Hyvät lukijani!

Voin nyt hyvillä mielin kertoa, että kohta ilmestyy kaksi uutta kirjaa, jotka ovat saaneet teosluettelossani numerot 35 ja 36:

Esiinnyn myös molempien kirjojen merkeissä Helsingin Kirjamessuilla Helsingin Messukeskuksella torstaina 24.10.2019 Lonna-salissa, iltapäivällä 15:30-16:00 (aiheena Kysymyksiä onnellisuudesta) ja illalla 18:30-19:00 (aiheena Voiko persoonallisuus muuttua?).

Seuraavassa kerron näiden kirjojen synnystä jotakin, ja liitän mukaan näiden kirjojen esipuheet. Voiko persoonallisuus muuttua perustuu yli 30 vuoden takaiseen ideaan, jonka olin otsikoinut työnimellä Pysyvyyden ja muutoksen paradoksi. Jo tuolloin olin lukenut kirjallisuutta sekä persoonallisuuden pysyvyydestä että muutoksesta. Ajatus persoonallisuuden piirteiden pysyvyydestä ulottuu kauas historiaan. Myös arkiajattelun mukaan meillä kaikilla on persoonallisuuden piirteitä, joiden perusteella me eroamme toisistamme. Aika helposti pystymme kuvaamaan, millaisia me olemme – ainakin yleensä. Nämä piirteet vaikuttavat pysyviltä.

Niin, yleensä. Vuonna 1968 ilmestyi Walter Mischelin kirja Personality and assessment, joka korosti tilanteiden vaikutusta käyttäytymiseen. Käyttäytyminen vaihtelee suuresti tilanteiden mukaan. Usein on hyödyllisempää tietää, mikä on tapahtuman tilanne kuin se, millaisin persoonallisuuksin siihen tullaan. Kirkossa toimitaan eri tavoin kuin kapakassa. Mischel kannattajineen alkoi pitää piirteitä tarpeettomina tai ainakin pinnallisina käsitteinä. Ilman niitäkin psykologiassa tullaan toimeen, oli tyly johtopäätös.

Siinähän sitä oli paradoksia kerrakseen! Tilanne vaikutti hetken aikaa aika lohduttomalta piirretutkimuksen kannalta, kunnes havaittiin, että tilannejoustavuus on eri asia kuin persoonallisuuden piirteet. Piirteet näkyvät yleensä vasta silloin, kun havaintoja on riittävästi. Kun näemme henkilön ensimmäistä kertaa, emme voi olla varmoja siitä, millainen hän on. Joskus jo ensimmäinen kerta antaa oikeansuuntaista tietoa, joskus teemme aivan vääriä arvioita.

Lisämausteen tähän paradoksiin antoi se, että tutkin monta vuotta psyykkisiä ongelmia. Mitä vakavampia ja mitä pidempään ne olivat kestäneet, sitä pysyvämmiltä ne vaikuttivat. Lievemmissä ongelmissa muutoksia saattoi tapahtua aika nopeasti psykoterapian ja lääkityksen avulla. Perehdyin psykoterapian tutkimukseen ja tein itsekin muutamia tutkimuksia psykoterapioiden tuloksellisuudesta. Tälläkin alueella näkyi sekä muutos että pysyvyys.

Vihdon elämä saa aikaan omat muutoksensa. Joskus hitaasti hiomalla, joskus oikein kovasti rouhaisemalla. Olisi outoa, jos esimerkiksi traumaattiset kokemukset eivät jollakin tavalla näkyisi niitä kokeneen henkilön persoonallisuudessa. Tämäkin tuottaa omat paradoksinsa. Joskus muutokset ovat todella suuria, niin suuria, että tekee mieli kysyä, onko tämä sama henkilö, jonka tunsin kymmenen vuotta sitten. Joskus hyvin vaikeilta näyttäneet asiat eivät näytä vaikuttaneen juuri mitään. On kuin kohtaamamme henkilö ei olisikaan käynyt läpi noita vaikeita asioita. Tämä on hyvin arvoituksellista.

Jo persoonallisuuden käsite sinänsä tuotti omat haasteensa. Mitä me tällä sanalla tarkoitamme? Arkikielessä on luontevaa sanoa jostakin henkilöstä, että ”hän on todellinen persoonallisuus”. Kenties hän on aika erikoinen ihminen, mutta kuitenkin näemme hänessä voittopuolisesti myönteisiä asioita. Mikä silloin on ydintä? Ovatko kyseessä persoonallisuuden piirteet vai jotakin vallan muuta? Tämän kysymyksen kanssa persoonallisuuden tutkijat ovat painiskelleet jo pitkään. Helposti persoonallisuus määritellään monien asioiden luettelona, mutta onko se kuitenkin jotakin, joka on vielä perustavampaa?

Kaikkia noita asioita pohdiskelen kirjassani ja maustan pohdintaa vielä ikiaikaisella vapaan tahdon kysymyksellä. Voimmeko omaehtoisesti muuttaa persoonallisuuttamme haluamaamme suuntaan vai olemmeko sidottuja geeneihimme ja ympäristöömme? Käsitykset vaihtelevat laidasta laitaan. Osa tutkijoista torjuu tyystin vapaan tahdon, osa ottaa sen ihmisyyteen kuuluvaksi asiaksi.

Kysymyksiä onnellisuudesta käsittelee monia aiheeseen liittyviä paradokseja. Useimmat ovat nähneet hyvin houkuttelevia kehotuksia, joissa lähtökohtana on, että jokainen voi olla onnellinen, jos vain haluaa ja kukapa ei haluaisi. Terve järki kuitenkin torjuu tällaisen. Jos on masentunut, eikö tuollainen ohje tunnu julmalta? Miksi onnellisuuden edistäminen olisi helppoa, kun monet muut asiat ovat niin vaikeita muuttaa?

Tällaisten ohjeiden antajat ovat jo liki 3000 vuoden aikana vedonneet siihen, että ihminen on tapahtumia tulkitseva olento. Saman asian voi nähdä aivan eri tavoin. Missä toinen näkee umpikujan, toinen voi nähdä uusia mahdollisuuksia. Niinpä jo antiikin filosofi Epiktetos korosti sitä, että tulkintamme ratkaisevat sen, miten asioita koemme. Minusta terve järki torjuu tämänkin tulkinnan yksipuolisena. Totta kai tilanteet vaikuttavat elämäämme. Jos ihminen kärsii kovasti, mikään tulkinta ei sitä muuta muuksi. Positiiviset tulkinnat voivat auttaa, mutta ne eivät synny tuosta vain kehottamalla.

Tuollaiset ohjeet turhentavat ulkoisten olosuhteiden muuttamisen. Se on kuitenkin paras tie ihmisten onnellisuuden kohottamiseen kuten pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat osoittaneet. Siten tarjolla on kaksi tietä: muutos lähtee yksilöstä, joka oivaltaa, että tapahtumia voidaan tulkita myönteisellä tavalla. Tai sitten muutamme yhteiskuntaa sillä tavoin, että mahdollisimman monilla on hyvät elämisen ehdot. Se merkitsee etenkin turvallisuutta ja riittävää toimeentuloa. Näihin voidaan vaikuttaa, jos niin halutaan. Sen sijaan ihmisten välisiä suhteita on vaikeampi muuttaa olipa kyseessä kumpi malli tahansa.

Löytyy vielä kolmaskin tie. Sen ovat sekä lännen että idän viisaat kuvanneet. On mahdotonta tehdä kurjuudesta ja kärsimyksestä positiivista, mutta voidaan harjoittaa mielentyyneyttä. Ei tulkita kokemuksia puoleen tai toiseen, vaan annetaan niiden sivuuttaa aivojen tai mielen arviointikeskukset. Pääasia, että emme anna kielteisten tapahtumien kiihottaa itseämme vaan otamme ne tyynesti vastaan. Tämä saattaa toimia, jos vaikeudet eivät ole kovin suuria, mutta miten voi sivuuttaa lapsensa kärsimykset – tai maailman lasten kärsimykset? Ne kokee itsessään syvästi ja vasta silloin voi ryhtyä tekemään jotakin kärsivien hyväksi – jos silloinkaan, mutta ahdistus on mielestäni toiminnan lähtökohta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *