Asiasana: Tiivistelmä

Usko Martti Jätä kommentti

Tiivistelmä: Steven Rose – “Lifelines: Biology, freedom, determinism”

Rose, Steven (1998). Precis of “Lifelines: Biology, freedom, determinism” for Behavioral and Brain Sciences multiple review.

Artikkeli arvostelee biologiaan pesiytynyttä reduktionismia, jossa geenien vaikutuksia korostetaan kohtuuttomasti. Geeneillä voidaan selittää kaikkea seksuaalisista taipumuksista pakonomaiseen ostamiseen. Ultradarwinistiset selitykset ”itsekkäine geeneineen” antavat ymmärtää, että geeneistä voidaan suoraan selittää käyttäytymistä. Evoluutioon ja kehitykseen liittyy myös paljon muita tekijöitä, joiden merkitystä ei ole riittävästi huomioitu. Organismi rakentaa koko ajan itseään tavalla, jota Rose nimittää termillä autopoiesis. Organismit ovat avoimia systeemejä ja siten ne ovat homeodynaamisia eikä homeostaattisia. ”Evoluutioon vaikuttaa fysiikka, kemia ja rakenne; kaikki muutos ei aiheudu luonnonvalinnasta eivätkä kaikki fenotyypit edistä sopeutumista” (s. 2). Elämää kuvaavat prosessit eivät ole deterministisiä ja varsinkin ihmiselämä rakentuu ihmisen omille valinnoille.

Ultradarwinistiset, deterministiset kuvaukset ovat jatkuvasti lisääntyneet. Tiedot ihmisen biologiasta ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmisen biologiaa voidaan muokata mielin määrin. Rosen mukaan vulgääri sosiobiologia ei ehkä enää ole suosiossa, mutta ”neurogeneettinen determinismi” on saanut paljon kannattajia. Geenien muokkaus synnyttää toiveita, joihin ei enää poliittisen vaikuttamisen suhteen uskota. Geenien asemasta organismi on asetettava elämän keskukseksi. Juuri tätä Rose nimittää homeodynaamiseksi lähtökohdaksi. Rosen kritiikki kohdistuu etenkin Richard Dawkinsin ja Daniel Dennettin ultradarwinistisiin liioitteluihin.

Länsimaisen tieteen vahva asema perustuu kykyyn selittää ja kontrolloida luontoon liittyviä ilmiöitä. Ihmisen suhteen tulokset ovat olleet paljon vaatimattomampia. Biologian suunnasta tulee kuitenkin vakuutuksia ja lupauksia, joiden mukaan olemme ratkaisemassa elämän suuria arvoituksia. Näiden tulosten pohjalta ihmisellä on lähes rajattomat mahdollisuudet muokata tulevaisuuttaan. Taka-alalle painuvat silloin helposti suuret moraaliset kysymykset, jotka ovat omiaan häiritsemään utopistisia tulkintoja. Jos yhä vahvistuu tulkinta, jonka mukaan evoluutio selittää kaiken, sen alle jäävät psykologiset, sosiaaliset ja poliittiset vaikutuskeinot – ja jopa näihin liittyvät tulkinnat kuvataan tarpeettomiksi. Näille reduktionistisille biologisille selityksille on ominaista korostunut determinismi. Evoluutio ja geenit määräävät ihmisen käyttäytymistä.

Reduktionistiset tulkinnat eivät riitä kuvamaan ihmiselämää sen eri muodoissaan. Kun Dobzhansky väitti, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää, paitsi kun se ymmärretään evoluution valossa”, Rose puolestaan väittää, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää muutoin kuin historian valossa”. Sekä yksilön että lajin historia tekee biologian ymmärrettäväksi. Toiseksi on ymmärrettävä, mistä organismin pysyvyys johtuu, vaikka molekyylit koko ajan uudistuvat. Solut ja organismit ovat muuta kuin pelkkiä kemiallisten aineiden koostumuksia. Biologian on selitettävä miten muodot syntyvät ja kehittyvät ja miten ne kestävät. Biologia ei ole pelkkää homeostaasia, sillä organismit syntyvät, kypsyvät ja kuolevat. Organismit muokkaavat ympäristöjään ja samalla itseään niin, että niissä tapahtuu todellisia muutoksia eikä vain palautumisia ennalta määrätylle tasolle. Elämä on jatkuvaa luonnon ja ympäristön avointa vuorovaikutusta (autopoiesis), joka rakentaa, ylläpitää ja säilyttää itseään.

Tiede perustuu havaintoihin, jotka ovat aina subjektiivisia. Me rakennamme maailmamme ja laadimme sitä kuvaavia metaforia. Nämä voivat ohjata ajattelua voimakkaasti. Hyvä esimerkki on ”itsekkään geenin” idea. Myös laajat tulkintakehykset vaikuttavat asenteisiin ja tekoihin. Lääketieteellinen malli (medikalisaatio) on tulkintakehys, joka antaa tukea näkemykselle, että ihminen ei ole vastuussa ongelmistaan, vaan kyseessä ovat hänen geeninsä tai sattumalta saatu virus tai bakteeri. Jopa ihmistä kuvattaessa koneanalogiat ovat olleet suosittuja – ja myös vaarallisia, koska ne kaventavat ihmisen ominaisuuksia.

Myös tekniikan sovellukset ohjaavat tutkimusta ja ajattelua. Mikroskoopilla ja myöhemmin elektronimikroskoopilla oli valtava vaikutus mikro-organismien tutkimukseen, samoin kaukoputkella tähtitieteessä. Tällä hetkellä aivojen kuvantamismenetelmät ovat johtaneet aivotutkimuksen räjähdysmäiseen kasvuun.

Onko maailmasta mahdollista saada luotettavaa tietoa? Olisi outoa, jos tietomme olisi kovin epäluotettavaa, sillä miten voisimme selviytyä epäluotettavan tiedon varassa? Tässä suhteessa ihmisen kyvyt ovat eläimeen nähden ylivoimaisia. Vain ihminen tekee olettamuksia kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä kyky asettaa hypoteeseja ja testata niitä on tieteen perusta. Vaikka konkreettiset havaintomme ovat luotettavia, tulkintakehykset ja maailmankuvat ohjaavat tutkimusta. Ihmistä koskeva tutkimus ei koskaan ole neutraalia. Kulttuurissa vallitsevat ideat ja ”ajan henki” vaikuttavat tutkimukseen ja tutkimuksista tehtyihin tulkintoihin. Silti kaiken suhteellisuus on mahdoton lähtökohta. Ilman riittävän vahvoja kiinnekohtia todellisuuteen tutkimus tai elämä yleensä ei ole mahdollista.

Reduktionismi on tieteessä houkutteleva vaihtoehto, koska se pelkistää ja selkeyttää ilmiöitä. Aineiden redusoiminen alkuaineiksi on edistänyt suuresti kemian tutkimusta.  Mutta kun kyse on psykologisista ilmiöistä, niiden redusoiminen biologisiksi muuttujiksi toimii puutteellisesti. Muuttujat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, niille on vaikea määrittää täsmällisiä arvoja, muuttujien yhteydet ovat epälineaarisia ja niiden arvot riippuvat siitä taustasta ja kontekstista, jossa niitä mitataan.

Geenejä ei voida palauttaa DNA:han. Kyse ei ole samasta asiasta. Kovin helposti redusointi johtaa ongelmallisiin filosofisiin tulkintoihin. Lopulta kemia voidaan palauttaa fysiikkaan, biokemia kemiaan, fysiologia biokemiaan, psykologia fysiologiaan tai biologiaan ja sosiologia psykologiaan ja siis lopulta fysiikkaan. E.O. Wilson esittikin jo näkemyksen, että sosiologia voidaan palauttaa neurobiologiaan.

Mitä tällainen ”palauttaminen” tarkoittaa? Väite on absurdi, sillä vaikka elämä on kemiaa ja lopulta fysiikkaa, kemiasta tai neurobiologiasta on pitkä matka ihmisen, saati kulttuurien ymmärtämiseen. Entä jos neurobiologia voidaan redusoida sosiologiaan ja psykologiaan? Ne kuvaavat juuri sitä tasoa, jossa inhimillinen toiminta tapahtuu. Joka tapauksessa ihmisen kokemukset vaikuttavat jatkuvasti hänen kemiaansa, joten kausaalisuuden suunta voidaan tulkita myös näin.

Gregory Mendel oli onnekas toisin kuin Francis Galton. Mendel tutki mm. herneitä, Galton sen sijaan pituutta, puristusvoimaa ja jopa älykkyyttä. Näiden periytyminen on kaikkea muuta kuin selkeää ja tuloksena usein vanhempien ominaisuuksien väliin sijoittuvia arvoja toisin kuin Mendelin kokeissa, joissa tulokset olivat yksiselitteisiä.

Mendelin tulosten selkeys johti näkemykseen, että geeneistä muodostuu genotyyppi (genomi), joka määrää fenotyypin. Yhteys ymmärrettiin hyvin suoravaiivaisena huolimatta siitä, että sekä genotyyppiä että fenotyyppiä on vaikea määrittää täsmällisesti. Geneeihin perustuvan tutkimuksen ohella monia tutkijoita kiinnosti siittiöiden ja munasolujen yhdistymiseen perustuva organismi, jonka solujen määrä voi olla 10 potenssiin 14. Tämän tason ilmiöt ovat ihmeellisiä ja hyvin monimutkaisia. Niiden kyky muuntua geeneistä huolimatta on hämmästyttävä. Vaikka geenit ovat yhä olemassa kaikissa soluissa, niiden vaikutukset riippuvat jokaisen solun kehityshistoriasta. Geenien vaikutukset ovat sidoksissa aikaan ja tilaan. Miksi joistakin soluista tulee maksa, toisista aivot ja luita? Mikä ohjaa tämän prosessin niin, että yksilöt ovat olemukseltaan niin samanlaisia? Geenit ovat osa harmonista vuorovaikutusta, jossa hedelmöityneet solut kehittyvät tietyissä ympäristöissä. Geenit sen sijaan rikkovat tätä harmoniaa ja johtavat yksilöllisiin eroihin (s. 9).

Geenit perustuvat entsyymien toimintaan. Siten ei enää ole järkevää puhua silmien värin geeneistä, koska kyseessä on monien entsyymien yhteistulos. Tämä huolimaton puhe johtaa outoihin tulkintoihin (itsekkäät geenit). Ns. yhden geenit häiriöt tai sairaudet aiheutuvat erilaisista geenimutaatioista eri ihmisillä. Vaikka häiriö näyttää samalta, sen entsyymien häiriöt voivat olla hyvin erilaisia (s. 10).

Aluksi mallit olivat yksinkertaisia. DNA tuottaa RNA:ta ja edelleen proteiineja, jotka ovat geneettisen informaation perustaa. Vähitellen tutkimusalueen mallit muodostuvat monimutkaisiksi, koska uutta tietoa tulee koko ajan. Kaikki DNA:n toiminta ei perustu koodaukseen, vaan paljon riippuu säätelymekanismeista (operonit, yms.) Huomattava osa DNA:sta on turhaa, jolloin DNA vain kopioituu vaikuttamatta mihinkään. Geenit voivat muodostua DNA:n eri osista, joten alkuperäinen malli ei toteudu. Soluympäristössä tapahtuu muutoksia, joita aikaisemmin ei osattu ennakoida.

Geeni luonteenpiirteen määrittäjänä on tosin kätevä yleistys, mutta todellisuudessa geeni on soluorkesterin soittaja yksilön kehityshistoriassa (s. 11). DNA on vakaa molekyyli, jonka soluympäristö tekee aktiiviseksi toimijaksi. DNA ja RNA eivät ole itseään toistavia molekyylejä (replikaattoreita), sillä ne eivät voi toimia ilman solun biokemiallisia tekijöitä. Hedelmöitymisen jälkeen äidin soluympäristö vaikuttaa tiettyjen geenien aktivoitumiseen.

Sanat geeni ja ympäristö ovat ongelmallisia käsitteitä. Geeni kuvaa hyvin monimutkaista DNA:n, RNA:n ja proteiinien toimintaa. Useimpien geenien ilmiasuun vaikuttavat monet tekijät. Vaikutukset riippuvat siitä, mitä geenejä on tietyn organismin genomissa, millainen on soluympäristö ja solun ulkopuolinen ympäristö ja kun kyseessä ovat monisoluiset organismit, myös organismin ulkopuolinen ympäristö vaikuttaa lopputulokseen (s. 11-12).

Käsitteellä elämänsuunta (lifelines) Rose haluaa kuvata organismin toimintaa kokonaisuutena. Elämän eri muotojen kehittymisen vaikuttavat, geenit, solut ja ulkopuolinen ympäristö, joka myös on moniaineksinen termi. DNA:lla on genomiympäristö, solu kelluu omassa ympäristössään ja organismi puolestaan kehittyy fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä. Organismissa on sekä jotakin, joka työntää sitä liikkeelle, että jotakin, joka saa sen kehittymään kohti tiettyä rakennetta, lopputulosta. (s. 13)

Monisoluisten organismien kehitystä voidaan kuvata kahdella sanalla: valinta ja ohjaus. Valtavasta solujen ja synapsien tarjonnasta kehittyy jokin organismin elin, mutta jossakin on oltava sellaista informaatiota, joka ohjaa tätä prosessia. ”Kehitys on olennaisesti konstruktivistinen prosessi; kehittyvä organismi siinä muodossa kuin se on ja miksi se on tulossa, eriytymisessään ja joustavuudessaan, rakentaa oman tulevaisuutensa” (s. 14). Myös satunnaiset ja yllättävät tekijät vaikuttavat solujen toimintaan. Identtisten kaksosten asema kohdussa vaikuttaa heidän kehitykseensä.

Organismien homeostaattisuutta voidaan liioitella. Vaihtelu on kuitenkin dynaamista, jota kuvaa sana homeodynaaminen homeostaasia paremmin. Kaikki ei palaudu tietylle ennalta määrätylle tasolle. Organismien on oltava dynaamisia, jotta ne voisivat selviytyä. Selviytyminen vaatii organismilta aivan uusia ratkaisuja, jolloin palautumista entiselle tasolle ei enää tapahdu.

Organismien toimintaa suojaa niiden solujen ja molekyylien yhteyksien verkosto. Mitä tiheämpi yhteyksien verkosto, sitä suurempi on organismin vakaus ja sitä vähemmän sen toiminta riippuu jostakin yksittäisestä tekijästä. Tiheään verkkoon voi tulla pieniä reikiä ilman, että se repeää tai menettää käyttöarvonsa. Harva verkko repeää helposti ja päästää läpi arvokkaitakin kohteita. Organismien toimintaverkostoilla on lisäksi kyky uusiutua. Korvautumista tapahtuu jatkuvasti.

”Elämänsuunta muototuu geenien lisäksi fysikaalisten tekijöiden, lipideihin ja proteiineihin perustuvien kemiallisten tekijöiden ja monimutkaisten itseään organisoivien ja vakauttavien metabolisten verkostojen tuloksena. Organismi on sekä kutoja että malli, jotka se kutoo, koreografi ja tanssi, jota se tanssii.” (s. 15).

”Voi olla aika pelastaa Darwin joiltakin liian innokkailta uusilta ystäviltä, jos haluamme tehdä oikeutta – mutta ei enempää kuin oikeutta – sille roolille, jota hänen ideansa ovat näytelleet biologian ja elämää kuvaavien prosessien ymmärtämisen historiassa.” (s. 16). Darwinin ajatukset voidaan tiivistää seuraavasti:

  1. Samankaltainen tuottaa samankaltaisia, kuitenkin variaatioineen.
  2. Jotkut näistä variaatioista ovat parempia kuin muut.
  3. Kaikki elävät olennot tuottavat enemmän jälkeläisiä kuin on tarpeen lajin säilymisen kannalta.
  4. Suotuisammat muodot jäävät todennäköisemmin eloon sukua jatkamaan.
  5. Sen vuoksi seuraavassa sukupolvessa on enemmän suotuisampaa vaihtelua ja
  6. Siten lajit pyrkivät kehittymään ajan kuluessa.

Darwinin ansiosta lajeja ei enää pidetty muuttumattomina, vaan kehityksen tuloksina. Ihmiset eivät enää olleet elämän huippuja. Ei ole keinoa, jolla jokin nykyisin elävistä lajeista voitaisiin asettaa toista paremmaksi. Sattuma näkyy kaikessa eikä evoluutiolla ole tarkoitusta. Darwinin eläessä vaihtelun mekanismeja ei tiedetty, mikä nähtiin ongelmana, mutta geenien löytyminen ratkaisi tämän ongelman.

Käyttäytymisgeneetikot ovat eri menetelmin pyrkineet arvioimaan, mikä on geenien ja ympäristön osuus. Kun kuitenkin geenit ja ympäristöt ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiinsa, samoin geenit keskenään, arviot muodostuvat hyvin karkeiksi. Periytyvyysarviot ovat aina riippuvaisia ympäristöistä. Kun ympäristöt muuttuvat, myös kertoimien arvot muuttuvat. Erillään kasvaneet kaksoset sijoitetaan samanlaisiin ympäristöihin ja adoptiovanhemmat suhtautuvat kasvatukseen tietoisemmin kuin tavalliset vanhemmat. Geneetikot väittävät, että geenit ohjaavat ympäristöjen valintaa eli he redusoivat myös tällä tavalla käyttäytymisen geeneihin.

Evoluutiotulkinnan ongelmana on sen ilmeisestä uskottavuudesta huolimatta se, että jälkeenpäin on mahdoton arvioida, mitä hyötyä organismille on ollut esimerkiksi silmän alkioista. Miksi sellainen silmän aihio valikoitui, jolla kuitenkaan ei vielä voinut nähdä mitään? Olettamukset näiden alkioiden hyödyllisyydestä ovat evoluutiobiologien mukaan uskottavia, eivätkä he oikeastaan toisin voi ajatellakaan. Kuitenkin nämä ovat tulkintoja, joita ei Karl Popperin mukaan voida todistaa vääriksi. (s. 17).

Luonnonvalinnan kannalta outoja ovat ominaisuudet, jotka ilmiselvästi vaikeuttavat eloon jäämistä (kirkkaat värit, pitkät pyrstöt). Näitä voidaan selittää sillä, että ne edistävät pariutumista ja jälkeläisten saamista. Suosiiko evoluutio kauneutta, terveyttä ja voimaa, jotta jälkeläisten määrä olisi mahdollisimman suuri? Nämä mallit voivat toimia eläinkunnassa, mutta niiden ulottaminen ihmisiin on usein johtanut seksistisiin tai voimaa ihannoiviin tulkintoihin. Ihmisten maailma on toisenlainen kuin eläinten. Ihmisten käyttäytymisen vaihtelu on suurta eikä sitä voi selittää yksinkertaisilla evoluutiomalleilla.

Sosiobiologian näkökulmasta altruismi oli ongelma ja vaati selityksiä, sillä varsinkin vieraisiin kohdistuva altruismi on suvun jatkamisen kannalta omituista. Pääasiallinen selitys on sukulaisten suosiminen, mutta koska se ei riitä selittämään läheskään kaikkea altruismia, tarvitaan muita mekanismeja. Altruismi voi perustua vaihtokauppaan, jossa avuliaisuutta ja auttamista vaihdetaan vieraitten kesken, mutta vaikka nämä mekanismit ovat uskottavia, niitä on vaikea todentaa. Koska myös kilpailua ja taistelua esiintyy, milloin jokin periaate on voimassa? Kun lisäksi monissa kulttuureissa sukulaisuussuhteet ovat kovin epämääräisiä, auttamisessa on olennaista kuviteltu sukulaisuus eikä todellinen. Monissa kulttuureissa tunnetaan sellainen ystävyys tai veljeys, joka on sukulaisuuttakin tärkeämpi.

Rose väittää, että Darwinin periaatteet eivät kuvaa mitään sellaista mekanismia, jolla uusien lajien synty voitaisiin kuvata. ”Luonnonvalintaan perustuva evoluutio voi reagoida vain nykyiseen tilanteeseen eikä voi ennustaa tulevaa.” Kun ympäristö muuttuu, myös organismit muuttuvat. Lajin ominaisuudet voivat parantua tai huonontua, mutta sopeutuvimmat jäävät jäljelle. Mutta kuinka jostakin lajista tulee kaksi tai kolme? Yksi selitys on maantieteellinen eroon joutuminen, jota Darwin itse käyttikin selityksenä. Riittääkö tämä? Ultradarwinistille mitään muuta ei ole tarjolla. (s. 18).

Ultradarwinismin metafyysinen perusta rakentuu sille, että elämän tarkoitus on geenien jatkuminen. Geenit ovat piilossa ”mielihyväkeskeisissä roboteissa”. Elämän perusyksikkö on geeni ja sen tehtävä on oman jatkuvuutensa turvaaminen. Fenotyypit ovat yleensä sopeutuvia, koska luonnonvalinta niitä koko ajan hioo. Tämä metafysiikka perustuu Hobbesiin ja Smithiin. Elämä on sotaa kaikkia vastaan, mutta markkinoiden näkymätön käsi tuottaa jopa yhteistoimintaa kilpailevista yksilöistä. (s. 19).

Jokaisen elävän organismin perustehtävä on maksimoida omien ja lähisukulaistensa geenien määrää eli saada mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tämä determinismi huolestuttaa Richard Dawkinsia, joka väittää, että meillä on kyky kapinoida geeniemme tyranniaa vastaan. Mistä tämä kyky kapinoida saa alkunsa? Jos se ei tule geeneistä, silloin taustalla on Descartes’n dualismia ja mekanistinen materialismi itsekkäine geeneineen kompastuu idealismiksi. (s. 19).

Ultradarwinismia voidaan torjua seuraavilla väitteillä (s. 18):

  1. Yksittäinen geeni ei ole ainoa taso, jolla valintaa tapahtuu.
  2. Luonnonvalinta ei ole ainoa evoluutiomuutoksia ohjaava voima.
  3. Organismit eivät ole rajattoman joustavia muuttumaan; valinnan mahdollisuuksia on vain vähän.
  4. Organismit ovat oman kohtalonsa aktiivisia toimijoita.

Geenit ilmaisevat itsensä vain koko genomin taustaa vasten. Geenit vaikuttavat muihin geeneihin käynnistämällä niitä ja ottamalla ne pois käytöstä muuntaen koko ajan toinen toistensa toimintaa ja tehtäviä. Jos valinta lopulta kohdistuu johonkin geeniin, se riippuu kokonaistilanteesta. Geenin on silloin tuotettava jokin sellainen muutos, joka osoittautuu luonnonvalinnan prosessissa hyödylliseksi (saa aikaa fenotyypin muutoksen). Monisoluisten organismien kehitystä ohjaavat prosessit vaikuttavat nekin geeneihin. Lopulta kuitenkin organismi päättää, tuottaako se jälkeläisiä vai ei. Se, että valintaa tapahtuu kaikilla tasoilla (geenit, genomit, solut, ympäristöt), hillitsee yhdellä tasolla tapahtuvia muutoksia. Vaikka DNA:n mutaatioiden määrä on suhteellisen vakaa, se ei sanottavasti näy fenotyypin muutoksena. (s. 19-20).

Lopulta on hyvä muistaa, että organismit eivät elä yksin, vaan populaatioissa, joihin kuuluessaan ne ovat jatkuvasti vaikutusten alaisena. Joskus seurauksena on yhteistoimintaa, joskus suoranaista taistelua. Paljon riippuu yksilön ja sen populaation välisistä suhteista. Ekologinen lokero on yhteinen koko populaatiolle, joskin varsinkin vahvojen yksilöiden ominaisuudet voivat vaikuttaa tuon lokeron vaikutukseen. Kilpailu niukoista resursseista, seksuaalinen ja suvullinen valinta, pienten ryhmien variaation kaventuminen, populaatioiden leviäminen uusiin lokeroihin, eri populaatiolajien taistelu ja rinnakkaiselo vaikuttavat luonnonvalintaan.

Luonnonvalinnan metaforan mukaan Luonto asettaa organismille haasteita, joista se joko selviytyy tai sitten ei. Valinnassa etuoikeutetut siirtävät geeninsä seuraaville sukupolville. Autopoietic vision tarkoittaa edellisestä poiketen, että organismi voi aktiivisesti valita ja muuttaa ympäristöjään, muokata ne sellaisiksi, että niiden omat tavoitteet toteutuvat.

Varsinkin molekyylibiologit näkevät elämän perustehtävänä geenien toistumisen, jolloin elämän perusyksikkö on molekyyli. Kuitenkin ennen replikaation mahdollisuutta on oltava soluja, jotta geenien toiminta olisi mahdollista. Toinen ongelma on DNA:n toimintaa käynnistävä energia. Mistä tulee tarvittava energia? (s. 21).

Reduktionismin suosiosta huolimatta sen todellinen arvo on odotettua heikompi. Uudet löydökset ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmiselämän keskeiset vastaukset löytyvät geeneistä. Neurogeneettiseen determinismiin liittyy monia ongelmia, joista tärkeimmät ovat reifikaatio, mielivaltainen yhdistäminen, virheellinen kvantifiointi, usko tilastolliseen ”normaalisuuteen”, väärä paikantaminen, väärin ymmärretty kausaalisuus, genetiikan ja ympäristön dikotomisointi ja homologiaan (rakenteiden samankaltaisuuteen) perustuva vääristävä metafora. Reifikaatiolla tarkoitetaan dynaamisen prosessin kuvaamista staattisena, jolloin jostakin toiminnasta tulee yksilön ominaisuus (väkivaltaisesta suhteesta aggressiivisuutta). Mielivaltainen yhdistäminen tarkoittaa hyvin erilaisten asioiden nimeämistä samalla termillä. Esimerkiksi aggressiivisuudella voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita, jopa korostunutta aggressioiden välttämistä. Kvantifiointi voi liittää yhteen hyvin erilaisia prosesseja. Näin on tapahtunut esimerkiksi älykkyyden suhteen. Älykkyyden alaa on jatkuvasti laajennettu. Normaalisuuden olettamus on yleinen, mutta kun normaalijakautumia saadaan, kyseessä voi olla niihin johtava mittausmenetelmä. Esimerkiksi psyykkisiä häiriöitä voidaan paikantaa geeneihin tai aivoihin (skitsofreeniset geenit tai aivot), kun kyse on skitsofrenia-diagnoosin saaneesta henkilöstä. Kyseessä on kuitenkin häiriö, joka on myös psykososiaalinen ja kulttuuriin liittyvä. Geeneillä on oma osuutensa, mutta myös muilla tekijöillä on merkitystä. Monia biokemiallisia muutoksia kuvataan ilman muuta muiden ilmiöiden syinä, vaikka kyseessä olisivat samanaikaiset tapahtumat tai biokemialliset muutokset olisivat psykologisten tekijöiden seurauksia. Kun etsitään ensimmäisiä tai tärkeimpiä syitä, huomio kiinnittyy yksioikoisesti geeneihin tai biokemiallisiin tekijöihin. Virheellinen homologia on esimerkiksi se, kun hiiren ”aggressioista” vedetään analogioita ihmisen aggressioihin.

Rose päätyy kymmeneen iskulauseeseen (s. 23):

  1. Historiamme muovaa tietojamme.
  2. Yksi maailma, monia tapoja tietää.
  3. Organisoitumisen tasot ovat erilaisia.
  4. Kaikki riippuu kaikesta.
  5. Oleminen ja tuleminen.
  6. Pysyvyyttä dynaamisesti.
  7. Organismi ja ympäristö tunkeutuvat toisiinsa.
  8. Rakenne rajoittaa evoluutiota.
  9. Menneisyys on tulevaisuuden avain.
  10. Elämä rakentaa oman tulevaisuutensa.
Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

The Spirit Level. Why Equality Is Better for Everyone

Tiivistelmä teoksesta Richard Wilkinson & Kate Pickett (2010). The Spirit Level. Why Equality Is Better for Everyone. Lontoo: Penguin.

Huolimatta kaikesta materiaalisesta ja teknisestä kehityksestä länsimaisissa kulttuureissa elävät ihmiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja monista muista ongelmista. He ovat epävarmoja omasta asemastaan ja taidoistaan ja kokevat usein yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Joudumme taistelemaan psykologisia demoneja vastaan, vaikka meidän pitäisi taistella köyhyyttä ja materialismia vastaan. Maapallo ei kestä länsimaista kulutusta. Moni ajattelee, että jotakin pitäisi tehdä, mutta koska kukaan ei näytä välittävän, minunkaan ei tarvitse välittää. Ihmisistä on tullut yhä itsekkäämpiä, ahneempia ja vastuuttomampia. Aidosta yhteisöllisyydestä ei ole tietoakaan. Ihmiset eivät luota poliitikkoihin.

Syytökset kohdistuvat milloin vanhempiin, kouluihin, kansainvälisiin yrityksiin, ideologioihin ja ihmisen luontaiseen itsekkyyteen, mutta Wilkinsonin ja Pickettin mukaan taloudellisen tasa-arvon puute on yksi ongelmia synnyttävä ja vahvistava tekijä. Ihmisten ja yhteiskuntien rikkinäisyys johtuu eriarvoisuuden lisääntymisestä.

Yhteiskuntien vaurastuminen ei ole johtanut odotettuihin tuloksiin. Vaurastumisen myötä moni asia on paremmin kuin ennen, mutta vähitellen myös ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvä esimerkki on lihavuus. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt tilanne on päinvastainen. Hyvin koulutetut, varakkaat ihmiset pitävät parempaa huolta itsestään kuin heikosti koulutetut ja vähätuloiset.

Valtioiden kansantulon ja eliniän välinen yhteys riippuu aluksi vaurastumisesta, sillä Nicaraguan, Bulgarian, Egyptin, Turkin ja Venäjän kansalaisten elinikä on selvästi pitempi kuin Sambian, Mozambikin, Liberian ja Nigerian. Ero on yli 25 vuotta. Silloin olemme päässeet noin 70 vuoteen. Kun vertaamme niitä maita, joiden kansantulo henkeä kohden on noin 10 000 dollaria, niihin, joissa tulo on lähes 40 000 dollaria, voimme yllättäen todeta, että eliniän odotteessa on vain muutaman vuoden ero, jos sitäkään. Edelliseen ryhmään kuuluvat Costa Rica, Uruguay, Mexico ja Kroatia sekä jälkimmäiseen mm. pohjoismaat, Yhdysvallat, Sveitsi, Kanada ja Itävalta. Nelinkertaiset tulot eivät siis kohota elinikää oikeastaan yhtään.

Kansakuntien onnellisuuden ja vaurauden kuvaaja muistuttaa edellistä. Hyvin köyhissä maissa kansalaisten onnellisuuden taso on tutkimusten mukaan selvästi matalampi kuin vauraissa maissa. Kuitenkin monien köyhien maiden onnellisuuden taso on lähes sama kuin rikkaiden maiden. Varsinkin Etelä-Amerikan valtioiden onnellisuus on suunnilleen samaa tasoa kuin vauraiden länsimaiden. Vauraudella on yhteyttä kansalaisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen, mutta näyttää siltä, että elinikään ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa on tultu eräänlaiselle tasanteelle, josta ei ole päästy eteenpäin. Tätä kuvastaa sekin, että 30 – 50 vuoden tyytyväisyyden ja onnellisuuden seurannoissa muutokset ovat olleet erittäin pieniä, vaikka elintaso on merkittävästi kohonnut.

Onko tultu eliniän ja onnellisuuden suhteen niin korkealle kuin on mahdollista? Eliniän osalta näin ei yleensä uskota, sillä jatkuvasti näkee jopa tiedemiesten kirjoituksia, joiden mukaan keskimääräinen elinikä tulee nousemaan 10 – 20 vuotta seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuitenkin esimerkiksi alkoholin ja ylipainon aiheuttamat terveysongelmat ovat monissa maissa lisääntyneet. Ihmisen onnellisuudessa saattaa todella olla eräänlainen katto, jota on vaikea läpäistä. Kuolema on ihmisen osa ja vaikka sairauksia voidaan hoitaa yhä paremmin, niiltäkään ei voi välttyä. Erot, hylkäykset, torjunnat ja menetykset ovat aina olleet osa ihmiselämää. Niitä ei voida kokonaan poistaa.

Kirjoittajien mukaan sosiaalisilla ongelmilla on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä ihmisten keskimääräisiin tuloihin. Tämä tulos saadaan, kun otetaan tarkasteltavaksi ne maat, joissa tulot vaihtelevat 20 000 ja 40 000 dollarin välillä. Mutta kun katsotaan tuloeroja näiden maiden sisällä, saadaan vahvoja yhteyksiä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Suuri eriarvoisuus on merkittävä riskitekijä näissä ongelmissa.

Wilkinson ja Pickett tarkastelevat teoksessaan 23 vauraan maan tilannetta sekä Yhdysvaltain osavaltioita. Kun Japanissa ja Suomessa vuonna 2006 rikkaimman viidenneksen tulot olivat noin 3,5 kertaa suuremmat kuin köyhimmän viidenneksen, vastaava kerroin oli Singaporessa lähes 10, Yhdysvalloissa 8,5 ja Britanniassa 7. Kirjoittajat tarkastelevat mm. seuraavien asioiden yhteyttä taloudellisen tasa-arvon indekseihin:

  • luottamus
  • mielisairaudet
  • eliniän odote ja lapsikuolleisuus
  • liikalihavuus
  • lasten koulusuoritukset
  • teini-ikäisten synnyttämät lapset
  • tapot
  • vankilassa olevien määrät
  • sosiaalinen liikkuvuus

Kun tutkijat muodostivat terveyttä ja sosiaalisia ongelmia kuvaavan indeksin, sen yhteys taloudellisen eriarvoisuuden indeksiin oli erittäin selkeä. Tasa-arvoisissa maissa (Japani, pohjoismaat, Belgia, Hollanti) yhteiskunnan ongelmia kuvaava indeksi sai paljon parempia arvoja kuin niissä maissa, joissa ihmisten taloudellisessa tilanteessa oli suuria eroja (Yhdysvallat, Portugali, Britannia, Uusi-Seelanti, Kreikka). Kansantulolla henkeä kohden ei ollut yhteyttä ongelmia kuvaavaan indeksiin. Aivan vastaava tulos saatiin verrattaessa Yhdysvaltain osavaltioita. Unicefin raportista vuodelta 2007 löytyy lasten hyvinvointia kuvaava indeksi, jossa parhaita ovat Ruotsi, Hollanti, Suomi, Sveitsi ja Tanska. Huonoimmat arvot saivat Britannia, Uusi-Seelanti, Israel, Yhdysvallat ja Australia. Maitten järjestys oli vahvassa yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Japani oli kiinnostava poikkeus, sillä se on hyvin tasa-arvoinen, mutta lasten tilanne ei ole erityisen hyvä. Vaurauden taso ei ollut tähänkään indeksiin yhteydessä.

Vaikka rikkaissa maissa on runsaasti terveydenhoidon ja korjaavan toiminnan resursseja, nämä eivät ole erityisen tehokkaita, koska niiden avulla ei eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia kyetä poistamaan. Yhdysvalloissa käytetään paljon enemmän rahaa terveydenhoitoon kuin Kreikassa, mutta kreikkalaiset elävät keskimäärin pidempään. Kun yhteiskunnan luovat ongelmia, mikään hoito ei enää riitä.

Eriarvoisuus kertoo siitä, että sosiaaliset etäisyydet ja luokkaerot ovat suuria. Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua. Vanhempien taustan erot vaikuttavat enemmän tulevaan asemaan kuin lahjakkuuserot.

Yhdysvalloissa korostetaan jokaisen mahdollisuuksia päästä eteenpäin, mutta todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen. Sosiaalinen nousu on Yhdysvalloissa vähäisempää kuin Euroopassa. Varallisuuserot näkyvät sekä fyysisessä että psyykkisessä hyvinvoinnissa. Rikkaiden verojen alentamisesta ovat kärsineet eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Voisi odottaa, että elintason nousu toisi mukanaan elämän helpottumista. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kertovat päinvastaista. Yliopistoissa opiskelevien ahdistuneisuutta on tutkittu vuodesta 1952 lähtien. Tulosten suunta on selkeä: ahdistus on tasaisesti lisääntynyt. Sama tulos on saatu myös depression osalta. Sen määrän on arvioitu lisääntyneen kymmenkertaiseksi sadan vuoden aikana. Diagnoosien lisääntymistä selittää diagnostisen kynnyksen aleneminen, mutta ahdistuneisuuden lisääntymistä kyselyissä ei tällä tavoin voida selittää.

Huolimatta itseluottamusta ja itsearvostusta korostavista puheista muutos on myös tällä alueella yllättävä. Psykologi Jean Twengen mukaan 1950-luvulla vain 12 % vastasi myöntävästi väitteeseen “Olen tärkeä henkilö”. Yli 30 vuotta myöhemmin myöntävästi vastasi 80 %. Tämän kokemuksen luulisi suojaavan ahdistusta ja masennusta vastaan. Kenties kyseessä on oman epävarmuuden peittäminen tai jopa egoistinen oman itsensä korottaminen. On käynyt ilmi, että narsismiin taipuvat, itseään korostavat ihmiset käyttävät muita hyväkseen ja turvautuvat väkivaltaan, jos eivät saa tahtoaan perille.

Sosiaaliseen vertailuun ja arviointiin liittyvät ongelmat ovat lisääntyneet. Ihmiset pelkäävät kielteisiä arvioita ja joutuvat jatkuvasti olemaan varuillaan. Sosiaalisen stressin kokemista on tutkittu paljon laboratorio-olosuhteissa. Niissä on mahdollista mitata stressihormoni kortisolin määriä. Sally Dickerson ja Margaret Kemeny löysivät 208 tällaista tutkimusta. Juuri sosiaalisen arvioinnin uhka tuotti kaikkein suurimmat muutokset kortisolin määrässä. Näissä tilanteissa joku arvioi suorituksia. Sosiaalinen asema ja arvo koetaan siinä määrin hauraaksi, että sen eteen täytyy jatkuvasti tehdä työtä. Pahinta oli se, että arviointi kohdistui tehtävään, jossa oli vaikea suoriutua hyvin joko sen tähden, että tehtävät olivat kovin vaikeita tai että aikaa oli liian vähän. Kortisoli kohosi jyrkästi myös silloin, kun suorituksesta annettu arvio oli kielteinen aivan riippumatta siitä, mitä koehenkilö teki.

Samalla tavalla voi tapahtua myös elävässä elämässä, mutta silloin vaikutukset ovat toistuvia ja pitkäaikaisia. Stressiä lisäävät vaikeat lapsuuden traumat, matala sosiaalinen asema ja läheisten ystävien puuttuminen. Tällaiset asiat heikentävät luottamusta muihin ihmisiin, joka on hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeä asia.

Hyvä sosiaalinen asema ja menestyminen päinvastoin lisää rohkeutta ottaa vastaan haasteita ja antaa mahdollisuuden kykyjen kehittämiseen ja hyödyntämiseen. Menestystä voi osoittaa myös hankinnoilla, vaatteilla ja esiintymisellä. Jos taas jatkuvasti kokee epäonnistumisia, se synnyttää herkästi katkeruutta ja nöyryytyksen kokemusta. “Miksi minulle ei ole annettu samoja mahdollisuuksia kuin noille rikkaille?” Häpeän kokeminen on yleisempää kuin hyvässä asemassa olevat tajuavat.

Miksi arviointiuhka koetaan niin ahdistavana? Wilkinsonin ja Pickettin mukaan syynä on vakaiden yhteisön murtuminen. Vakaat ihmissuhteet ovat korvautuneet jatkuvasti muuttuvilla ihmisillä, joiden suhteen oma asema on aina epäselvä. Joudumme aina ikään kuin uudestaan löytämään itsemme ja identiteettimme. Meistä on tullut hyvin minätietoisia, ulkonäköä pohtivia, epävarmoja jatkuvan muutoksen keskellä. Yritämme jatkuvasti antaa hyvän vaikutelman saadaksemme oudot ihmiset puolellemme. “Mitä mieltä minusta ollaan? Teinkö hyvän vaikutuksen?” Kysymys on sitä paitsi aiheellinen, sillä vaikutelmat syntyvät muutamassa sekunnissa. Turvaudumme yhä enemmän materian ja kuluttamisen apuun pyrkiessämme hyvin vaikutelman antamiseen.

Kaikilla ihmisillä on syvään juurtunut tarve kokea hyväksyntää. Myönteinen palaute saa mielen virkistymään ja vahvistaa oman arvon tunnetta. Sen sijaan kritiikki pahoittaa mielen ja katkeroittaa. Pahimmillaan se johtaa joko vetäytymiseen tai aggressioihin.

Kulttuurierot näkyvät siinä, miten ahdistavana kilpailu statuksesta koetaan. Missä statuserot ovat vähäisiä, myös kritiikkiä kestetään enemmän. Samalta tasolta tulevaa kritiikkiä on helpompi kestää kuin ylhäältä tulevaa. Kuninkaiden ja diktaattorien epäsuosio oli katastrofi, nyt jotakin samaa on siinä, jos joutuu uhrin tavoin alistumaan ylhäältä päin tulevaan palautteeseen. Yksilöitten eroja korostavassa kulttuurissa menestys liittyy omiin hyviin ominaisuuksiin ja epäonnistuminen tilannetekijöihin. Japanissa tulkinta on päinvastainen: onnistumisia selitetään tilannetekijöillä ja epäonnistumista persoonallisilla ominaisuuksilla. Eriarvoisuus lisää kilpailua statuksesta ja johtaa arviointien pelkoon, koska ne voivat olla aidosti vaarallisia. Myös Suomessa kaikenlainen arviointi on lisääntynyt moninkertaiseksi. Yleneminen tai palkankorotus saattaa olla yhden arvioinnin varassa. Iän ja kokemuksen perusteella tapahtuva yleneminen ei heretä samanlaista ahdistusta kuin jatkuva suoritusten arviointi.

Eriarvoisuus näkyy kriisitilanteissa. Hurrikaani Katrina osui alueelle, jossa eriarvoisuudesta johtuvat ongelmat olivat suuria. Köyhät joutuivat jäämään katastrofin keskelle, kun varakkaat kykenivät lähtemään tai asuivat jo ennestään turvallisilla alueilla. Yhteisöllisyyden puuttuminen johti ryöstelyyn ja ammuskeluun. Mitä vähemmän ihmisillä on tekemistä toistensa kanssa, sitä vähemmän he luottavat toisiinsa. Jos jokin ryhmä voidaan määrittää toisenlaiseksi vaikkapa ihonvärinsä tähden, silloin yhteistoiminta vaikeutuu merkittävästi ja samalla ryhmien välinen epäluottamus kasvaa. Empatiaa koetaan vain samanlaisiin ihmisiin. Jo valta-asema on omiaan vähentämään empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat jossakin hierarkian alemmilla portailla.

Taloudellinen tasa-arvo on yhteydessä luottamukseen. Kun 60 – 65 % pohjoismaisista ihmistä luottaa ihmisiin, luku on Portugalissa vain 10 %. Nämä prosentit saatiin World Values Survey -tutkimuksessa väitteeseen “Useimpiin ihmisiin voidaan luottaa”. Yhdysvalloissa luottavaisia oli 35 %. Sama suunta saatiin myös Yhdysvaltojen osavaltioiden vertailussa. Luottamuksen määrä vaihteli lähes 70 prosentista alle 20:een prosenttiin. Luottamuksen määrä aleni Yhdysvalloissa 44 vuoden aikana 60 prosentista alle 40 prosenttiin (1960 – 2004). Sosiaalisen pääoman käsitteen luoja Robert Putnam arvioi Yhdysvaltojen olleen varallisuuden suhteen tasa-arvoisin 1950- ja 1960-luvulla. Silloin myös osallistuminen järjestöihin ja organisaatioihin oli suurimmillaan. Siitä lähtien sosiaalinen pääoma on koko ajan vähentynyt. Vaikutus käy Putnamin mukaan kumpaankin suuntaan: eriarvoisuus heikentää sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma vähentää eriarvoisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin näkemys on, että juuri eriarvoisuus heikentää luottamusta. Kun rikkauden kuilu on kovin suuri, kuilua on vaikea ylittää. Pahimmillaan kuilu johtaa köyhien suojattomiin gettoihin ja rikkaiden muurien ympäröimiin asuntoalueisiin. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he antavat aikaa ja rahaa muiden ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Luottavaiset ihmiset elävät lisäksi keskimääristä pidempään. Yhdysvalloissa luottamuksen puute näkyi Chicagon helleaallon aikana. Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet sitä tehdä, koska pelkäsivät ryöstöjä. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella tällaista ei tapahtunut, koska ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

Myös naisten asema liittyy taloudelliseen tasa-arvoon. Kun muodostetaan naisten tasa-arvon indeksi, se suosii jälleen pohjoismaita, jotka ovat myös taloudellisesti tasa-arvoisia. Naisten tasa-arvo oli heikointa Italiassa, Kreikassa ja Itävallassa.

Myös kansainvälisen avun osuus on yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Yhdysvaltojen ja Portugalin osuus on vain 0,2 prosenttia, kun Norja ja Ruotsi lähestyvät prosentin osuutta. Tässä suhteessa Suomen sijoitus jättää toivomisen varaa. Emme anna yhtä paljon apua kuin muut pohjoismaat.

Mielenterveyttä ja lääkkeiden käyttöä kuvaavat luvut ovat jo pitkään olleet hälyttäviä. Isossa-Britanniassa neljäsosa lapsista kärsii masennuksesta ja myös muut ongelmat ovat yleisiä. Taustalla on usein perheen hajoamista ja kaverien taholta tulevia paineita. Aikuisia kuvaavat luvut ovat vähintään yhtä kielteisiä. Yhdysvalloissa yksi neljästä on kärsinyt kuluneen vuoden aikana jostakin mielenterveyden ongelmasta.

“On tärkätä huomata, että vaikka mielisairailla joskus on muutoksia aivojen kemiassa, kukaan ei ole osoittanut, että nämä ovat masennuksen syitä eikä masennuksen seurauksia. Ja samoin, vaikka geneettinen alttius voi olla joidenkin mielen sairauksien taustalla, se ei voi selittää sairauksien suunnatonta lisääntymistä viime vuosikymmenien aikana – geenimme eivät voi muuttua niin nopeasti.” (s. 65).

Mielen sairauksien määrä on lähes suoraviivaisessa yhteydessä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Kärjessä on Yhdysvallat (yli 25 %) ja alhaisimmat luvut on saatu Japanissa, Saksassa, Espanjassa ja Belgiassa (10 % – 13 %). Italia on poikkeus yleisestä suunnasta, sillä Italiassa tuloerot ovat varsin suuret, mutta mielen sairauksia on vähän. Mielen sairauksien luotettava arviointi on vaikeaa, mutta suunta on kuitenkin vakuuttava. Sitä tukee myös tulos, jonka mukaan Yhdysvaltain osavaltioissa suunta on sama naisilla ja lapsilla, mutta ei miehillä. Yhdysvalloissa heikossa asemassa olevilla miehillä, jotka usein ovat afrikan-amerikkalaisia, mielenterveyden ongelmia ei esiinny niin paljon kuin heidän taloudellinen ja sosiaalinen tilanteensa antaisi odottaa.

Monet kulttuurin tutkijat ovat kiinnittäneet huolta yhä vahvistuvaan materialismiin. Materialismi on kuin virus (“affluenza” tai “ylellisyyskuume”), joka altistaa stressille ja psyykkisille ongelmille. Materialismi näkyy rahan merkityksen korostamisena, loputtomana tavaroiden hankkimisena ja maineen ja aseman tavoitteluna.

Kertooko huumeiden käyttö juuri tästä asemaan liittyvästä ahdistuksesta? Kun oma asema alkaa näyttää toivottomalta, tarjolla on huumeiden avulla saatu mielihyvä ja anestesia. Huumeiden käyttö on vahvassa yhteydessä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Pohjoismaat ja Japani ovat maita, joissa huumeita käytetään vähiten. Wilkinson ja Pickett viittaavat tutkimukseen, jossa apinoiden oli mahdollista ottaa kokaiinia oman tarpeensa mukaan. Kokaiinia ottivat eniten ne apinat, joiden asema laumassa oli heikoin. Vahvat apinat eivät tarvinneet huumetta.

Isossa-Britanniassa tehtiin jo 1960-luvulla laajoja tutkimuksia, joissa odotusten vastaisesti heikoimmassa asemassa olevilla työntekijöillä oli vakavia sairauksia ja varhaisia kuolemia paljon enemmän kuin korkeissa asemissa olevilla virkamiehillä ja johtajilla. Odotuksena oli, että juuri johtajat kärsisivät stressistä. Osa kuolemista selittyi huonoilla terveystottumuksilla, mutta eivät kaikki. Vähitellen on käynyt ilmi, että työstressi ja työn hallinta ovat ne tekijät, jotka lisäävät sairauksia ja varhaisia kuolemia. Toinen merkittävä tekijä on sosiaalinen verkosto. Yksinäiset ja ongelmista kärsivillä on suurempi alttius sairastua. Jopa flunssavirus tarttuu huonommin niihin, joilla on läheisiä ihmisiä.

Evoluutiopsykologit ovat spekuloineet, että uhkaavissa olosuhteissa voima, rohkeus ja riskinotto johtavat hyvään asemaan ja maksimoivat seksuaalisia mahdollisuuksia, mutta nämä ominaisuudet eivät takaa pitkää ikää. Nämä ovat myös nykyaikana riskitekijöitä. Tietyt osakulttuurit suosivat näitä ominaisuuksia. Usein kyse on alueista, joilla on paljon taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Turvalliset olosuhteet ja sosiaalinen pääoma sen sijaan edistävät terveyttä ja pitkäikäisyyttä.

Terveydenhoidon kustannuksilla ei ole yhteyttä eliniän pituuteen vauraissa länsimaissa. Yhdysvalloissa käytetään 2-3 kertaa enemmän rahaa henkilöä kohden, mutta elinikä on yksi matalimmista 23 maan joukossa. Korkealaatuinen tekniikka ei ulotu kaikkialle, jos kansalaiset ovat taloudellisesti eriarvoisia. Sekä maiden että Yhdysvaltain osavaltioiden tarkastelu antaa saman tuloksen: tasa-arvo pidentää elinikää ja vähentää lapsikuolleisuutta. Kun taloudellinen eriarvoisuus on suurta, köyhimpien ja rikkaimpien eliniän ero voi olla lähes 10 vuotta. Yhdysvalloissa on saatu vielä tätäkin suurempia eroja. Tasa-arvo ei hyödytä vain köyhiä, vaan myös rikkaita, joiden elinikä on korkea juuri tasa-arvoisissa maissa.

Eriarvoisuus näkyy lisääntyneenä stressinä. Se ei kohdistu yksinomaan heikossa asemassa oleviin, vaan varakkaat joutuvat kilpailemaan asemastaan ja varomaan kontakteja “huligaaneihin ja työtä vieroksuviin”. Stressin ansiosta immuunijärjestelmä heikkenee ja koko keho joutuu olemaan varotilassa. Energiavarastot supistuvat, verisuonet kutistuvat ja kovettuvat. Sydän ja keuhkot joutuvat työskentelemään kovemmin, kun keho on hälytystilassa. Verenpaine nousee ja stressihormonien arvot kohoavat. Kyse on hiukan samasta kuin mitä miehet rintamilla joutuvat kokemaan odottaessaan päivästä ja viikosta toiseen vihollisen hyökkäystä. Ihmiskehoa ei ole tarkoitettu olemaan jatkuvassa valmius- ja hälytystilassa. Aivot eivät tässä tilassa toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Lopulta vaarana on lamaantuminen ja masennustila.

Ylipainoisuus oli ennen vaurauden etuoikeus, nyt se on varattomien ongelma. “Nykyaika juonittelee tehdäkseen meistä lihavia.” (s. 91). Rasvainen, sokeria sisältävä ruoka on kaikkein halvinta ja sitä on kaikkialla tarjolla. Ylipainoisten osuus liittyy vahvasti eriarvoisuuteen. Yhteys on naisilla voimakkaampi kuin miehillä. Ääripäitä edustavat Yhdysvallat ja Japani. Suomen tilanne ei ole niin hyvä kuin se voisi tasa-arvon puolesta olla. Eläinkokeissa on käynyt ilmi, että ne syövät stressattuina enemmän sokeria ja rasvaa. Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee tulkinta, jonka mukaan oman kehon hallinta kertoo myös kyvystä hallita omaa elämää ja vaativia tehtäviä. Paradoksaalisesti subjektiivinen käsitys omasta asemasta on vahvemmin yhteydessä ylipainoon kuin tulot ja koulutus.

Vanhempien hyvä koulutus ja taloudellinen asema on vahvassa yhteydessä lasten koulusuorituksiin. Koulutetut vanhemmat tarjoavat myönteisen mallin, ohjaavat ja valvovat lapsiaan, ovat kiinnostuneita, ostavat kirjoja ja muita koulusuorituksia parantavia laitteita ja välineitä. Tärkein tekijä on koulutuksen ja sitkeyden arvostaminen. Kun vanhemmilla on paljon omia ongelmia, he eivät jaksa kiinnostua lapsista ja antavat heidän liian varhain päättää asioistaan. Lapset saavat tehdä, mitä haluavat. Fatalistinen asenne vahvistuu. Taloudellisen eriarvoisuuden ja lasten koulusuoritusten (PISA) yhteys on voimakas. Tällä alueella Suomen koulut ja lapset ovat menestyneet erityisen hyvin. Vaikka Suomessakin vanhempien tausta vaikuttaa koulusuorituksiin, vaikutus on selvästi pienempi kuin esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tasa-arvoisissa maissa lasten ja perheiden asemaa on monin tavoin helpotettu lainsäädännön avulla.

Kulttuurin ja odotusten vaikutuksesta kertoo Intiassa tehty tutkimus, jossa noin 300 alimman ja 300 ylimmän kastin 11 – 12 -vuotiasta poikaa teki yhdessä sokkelotehtäviä yhdessä. Ensin he tekivät niin, että eivät tienneet toistensa kastia. Kummankin ryhmän suoritukset olivat yhtä hyviä. Kun sitten toisessa vaiheessa kastista oltiin tietoisia, alimman kastien poikien suoritukset olivat tilastollisesti merkitsevästi huonompia kuin ylimmän kastin poikien. Heidän suoritustasonsa laski, kun he olivat tietoisia siitä, että mukana oli hyväosaisia poikia. Tällä havainnolla oli ilmeisen lamaannuttava vaikutus. Yhdysvalloissa on havaittu, että afrikan-amerikkalaisten tulokset heikkenevät, jos niihin liittyy vertailun ja arvioinnin korostamista.

UNICEFin johdolla tehdyssä tutkimuksessa saatiin tulos, jonka mukaan tasa-arvoisissa maissa on enemmän kiinnostusta työläisammatteihin kuin eriarvoisuudesta kärsivissä maissa, joissa lapset haaveilevat hyvistä ammateista. Suunta on siis päinvastainen kuin voisi odottaa. Tarjolla on kaksi selitystä. Tasa-arvoisissa maissa käsillä tehtävää työtä arvostetaan enemmän kuin epätasa-arvoisissa ja myös odotukset ovat realistisia.

Erän tulkinnan mukaan lapset kypsyvät ja aikuistuvat nopeammin turvattomissa olosuhteissa. Heidän on pakko vastata itsestään varhain, koska muuten on vaikea selvitä. He eivät opi luottamaan muihin ihmisiin, vaan ovat jatkuvasti varautuneita. Heillä on varhain lyhytaikaisia seksuaalisia suhteita, jotka eivät johda kestävään suhteeseen. Isän puute jouduttaa erityisesti tyttöjen kypsymistä ja aikaista kotoa lähtemistä. Kun tyttö kasvaa isättömänä, todennäköisyys varhaiseen raskauteen ja äitiyteen lisääntyy.

Jo 1800-luvun lopussa alettiin ymmärtää, että epäoikeudenmukaisuus ja köyhyys ruokkivat rikollisuutta. Kun lailliset keinot ovat tukossa, silloin on houkutus turvautua laittomiin. Rikollisuus saa kahdenlaisia muotoja: sen avulla hankitaan, mitä itsellä ei ole tai puretaan kaunoja väkivallalla ja rikkomisella. Kun tuntee itsensä osattomaksi, ei tarvitse välittää itsestään eikä muista.

Etenkin väkivaltarikollisuus liittyy vahvasti ikään. Tällaisen rikollisuuden määrä nousee rajusti 14 ikävuoden jälkeen ja saavuttaa huippunsa 20 – 24 ikäisenä. Sen jälkeen väkivallan määrä laskee tasaisesti. Väkivallan ja iän suhde on länsimaissa hyvin samanlainen. Tässä ilmiössä on varmaankin biologiaa kulttuurin ohella mukana, mutta eri maita verrattaessa käy ilmi, että rikollisuuden määrässä on suurta vaihtelua. Väkivaltarikollisuuden määrä on Yhdysvalloissa moninkertainen Englantiin verraten. Tätä voi selittää vain kulttuuriin liittyvillä tekijöillä. Samaan aikaan naisten tilastoitu väkivaltarikollisuus on erittäin vähäistä.

Kun väkivaltaan syyllistyneitä poikia ja nuoria miehiä haastatellaan, sieltä tulee esiin katkeruutta, nöyryytyksiä ja häpeää, mutta myös uhmaa, uhkarohkeutta ja jatkuvaa uhan kokemusta. Heitä kuvaa Roy Baumeisterin käsite “uhattu egoismi” hyvin. He haluavat antaa kovan vaikutuksen ja joutuvat jatkuvasti puolustamaan asemaansa. Pienetkin loukkaukset on maksettava korkojen kanssa. Kasvojen menetys on pahinta, mitä näille nuorille voi tapahtua. He tekevät melkein mitä tahansa välttääkseen tämän kohtalon.

Eriarvoisuutta ja tappoja kuvaavat indeksi kertovat korutonta kieltä. Vähiten tappoja on Japanissa ja pohjoismaissa – paitsi ikävä kyllä Suomessa – ja eniten Yhdysvalloissa, jossa luvut ovat moninkertaisia turvallisiin maihin verrattuna. Väkivallan ja eriarvoisuuden yhteys näkyy myös Yhdysvaltojen osavaltioita verrattaessa. Tämän tuloksen on pakko kertoa jotakin hyvin olennaista Yhdysvalloissa vallitsevasta kulttuurista. Sama tulee vastaan myös köyhissä maissa: mitä rikkonaisempi ja turvattomampi kulttuuri on, sitä enemmän väkivaltaa.

Isättömyys johtaa ongelmiin, kun se liittyy köyhyyteen ja kun äiti ja lapset elävät turvattomalla alueella. Turvattomat, ahdistavat elinympäristöt synnyttävät pelon ilmapiirin ja antavat lapsille ja nuorille kielteisiä malleja. Isättömyyden merkitys näkyy vahvasti amerikkalaisissa tutkimuksissa. Raiskaajista 60 %, 72 % nuorista murhaajista ja 70 % pitkäaikaisvangeista kasvoi isättömissä kodeissa (David Popenoe). Jotkut tutkijat puhuvat ylikompensaatiosta. Isätön poika haluaa osoittaa vahvuuttaan ja miehuuttaan. Pojalta jää näkemättä, millainen hyvä suhde äidin ja isän välillä voisi olla. Pikemminkin hän näkee kaikkea sellaista, joka saa hänet väheksymään naisia.

Isättömyys on merkittävä riskitekijä vain silloin, kun se liittyy muihin riskitekijöihin. Tutkimusten mukaan rikoksiin joutuneiden elämässä on usein ollut useampia kuin viisi riskitekijää. Juuri riskitekijöiden kasautuminen johtaa ongelmien syntyyn. Lisäksi on aivan eri asia menettää isä varhaisen kuoleman vuoksi kuin silloin, kun isä on kylmästi hylännyt äidin ja lapsen.

Vuonna 2007 UNICEFin raportissa kuvattiin lasten kokemuksia konflikteista. Suomalaiset lapset antoivat kaikkein myönteisimmän kuvan elämästään. Myös muissa pohjoismaissa tilanne oli hyvä. Huonoin tilanne oli Britanniassa, Portugalissa ja Yhdysvalloissa. Konflikteja kuvaava indeksi oli vahvassa yhteydessä eriarvoisuuteen.

Yhdysvalloissa osavaltioissa todettu sosiaalisen pääoman puute ja eriarvoisuus olivat kumpikin yhteydessä uskomukseen (osuus prosenteissa), että he pärjäisivät tappelussa keskimääräistä paremmin.

Eriarvoiset yhteiskunnat rankaisevat rikollisia ankarasti. Kaliforniassa istui vuonna 2004 elinkautista 360 henkilöä myymälävarkauksista. Syynä on se, että toistuva rikos johtaa aina vain ankarampiin rangaistuksiin. Jo kolmesta rikoksesta voi saada elinkautisen. Suomessa toistuvasta rikoksesta kohtuullistetaan tuomioita. Syntyy kuva, jonka mukaan hyväosaiset loukkaantuvat ja kostavat huono-osaisille sen, että nämä eivät alistu siihen armottomaan kulttuuriin, jossa he ovat voittajia.

Yhdysvalloissa vankien määrä on nelinkertainen Britanniaan verraten, ja noin 14-kertainen Japaniin, Norjaan ja Suomeen verraten. Vankimäärän vähäisyys on yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Sama suunta näkyy myös Yhdysvaltain osavaltioissa. Japanin systeemi on erikoinen, sillä suurin osa syytetyistä tunnustaa, katuu, pyytää anteeksi, sovittelee ja jättäytyy oikeuden armoille. Tuomioistuin hyväksyy katumuksen ja kohtelee syytettyä lempeästi. Japanissa uskotaan ihmisten kykyyn muuttua ja korjata tapansa. Kun muualla rikolliset ovat viattomia uhreja, Japanissa näin ei ole, vaan vangit ovat hyväksyneet tuomionsa. Vankiloissa kuri on tiukka ja päivä on täynnä työtä, harrastuksia ja koulutusta. Tilanne on aivan päinvastainen kuin Yhdysvalloissa, jonka vankiloiden kohdistuu paljon kansainvälistä kritiikkiä. Yhdysvallat ei välitä tästä kritiikistä.

Olisikohan Stanfordin yliopiston kuuluisan vankilakokeen tuloksia voitu saada Japanissa?

Onnellisuus Martti Jätä kommentti

Onnellisuuden vaatimuksesta

Onnellisuuden vaatimuksesta arjen onnen vaalimiseen. Luentolyhennelmä 2004

Kuka tahansa voi huomata, että ihmisten välillä on suuria eroja siinä, miten he suhtautuvat elämään. Toinen on tyytyväinen, hyväntuulinen ja onnellisen tuntuinen. Hänestä ei saa irti oikeastaan mitään kielteistä. Hän suhtautuu myötätunnolla tai huumorilla muiden oikkuihin tai kritiikkiin. Vaikka elämä tuo vastoinkäymisiä, hän selviää niistäkin masentumatta tai katkeroitumatta. Toinen taas on aina huonolla tuulella ja on kaikkeen tyytymätön. Juuri mikään ei ole hyvin ja kaikki ovat häntä vastaan. Hyvät asiat eivät muuta näitä puheita miksikään, mutta huonot saavat kaiken näyttämään vieläkin pahemmalta.

Onnellisuuden pohdinnalla on pitkä historia. Onnellisuutta ovat määrittäneet esimerkiksi Platon, Aristoteles ja Jeesus. Nämä kolme näkivät onnen perustuvan joko hyveiden noudattamiseen tai Jumalan tahdon toteuttamiseen. Vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen alkaa yksilö nostaa päätään, jolloin aletaan kysyä, mikä tekee juuri minut onnelliseksi. Ensimmäiset laajamittaiset tutkimukset tehdään Yhdysvalloissa 1950-luvun lopussa. Siitä lähtien tällaisia tutkimuksia on tehty säännöllisesti. Kuitenkin laajamittainen onnellisuustutkimus on vasta noin 10-15 vuoden ikäistä. Tutkimusten mukaan ihmiset sanovat olevansa onnellisia, mikä voi olla yllätys siinä mielessä, että tiedotusvälineet ovat täynnä huonoja uutisia ihmisen elämästä. Niistä saa kuvan, että ihmisen elämä on täynnä ahdistusta, masennusta ja väkivaltaa.

Onnen oppaiden määrä lisääntyy koko ajan. Tämä varmaankin kertoo siitä, että jokin epämääräinen paine onnellisuuteen on olemassa. Menestyvän, hyvin pärjäävän ihmisen tulisi myös olla onnellinen. Hyvinvointia edistävät noiden oppaiden mukaan oikeat asenteet, huumori, kurssien käyminen, ruokavalio, liikunta, jne. Onko näistä oppaista ja ohjeista mitään hyötyä? Kyllä ja ei. Jos ne kehottavat ihmistä hakeutumaan tilanteisiin ja harrastuksiin, joista hän pitää, voivat hyvän olon hetket lisääntyä ja sekin on jotakin. Sen sijaan onnellisuuden tasoon on vaikea vaikuttaa silloin, kun se on jo kohtuullisen korkealla. On vaikea lisätä vettä kaivoon, jonka vesi jo on korkealla. Jos kaivon vesi on matalalla, voi siellä kaadettu vesi pysyäkin. Näin on asianlaita silloin, kun ihmisellä on selvä hyvinvoinnin vajaus. Silloin lähes mikä hyvänsä omaehtoinen, vastuuta ottava toiminta on hyväksi.

Hyvä esimerkki on liikunta, jonka myönteisistä vaikutuksista on varsin paljon tietoja. Ilmeisesti liikunta lisää hallinnan kokemusta ja antaa luottamusta siihen, että voin saada itse jotakin aikaan. Varmaankin myös elämäntyylin kohentamisella on myönteinen vaikutus. Jos valvoo, tupakoi, ryyppää ja rellestää, tuskin siitä lopulta paljoakaan nauttii. Moni on saanut elämäänsä iloa ja uutta sisältöä osallistumalla vapaaehtoistyöhön. Kun tekee työtä toisen hyväksi, unohtaa omat vaivansa ja voi kokea itsensä tärkeäksi. Vihdoin on aina niitä, joihin jokin onnen ohje ihan oikeasti “kolahtaa”. Asenteiden ja arvojen muutoksia siis tapahtuu, mutta muutokset ovat aina arvoituksellisia. Kukaan ei voi noin vain tahtoa itseään uskovaiseksi tai elämäniloiseksi.

Monasti unohtuu se, että parannusta voi tehdä myös pikku hiljaa omiin heikkouksiin huomiota kiinnittäen ja vahvuuksia lujittaen. Jos esimerkiksi tajuaa oman kriittisyytensä, voi tehdä parannusta. Ei ole mahdotonta jättää jotakin sanomatta; aina ei ole pakko sanoa, mitä mieleen tulee. Sen sijaan voi sanoa jotakin myönteistä, antaa tunnustusta sekä ilmaista rakkautta ja kiintymystä. Oma hyvinvointi paranee jo näiden asioiden sanomisesta ja on todennäköistä, että saa samalla mitalla takaisin. Onnen peruslakeja on se, että mitä toiselle antaa, sen saa takaisin.

Yleensä ihmiset myöntävät, että onni on jotakin pientä ja arkista. Onnessa on myös jotakin hyvin arvoituksellista ja pakenevaa. Monet viisaat ovat sanoneet, että mitä enemmän onnea suoraan tavoittelee, sitä varmemmin se pakenee. Ihmisen hyvän elämän kannalta tämä on melkoinen haaste. Mitä sitten kannattaa elämässä tavoitella, jos ei onnea?

Kirjallisuus:

  • Ojanen, M. (2001). Ilo, onni, hyvinvointi. Helsinki: Kirjapaja.
  • Ojanen, M. (2002). Elämän mieli ja merkitys. Helsinki: Kirjapaja.
  • Ojanen, M. (2004). Onnen etsijät. Helsinki: Aikamedia.
Onnellisuus Martti Jätä kommentti

Onnellisten ihmisten elämäntaito

Tiivistelmä. Abbe, Allison, Tkach, Chris, Lyubomirsky, The Art of Living by Dispositionally Happy People. Sonja,:Journal of Happiness Studies, Vol 4(4), 2003.

  • Mielenterveyden ongelmat lisääntyvät ja onnellisuusarviot pysyvät vakiona – jopa laskevat
  • Voitaisiinko onnellisilta ihmisiltä oppia jotakin?
  • Ei eroja taustatekijöissä
  • Heidän elämässään on myös kielteisiä asioita
  • Eivätkä he aina ole hyvällä tuulella
  • Palautuminen nopeaa, miksi?

A. Päätöksenteko

1. Ei maksimointia, vaan tyytyväisyys ratkaisuihin – harmittelu jälkeenpäin puuttuu.

2. Päätöksen perustelu omalta kannalta katsoen tehdään rakentavalla tavalla. Esimerkki: Kun opiskelijat olivat valinneet yliopistonsa, niin valittu kohde oli onnellisten mielestä sisäänpääsyn jälkeen entistäkin parempi (arvioita oli tehty ennen valintaa). Vähiten onnellisten arviot eivät muuttuneet. Jos onnelliset eivät päässeet, heidän arvionsa tuosta yliopistosta aleni. Vähiten onnellisilla ei tapahtunut muutosta. Jos onnettomat pääsivät, mutta eivät menneet, heidän arvionsa ko. yliopista heikkeni. Vastaavaa muutosta ei tapahtunut onnellisilla.

3. Sama tuli esiin arvioitaessa jälkiruokia. Onnelliset olivat tyytyväisiä siihen, mitä saivat arvionsa jälkeen maistaakseen, vaikka eivät olisi saanet kaikkein parhaaksi arvioimaansa jälkiruokaa. Vähiten onnelliset pudottivat arviotaan.

4. Onnelliset eivät ole yhtä herkkiä vertailuille kuin vähiten onnelliset. Sen paremmin onnistuminen tai epäonnistuminen ei vaikuta heidän tilaansa. Esimerkki: Koehenkilöt tekivät tehtävää joko itseään taitavamman tai huonomman kanssa. Tämän suoritus ei vaikuttanut onnellisten mielialaan, mutta onnettomien mieliala laski, jos toinen oli nopeampi ja taitavampi. Toisessa tutkimuksessa tunnustus hyvästä suorituksesta paransi onnellisten mielialaa eikä sitä haitannut se, että joku toinen oli suoriutunut vielä paremmin. Tämä tieto sen sijaan heikensi onnettomien mielialaa. Kielteinen palaute alensi molempien ryhmien mielialaa, mutta onnettomien mieliala jopa kohosi, jos joku toinen oli suoriutunut vielä huonommin!

B. Itsearviointi

1. Onnelliset eivät pohdiskele tilaansa samassa määrin kuin onnettomat. He eivät mieti tilaansa, puutteitaan ja tunteitaan. Itseanalyysi ilmeisesti ei ole erityisen tuloksellista! Pohdinta voi lisätä oivallusta itseen nähden, mutta hinta on usein kova. Paljastuu ikäviä asioita. Masennusta vahvistaa omien ongelmien märehtiminen. Erityisen tuhoavaa tällainen pohdiskelu on silloin, kun jo ennestään ollaan huonolla tuulella.

2. Epäonnistumisten pohdiskelu. Esimerkki: Tutkimuksessa opiskelijat tekivät anagrammitehtäviä ja saivat joko kielteistä tai myönteistä palautetta. Onnelliset eivät välittäneet kielteisestä palautteesta, he esimerkiksi pystyivät keskittymään seuraavaan tehtävään onnettomia paremmin. Kysyttäessä kokeen jälkeen, mitä tulee mieleen, he eivät tuottaneet kielteisiä asioita. Onnettomat sen sijaan pohtivat kielteistä suoritustaan ja ottivat sen raskaammin. Mikä ikävintä, he alkoivat kaivella esiin entisiä epäonnistumisia.

3. Hyvin tärkeä taito on itsensä harhauttaminen ikävien tapahtumien jälkeen. Jutteleminen, elokuvan katsominen, liikunta voivat olla tällaisia asioita. Parhaita ovat sellaiset tekemiset, jotka johtavat flow-tilaan. Kokeessa harhauttaminen todella auttoi. Kun opiskelijat eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa, osan tuli pohtia omaa itseään, toisen puolen liitäviä pilviä tai Mona Lisan hymyä. Edelliset olivat entistä pettyneempiä siihen, että eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa.

4. Tapahtumien tulkinta. Jollekin kiire on katastrofi, toinen suorastaan nauttii siitä. Toinen viihtyy seurassa, toinen käpertyy kuoreensa. Kun onnelliset ja onnettomat arvioivat kielteisiä ja myönteisiä elämäntapahtumia, onnelliset arvioivat myönteiset asiat onnettomia myönteisemmin ja kielteiset vähemmän kielteisesti. Ulkopuolisten arvioiden mukaan tapahtumien välillä ei ollut todellista eroa. Jos onnelliset ja onnettomat jatkavat avoimia kertomuksia, edellisten kuvaukset ovat myönteisempiä.

C. Onnellisuutta lisäävät keinot

1. Onko onnellisuus pysyvä ominaisuus, johon on vaikea vaikuttaa? Näin jotkut tutkijat ovat väittäneet. Onnellisuusohjelmia on kokeiltu ja niiden vaikutukset ovat melko lyhyellä tähtäimellä olleet myönteisiä.

2. Mutta entä suhteellisen pysyvät muutokset? Sheldon ja Lyubomirsky seurasivat 600 opiskelijaa ja totesivat että myönteisellä ympäristön muutoksella ei ollut merkitystä, mutta myönteisten aktiviteettien muutoksella sen sijaan oli.

3. Erityisen kiinnostuksen kohteena on kiitollisuuden harjoittaminen ja ystävällisten tekojen tekeminen. Kummastakin on alustavia lupaavia tuloksia.

Onnellisuus Martti Jätä kommentti

Voiko vammainen olla onnellinen?

Who Cares –kongressin luentojen tiivistelmä (Lahti, elokuu 2005)

Voiko vammainen olla onnellinen?

Jokainen meistä tuntee eri tavoin vammaisia ihmisiä. Kenties itsekin olemme eri tavoin vammaisia. Olen 35 vuoden aikana tutkinut monia erilaisista sairauksista ja vammoista kärsiviä ryhmiä. Ehkä eniten olen tutkinut skitsofreniaa sairastavia henkilöitä. Kyseessä on vamma, jota monet kammoavat niin paljon, että menisivät mieluummin vankilaan. Olen näiden ihmisten keskuudessa tavannut ihmisiä, jotka oireistaan huolimatta vaikuttavat onnellisilta. Usein kyse on siitä, että heille on annettu mahdollisuus elää tavalla, joka vahvistaa heidän itsekunnioitustaan. Toki kylmät tutkimuksen tulokset osoittavat, että heidän onnellisuutensa tai hyvinvointinsa on keskimäärin selvästi alempi kuin väestön. Kuitenkin heidän vastaustensa keskiarvo on yleensä käytetyn asteikon myönteisellä puolella.

Sana vamma on kehitysvamma-sanan osana. Monien mielessä kehitysvammaiset ovat fyysisesti vammaisten ohella selvin esimerkki vammaisuudesta. Asiaa tuntematon voi päätyä heidän suhteensa kahteen aivan erilaiseen tulkintaan. Jotkut voivat ajatella, että eivätköhän kehitysvammaiset ole onnellisia, koska eivät ymmärrä asioiden mutkallisuutta eivätkä osaa murehtia huomisesta. Toiset taas voivat surkutella heidän osaansa, sillä eikö juuri riittävän ymmärryksen puute ole kauhea asia? Onnellisuustutkimukset kuitenkin kertovat yksiselitteisesti, että älykkyys ei ole lainkaan yhteydessä onnellisuuteen. Tiedetään, että nerojen ja erittäin älykkäiden ihmisten elämä on usein ollut hyvin vaikeaa.

Yhdessä Leena Matikan ja Marjatta Musikka-Siirtolan kanssa tekemäni tutkimukset kertovat, että kehitysvammaiset todellakin voivat olla yhtä onnellisia kuin ns. tavalliset ihmiset. Onnellisuuden tutkimiseen liittyy kaikilla tutkituilla ryhmillä omat ongelmansa kaikilla, jotka vaikeuttavat tulkintojen tekemistä. Tämä pätee myös kehitysvammaisiin. Emme ajattele, että kehitysvammaiset kohtelustaan huolimatta olisivat aina ja kaikkialla onnellisia, vaan he kärsivät huonosta kohtelusta siinä kuin muutkin ihmiset. Uskomme kehitysvammaisten olevan onnellisia vain silloin, kun me kaikki yhdessä pystymme luomaan heille sellaisia elinympäristöjä, että he voivat elää ihmisarvoista elämää.

Psykologia Martti Jätä kommentti

Mitä on älykkyys, mitä on kehitysvammaisuus?

Who Cares –kongressin luentojen tiivistelmä (Lahti, elokuu 2005)

Älykkyyden määrittämiseen liittyy monia ongelmia. Kyseessä on asia, joka kyllä tunnistetaan missä tahansa maailman kolkassa. Afrikkalaisten heimojen jäsenet osaavat nimetä henkilöitä, jotka ovat älykkäitä. Mitä he tällä tarkoittavat? Kyseessä voi yhtä hyvin olla viisaus, jota psykologit ovat alkaneet tutkia vasta viime vuosina huolimatta siitä, että viisaus on asia, jota on arvostettu tuhansien vuosien ajan. Älykkyys näyttää tarkoittavan jotakin suoraviivaista, mutkatonta ja ennen kaikkea tehokasta, kun taas viisaus on muita huomioon ottavaa ja myötäelävää. Seuraava nelikenttä pyrkii kuvaamaan näiden kahden eroja:

Päättelykyky

On                                  Ei

On            Viisas                         Myötäelävä

Lämpö, aitous

ja empatia

Ei            Älykäs                          Tehokas

Älykäs ratkaisee ongelman, mutta voi tehdä sen täysin kylmästi ja seurauksista välittämättä. Älykkyys näkyy ennen kaikkea siinä, että yksilö selviytyy vaativista numeraalis-kielellisistä päättelytehtävistä. Tätä pelkistettyä määritelmää on alettu laajentaa, mikä on hyvä siinä mielessä, että ihmisen selviytyminen ja toimintakyky on paljon muutakin kuin matemaattis-loogisten tehtävien hallitsemista. Käsitteen laajentaminen musikaalisuuteen, liikunnallisuuteen, luovuuteen tai toisen ihmisen ymmärtämiseen on kuitenkin turhaa, sillä se tuntuu antavan asioille arvoa vain silloin, kun ne jotenkin liittyvät älykkyyteen. Annetaan älykkyyden olla jotakin kapea-alaista ja muistetaan, että ihmiselämässä on monia vähintään yhtä tärkeitä asioita, kuten juuri viisaus, rehellisyys, totuudellisuus, oikeudenmukaisuus, toiveikkuus ja ennen kaikkea rakkaus.

Kehitysvammaisuus näkyy selvimmin juuri tämän kapea-alaisen älykkyyden ongelmina. Kyse ei silti ole toisarvoisesta asiasta, sillä yhteiskunnassa tarvitaan kykyä ymmärtää vaativia matemaattisia, kielellisiä ja loogisia tehtäviä. Koska viisauteen kuuluu aina jokin annos älykkyyttä, kehitysvammaisille viisaiden ratkaisujen tekeminen ei ole yhtä helppoa kuin muille. Ihmisen on helpompi oppia sosiaalisia taitoja, jos hän oppii ns. mielen teorian eli tajuaa, mitä toisen mielessä liikkuu. Kyseessä on hyvin vaativa asia. Kielen taitojen puutteet vaikeuttavat tällaisten taitojen oppimista. Näistä puutteista huolimatta kehitysvammainen voi olla luova, rehellinen, ahkera, taitava, myötäelävä ja ennen kaikkea hänellä on muiden ihmisten lailla kyky rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan.

Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Onnellisten ihmisten elämäntaito, tiivistelmä

Markku Ojanen

Abbe, Allison, Tkach, Chris, Lyubomirsky, The Art of Living by Dispositionally Happy People.  Sonja,:Journal of Happiness Studies, Vol 4(4), 2003.

  • Mielenterveyden ongelmat lisääntyvät ja onnellisuusarviot pysyvät vakiona – jopa laskevat
  • Voitaisiinko onnellisilta ihmisiltä oppia jotakin?
  • Ei eroja taustatekijöissä
  • Heidän elämässään on myös kielteisiä asioita
  • Eivätkä he aina ole hyvällä tuulella
  • Palautuminen nopeaa, miksi

A. Päätöksenteko

  1. Ei maksimointia, vaan tyytyväisyys ratkaisuihin – harmittelu jälkeenpäin puuttuu.
  2. Päätöksen perustelu omalta kannalta katsoen tehdään rakentavalla tavalla. Esimerkki: Kun opiskelijat olivat valinneet yliopistonsa, niin valittu kohde oli onnellisten mielestä sisäänpääsyn jälkeen entistäkin parempi (arvioita oli tehty ennen valintaa). Vähiten onnellisten arviot eivät muuttuneet. Jos onnelliset eivät päässeet, heidän arvionsa tuosta yliopistosta aleni. Vähiten onnellisilla ei tapahtunut muutosta. Jos onnettomat pääsivät, mutta eivät menneet, heidän arvionsa ko. yliopista heikkeni. Vastaavaa muutosta ei tapahtunut onnellisilla.
  3. Sama tuli esiin arvioitaessa jälkiruokia. Onnelliset olivat tyytyväisiä siihen, mitä saivat arvionsa jälkeen maistaakseen, vaikka eivät olisi saanet kaikkein parhaaksi arvioimaansa jälkiruokaa. Vähiten onnelliset pudottivat arviotaan.
  4. Onnelliset eivät ole yhtä herkkiä vertailuille kuin vähiten onnelliset. Sen paremmin onnistuminen tai epäonnistuminen ei vaikuta heidän tilaansa. Esimerkki: Koehenkilöt tekivät tehtävää joko itseään taitavamman tai huonomman kanssa. Tämän suoritus ei vaikuttanut onnellisten mielialaan, mutta onnettomien mieliala laski, jos toinen oli nopeampi ja taitavampi. Toisessa tutkimuksessa tunnustus hyvästä suorituksesta paransi onnellisten mielialaa eikä sitä haitannut se, että joku toinen oli suoriutunut vielä paremmin. Tämä tieto sen sijaan heikensi onnettomien mielialaa. Kielteinen palaute alensi molempien ryhmien mielialaa, mutta onnettomien mieliala jopa kohosi, jos joku toinen oli suoriutunut vielä huonommin!

B. Itsearviointi

  1. Onnelliset eivät pohdiskele tilaansa samassa määrin kuin onnettomat. He eivät mieti tilaansa, puutteitaan ja tunteitaan. Itseanalyysi ilmeisesti ei ole erityisen tuloksellista! Pohdinta voi lisätä oivallusta itseen nähden, mutta hinta on usein kova. Paljastuu ikäviä asioita. Masennusta vahvistaa omien ongelmien märehtiminen.  Erityisen tuhoavaa tällainen pohdiskelu on silloin, kun jo ennestään ollaan huonolla tuulella.
  2. Epäonnistumisten pohdiskelu. Esimerkki: Tutkimuksessa opiskelijat tekivät anagrammitehtäviä ja saivat joko kielteistä tai myönteistä palautetta. Onnelliset eivät välittäneet kielteisestä palautteesta, he esimerkiksi pystyivät keskittymään seuraavaan tehtävään onnettomia paremmin. Kysyttäessä kokeen jälkeen, mitä tulee mieleen, he eivät tuottaneet kielteisiä asioita. Onnettomat sen sijaan pohtivat kielteistä suoritustaan ja ottivat sen raskaammin. Mikä ikävintä, he alkoivat kaivella esiin entisiä epäonnistumisia.
  3. Hyvin tärkeä taito on itsensä harhauttaminen ikävien tapahtumien jälkeen. Jutteleminen, elokuvan katsominen, liikunta voivat olla tällaisia asioita. Parhaita ovat sellaiset tekemiset, jotka johtavat flow-tilaan. Kokeessa harhauttaminen todella auttoi. Kun opiskelijat eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa, osan tuli pohtia omaa itseään, toisen puolen liitäviä pilviä tai Mona Lisan hymyä. Edelliset olivat entistä pettyneempiä siihen, että eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa.
  4. Tapahtumien tulkinta. Jollekin kiire on katastrofi, toinen suorastaan nauttii siitä. Toinen viihtyy seurassa, toinen käpertyy kuoreensa. Kun onnelliset ja onnettomat arvioivat kielteisiä ja myönteisiä elämäntapahtumia, onnelliset arvioivat myönteiset asiat onnettomia myönteisemmin ja kielteiset vähemmän kielteisesti. Ulkopuolisten arvioiden mukaan tapahtumien välillä ei ollut todellista eroa. Jos onnelliset ja onnettomat jatkavat avoimia kertomuksia, edellisten kuvaukset ovat myönteisempiä.

C. Onnellisuutta lisäävät keinot

  1. Onko onnellisuus pysyvä ominaisuus, johon on vaikea vaikuttaa? Näin jotkut tutkijat ovat väittäneet. Onnellisuusohjelmia on kokeiltu ja niiden vaikutukset ovat melko lyhyellä tähtäimellä olleet myönteisiä.
  2. Mutta entä suhteellisen pysyvät muutokset? Sheldon ja Lyubomirsky seurasivat 600 opiskelijaa ja totesivat että myönteisellä ympäristön muutoksella ei ollut merkitystä, mutta myönteisten aktiviteettien muutoksella sen sijaan oli.
  3. Erityisen kiinnostuksen kohteena on kiitollisuuden harjoittaminen ja ystävällisten tekojen tekeminen. Kummastakin on alustavia lupaavia tuloksia.
Psykologia Martti 2 kommenttia

Traumat, muistiin palautuminen ja valemuistot

Tiivistelmä tutkimustuloksista 16.3. 2005

  1. Amnesia eli muistinmenetys on melko yleinen ilmiö voimakkaiden traumojen yhteydessä. Usein kyseessä on päähän kohdistuva fyysinen trauma, mutta ilmiö esiintyy myös ahdistavien psyykkisten kokemusten yhteydessä.
  2. Varhaislapsuuden tapahtumien muistaminen alkaa noin kolmen vuoden iästä alkaen ja usein selkeitä muistikuvia on vasta noin viiden, kuuden vuoden iästä alkaen. Keskeinen syy tähän “lapsuuden amnesiaan” on lapsen kielen ja käsitteellisen ajattelun kehittymättömyys.
  3. Muisti ei tallanna asioita ikään kuin valokuvina, vaan muisti ja siihen kohdistuvat ulkoiset ja sisäiset tekijät muokkaavat koko ajan muistissa olevaa ainesta. Asioita ei voi palauttaa “objektiivisina” eli sellaisina kuin ne todella tapahtuivat.
  4. Muistikuvat ovat usein epämääräisiä ja joskus aivan virheellisiä. Toisten kertomukset ja vaikkapa kirjojen tapahtumat voidaan kokea omiksi. Kokeellinen tutkimus on osoittanut, että ihmiset hyväksyvät omiseen heille elävästi kerrottuja asioita.
  5. Siitä lähtien, kun lapset todella kykenevät muistamaan (n. 5-7 v.), muistikuvat ovat kuitenkin kohtuullisen luotettavia. Tämä pätee erityisesti voimakkaisiin kokemuksiin.
  6. Muistista katoamista tapahtuu koko ajan. Muisti ei taltioi kaikkea. Osa katoaa kokonaan, osa sijoittuu muistin sellaiseen osaan, josta se ei ole jatkuvasti käytettävissä.
  7. Muistista kadonneita asioita palautuu jatkuvasti uudelleen muistiin. Usein kyseessä ovat pienet yksityiskohdat, kuten nimet, joskus myös unohdetut merkittävät tapahtumat palautuvat mieleen.
  8. Mieleen palautuminen helpottuu, kun kohdataan jokin palautusta helpottava asia tai tilanne. Esimerkiksi paluu lapsuuden kotiin voi nostaa mieleen unohtuneita asioita. Samoin hyvin havainnollinen kertomus traumasta voi muistuttaa mieleen oman vastaavan kokemuksen. Muistiin palauttaminen vaatii usein aktiivista muistelua ja paneutumista asiaan.
  9. Traumaattiset kokemukset muistetaan hyvin, liiankin hyvin. Perusongelma on se, että niitä ei saa pois mielestä.
  10. Ihmisten kyky muistaa asioita on aidosti erilainen. Jotkut muistavat tapahtumia hyvin ja elävästi, toiset huonommin. Voidaan olettaa, että jälkimmäiset kadottavat herkemmin muististaan myös traumaattisia asioita.
  11. Lapsuudessa koetut traumat eivät muistista kadonneina välttämättä ole kehityksen kannalta tuhoisia. Paljon riippuu korjaavista tekijöistä. Ei ole selvää näyttöä siitä, että kielteisten asioiden katoaminen tietoisesta muistista olisi vahingollista.
  12. Silti lapsen pahoinpitely tai hyväksikäyttö on ilman muuta riskitekijä lapsen kehityksen kannalta ja etenkin silloin, kun traumaattiset olosuhteet kestävät kauan ja kun nuo tapahtumat muistetaan elävästi.
  13. Pyrkimys tietynlaisten muistikuvien palauttamiseen on aina tulosten kannalta suuri riski, sillä johdattelun mahdollisuus on suuri. Esimerkiksi terapiassa terapeutin auktoriteetti on suuri, minkä seurauksena asiakas voi “muistaa” asioita terapeuttia miellyttävällä tavalla.
  14. Joistakin asiakkaan tai potilaan kertomista oireista on vaikea päätellä esimerkiksi hyväksikäytön tapahtuneen. Oireitten syyt ovat moninaisia eikä niistä voi tehdä varmoja johtopäätöksiä.
  15. Hypnoosi ja projektiiviset testit (ns. musteläikkätestit tai vastaavat menetelmät) eivät ole luotettavia menetelmiä muistojen palauttamisessa tai niiden luotettavuuden määrittelyssä.
  16. Lapsuudessa – ja myös aikuisuudessa – unohdettujen traumojen mieleen palautuminen on mahdollista. Monissa tapauksissa muistolle on löydetty jokin ulkopuolinen luotettava varmistus.
  17. Ns. valemuistot (false memories) ovat täysin mahdollisia, koska ihmisen muisti on altis erilaisille virhelähteille. Länsimainen kulttuuri painottaa vanhempien suurta merkitystä kasvatuksessa, mistä seuraa, että vanhempien käyttäytymisestä haetaan herkästi omien ongelmien syytä.
  18. Edellisestä seuraa, että etenkin ihmisten maineen ollessa kyseessä palautuneet traumaattiset muistot (recovered traumatic memories) tai valemuistot on syytä todentaa jollakin kertojasta riippumattomalla tavalla. Kyseeseen tulee lähinnä jokin arkistotieto tai toisen ihmisen samantapainen kertomus tapahtumasta.
  19. Kyseessä on tieteellisessä mielessä hyvin vaikea asia, josta myös asiantuntijat kiistelevät. Pääosa tutkijoista kuitenkin lähtee siitä, että muistista kadonneet traumat voivat palautua mieleen ja että myös ns. valemuistoja voi esiintyä. Tapahtumien todentaminen on vaikeata, jos vastakkain on kahden ihmisen erilainen tulkinta asiasta.
  20. Asiantuntijan edustama koulukunta voi vaikuttaa tehtyihin päätelmiin. Psykoanalyysiä tai psykodynaamista suuntausta edustavat terapeutit voivat ylikorostaa torjuttujen traumojen merkitystä ihmisen terveydelle ja taas vastaavasti psykoanalyysiin erittäin kriittisesti suhtautuvat voivat väheksyä ihmisten kykyä unohtaa traumaattisia asioita.

Keskeiset lähteet:

  • Brewin, C.R. (2003). Posttraumatic stress disorder. Malady or Myth? New Haven: Yale University Press.
  • Larsen, R.J. & Buss, D.M. (2005). Personality psychology. Boston: McGraw-Hill.
  • McNally, R.J. (2003). Progress and controversy in the study of posttraumatic stress disorder. Annual Review of Psychology, 54: 229-52.
Psykologia Martti Jätä kommentti

Mikä ihmistä hoitaa?

Luentolyhennelmä, kevät 2005

Terapian ja sielunhoidon alueella on tarjolla useita erilaisia lähestymistapoja, joiden pohjalta ihmistä pyritään auttamaan. Viime vuosisataa hallitsi suuri kertomus, jonka mukaan ihmisen sisällä on tuhoavia voimia, jotka tavalla tai toisella on syytä purkaa, vapauttaa tai ilmaista. Ihminen on itsekäs, vieraantunut tai irrationaalinen ja vain vaivoin hallitsee itsensä. Hänen tilaansa pahentavat ne traumat ja ahdistavat kokemukset, joita hänellä on varhaislapsuudessa ollut. Ihmiset vahingoittavat toisiaan sekä tahtoen että tahtomattaan. Seurauksena on neuroottisuutta, läheisriippuvuutta, kotivammaisuutta, kiltteyteen sairastumista, häpeää ja syyllisyyttä, ahdistusta ja masennusta. Tätä kertomuksen mallia edustavan terapeutin näkemys ihmisestä on synkkä. Ihminen on joutunut sellaisten voimien vangiksi, joiden suhteen hän hyvin avuton. Luennoidessaan nämä terapeutit eivät säästä kuulijoitaan, vaan usein kertovat myös omia katkeria kokemuksiaan. Mitä synkempi kuva ihmisestä, sitä todemmalta se tuntuu. Olennaista on ongelman nimeäminen, diagnostinen kuvaus siitä, missä tilassa me ihmiset olemme. Usein nuo kuvaukset sopivat hyvin suureen joukkoon ihmisiä. Kuulijat saavat nimen epämääräisille ahdistuksilleen ja kivuilleen. Viesti olisi lohduton, ellei ihminen samalla saisi vapautusta noiden kipujen synnystä. Kyseessä ovat hänen ulkopuolellaan olevat tekijät, joko syvällä sisällä olevat voimat tai vaikeat lähellä olevat ihmiset. Aiheettomasti itseään syyttävä ihminen saa näin lohdutusta ja vapautusta. Etenkin masentuneilla ihmisillä on taipumusta syyttää itseään asioista, joista hän ei ole vastuussa. Vapautustulkintojen yhteinen lähtökohta on ongelman nimeäminen sairaudeksi. Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila ja myös kiltteyteen voi sairastua. Sairaan tulee ymmärtää, että hän ei ole vastuussa sairaudestaan. Sairaudeksi nimittäminen antaa ymmärtää, että jotakin hoitoa on tarjolla, ehkä lääkettä tai muuta lääketieteen piiriin kuuluvaa hoitoa. Kun ongelman tulkinta viedään sairausmallin alaisuuteen, se merkitsee sitä, että ihminen ei ole itse vastuussa ongelmistaan eikä myös ongelmiensa ratkaisusta. Asiantuntijat ottavat vastuun ja antavat hoito-ohjeen. Tällaista viestiä me kaikki kaipaamme jossakin elämämme vaiheessa, joten sillä on aina kysyntää. Kyseessä ovat lohduttavat tai vapauttavat terapiat. Viestin varjopuolena voi olla epätietoisuus siitä, millaista vastuuta pitäisi ottaa. Mitä minun pitäisi tehdä elämäni suhteen? Kristillisen sielunhoidon näkökulmasta kyseessä on armon julistaminen.

Aivan toisenlaisella kertomuksella on samoin pitkä historia, mutta sen merkitys vahvistuu vasta viime vuosisadan loppupuolella. Jo 1800-luvulla eräät teologit puhuivat ihmisen suurista mahdollisuuksista ja korostivat hänen kykyään muuttaa omaa elämäänsä. Menneitä asioita ei pidä kaivella, vaan ihmisen oltava aktiivinen, harjoiteltava uusia asioita, testattava käsityksiään ja oltava valmis niitä muuttamaan. Jokainen voi olla optimisti, itseensä luottava, itseään toteuttava, positiivisesti ajatteleva ja ennen kaikkea onnellinen ihminen. Vaikka elämässä on vaikeita asioita, ne voidaan voittaa. Asioiden tulkinta on ratkaiseva, eivätkä asiat itsessään. Kaikissa asioissa on myönteinen puoli tai ainakin myönteisen tulkinnan mahdollisuus. Voi itse valita, mitä elämälleen tekee. On luovuttava jossitteluista ja selityksistä ja torjuttava negatiiviset tulkinnat. Erityisen turhaa on omien vanhempien syyttely. Optimisti tulkitsee ikävät asiat lyhytaikaisina, ulkokohtaisina ja kapeina. On vältettävä tulkintoja, joissa jonkin ominaisuuden sanotaan olevan jossakin syvällä persoonallisuudessa ja jolle on vaikea tehdä mitään. Nämä terapeutit lähtevät liikkeelle kompensaatioajattelusta, siitä, että ongelmat voidaan voittaa. Vastuun ottaminen tapahtuu siten, että omat ajattelun vääristymät tunnistetaan ja korjataan. Myös omien tekojen muuttaminen on paikallaan, mutta se voi tapahtua vasta sitten, kun tulkinnat ovat muuttuneet. Ongelmien syynä ovat omaan itseen liittyvät harhaiset tai irrationaaliset ajatukset. Omia mahdollisuuksia aliarvioidaan ja maailmaa katsellaan tummien silmälasien läpi. Ihmisen on oivallettava, että hän on yhtä hyvä kuin muutkin ja että hän voi tehdä valintoja, jotka johtavat hyvään lopputulokseen. Terapiasuunnan edustajia voidaan nimittää kannustajiksi tai valmentajiksi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ihminen tarvitse positiivista ajattelua ja kannustusta, mutta joskus tällaista on vaikea ottaa vastaan, koska oma tilanne tuntuu niin perin juurin kurjalta. Kristillisen sielunhoidon näkökulmasta kyse on parannuksen teon tukemisesta.

Lohduttajat ja kannustajat vierastavat toisiaan. Lohduttajien mielestä kannustajat ovat pinnallisia mielistelijöitä eivätkä ota vakavasti ihmisten todellisia ongelmia. Ongelmat ovat syvällä eikä niihin voi pinnallisilla keinoilla vaikuttaa. Tiedostamalla oman tilansa ihminen voi päästä paremman elämän alkuun. Kannustajat taas katsovat, että lohduttajien viestit sitovat ihmiset uhreiksi ja syntipukeiksi. Heiltä viedään vastuu vierittämällä ongelmien syyt muiden niskoille. Vapautus on näennäistä, koska mitään todellista ulospääsyä ei tarjota. Ongelman nimeäminen on vain sanoilla leikkimistä eikä anna eväitä todellisiin muutoksiin.

Sairausmalli toimii monissa fyysisissä sairauksissa hyvin. Jos sairastuu keuhkokuumeeseen, ei ole syytä kysellä, kuka on vastuussa ja mitä sille itse voisi tehdä. Kunhan pääsee lääkärin puheille. Myös masennukseen tämä malli sopii. Masentunutta ei kannata vetää vastuuseen omasta tilastaan vaan hänet tulisi toimittaa lääkärin puheille lääkkeitä saamaan. Tulokset ovat usein hyviä, sillä hoito lievittää oireita. Myös psykoterapia ja liikunta auttavat masentunutta. Mutta auttaako kilttiä se, että hänet kuvataan sairaaksi tai että itsensä alistetuksi kokeva nimetään läheisriippuvaksi, joka myös on sairaus?

Kannustajien ohjeet tuntuvat vääriltä silloin, kun ihmiset elävät nälän, vainon ja kurjuuden keskellä tai ovat monin eri tavoin elämän ankaruuden rasittamia. Kannustajien oppi vaikuttaa vahvojen opilta, yksilökeskeisen kulttuurin menestystuotteelta. Länsimainen ihminen elää paljolti illuusioiden varassa, mitä tämä tarjous entisestään vahvistaa. On jopa julmaa, jos ihmiselle tarjotaan menestys- tai sankaruustarinoita silloin, kun hän kaipaa lohdutusta. Miten ihminen voi löytää sankaruuden tai positiivisuuden näkökulman vaikkapa suuren menetyksen äärellä? Tämä kritiikki ei tarkoita, etteikö se joskus olisi mahdollista, sillä onhan ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi aivan hirveitä asioita ja ovat ne voittaneet.

Ihminen tarvitsee sekä lohdutusta että kannustusta, mutta miten se voi tapahtua oikealla tavalla? Kumpikin tarjolla oleva malli on omalla tavallaan puutteellinen. Me tarvitsemme sellaista lohdutusta, joka nostaa ihmisarvoamme ja vapauttaa meitä häpeästä ja väärästä syyllisyydestä. Lohdutus ei saa vapauttaa täydellisesti vastuusta, vaan siihen kuuluu oman vastuun tunnistaminen silloin, kun siihen on aihetta. Silti lohdutuksen viesti on aina se, että ihmisen on lupa erehtyä ja aloittaa alusta. Myös meille tuskaa aiheuttaneet ihmiset ovat epätäydellisiä, erehtyviä ihmisiä. Oikea lohdutus ei nimeä ihmisen luonnollisia tunteita ja ominaisuuksia sairauksiksi vaan toteaa niiden kuuluvan ihmisenä olemiseen. Toiset ovat kiltimpiä kuin toiset ja toiset joutuvat alistetuiksi. Toiset kokevat herkemmin häpeää ja syyllisyyttä ja toiset eivät muiden harmiksi tunne näitä tunteita lainkaan. Lohdutus sallii myös periksi antamisen ja hellittämisen. Lohdutus vieroksuu tehokkuutta ja tuloksen tekemistä ja sallii avuttomuuden tunteet. Lohdutus on jakamista ja vierellä kulkemista, toisen kokemusten ja tunteiden jakamista. Lohdutus vieroksuu jyrkkiä rooliasetelmia. Lohdutuksen aikana vaihdetaan aidosti kokemuksia, mutta toki niin, että ymmärretään toisen olevan suuremmassa lohdutuksen tarpeessa. Lohdutuksessa ei tarvita diagnooseja eikä ongelmien juurien selvittelyä vaan ennen kaikkea kyseessä on aito inhimillinen kohtaaminen siihen tapaan kuin Carl Rogers aikanaan esitti. Olennaista on lämpö, aitous ja empatia.

Jossakin vaiheessa lohduttajan on siirryttävä kannustukseen tai lohduttajan on väistyttävä kannustajan tieltä. Onhan vaarana, että ihminen tulee lohdutuksesta riippuvaiseksi ja haluaa loputtomiin kertoa tunteitaan ja kokemuksiaan. Tästä voi kehittyä ongelmien vatvomista ja hautomista (engl. rumination), josta on vaikea päästä irti ja joka altistaa masennukselle. Lohduttaja ei vielä ole puuttunut tuen tarpeessa olevan tulkintoihin, vaan on ottanut ne vastaan siinä muodossa kuin niitä on esitetty. Kannustaja ottaa tiukemman otteen. Hän kiinnittää huomiota kielteisiin tulkintoihin ja elämän kapeutumiseen. Hän nostaa esiin sellaisia vahvuuksia ja taitoja, joita henkilö itse on työntänyt sivuun. Kannustaja panee merkille ne onnistumiset, joita henkilöllä on elämässään ollut. Osa kannustajista painottaa tulkintojen muuttamista, osa kiinnittää huomiota erityisesti siihen, mitä henkilö tekee, mitä hän harrastaa, keitä hän tapaa ja miten hän toimii heitä tavatessaan. Olennaista on omien kielteisten ajatusmallien korjaaminen, harjoittelu ja uusien haasteiden kohtaaminen.

Lohduttajan ja kannustajan lisäksi yhä useammin tarvitaan kolmattakin tukihenkilöä, joka voidaan nimetä vaikkapa opastajaksi. Jossakin elämänsä vaiheessa jokaisen ihmisen on pakko kysyä, mistä elämässä on kysymys. Tämän oivalsi Viktor Frankl, joka esitti, että länsimaisen ihmisen ongelmien taustalla on yleensä tarkoituksettomuuden tai mielettömyyden kokemus. Eihän suinkaan ole itsestään selvää, että ihminen on arvokas ja että kaikki kannustajan tarjoamat tulkinnat ja tekemiset ovat mielekkäitä. Syvä elämän traagisuuden ja mielettömyyden tunne vaanii aina siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan suuria menetyksiä tai pahoja epäonnistumisia. Miten voin ottaa vastaan lohdutusta tai kannustusta, jos missään ei ole mitään järkeä? Kannattaako ponnistella, kun kaikki valuu lopulta tyhjiin?

Frankl vakuuttaa, että tarkoituksen kokemus on mahdollista löytää. Tätä edistää ihmisessä luontaisesti oleva taipumus uskoa, toivoa ja rakastaa. Kun asiat sujuvat hyvin, me uskomme oikeudenmukaiseen maailmaan ja toimimme sen mukaisesti. Monet saavat mielekkyyttä elämäänsä suurten kertomusten avulla. Ne voivat olla uskontoja, ideologioita tai periaatteita. Suuret kertomukset kuljettavat ihmistä mukanaan ja antavat selityksiä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu. Franklin ohjeen mukaisesti juuri rakkauden teot antavat elämälle mielekkyyttä. Kun ihminen saa antaa ja vastaanottaa rakkautta, hän Franklin sanoin haluaa tulla tuon rakkauden arvoiseksi. Kautta historian filosofit ja teologit ovat korostaneet hyveiden merkitystä. Noudattamalla hyveitä ihminen tulee onnelliseksi ja kokee elämänsä mielekkääksi.

Opastajan tehtävä on vaikein, sillä kysymys on perusarvoista. Opastaja ei koskaan voi olla täydellinen kameleontti arvojen suhteen, sillä myös hänellä on arvoja, joihin hän uskoo. Hän ei voi miellyttää kaikkia eikä hänen pidäkään miellyttää. Ketään ei voi johdattaa johonkin uskoon tai maailmankatsomukseen vain sen tähden, että se tuntuu opastajalta oikealta. Kristillisen sielunhoidon perusta on siinä toivossa, joka kohdistuu ihmistä lähestyvään ja rakastavaan Jumalaan.

Mitä toinen ihminen voi antaa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

  1. Kuunnella toisen tunnetta/kertomusta
  2. Vapauttaa syyllisyydestä
  3. Lohduttaa, antaa myötätuntoa
  4. Jakaa, vaihtaa kokemuksia
  5. Kannustaa, kehottaa
  6. Ohjata toimintaan
  7. Vedota vastuuseen
  8. Antaa konkreettisia ohjeita
  9. Valaa toivoa ja luottamusta
  10. Arvostaa ihmisenä
  11. Opastaa elämään

Mikä vaikeuttaa vuorovaikutusta?

  1. Pakottaa tekemään
  2. Uhata jollakin
  3. Vaatia tekemään
  4. Vähätellä
  5. Vapauttaa vastuusta
  6. Ilmaista välinpitämättömyyttä
  7. Herättää toivottomuutta
  8. Tarjota pinnallisia ratkaisuja
  9. Tyrkyttää omia ratkaisuja
  10. Nostaa itseään esiin
  11. Salata tärkeitä tietoja
  12. Käyttää toista hyväksi
  13. Valehdella