Hyvät lukijani!

Voin nyt hyvillä mielin kertoa, että kohta ilmestyy kaksi uutta kirjaa, jotka ovat saaneet teosluettelossani numerot 35 ja 36:

Esiinnyn myös molempien kirjojen merkeissä Helsingin Kirjamessuilla Helsingin Messukeskuksella torstaina 24.10.2019 Lonna-salissa, iltapäivällä 15:30-16:00 (aiheena Kysymyksiä onnellisuudesta) ja illalla 18:30-19:00 (aiheena Voiko persoonallisuus muuttua?).

Seuraavassa kerron näiden kirjojen synnystä jotakin, ja liitän mukaan näiden kirjojen esipuheet. Voiko persoonallisuus muuttua perustuu yli 30 vuoden takaiseen ideaan, jonka olin otsikoinut työnimellä Pysyvyyden ja muutoksen paradoksi. Jo tuolloin olin lukenut kirjallisuutta sekä persoonallisuuden pysyvyydestä että muutoksesta. Ajatus persoonallisuuden piirteiden pysyvyydestä ulottuu kauas historiaan. Myös arkiajattelun mukaan meillä kaikilla on persoonallisuuden piirteitä, joiden perusteella me eroamme toisistamme. Aika helposti pystymme kuvaamaan, millaisia me olemme – ainakin yleensä. Nämä piirteet vaikuttavat pysyviltä.

Niin, yleensä. Vuonna 1968 ilmestyi Walter Mischelin kirja Personality and assessment, joka korosti tilanteiden vaikutusta käyttäytymiseen. Käyttäytyminen vaihtelee suuresti tilanteiden mukaan. Usein on hyödyllisempää tietää, mikä on tapahtuman tilanne kuin se, millaisin persoonallisuuksin siihen tullaan. Kirkossa toimitaan eri tavoin kuin kapakassa. Mischel kannattajineen alkoi pitää piirteitä tarpeettomina tai ainakin pinnallisina käsitteinä. Ilman niitäkin psykologiassa tullaan toimeen, oli tyly johtopäätös.

Siinähän sitä oli paradoksia kerrakseen! Tilanne vaikutti hetken aikaa aika lohduttomalta piirretutkimuksen kannalta, kunnes havaittiin, että tilannejoustavuus on eri asia kuin persoonallisuuden piirteet. Piirteet näkyvät yleensä vasta silloin, kun havaintoja on riittävästi. Kun näemme henkilön ensimmäistä kertaa, emme voi olla varmoja siitä, millainen hän on. Joskus jo ensimmäinen kerta antaa oikeansuuntaista tietoa, joskus teemme aivan vääriä arvioita.

Lue lisää

Usko ja onnellisuus

Alustus kirkonrakentajien foorumissa Tampereella, 16.9. 2014, pitkä versio Uskon tai uskonnollisuuden sekä onnellisuuden välistä yhteyttä on tutkittu paljon, vaikka kummankin määrittelyyn liittyy omat ongelmansa. Tulokset ovat olleet aika johdonmukaisia.
  1. Sekä uskonnollinen osallistuminen että henkilökohtaista uskoa kuvaavat mittarit ovat olleet yhteydessä onnellisuuteen. Myös tästä suunnasta poikkeavia tuloksia on toki saatu.
  2. Yhdysvalloissa tulokset ovat olleet hyvin selkeitä.
  3. Köyhissä maissa yhteydet ovat samoin olleet vahvoja.
  4. Euroopassa yhteydet ovat olleet heikompia; erityisen heikkoja ne ovat olleet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joita eräät tutkijat ovat jo nimittäneet ateistisiksi valtioiksi. (Zuckerman, Silberman & Hall)
  5. Omissa tutkimuksissani vain uskonnollisesti aktiivisin ryhmä on erottunut hiukan positiiviseen suuntaan.
Mitä näistä tuloksista on syytä päätellä? “Ateististen pohjoismaiden” tilanne kiinnostaa meitä varmasti eniten. Uusateistit tulkitsevat tuloksen niin, että uskonnottomuuden leviäminen kohottaa kansakunnan hyvinvointia ja onnellisuutta. Yhdysvallat on poikkeus, mutta sielläkin uskonnollisuus vähenee – tosin onnellisuus ei samalla ole kohonnut, vaan pysynyt vakiona lähes 70 vuotta ja ehkä pidempäänkin, mutta tutkimuksia tehtiin viime vuosisadan alkupuoliskolla vähän eivätkä ne yleensä olleet väestöä edustavia. Suomessa tilanne on aika samanlainen. Olen saanut lähes desimaalilleen samanlaisia tuloksia kuin Elina Haavio-Mannila vuonna 1967. Hän tosin kysyi tyytyväisyyttä, mutta se on käytännössä sama asia kuin onnellisuus. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että onnellisuus ei hyvinvointivaltioissa enää ole moniin vuosiin kohonnut. Syntyy kuva, että uskonnollisuus kohottaa onnellisuutta etenkin vaikeissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, mutta kun onnellisuus on kohonnut tietylle tasolle, noin 70 prosenttiin maksimista, siitä ei enää päästä ylöspäin – tai ehkä päästäisiin, jos esimerkiksi taloudellinen tasa-arvo lisääntyisi. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan poliittista tahtoa. Uskonnollisuus ei enää kohota merkittävästi ennestään hyvinvoivien ihmisten onnellisuutta. Kenties usko kuitenkin voi kohottaa onnellisuutta, jos se helpottaa katkeruuden voittamista. Mitä usko, uskonto ja myös ideologiat ja maailmankatsomukset tarjoavat ihmisille. Mitä niissä on sellaista, joka voisi edistää onnellisuutta? Vaikka tavoitteena on pohtia uskon ja onnellisuuden yhteyttä, otan myös moraalin mukaan pohdintaan. Jo antiikin Kreikassa ja Vanhan testamentin Israelissa moraalin ja onnellisuuden yhteys oli itsestään selvä. Aristoteleen eudaimonia tarkoitti onnellisuutta, joka syntyy hyveiden noudattamisesta. Olennaisia olivat viisaus, rohkeus, itsehillintä ja kauneus. Aristoteles ei silti tyrmännyt elämän nautintoja, vaan oikea tasapaino oli onnen edellytys. Onnellisuus on antiikissa ylin hyvä, summum bonum. Antiikissa oli myös niitä, jotka korostivat onnellisuuden perustuvan mielihyvän kokemiseen ja mielipahan välttämiseen. Tätä nimitetään hedonismiksi. Miten kristinuskossa tulkitaan onnellisuutta? Onko se summum bonum? Ei, vaan meitä kehotetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos tässä onnistumme siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista, tuleeko meistä onnellisia? Sen pitäisi olla luonnollista, koska Jeesuksen seuraajat ovat onniteltavia, joka on hyvä käännös makarios-sanalle. Eikä autuas-sanassakaan mitään vikaa ole. Voidaanhan sanoa, että hän oli autuaan onnellinen tai että hän hymyili autuaasti. “Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” Vasta silloin? Eikö ennen? Onneksi kristitty voi Uuden testamentin mukaan kokea iloa ja rauhaa ahdistuksen ja kärsimyksen keskellä. Mitä muuta onnellisuus on kuin ilo + rauha? Onnellisuuden tavoittelua on kristinuskon teologiassa vieroksuttu. Augustinuksen mukaanihmisen osa on etsiä onnea, mutta sen saavuttaminen on mahdotonta. Voimme onneksi tuntea Jumalan läheisyyttä, mutta jano ei koskaan tyydyty, sillä ajallinen onni pakenee. Pian kääntymyksensä jälkeen Augustinus kirjoitti kirjan De beata vita, jonka voisi kääntää myös Onnelliseksi elämäksi. Onnellisuus on Jumalan läheisyyttä ja Kristuksessa paljastuvan totuuden tajuamista. Onnellisuus on aina vajavaista, sillä ihminen ei voi tulla täydelliseksi. Kristitty voi silti luottaa siihen, että kaiken hapuilun taustalla on Jumalan suunnitelma ja huolenpito. Kristinuskon sanoma oli lohdullinen, sillä ihmisen kärsimys ja onnettomuus ovat luonnollisia asioita perisynnin vuoksi. Ihmisen ei tarvitse hävetä vaikeuksiaan ja syyllistää itseään, ellei hän ole niitä pahantahtoisesti aiheuttanut. Kääntöpuolena oli se, että kärsimys hyväksyttiin liian helposti, koska se kuului ihmisen osaan. Monia turhautti, että kirkko suhtautui maallisiin iloihin torjuvasti ja onnea piti odottaa vasta taivaassa. Voisiko jotakin valoa taivaasta näkyä jo maan päällä? Pitkä odotus käy raskaaksi. Arkielämän ja taivaan kuilu oli suuri ja tuntui mahdottomalta ylittää. Entä nyt? Mikä on nykyajan teologiassa uskon ja onnellisuuden suhde ja miten moraali liittyy siihen? Onko onnea syytä tietoisesti etsiä vai onko se lopulta sivuseikka tai arvaamaton asia? Heitän kysymyksen teologeille ja siirryn kiireen vilkkaa psykologian puolelle. Onko moraalisuus tottumusta ja velvollisuutta vai aidosti uskon luonnollista hedelmää? Kumpuaako se Jumalan hyvyyden ja armon kokemuksesta? Haluamme uskoa, että hyveitä noudattava ja pahaa karttava ihminen pärjää hyvin elämässä ja kokee onnellisuutta. Näin ei välttämättä ole. Ihmisellä voi olla silti vahva taipumus alakuloisuuteen ja paljon riippuu hänen ympäristöstään ja siitä, mitä häneltä odotetaan. Pidämme Dietrich Bonhoefferia hyvin moraalisena ihmisenä, mutta hän joutui paljon kärsimään omantuntonsa tähden. Ympäristö voi vaatia moraalittomia tekoja. Oletan, että uskon vakavasti ottava haluaa ottaa myös moraaliset kysymykset vakavasti. Hänen täytyy ainakin uskotella olevansa moraalinen, jotta voisi säilyttää sisäisen tasapainonsa ja itsekunnioituksensa. Se tosin ei ihmiselle ole kovin vaikeata. Tekopyhyys vaanii sekä uskovaisia että uskonnottomia. Uskovaisissa se näkyy sen sen vuoksi selvemmin, että moraaliset vaatimukset ovat suuria. Seuraavassa sanaa moraali käytetään laajassa merkityksessä. Se kattaaa ensinnäkin “negatiiviseen” moraalin, joka tarkoittaa moraalittomien, pahojen tekojen välttämistä. “Positiivinen” moraali kehottaa tekemään hyviä asioita. Kaikkien tuntema kymmenen käskyä sisältää kahdeksan negatiivista käskyä ja kaksi positiivista. Missä määrin ihmiset näkevät elämän moraalisena, tietoisia moraalisia ratkaisuja vaativina? Vai onko suurin osa elämää automaattista, kyselemätöntä? Elämmekö jonkin käsikirjoituksen mukaan, josta myös tarvittavat repliikit löytyvät? Miten usein herää kysymys: onko tämä oikein? Kun kuitenkin teemme koko ajan pieniä ja suuria ratkaisuja, mihin nuo ratkaisut nojautuvat? Mikä ohjaa valintojamme ja päätöksiämme? Onko kyseessä tunteisiin perustuva intuitio? Mikä osuus on järjellä? Kysymyksille ei tule loppua. Moraalin tutkija Jonathan Haidtin vastaus kuuluu: Tunteet ohjaavat ratkaisuja ja järki perustelee ne parhain päin. Jos näin on, onko onko tunne itsekäs vai osaako se ottaa huomioon myös toisen tarpeet? Kun uskontoon ja uskovaisiin kohdistuu kritiikkiä, se on pääasiassa moraalista. Uusateistien kritiikin mukaan uskovaiset ovat tehneet suunnattoman paljon pahaa. Ihmiset olisivat onnellisempia, jos uskonnot häviäisivät maan päältä. Mitä me tähän voimme vastata? Sanommeko heille, että katsokaa tutkimustuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen? Vai heitämmekö tuhkaa päällemme? Mutta entä jos samalla kun meidän onnellisuutemme lisääntyy, teemme toisia ihmisiä onnettomiksi? Onko Suomessa sellaisia ihmisiä tai jopa ryhmiä? Onko kyse nollasummapelistä niin, että yhteiskunnan onnellisuuden taso on aika vakio – niin kuin se tutkimusten mukaan onkin -, kun joku ryhmä nousee, niin toinen laskee?
Uskonnon ja ideologian yhdistelmä on erityisen vaarallinen. Se saattaa kohottaa hetkellisesti jonkin ryhmän onnellisuutta, mutta muut kärsivät. Kun uskonto ja politiikka matkustavat samoilla rattailla, matkustajat uskovat, että mikään ei voi heitä estää. Frank Herbert.
Etenkin positiivisen moraalin ylläpito edellyttää jotakin uskomusjärjestelmää, jonka avulla ihminen voi voittaa itsekkyytensä, sitoutua ja tehdä hyvää. On uskottava johonkin ideaan, joka ohjaa ja motivoi tekemään myönteisiä asioita muille ihmisille. Uskonnot ovat hyvä esimerkki moraalia edistävistä uskomusjärjestelmistä. Ideologiat ovat kuitenkin runsaan sadan vuoden aikana olleet uskontojen kilpailijoita. Uskontojen ja ideologioiden välillä on käyty verisiä taisteluja, samoin uskonnot ja ideologiat ovat olleet vastakkain. Ideologiat ovat tarjonneet hyvin selkeitä moraalisia ohjeita, jopa joskus selkeämpiä kuin uskonnot. Mitä uskomusjärjestelmät, uskonnot ja ideologiat tarjoavat?
  1. Ihmiskuvan ja maailmankuvan.
  2. Moraalisia vaatimuksia ja käyttäytymiskoodeja.
  3. Yhteyden tunnetta ja yhteisöllisyyttä.
  4. Auktoriteetin ja totuuden lähteen.
  5. Päämäärän ja tulevaisuuskuvan.
  6. Motivoivia, sitouttavia toimintoja ja rituaaleja.
  7. Suuren Kertomuksen, joka liittää yhteen edellä mainittuja asioita ja tuottaa koskettavan kokonaisuuden.
Suuret kertomukset vastaavat moniin tarpeisiin, toiveisiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Ovatko nämä kaikki tärkeitä onnellisuuden kannalta? Pohdin tätä nyt kristinuskon kannalta, toki hyvin subjektiivisesti. On vaikea välttyä tulkinnalta, että ne ovat joskus ennen antaneet enemmän kuin nyt. 1. Ihmiskuva ja maailmankuva. Kristinuskossa on uskottu kehitykseen ja parannuksen mahdollisuuteen, vaikka ihminen on sekä syntinen että vanhurskas. Ihmisessä on sekä pahaa että hyvää. Tämä optimismiin kallistuva näkemys on realistinen, mutta antaa kuitenkin ihmiselle ja ihmiskunnalle toivoa. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi on realistsinen ja lohdullinen kehotus, joskin Jumalan rakastaminen yli kaiken tuntuu mahdottomalta. Tieteellinen maailmankuva on haluttu nähdä uskonnon kilpailijana. Tämä näkemys on ollut omiaan heikentämään kristinuskon asemaa. Tämä uskon vahvuustekijä antaa onnellisuuslisää uskolle, eli enemmän plussaa kuin miinusta. 2. Moraaliset vaatimukset, normit ja koodit. Nämä voivat silloin olla rasitus onnellisuuden kannalta, kun tiedostaa omat virheensä ja typeryytensä. Moraaliset vaatimukset kuitenkin edistävät terveitä elintapoja, joilla puolestaan on yhteyttä onnellisuuteen. Hyvä omatunto on mukava tyyny ja edistää itsekunnioitusta. Hiukan plussaa uskolle. 3. Yhteys ja yhteisöllisyys. Tämä on merkittävä vahvuus silloin, kun on kyse aidosta yhteisöllisyydestä. Sellaista voi nykyään ajoittain olla esimerkiksi pienryhmissä, mutta seurakunnat ja kappelit ovat aivan liian suuria, jotta yhteisöllisyys voisi toteutua. Pikemminkin miinusta sen vuoksi, että luvataan liikaa eivätkä lupaukset toteudu. 4. Auktoriteetti ja totuus. Ihmiset kaipaavat yhä auktoriteettien tukea, vaikka heillä on siihen hyvin ristiriitainen suhde. Auktoriteetin lähteitä on niin paljon: on tiedettä, mediaa, asiantuntijoita, guruja ja ties mitä. Totuuden subjektiivisuutta on alettu korostaa. Myös me kristityt olemme keskenämme eri mieltä. Totuuden kokeminen on kuitenkin onnellisuutta edistävä asia. Hiukan plussaa onnellisuudelle. 5. Päämäärä ja tulevaisuus. Tämä on yhä vahvinta kristinuskon antia. Usko, toivo ja rakkaus on hieno yhdistelmä. Evankeliumi puhuttelee edelleen monia vahvasti. Se antaa toivoa ja kehottaa meitä rakastamaan lähimmäistä, myös kaukaisia. Suuri plussa uskolle. 6. Motivointi ja sitoutuminen. Me yhä voimme tukea toisiamme monin tavoin, vaikka osallistumme liian harvoin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Onneksi meillä on uskovia omaisia ja ystäviä, jotka kannustavat meitä. Meillä on periaatteessa välineitä, kunhan vain niitä käytämme. Tässä on paljon onnellisuuden potentiaalia, mutta emme osaa sitä käyttää. Uskonnollinen osallistuminen on niin vähäistä. Käytännössä onnellisuuslisää ei juuri tule. 7. Suuri Kertomus. Ihmettelen, miksi kertomus Jeesuksen elämästä ja lukuisat Raamatun kohdat eivät kosketa ja puhuttele. Joku aika sitten eräs Aamulehden toimittaja pohdiskeli, että uskon asiat eivät kosketa. En tätä ymmärrä, vaikka psykologin kai pitäisi ymmärtää. Olen varmaan hyvin subjektiivinen, koska juuri koko Suuri Kertomus koskettaa minua niin vahvasti. Aivan erityisesti Jeesuksen vertaukset suorastaan kouraisevat ja tunteet lähtevät liikkeelle. Minusta tässä on kristinuskolle merkittävä onnellisuuslisä, mutta vain silloin kun evankeliumi koskettaa. Uskon – siis kristinuskon – vahvuus on mielekkyyttä ja tarkoitusta antava Suuri Kertomus, joka koetaan omakohtaisena totuutena. Missä muutkin vahvuudet tulevat mukaan, siellä usko on omiaan kohottamaan onnellisuutta. Me voimme katsoa tätä asiaa myös toiseen suuntaan. Millaisia onnellisuuden ohjeita alan tunnustetut tutkijat tarjoavat? Valitsen Sonja Lyubomirskyn 12 onnellisuuden ohjetta. Olen alleviivannut ne, joita myös kristinusko korostaa.
  1. Kiitollisuuden ilmaiseminen
  2. Optimismin edistäminen (sana toivo on luontevampi)
  3. Sosiaalisen vertailun ja murehtimisen välttäminen
  4. Ystävällisyyden osoittaminen
  5. Sosiaalisten suhteiden vaaliminen
  6. Traumoja ja vastoinkäymisiä lievittävien selviytymiskeinojen oppiminen
  7. Anteeksiantamisen oppiminen
  8. Ajan riennon eli flow-kokemusten lisääminen
  9. Elämän iloisten hetkien taltioiminen ja vaaliminen
  10. Sitoutuminen tavoitteisiin
  11. Uskonnon ja hengellisyyden harjoittaminen
  12. Kehon hyvinvoinnista huolehtiminen
Useimmat liittyvät kristinuskon perustaan, eikä mikään herätä vastaväitteitä. Onko tämä suuri ilon aihe vai sekoittuuko siihen syyllisyyttä ja kenties häpeääkin siitä, että näiden seuraukset eivät näy läheskään niin hyvin kuin toivoisimme. Mistähän se johtuu? Ilmeisesti ihmiset saavat näitä asioita ilman uskontoakin. Eikö olekin harmillista, että uskolla ei ole näihin yksinoikeutta? Jumalan hyvyys koskee kuitenkin kaikkia eikä vain uskovaisia. Suuret Kertomukset eivät enää kosketa ihmisiä. Onko se pelkästään huono asia? Mistä se johtuu? Tärkein syy on auktoriteettien torjunta ja totuuden tulkinta suhteellisena. Individualistiseen kulttuuriin kuuluva yksilö haluaa hallita omaa elämäänsä ja ympäristöään. Kyse on paljolti hallinnan illuusiosta, mutta siitä hän ei halua luopua. Toiseksi myös ulkoiset – erityisesti moraaliset – vaatimukset ahdistavat yksilöllisyyttä korostavia ihmisiä. Kolmanneksi kulttuurissa on runsaasti yhteyden kokemusta vaikeuttavia tekijöitä, kuten muuttoliike ja yksityisyyden korostus. Kaikki Suuret Kertomukset ovat länsimaissa vaikeuksissa. Teesejä
  1. Uskoa on monenlaista. Kristinusko on yksi usko monien joukossa.
  2. Uskontoihin ja ideologioihin perustuvalla uskolla on paljon yhteisiä psykologisia ja sosiologisia tekijöitä.
  3. Voimakas usko on merkittävä yhteyden ja sitoutumisen lähde, mutta se voi johtaa toisella tavalla uskovien torjuntaan.
  4. Ideologian vahvistama usko on vaarallinen yhdistelmä.
  5. Uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen (heikosti) ja mielekkyyteen (vahvasti).
  6. Uskonnon onnellisuutta edistävä vaikutus pienenee hyvinvointivaltioissa. (Yhteydet ovat korrelaatioita, kyse ei ole selkeästä syy-seuraussuhteesta)
  7. Maallistuminen ei ole edistänyt ihmisten onnellisuutta 40-70 vuoden aikana.
  8. Ihmisen moraalisuus on vahvistunut tuhoisista ideologioista huolimatta. Tämä näkyy erityisesti surmatekojen vähentymisenä (Steven Pinker)
  9. Uskon(non) kritiikki on pääosin moraalista.
  10. Onnellisuuden ohjeet ovat kristinuskon moraalin (hyveiden) mukaisia.
  11. Suuret Kertomukset eivät kiehdo nykyajan yksilöitä.
  12. Materialismi ja yksilökeskeisyys ovat tuhoisia kaikenlaisille yhteisille uskoille.
  13. Spirituaalisuus lisääntyy, mutta sen merkitys yhteisön uskon synnyttäjänä on vaatimaton.
  14. Ateistisen humanismin tarjous ei ainakaan toistaiseksi kilpaile uskontojen kanssa, kun tarkastellaan uskon vahvuuksia.

Mitä positiivinen psykologia on?

Martin Seligman, positiivisen psykologian isähahmo, kuvasi tätä uutta psykologian suuntaa vuonna 1998 seuraavasti. Aluksi hän toteaa, että psykologiassa on otettu merkittäviä askeleita ihmisten ongelmien auttamisessa, mitä ei ole syytä vähätellä. Kuitenkin samalla kovin vähälle huomiolle jäi ihmisten elämän myönteisten puolien ja onnistumisen tutkimus. Hän jatkaa:

Meistä tuli uhriutumisen tutkijoita. Ihmiset nähtiin passiivisina kohteina. Ärsykkeet tulivat ja tuottivat reaktioita … tai sitten lapsuuden konfliktit saivat ihmiset pois raiteiltaan. Kun ihmistä tarkasteltiin passiivisena olentona, psykologit hoitivat mielisairauksia sellaisen teorian pohjalta, missä kyse oli vaurioituneiden tottumusten, viettien, lapsuuden tai aivojen korjaamisesta.

Olemme oppineet, että patologisointi ei auta meitä vakavien häiriöiden ehkäisyssä. Edistysaskeleet ovat suurelta osin perustuneet sellaiseen tieteeseen, joka systemaattisesti edistää ihmisten taitavuutta. Olemme keksineet, että on koko joukko vahvuuksia, jotka todennäköisesti ehkäisevät mielisairauksien esiintymistä: rohkeus, optimismi, vuorovaikutustaidot, työn etiikka, toivo, rehellisyys ja sitkeys. Ennalta ehkäisyn yhtenä tavoitteena on luoda ihmisten vahvuuksia kuvaava tiede, jonka tehtävänä on edistää näitä hyveitä nuorissa ihmisissä.

Viidenkymmenen vuoden ajan lääketieteelliseen malliin perustuva tutkimus on kohdistunut persoonallisiin heikkouksiin tai vaurioituneisiin aivoihin. Se on varustanut mielenterveysalan työntekijät huonosti ennalta ehkäisevään työhön. Tarvitsemme suuren määrän vahvuuksiin ja hyveisiin kohdistuvaa tutkimusta. Tarvitsemme ammattilaisia, jotka tajuavat, että suuri osa parhaasta työstä, jotka he tekevät, on vahvuuksien edistämistä eikä niinkään potilaiden heikkouksien korjaamista.

Positiivisen psykologian piirissä tutkimusta tekevät haluavat noudattaa aivan yhtä tiukkoja tieteellisiä standardeja kuin kaikki muutkin tutkijat. Kun psykologiassa on yleensä haluttu tehdä jyrkkä ero arkiajatteluun ja uskontoon, niihin suhtaudutaan positiivisessa psykologiassa arvostavasti. Ihminen ei ole yhtäkkiä vasta sadan vuoden aikana keksinyt viisaita ajatuksia ihmisen olemuksesta ja käyttäytymisestä.

Psykologian oppikirjoissa on tapana osoittaa arkiajattelun puutteellisuus ja ristiriitaisuus esimerkiksi sananlaskujen avulla. Monista asioista on kieltämättä tarjolla vastakkaisia näkemyksiä kuten esimerkiksi eron vaikutuksesta rakkauteen. Toisen sananlaskun mukaan se vahvistaa rakkautta, toisen mukaan heikentää. Molemmat ovat totta, sillä vaikutus riippuu olosuhteista ja ihmisistä. Psykologian tutkijoilla ei ole varaa kauhistella näkemysten ristiriitaisuutta, sillä jos jostakin asiasta ollaan eri mieltä, niin juuri tilanteiden ja persoonallisuuden merkityksestä.

Myös tutkijoiden parjaama ”positiivinen ajattelu” sisältää samoja ajatuksia, joita myös tieteen nimissä esitetään. Positiivisella ajattelulla tarkoitetaan yleensä sellaista elämäntaidon opetusta, joka perustuu omien ajatusten kääntämistä positiiviseksi. Perusidea on se, että sekä myönteinen että kielteinen ajattelu toteuttavat itsensä. On varottava kaikkea kielteistä, koska se vie mukanaan.

Positiivisen ajattelun kritiikki ei siis niinkään perustu itse ideaan kuin siihen, että nämä ohjeet ja opetukset eivät perustu tieteelliseen tutkimukseen. Arvostelua aiheuttaa myös se, että lupaukset ihmisen muuttumisesta ovat liiallisia. Ajatukset, tulkinnat ja asenteet ovat muuttuvat hitaasti, koska ne heijastavat ihmisen personallisuutta ja pitkää oppimishistoriaa. Usein on helpompi lähteä liikkeelle teoista ja jättää puhe ajatuksista ja asenteista taka-alalle.

Christopher Petersonin mukaan positiivinen psykologia tutkii tieteellisesti, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Hänen mukaansa seuraavat löydökset ovat olleet tärkeitä.

  • Useimmat ihmiset ovat onnellisia
  • Onnellisuus ei ole vain seurausta hyvistä asioista, vaan myös tuottaa niitä.
  • Useimmat ihmiset ovat kestäviä kohdatessaan vaikeuksia.
  • Onnellisuus, luonteen vahvuudet ja hyvä sosiaaliset suhteet suojaavat vaikeuksien pahimmilta seurauksilta
  • Kriisit paljastavat luonteen
  • Muiden ihmisten merkitys on suuri hyvän elämän kannalta
  • Uskonto on tärkeä asia
  • Työ antaa merkitystä elämään
  • Rahan merkitys vähenee, mitä enemmän sitä on.
  • Eudaimonia johtaa paremmin hyvään elämään kuin hedonismi
  • Sydän on tärkeämpi kuin pää – koulut antavat tietoja, mutta niiden pitäisi opettaa myös keskinäistä huolenpitoa
  • Hyville päiville on ominaista autonomia, pätevyys ja yhteys.
  • Hyvää elämää voidaan opettaa.

Eudaimonia on Aristoteleelta peräisin oleva käsite, jolla hän tarkoittaa ihmisen kukoistamista hyveitä noudattamalla. Hyveiden noudattaminen on tavallisen ihmisen paras tie onnellisuuteen. Onnellisimmillaan ihminen on kuitenkin harjoittaessaan filosofiaa!

Ovatko tunne ja järki vastustajia vai kumppaneita?

Tuorein kirjani on nimeltään Tunne vai järki (Minerva). Kyse on kahdesta hyvin tärkeästä ihmisen ominaisuudesta. Ilmaus ”järjetön ihminen” kuulostaa pahalta, sillä eihän tällainen ihminen voi lainkaan selviytyä. Kun sanomme, että joku toimii järjettömästi, siitä ei seuraa mitään hyvää. Tavallisesti kyse on siitä, että hän on tehnyt jotakin pahaa itselleen tai toiselle ihmiselle. Usein hän on ollut jonkin voimakkaan tunteen, kuten vihan tai pelon, vallassa. Myös rakkaus voi saada ihmisen tekemään järjettömiä asioita. Joskus pahojakin.

Sanapari ”tunteeton ihminen” kuulostaa sekin pahalta. Tällainen henkilö ei siis suinkaan toimi tavalla, jota muut arvostaisivat, vaan pikemminkin kylmästi ja laskelmoivasti. Emme siis ajattele, että tunteettomuus johtaisi hyvin objektiiviseen ja puolueettomaan toimintaan, vaan seuraus on aivan jotakin muuta. Meitä puistattaa jo pelkkä ajatus, että joudumme tekemisiin tunteettoman ihmisen kanssa. Eikö tämä kuitenkin ole omituista, sillä tällainen ihminen ei joudu vihan, pelon, katkeruuden ja kateuden valtaan ja juuri niistä tulee niin paljon harmia.

Mutta silloin häneltä puuttuvat myös ilo, onnellisuus, rakkaus, toivo ja kiitollisuus. Niistä emme halua luopua. Ilman myönteisiä tunteita elämä ei olisi elämisen arvoista. Filosofit ja psykologit korostavat jatkuvasti onnellisuuden merkitystä. Onnellisuus on jotakin hyvää ja tavoiteltavaa. Aristoteleen mielestä se oli summum bonum, suurin hyvä. Onnellisuuden valtaan joutunut ihminen ei halua muillekaan pahaa, vaan pikemminkin sitä hyvää, mitä hänelläkin on. Näin myös tutkimukset kertovat.

Tunteiden kokeminen kuuluu ihmisenä olemiseen. Myönteiset tunteet vahvistavat ihmissuhteita ja edistävät ongelmien ratkaisemista, mutta myös kielteisillä tunteilla on omat tehtävänsä. Peloton ihminen joutuu turvallisissakin olosuhteissa helposti vaaraan, jos ei nykyaikana muuten niin hän jää auton alle. Hän siis ottaa helposti liian suuria riskejä. Pelot varoittavat ja suojelevat meitä. Syyllisyys ja häpeä ovat siinä määrin ikäviä kokemuksia, että niitä kannattaa välttää. On syytä varoa tekoja, jotka niitä tuottavat.

Vihalle, kateudelle ja katkeruudelle on vaikea löytää hyviä perusteluja. Olisihan elämän paljon parempaa ilman niitä. Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät näitä kielteisiä tunteita viljele. Ainakin minulla on ollut onni tuntea tällaisia henkilöitä. Joku varmaan sanoisi, että jopa ovat kummallisia olentoja. Mistä tiedät, mitä heidän sisällään liikkuu? En tiedäkään, mutta heidän kanssaan on hienoa olla tekemisissä. Tällaiset ihmiset vahvistavat uskoa ihmiseen ja saavat meistäkin hyvää esiin. Varmaan nämä ihmiset kokevat surua, ahdistusta, pelkoa ja alakuloa, mutta noilta kolmelta kielteiseltä tunteelta he ovat säästyneet. Tuskin aivan täydellisesti, sillä mikäpä ihmiselämässä on täydellistä.

Vihaa on puolustettu sillä, että se antaa energiaa tehdä jotakin. Se on totta, mutta millaista energiaa! Se voi suuntautua mihin vain ja olla aivan suhteetonta siihen nähden, mitä on koettu. Voi olla, että mitä ankarampia olosuhteet ovat, sitä enemmän viha on selviytymisen ehto. Vihastuminen on toki luonnollista, mutta mitä nopeammin itsensä hillitsee, sitä parempi. Kateutta puolustetaan sillä, että se saa ihmiset tekemään ja hankkimaan asioita, joita eivät muuten haluaisi tai tekisi. Kateuden lietsominen hyödyttää markkinamiehiä ja -naisia. Ihmisten materialismi on tässä hyvä työkalu. Kateuden hyödyllisyys on siis hyvin kyseenalaista.

Surun ja alakulon ymmärrämme hyvin, sillä olemme kaikki niitä kokeneet, mutta mihin tarvitaan masennusta, sellaista syvää alakuloa, joka vie voimat, innostuksen ja mielekkyyden? Yksi evoluutioon perustuva tulkinta on sellainen, että kilpailu asemasta yhteisössä on aina ollut kovaa ja jos siinä ei pärjää, jatkuva yrittäminen tuottaa sekä fyysisiä että henkisiä haavoja. Vahvat kohtelevat heikkoja kovin ottein. On parempi antaa periksi ja luovuttaa. Näinhän myös eläimet tekevät vahvempiensa edessä. Voi kerätä voimia ja odottaa parempia mahdollisuuksia oman aseman korottamiseen. Tulkinta kuulostaa uskottavalta, mutta tällainen reaktio ei toimi nykyajan yhteiskunnassa. Yhteiskunta on monimutkainen ja uusia tilaisuuksia ei tule niitä odottamalla. Omaa asemaa on varmistettava jatkuvasti, jos haluaa sen edes säilyttää saati sitä vahvistaa.

Edellä on kuvattu tunteiden merkitystä. Millainen sitten on järkevä ihminen? Käsitys, että järjen tulee voittaa tunteet, on ollut yleinen, jopa vallitseva näkemys. Varsinkin voimakkaat tunteet ovat olleet kiusankappaleita. Ne on saatava hallintaan, jotta voi elää järkevästi. Psykologi Jonathan Haidt antoi tälle tulkinnalle suoranaisen tyrmäysiskun: järjen tehtävä on selittää intuitiot parhain päin. Intuitiot taas perustuvat suurelta osin tunteisiin. Järki on siten ihmisen toiveiden, halujen ja intuitioiden nöyrä palvelija. Jos tunne on positiivinen, järki toimii sen suuntaisesti, jos taas tunne on kielteinen, järki mukautuu siihen.

Eikö järki todellakaan voi laittaa tunteita kuriin? Haidt varmaankin halusi kärjistää tunteiden merkitystä, koska sitä on tuhansien vuosien ajan väheksytty. Kyllä me voimme hillitä tunteitamme, ainakin niistä seuraavia tekoja. Eiköhän juuri se ole järjen käyttöä. Mutta haluammeko me niitä hillitä? Usein pikemminkin lietsomme toinen toistemme tunteita. Tämä pätee erityisesti vihaan ja pelkoon. Järkeä korostavat muistavat tähdentää sitä, että ihminen voi oppia rationaalisen, järkevän asennoitumiseen omaan itseensä ja kohtaamiinsa ihmisiin. Ihminen voi oppia hallitsemaan itseään, erityisesti halujen ja tunteiden tuottamia yllykkeitä.

Kokemuksemme kertovat, että tällainen on mahdollista. Aina on ollut ihmisiä, jotka hallitsevat itsensä erinomaisen hyvin. He eivät menetä malttiaan eivätkä sorru typeryyksiin. He ovat tasapainoisia ja kykenevät säilyttämään mielentyyneytensä vaikeissakin tilanteissa. Miksi näin tulisi tehdä? Miksi he tällaiseen pyrkivät? Tuon kaiken takana on yleensä jokin usko, uskomus tai elämänkatsomus, joka kehottaa näin tekemään. Sen uskotaan helpottavan elämää. Mistä tämä näkemys kumpuaa? Antaako sen järki, intuitio vai peräti tunne?

Noita elämänkatsomuksia on vaikea perustella järjen avulla. Sitä kuvastaa se, miten helppoa on arvostella toisenlaisia näkemyksiä kuin mitä itsellä on. Järki voi sanoa, että olisi hyvä elää sovussa muiden kanssa ja pitää pahin itsekkyys kurissa, mutta paljon enempään järki ei pysty. Kun halutaan jotakin enemmän, rationaalisuus ei kanna pitkälle. Onhan järkevää olla niin itsekäs kuin suinkin on mahdollista. Miksi tehdä enemmän muiden hyväksi kuin on tarpeen? Miksi välittäisimme vieraista ihmisistä, varsinkaan heistä, jotka ovat kovin kaukana?

Palaamme siis kuitenkin tunteiden sävyttämiin tulkintoihin. Meistä tuntuu, että olisi hyvä välittää kaukanakin olevista ihmistä. Olisi hyvä olla ystävällinen ja avulias, vaikka siitä ei mitään hyötyä olisikaan. Jostakin syvältä tulee ajatus, että toisen puolustaminen omien etujen kustannuksella olisi kunnioitettavaa. Joskus jopa uhrautuminen toisen ihmisen puolesta. Pyyteetön rakkaus on aivan uskomattoman hieno asia. Eihän näitä tavattoman hienoja asioita voi järjellä puolustaa. Vaikka kehittelemme ”järkeviä” tulkintoja esimerkiksi evoluutiopsykologian avulla, eivät nuo hienot asiat kuitenkaan sen avulla muutu järkeviksi. Ihmisen kyky luopua omista eduistaan on pohjimmiltaan järjetöntä.

Kaiken kaikkiaan ihmisen järki ja tunne kietoutuvat niin vahvasti toisiinsa, että niitä ei voi todellisessa elämässä toisistaan erottaa. Ilman tunteita ihminen ei kiinnostuisi tai innostuisi mistään, ei ymmärtäisi varoa ja välttää vaarallisia asioita eikä muodostaisi meille niin kaikille tärkeitä läheisiä ihmissuhteita. Ilman järkeä emme tietäisi, miten toimia niin, että saamme jotakin tuloksellista aikaan. Tunteet ovat tässä ja nyt, järki katsoo kauemmas. Järki näkee tavoitteita ja etsii keinoja, joilla tavoitteita voidaan toteuttaa. Järki ja tunteet ovat yhteistyökumppaneita, jotka joskus voivat joutua riitaan keskenään. Jatkuva riitely johtaa kuitenkin tuhoon tai ainakin suuriin vaikeuksiin. Jos toinen kukistaa toiseen, seuraukset ovat silloin erityisen tuhoisia.

Järki on oikeastaan tuhoisampi kuin tunne, sillä esimerkiksi vihaa puhkuva ihminen on vaarallinen, koska hän voi vaikkapa lyödä lähellä olevia, mutta vaarallisuus lisääntyy moninkertaiseksi, kun hän alkaa huolellisesti miettiä, miten hän voisi tuhota vihansa kohteita. Vihan tulee samalla lauhtua, sillä muuten hän ei pysty kostamaan niille, jotka ovat hänet vihastuttaneet. ”Parhaita” suunnitelmia hän tekee silloin, kun pääsee flow-tilaan, jonka aikana katoaa sekä minuus että tunteet. Huomio kohdistuu vain siihen, miten kosto toteutuu parhaiten.

Kuitenkin kaikki lähti liikkeelle vihasta, jonka ei annettu laantua. Ilman sitä noita kostosuunnitelmia ei olisi tehty. Työnjako on selvä: tunteet käynnistävät ja suuntaavat, järki tekee suunnitelmia ja toteuttaa niitä.

Onnellisuuden vaatimuksesta

Onnellisuuden vaatimuksesta arjen onnen vaalimiseen. Luentolyhennelmä 2004

Kuka tahansa voi huomata, että ihmisten välillä on suuria eroja siinä, miten he suhtautuvat elämään. Toinen on tyytyväinen, hyväntuulinen ja onnellisen tuntuinen. Hänestä ei saa irti oikeastaan mitään kielteistä. Hän suhtautuu myötätunnolla tai huumorilla muiden oikkuihin tai kritiikkiin. Vaikka elämä tuo vastoinkäymisiä, hän selviää niistäkin masentumatta tai katkeroitumatta. Toinen taas on aina huonolla tuulella ja on kaikkeen tyytymätön. Juuri mikään ei ole hyvin ja kaikki ovat häntä vastaan. Hyvät asiat eivät muuta näitä puheita miksikään, mutta huonot saavat kaiken näyttämään vieläkin pahemmalta.

Onnellisuuden pohdinnalla on pitkä historia. Onnellisuutta ovat määrittäneet esimerkiksi Platon, Aristoteles ja Jeesus. Nämä kolme näkivät onnen perustuvan joko hyveiden noudattamiseen tai Jumalan tahdon toteuttamiseen. Vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen alkaa yksilö nostaa päätään, jolloin aletaan kysyä, mikä tekee juuri minut onnelliseksi. Ensimmäiset laajamittaiset tutkimukset tehdään Yhdysvalloissa 1950-luvun lopussa. Siitä lähtien tällaisia tutkimuksia on tehty säännöllisesti. Kuitenkin laajamittainen onnellisuustutkimus on vasta noin 10-15 vuoden ikäistä. Tutkimusten mukaan ihmiset sanovat olevansa onnellisia, mikä voi olla yllätys siinä mielessä, että tiedotusvälineet ovat täynnä huonoja uutisia ihmisen elämästä. Niistä saa kuvan, että ihmisen elämä on täynnä ahdistusta, masennusta ja väkivaltaa.

Onnen oppaiden määrä lisääntyy koko ajan. Tämä varmaankin kertoo siitä, että jokin epämääräinen paine onnellisuuteen on olemassa. Menestyvän, hyvin pärjäävän ihmisen tulisi myös olla onnellinen. Hyvinvointia edistävät noiden oppaiden mukaan oikeat asenteet, huumori, kurssien käyminen, ruokavalio, liikunta, jne. Onko näistä oppaista ja ohjeista mitään hyötyä? Kyllä ja ei. Jos ne kehottavat ihmistä hakeutumaan tilanteisiin ja harrastuksiin, joista hän pitää, voivat hyvän olon hetket lisääntyä ja sekin on jotakin. Sen sijaan onnellisuuden tasoon on vaikea vaikuttaa silloin, kun se on jo kohtuullisen korkealla. On vaikea lisätä vettä kaivoon, jonka vesi jo on korkealla. Jos kaivon vesi on matalalla, voi siellä kaadettu vesi pysyäkin. Näin on asianlaita silloin, kun ihmisellä on selvä hyvinvoinnin vajaus. Silloin lähes mikä hyvänsä omaehtoinen, vastuuta ottava toiminta on hyväksi.

Hyvä esimerkki on liikunta, jonka myönteisistä vaikutuksista on varsin paljon tietoja. Ilmeisesti liikunta lisää hallinnan kokemusta ja antaa luottamusta siihen, että voin saada itse jotakin aikaan. Varmaankin myös elämäntyylin kohentamisella on myönteinen vaikutus. Jos valvoo, tupakoi, ryyppää ja rellestää, tuskin siitä lopulta paljoakaan nauttii. Moni on saanut elämäänsä iloa ja uutta sisältöä osallistumalla vapaaehtoistyöhön. Kun tekee työtä toisen hyväksi, unohtaa omat vaivansa ja voi kokea itsensä tärkeäksi. Vihdoin on aina niitä, joihin jokin onnen ohje ihan oikeasti “kolahtaa”. Asenteiden ja arvojen muutoksia siis tapahtuu, mutta muutokset ovat aina arvoituksellisia. Kukaan ei voi noin vain tahtoa itseään uskovaiseksi tai elämäniloiseksi.

Monasti unohtuu se, että parannusta voi tehdä myös pikku hiljaa omiin heikkouksiin huomiota kiinnittäen ja vahvuuksia lujittaen. Jos esimerkiksi tajuaa oman kriittisyytensä, voi tehdä parannusta. Ei ole mahdotonta jättää jotakin sanomatta; aina ei ole pakko sanoa, mitä mieleen tulee. Sen sijaan voi sanoa jotakin myönteistä, antaa tunnustusta sekä ilmaista rakkautta ja kiintymystä. Oma hyvinvointi paranee jo näiden asioiden sanomisesta ja on todennäköistä, että saa samalla mitalla takaisin. Onnen peruslakeja on se, että mitä toiselle antaa, sen saa takaisin.

Yleensä ihmiset myöntävät, että onni on jotakin pientä ja arkista. Onnessa on myös jotakin hyvin arvoituksellista ja pakenevaa. Monet viisaat ovat sanoneet, että mitä enemmän onnea suoraan tavoittelee, sitä varmemmin se pakenee. Ihmisen hyvän elämän kannalta tämä on melkoinen haaste. Mitä sitten kannattaa elämässä tavoitella, jos ei onnea?

Kirjallisuus:

  • Ojanen, M. (2001). Ilo, onni, hyvinvointi. Helsinki: Kirjapaja.
  • Ojanen, M. (2002). Elämän mieli ja merkitys. Helsinki: Kirjapaja.
  • Ojanen, M. (2004). Onnen etsijät. Helsinki: Aikamedia.