, joskin eron vaikutukset ovat lievittyneet vuodesta 1990 vuoteen 2018.
Carolyn Greenen ryhmän systemaattinen arviointi osoitti, että kaltoin kohdellut vanhemmat siirtävät usein lapsilleen tällaista kohtelua. Mitä huonommin ja mitä kauemmin itse oli joutunut väkivallan uhriksi lapsuudessaan, sitä useammin myös itse turvautui samanlaisiin tekoihin omia lapsia kasvattaessaan.
Mark Assink työtovereineen sai tuloksen, jonka mukaan väkivaltaa kokeneiden vanhempien riski siirtää samanlaista kasvatusta omille lapsilleen oli kolminkertainen verrattuna vanhempiin, jotka eivät lainkaan olleet kokeneet henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Tätä vastasi vaikutuksen voimakkuus + 0,29. Tutkijat havaitsivat lisäksi, että parhaiten tehdyissä tutkimuksissa yhteys oli vähäisempi.
Kuitenkin Laura-Émilie Savagen ryhmän meta-analyysi osoitti, että vaikutus oli kaukana predestinaatiosta. Äidin väkivaltakokemusten yhteys huonoihin kasvatuskeinoihin oli + 0.13, joka oli tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen yhteys. Väkivaltaa kokeneiden äitien kasvatuksessa oli usein toivomisen varaa, mutta enemmistö suoriutui vähintään tyydyttävästi.
Kun vanhemmat ovat kokeneet erityisen voimakkaita traumoja, kuten keskitysleirejä ja kidutusta, myös lapsilla on selvästi enemmän psyykkisiä oireita kuin vertailuryhmillä (Daud, Skoglund & Rydelius; Fossion ym.; Qouta, Punamäki & El Sarraj; Shrira, Palgi, Ben-Ezra & Shmotkin). Vaikka vanhemmat eivät kertoisi kokemuksistaan, jo tieto vanhempien kauheista kokemuksista on omiaan lisäämään lapsissa ahdistusta.
Santavirran, Santavirran ja Gilmanin tutkimus on erityisen kiinnostava. Siinä tutkittiin lapsena Ruotsiin evakuoitujen henkilöiden lasten psyykkisiä ongelmia. Tulosten mukaan evakuoitujen äitien tyttärillä ilmeni korkeampi sairaalaan joutumisen riski kuin heidän serkuillaan, jotka muodostivat vertailuryhmän. Näiden serkkujen äidit eivät olleet lapsena Ruotsissa. Miehillä sairaalaan joutumisen riski ei ollut suurempaa kuin vertailuryhmässä, ei myöskään evakuoitujen isien tyttärillä.
Kirsi-Maria Hytönen ja Antti Malinen kuvaavat lasten kokemuksia sodan jälkeen. Näitä kokemuksia muisteltiin vuosina 2014-2016 tehdyissä haastatteluissa. Monilla lapsilla oli sodan jälkeen taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia ja osa koki torjuntaa ja laiminlyöntejä, mutta silti muistoja sävytti selviytyminen ja psyykkisen vahvuuden (resilienssin) kokemus. Vaikeuksista huolimatta oli pärjätty. Tämä oli minunkin havaintoni tutkiessani sotaorpojen kokemuksia.
Stanley Kripperin ja Deirdre Barrettin mukaan on mahdollista, että epigenetiikan välityksellä traumojen vaikutukset voisivat siirtyä jälkeläisiin, mutta toistaiseksi tutkimusnäyttö on niukkaa.
Suomalaisten hyvinvointi
Suomalaisten hyvinvointi -raportissa (Moisio ym.) on kuvattu suomalaisten tyytyväisyyttä elämään vuodesta 1995 lähtien vuoteen 2006 asti (s. 26). Toistuvissa kyselyissä on käytetty neliportaista asteikkoa: 4=erittäin tyytyväinen, 3=melko tyytyväinen, 2=en kovin tyytyväinen ja 1=en lainkaan tyytyväinen. Keskiarvo on tuolla aikavälillä ollut koko ajan noin 3,2 – 3,3 eli muutokset ovat olleet todella vähäisiä. Sosiologi Elina Haavio-Mannila sai saman tuloksen jo vuonna 1963, jolloin hän liitti tyytyväisyyttä koskevan kyselyn tutkimuksiinsa (emt. s. 26). On hätkähdyttävää ajatella, että 50 vuoden aikana tyytyväisyydessä ei ole tapahtunut mitään muutoksia.
Varhaisin suomalaisia hyvin edustava tutkimukseni on tehty vuonna 1993. Erään suuren suomalaisen yrityksen työntekijöistä tehtyyn otokseen vastasi 476 henkilöä. Tässä tutkimuksessa saatiin seuraavia tuloksia kolmella hyvinvointimuuttujalla (keskiarvot 0 – 100 -asteikolla):
- Mieliala 73
- Itseluottamus 73
- Tyytyväisyys 73 (tämä seurannassa, jossa N=203)
Käyttämissäni asteikoissa 100 kuvaa erinomaista hyvinvoinnin kokemusta ja 0 erittäin huonoa. Suomen Psykologiliiton toimeksiannosta tein otoksen suomalaisista vuonna 2005 (344 henkilöä). Keskiarvot olivat
- Toiveikkuus 74
- Henkinen tasapaino 76
- Mielekkyys 77
- Itsekunnioitus 75
Vuosina 2008-10 tekemääni sotaorpotutkimukseen osallistui 1041 henkilöä). He puolestaan antoivat omasta elämästään seuraavia arvioita:
- Rauhallisuus 74
- Vastuuntunto 90
- Optimismi 74
- Onnellisuus 67
Onnellisuus oli keskimäärin hiukan matalampi kuin mitä suomalaista väestöä kuvaavissa tutkimuksissa on saatu. Olisi outoa, jos kaikki olisi mennyt aivan yhtä hyvin kuin muilla samanikäisillä, vaikka heilläkin tietysti oli elämässään monenlaisia traumoja. Vastuuntunto, rauhallisuus ja optimismi ovat kuitenkin sotaorpoja kantaneet. Ja ne ovat yhtä lailla kantaneet myös muita tuon sukupolven suomalaisia.
Olemme vuosina 2019-2022 tutkineet vaasalaisten hyvinvointia hyvin monipuolisilla mittareilla. Koetun hyvinvoinnin keskiarvot ovat yleensä olleet asteikkoarvon 70 paremmalla puolella. Kyselyihin on osallistunut noin 3500 vaasalaista.
Ikäerot ovat tutkimuksissani olleet vähäisiä. Viime vuosina nuorten (naisten) koettu hyvinvointi on ollut heikompaa kuin muiden ikäryhmien.
Näistä tuloksista syntyy sellainen kuva, että suomalaisten hyvinvointi on jo 1960-luvulla ollut lähes yhtä korkealla tasolla kuin 60 vuotta myöhemmin. Vaikka itsenäisyyden aikana on koettu laajasti suomalaisia koskettaneita traumoja, niiden kielteisiä seurauksia lapsenlapsissa ja lastenlapsissa eivät ole havaittu heille tehdyissä kyselyissä. Traumoja kokeneiden lapsissa kielteisiä vaikutuksia on ilmeisesti jonkin verran ollut, joskin tutkimusnäyttö on niukkaa.
Tulosten tulkintaa
Traumojen vaikutukset omaan hyvinvointiin ovat usein pitkäaikaisia. Kun kyse on raa’an väkivallan uhriksi joutumisesta, kuten raiskauksesta, sen seuraukset ovat hyvin kielteisiä ja niistä toipuminen kestää. Oman lapsen kuolema on samoin ankara trauma. Myös vaikeita fyysisiä vammoja tuottanut onnettomuus on traumaattinen. Kuitenkin ihmisten sopeutumiskykyä on usein aliarvioitu. Paljon riippuu siitä, millaista tukea trauman kokeneen lähipiirissä on tarjolla. Jos traumaattiset olosuhteet eivät jatku, enemmistö selviytyy hyvin ja myös trauman jälkeistä kasvua ja kukoistamista on todettu.
On kiistatonta, että vanhempien traumat vaikuttavat usein kielteisesti lapsiin, mutta vain harvoin enää lapsenlapsiin saati lapsenlapsenlapsiin. Traumojen vaikutukset voivat siirtyä sukupolvien yli, kun kyse on useiden sukupolvien ajan jatkuneista väkivaltaisista konflikteista. Silloin sekä vanhemmat että lapset ovat sekä itse kokeneet että nähneet traumaattisia asioita. Näissä olosuhteissa viha ja katkeruus todella siirtyvät sukupolvesta toiseen ja tuottavat samalla myös psyykkisiä ongelmia ankarissa olosuhteissa eläneille.
Miten sota-ajan lasten on käynyt? Kokonaisuutena hyvin, sillä he ovat nyt onnellisempia kuin heitä nuoremmat sukupolvet. Tällainen koko sukupolven yhteinen trauma kestettiin oikeastaan ihmeellisen hyvin. Oman tutkimukseni mukaan Vastuuntunto, usko kovaan työhön, optimismi ja sitkeys auttoivat esimerkiksi sotaorpoja selviytymään. Olisi outoa, jos nämä tyytyväiset lapset – kirjoitan nyt enemmistöstä – siirtäisivät traumaa omille lapsilleen tai lapsenlapsilleen.
Vaikka karjalaisten lähtö kodeistaan oli traumaattinen, ei ole syntynyt sellaista vaikutelmaa, että katkeruus olisi pilannut tuon sukupolven elämän tai että sitä olisi siirretty eteenpäin seuraaville polville. Katkeruus oli noiden kokemusten jälkeen luonnollista, mutta siitä ei tullut lamaannuttavaa vihaa, joka olisi estänyt työn tulevien sukupolvien hyväksi ja johtanut katkeruuden siirtämiseen seuraaville sukupolville.
Sota tuotti monia ryhmiä, joiden kokemusten yhteydessä on syytä puhua traumoista: kotinsa Karjalassa menettäneet, sotainvalidit, sotalesket, poikansa menettäneet isät ja äidit, sotaorvot, Ruotsiin evakuoidut lapset ja rintamalla taistelleet miehet ja naiset. Unohtaa ei voida myöskään niiden pelkoja kotirintamalla, jotka odottivat tietoja etulinjassa olleiden kohtaloista. Koko Suomen kansa koki traumoja.
Kuinka nuo näitä kokeneet ihmiset selviytyivät ja pystyivät rakentamaan Suomesta hyvinvointivaltion? He eivät siirtäneet raskaita kokemuksiaan seuraaville sukupolville läheskään siinä määrin kuin olisi voitu odottaa. Oliko tuossa jälkeenpäin pahalta tuntuneessa vaikenemisessa myös positiivinen puoli? Puhumisessa olisi ollut paljon katkeruutta mukana. Puhuminen ei aina helpota oloa, vaan voi jopa sitä pahentaa.
Yhteenvetoa
Traumatutkimusten tuloksia on vaikea yleistää, sillä traumoiksi nimitetään hyvin erilaisia vastoinkäymisiä, menetyksiä ja ahdistavia kokemuksia. Mitä vaikeampi trauma, sitä vakavampia seuraukset ovat niitä kokeneille. Etenkin väkivallan kokeminen tuottaa fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Vaikutukset pahenevat, jos traumaattiset olosuhteet jatkuvat.
Traumoja kokeneiden lapset selviytyvät yleensä hyvin, ellei tuo trauma tuo mukanaan muita merkittäviä ongelmia, esimerkiksi torjuntaa tai köyhyyttä. Traumaattisten olosuhteiden pitkittyminen vaikeuttaa sopeutumista. Esimerkiksi vanhempien psyykkiset ongelmat ovat lapsille hyvin ahdistavia.
Traumaattisista olosuhteista irrottautuminen on monille pelastus, koska silloin voi elää itsenäistä elämää. Traumaattiset olosuhteet jättävät jälkiä, mutta aika todellakin parantaa haavoja. Kun saa otteen elämästä, saa työtä ja solmii parisuhteen, ihmisen luontainen kyky selviytyä tuottaa myönteisiä tuloksia.
Traumojen ylisukupolvisista seurauksista on näyttöä olosuhteissa, joissa (1) traumaattiset olosuhteet jatkuvat ja (2) traumoja tietoisesti siirretään seuraaville sukupolville. Kun nämä ehdot eivät toteudu, traumojen vaikutukset eivät enää yleensä siirry kolmanteen ja neljänteen sukupolveen.
Suomessa ylisukupolvisista traumoista puhuminen tuntuu myös sikäli oudolta, että olemme kuusi kertaa olleet maailman onnellisin kansa. Joka sukupolvella on omat traumansa, jotka pitävät huolta siitä, että elämä ei ole täydellistä. Noista edellisten sukupolvien traumoista on selviydytty paremmin kuin olisi voitu odottaa.
Lopuksi on syytä muistuttaa siitä, että ihmisen perusolemus on evoluution kuluessa muokkautunut kestäväksi ja sitkeäksi. Myös ihmisen perusmieliala painottuu positiiviseen suuntaan tyydyttävissä olosuhteissa. Vasta kun elämä on erittäin ankaraa, onnellisuus ja tyytyväisyys painottuvat pahan olon ja alakulon puolelle. Tämän ovat viime vuosikymmenten laajat kansainväliset vertailut osoittaneet.
Lähteitä
Assink, M. ym. (2018). The intergenerational transmission of child maltreatment: A three-level meta-analysis. Child Abuse & Neglect, 84, 131-145.
Auersperg, F., Vlasak, T., Ponocny, I., & Barth, A. (2019). Long-term effects of parental divorce on mental health–A meta-analysis. Journal of Psychiatric Research, 119, 107-115.
Daud, A., Skoglund, E., & Rydelius, P. A. (2005). Children in families of torture victims: Transgenerational transmission of parents’ traumatic experiences to their children. International Journal of Social Welfare, 14(1), 23-32.
Fossion, P. ym. (2015). Transgenerational transmission of trauma in families of Holocaust survivors: The consequences of extreme family functioning on resilience, sense of coherence, anxiety and depression. Journal of Affective Disorders, 171, 48-53.
Greene, C. A., Haisley, L., Wallace, C., & Ford, J. D. (2020). Intergenerational effects of childhood maltreatment: A systematic review of the parenting practices of adult survivors of childhood abuse, neglect, and violence. Clinical Psychology Review, 80, 101891.
Hytönen, K. M., & Malinen, A. (2018). ‘Cos I’ma Survivor’: Narratives of coping and resilience in recollections of difficult childhood in post-war Finland. Etnologia Fennica, vol. 45.
Krippner, S., & Barrett, D. (2019). Transgenerational Trauma. The Journal of Mind and Behavior, 40(1), 53-62.
Leijdesdorff, S. ym. (2017). Prevalence of psychopathology in children of parents with mental illness and/or addiction: an up to date narrative review. Current opinion in psychiatry, 30, 312-317.
Kuppens, S. ym. (2020). The enduring effects of parental alcohol, tobacco, and drug use on child well-being: A multilevel meta-analysis. Development and psychopathology, 32, 765-778.
Moisio, P., Karvonen, S., Simpura, J. & Heikkilä, M. (2008). Suomalaisten hyvinvointi 2008. Helsinki: STAKES.
Ojanen, M. (2013). Selviytyjiä & kukoistajia. Tutkimus sotaorpojen elämästä ja hyvinvoinnista. Tampere.
Park, S., & Schepp, K. G. (2015). A systematic review of research on children of alcoholics: Their inherent resilience and vulnerability. Journal of Child and Family Studies, 24, 1222-1231.
Qouta, S., Punamäki, R. L., & El Sarraj, E. (2003). Prevalence and determinants of PTSD among Palestinian children exposed to military violence. European Child & Adolescent Psychiatry, 12, 265-272.
Santavirta, T., Santavirta, N., & Gilman, S. E. (2018). Association of the World War II Finnish evacuation of children with psychiatric hospitalization in the next generation. JAMA Psychiatry, 75(1), 21-27.
Savage, L. É. Ym. (2019). Maternal history of childhood maltreatment and later parenting behavior: A meta-analysis. Development and Psychopathology, 31, 9-21.
Shrira, A., Palgi, Y., Ben-Ezra, M., & Shmotkin, D. (2011). Transgenerational effects of trauma in midlife: Evidence for resilience and vulnerability in offspring of Holocaust survivors. Psychological Trauma: Theory, Research, Practice, and Policy, 3, 394–402.
Sweeney, S., & MacBeth, A. (2016). The effects of paternal depression on child and adolescent outcomes: A systematic review. Journal of Affective Disorders, 205, 44-59.