Onnellisuuden vaatimuksesta

Onnellisuuden vaatimuksesta arjen onnen vaalimiseen. Luentolyhennelmä 2004

Kuka tahansa voi huomata, että ihmisten välillä on suuria eroja siinä, miten he suhtautuvat elämään. Toinen on tyytyväinen, hyväntuulinen ja onnellisen tuntuinen. Hänestä ei saa irti oikeastaan mitään kielteistä. Hän suhtautuu myötätunnolla tai huumorilla muiden oikkuihin tai kritiikkiin. Vaikka elämä tuo vastoinkäymisiä, hän selviää niistäkin masentumatta tai katkeroitumatta. Toinen taas on aina huonolla tuulella ja on kaikkeen tyytymätön. Juuri mikään ei ole hyvin ja kaikki ovat häntä vastaan. Hyvät asiat eivät muuta näitä puheita miksikään, mutta huonot saavat kaiken näyttämään vieläkin pahemmalta.

Onnellisuuden pohdinnalla on pitkä historia. Onnellisuutta ovat määrittäneet esimerkiksi Platon, Aristoteles ja Jeesus. Nämä kolme näkivät onnen perustuvan joko hyveiden noudattamiseen tai Jumalan tahdon toteuttamiseen. Vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen alkaa yksilö nostaa päätään, jolloin aletaan kysyä, mikä tekee juuri minut onnelliseksi. Ensimmäiset laajamittaiset tutkimukset tehdään Yhdysvalloissa 1950-luvun lopussa. Siitä lähtien tällaisia tutkimuksia on tehty säännöllisesti. Kuitenkin laajamittainen onnellisuustutkimus on vasta noin 10-15 vuoden ikäistä. Tutkimusten mukaan ihmiset sanovat olevansa onnellisia, mikä voi olla yllätys siinä mielessä, että tiedotusvälineet ovat täynnä huonoja uutisia ihmisen elämästä. Niistä saa kuvan, että ihmisen elämä on täynnä ahdistusta, masennusta ja väkivaltaa.

Onnen oppaiden määrä lisääntyy koko ajan. Tämä varmaankin kertoo siitä, että jokin epämääräinen paine onnellisuuteen on olemassa. Menestyvän, hyvin pärjäävän ihmisen tulisi myös olla onnellinen. Hyvinvointia edistävät noiden oppaiden mukaan oikeat asenteet, huumori, kurssien käyminen, ruokavalio, liikunta, jne. Onko näistä oppaista ja ohjeista mitään hyötyä? Kyllä ja ei. Jos ne kehottavat ihmistä hakeutumaan tilanteisiin ja harrastuksiin, joista hän pitää, voivat hyvän olon hetket lisääntyä ja sekin on jotakin. Sen sijaan onnellisuuden tasoon on vaikea vaikuttaa silloin, kun se on jo kohtuullisen korkealla. On vaikea lisätä vettä kaivoon, jonka vesi jo on korkealla. Jos kaivon vesi on matalalla, voi siellä kaadettu vesi pysyäkin. Näin on asianlaita silloin, kun ihmisellä on selvä hyvinvoinnin vajaus. Silloin lähes mikä hyvänsä omaehtoinen, vastuuta ottava toiminta on hyväksi.

Hyvä esimerkki on liikunta, jonka myönteisistä vaikutuksista on varsin paljon tietoja. Ilmeisesti liikunta lisää hallinnan kokemusta ja antaa luottamusta siihen, että voin saada itse jotakin aikaan. Varmaankin myös elämäntyylin kohentamisella on myönteinen vaikutus. Jos valvoo, tupakoi, ryyppää ja rellestää, tuskin siitä lopulta paljoakaan nauttii. Moni on saanut elämäänsä iloa ja uutta sisältöä osallistumalla vapaaehtoistyöhön. Kun tekee työtä toisen hyväksi, unohtaa omat vaivansa ja voi kokea itsensä tärkeäksi. Vihdoin on aina niitä, joihin jokin onnen ohje ihan oikeasti “kolahtaa”. Asenteiden ja arvojen muutoksia siis tapahtuu, mutta muutokset ovat aina arvoituksellisia. Kukaan ei voi noin vain tahtoa itseään uskovaiseksi tai elämäniloiseksi.

Monasti unohtuu se, että parannusta voi tehdä myös pikku hiljaa omiin heikkouksiin huomiota kiinnittäen ja vahvuuksia lujittaen. Jos esimerkiksi tajuaa oman kriittisyytensä, voi tehdä parannusta. Ei ole mahdotonta jättää jotakin sanomatta; aina ei ole pakko sanoa, mitä mieleen tulee. Sen sijaan voi sanoa jotakin myönteistä, antaa tunnustusta sekä ilmaista rakkautta ja kiintymystä. Oma hyvinvointi paranee jo näiden asioiden sanomisesta ja on todennäköistä, että saa samalla mitalla takaisin. Onnen peruslakeja on se, että mitä toiselle antaa, sen saa takaisin.

Yleensä ihmiset myöntävät, että onni on jotakin pientä ja arkista. Onnessa on myös jotakin hyvin arvoituksellista ja pakenevaa. Monet viisaat ovat sanoneet, että mitä enemmän onnea suoraan tavoittelee, sitä varmemmin se pakenee. Ihmisen hyvän elämän kannalta tämä on melkoinen haaste. Mitä sitten kannattaa elämässä tavoitella, jos ei onnea?