Psykologian emeritusprofessori, luennoitsija-kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi kotisivuilleen!

Mikä ihmistä hoitaa?

Luentolyhennelmä, kevät 2005

Terapian ja sielunhoidon alueella on tarjolla useita erilaisia lähestymistapoja, joiden pohjalta ihmistä pyritään auttamaan. Viime vuosisataa hallitsi suuri kertomus, jonka mukaan ihmisen sisällä on tuhoavia voimia, jotka tavalla tai toisella on syytä purkaa, vapauttaa tai ilmaista. Ihminen on itsekäs, vieraantunut tai irrationaalinen ja vain vaivoin hallitsee itsensä. Hänen tilaansa pahentavat ne traumat ja ahdistavat kokemukset, joita hänellä on varhaislapsuudessa ollut. Ihmiset vahingoittavat toisiaan sekä tahtoen että tahtomattaan. Seurauksena on neuroottisuutta, läheisriippuvuutta, kotivammaisuutta, kiltteyteen sairastumista, häpeää ja syyllisyyttä, ahdistusta ja masennusta. Tätä kertomuksen mallia edustavan terapeutin näkemys ihmisestä on synkkä. Ihminen on joutunut sellaisten voimien vangiksi, joiden suhteen hän hyvin avuton. Luennoidessaan nämä terapeutit eivät säästä kuulijoitaan, vaan usein kertovat myös omia katkeria kokemuksiaan. Mitä synkempi kuva ihmisestä, sitä todemmalta se tuntuu. Olennaista on ongelman nimeäminen, diagnostinen kuvaus siitä, missä tilassa me ihmiset olemme. Usein nuo kuvaukset sopivat hyvin suureen joukkoon ihmisiä. Kuulijat saavat nimen epämääräisille ahdistuksilleen ja kivuilleen. Viesti olisi lohduton, ellei ihminen samalla saisi vapautusta noiden kipujen synnystä. Kyseessä ovat hänen ulkopuolellaan olevat tekijät, joko syvällä sisällä olevat voimat tai vaikeat lähellä olevat ihmiset. Aiheettomasti itseään syyttävä ihminen saa näin lohdutusta ja vapautusta. Etenkin masentuneilla ihmisillä on taipumusta syyttää itseään asioista, joista hän ei ole vastuussa. Vapautustulkintojen yhteinen lähtökohta on ongelman nimeäminen sairaudeksi. Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila ja myös kiltteyteen voi sairastua. Sairaan tulee ymmärtää, että hän ei ole vastuussa sairaudestaan. Sairaudeksi nimittäminen antaa ymmärtää, että jotakin hoitoa on tarjolla, ehkä lääkettä tai muuta lääketieteen piiriin kuuluvaa hoitoa. Kun ongelman tulkinta viedään sairausmallin alaisuuteen, se merkitsee sitä, että ihminen ei ole itse vastuussa ongelmistaan eikä myös ongelmiensa ratkaisusta. Asiantuntijat ottavat vastuun ja antavat hoito-ohjeen. Tällaista viestiä me kaikki kaipaamme jossakin elämämme vaiheessa, joten sillä on aina kysyntää. Kyseessä ovat lohduttavat tai vapauttavat terapiat. Viestin varjopuolena voi olla epätietoisuus siitä, millaista vastuuta pitäisi ottaa. Mitä minun pitäisi tehdä elämäni suhteen? Kristillisen sielunhoidon näkökulmasta kyseessä on armon julistaminen.

Aivan toisenlaisella kertomuksella on samoin pitkä historia, mutta sen merkitys vahvistuu vasta viime vuosisadan loppupuolella. Jo 1800-luvulla eräät teologit puhuivat ihmisen suurista mahdollisuuksista ja korostivat hänen kykyään muuttaa omaa elämäänsä. Menneitä asioita ei pidä kaivella, vaan ihmisen oltava aktiivinen, harjoiteltava uusia asioita, testattava käsityksiään ja oltava valmis niitä muuttamaan. Jokainen voi olla optimisti, itseensä luottava, itseään toteuttava, positiivisesti ajatteleva ja ennen kaikkea onnellinen ihminen. Vaikka elämässä on vaikeita asioita, ne voidaan voittaa. Asioiden tulkinta on ratkaiseva, eivätkä asiat itsessään. Kaikissa asioissa on myönteinen puoli tai ainakin myönteisen tulkinnan mahdollisuus. Voi itse valita, mitä elämälleen tekee. On luovuttava jossitteluista ja selityksistä ja torjuttava negatiiviset tulkinnat. Erityisen turhaa on omien vanhempien syyttely. Optimisti tulkitsee ikävät asiat lyhytaikaisina, ulkokohtaisina ja kapeina. On vältettävä tulkintoja, joissa jonkin ominaisuuden sanotaan olevan jossakin syvällä persoonallisuudessa ja jolle on vaikea tehdä mitään. Nämä terapeutit lähtevät liikkeelle kompensaatioajattelusta, siitä, että ongelmat voidaan voittaa. Vastuun ottaminen tapahtuu siten, että omat ajattelun vääristymät tunnistetaan ja korjataan. Myös omien tekojen muuttaminen on paikallaan, mutta se voi tapahtua vasta sitten, kun tulkinnat ovat muuttuneet. Ongelmien syynä ovat omaan itseen liittyvät harhaiset tai irrationaaliset ajatukset. Omia mahdollisuuksia aliarvioidaan ja maailmaa katsellaan tummien silmälasien läpi. Ihmisen on oivallettava, että hän on yhtä hyvä kuin muutkin ja että hän voi tehdä valintoja, jotka johtavat hyvään lopputulokseen. Terapiasuunnan edustajia voidaan nimittää kannustajiksi tai valmentajiksi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ihminen tarvitse positiivista ajattelua ja kannustusta, mutta joskus tällaista on vaikea ottaa vastaan, koska oma tilanne tuntuu niin perin juurin kurjalta. Kristillisen sielunhoidon näkökulmasta kyse on parannuksen teon tukemisesta.

Lohduttajat ja kannustajat vierastavat toisiaan. Lohduttajien mielestä kannustajat ovat pinnallisia mielistelijöitä eivätkä ota vakavasti ihmisten todellisia ongelmia. Ongelmat ovat syvällä eikä niihin voi pinnallisilla keinoilla vaikuttaa. Tiedostamalla oman tilansa ihminen voi päästä paremman elämän alkuun. Kannustajat taas katsovat, että lohduttajien viestit sitovat ihmiset uhreiksi ja syntipukeiksi. Heiltä viedään vastuu vierittämällä ongelmien syyt muiden niskoille. Vapautus on näennäistä, koska mitään todellista ulospääsyä ei tarjota. Ongelman nimeäminen on vain sanoilla leikkimistä eikä anna eväitä todellisiin muutoksiin.

Sairausmalli toimii monissa fyysisissä sairauksissa hyvin. Jos sairastuu keuhkokuumeeseen, ei ole syytä kysellä, kuka on vastuussa ja mitä sille itse voisi tehdä. Kunhan pääsee lääkärin puheille. Myös masennukseen tämä malli sopii. Masentunutta ei kannata vetää vastuuseen omasta tilastaan vaan hänet tulisi toimittaa lääkärin puheille lääkkeitä saamaan. Tulokset ovat usein hyviä, sillä hoito lievittää oireita. Myös psykoterapia ja liikunta auttavat masentunutta. Mutta auttaako kilttiä se, että hänet kuvataan sairaaksi tai että itsensä alistetuksi kokeva nimetään läheisriippuvaksi, joka myös on sairaus?

Kannustajien ohjeet tuntuvat vääriltä silloin, kun ihmiset elävät nälän, vainon ja kurjuuden keskellä tai ovat monin eri tavoin elämän ankaruuden rasittamia. Kannustajien oppi vaikuttaa vahvojen opilta, yksilökeskeisen kulttuurin menestystuotteelta. Länsimainen ihminen elää paljolti illuusioiden varassa, mitä tämä tarjous entisestään vahvistaa. On jopa julmaa, jos ihmiselle tarjotaan menestys- tai sankaruustarinoita silloin, kun hän kaipaa lohdutusta. Miten ihminen voi löytää sankaruuden tai positiivisuuden näkökulman vaikkapa suuren menetyksen äärellä? Tämä kritiikki ei tarkoita, etteikö se joskus olisi mahdollista, sillä onhan ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi aivan hirveitä asioita ja ovat ne voittaneet.

Ihminen tarvitsee sekä lohdutusta että kannustusta, mutta miten se voi tapahtua oikealla tavalla? Kumpikin tarjolla oleva malli on omalla tavallaan puutteellinen. Me tarvitsemme sellaista lohdutusta, joka nostaa ihmisarvoamme ja vapauttaa meitä häpeästä ja väärästä syyllisyydestä. Lohdutus ei saa vapauttaa täydellisesti vastuusta, vaan siihen kuuluu oman vastuun tunnistaminen silloin, kun siihen on aihetta. Silti lohdutuksen viesti on aina se, että ihmisen on lupa erehtyä ja aloittaa alusta. Myös meille tuskaa aiheuttaneet ihmiset ovat epätäydellisiä, erehtyviä ihmisiä. Oikea lohdutus ei nimeä ihmisen luonnollisia tunteita ja ominaisuuksia sairauksiksi vaan toteaa niiden kuuluvan ihmisenä olemiseen. Toiset ovat kiltimpiä kuin toiset ja toiset joutuvat alistetuiksi. Toiset kokevat herkemmin häpeää ja syyllisyyttä ja toiset eivät muiden harmiksi tunne näitä tunteita lainkaan. Lohdutus sallii myös periksi antamisen ja hellittämisen. Lohdutus vieroksuu tehokkuutta ja tuloksen tekemistä ja sallii avuttomuuden tunteet. Lohdutus on jakamista ja vierellä kulkemista, toisen kokemusten ja tunteiden jakamista. Lohdutus vieroksuu jyrkkiä rooliasetelmia. Lohdutuksen aikana vaihdetaan aidosti kokemuksia, mutta toki niin, että ymmärretään toisen olevan suuremmassa lohdutuksen tarpeessa. Lohdutuksessa ei tarvita diagnooseja eikä ongelmien juurien selvittelyä vaan ennen kaikkea kyseessä on aito inhimillinen kohtaaminen siihen tapaan kuin Carl Rogers aikanaan esitti. Olennaista on lämpö, aitous ja empatia.

Jossakin vaiheessa lohduttajan on siirryttävä kannustukseen tai lohduttajan on väistyttävä kannustajan tieltä. Onhan vaarana, että ihminen tulee lohdutuksesta riippuvaiseksi ja haluaa loputtomiin kertoa tunteitaan ja kokemuksiaan. Tästä voi kehittyä ongelmien vatvomista ja hautomista (engl. rumination), josta on vaikea päästä irti ja joka altistaa masennukselle. Lohduttaja ei vielä ole puuttunut tuen tarpeessa olevan tulkintoihin, vaan on ottanut ne vastaan siinä muodossa kuin niitä on esitetty. Kannustaja ottaa tiukemman otteen. Hän kiinnittää huomiota kielteisiin tulkintoihin ja elämän kapeutumiseen. Hän nostaa esiin sellaisia vahvuuksia ja taitoja, joita henkilö itse on työntänyt sivuun. Kannustaja panee merkille ne onnistumiset, joita henkilöllä on elämässään ollut. Osa kannustajista painottaa tulkintojen muuttamista, osa kiinnittää huomiota erityisesti siihen, mitä henkilö tekee, mitä hän harrastaa, keitä hän tapaa ja miten hän toimii heitä tavatessaan. Olennaista on omien kielteisten ajatusmallien korjaaminen, harjoittelu ja uusien haasteiden kohtaaminen.

Lohduttajan ja kannustajan lisäksi yhä useammin tarvitaan kolmattakin tukihenkilöä, joka voidaan nimetä vaikkapa opastajaksi. Jossakin elämänsä vaiheessa jokaisen ihmisen on pakko kysyä, mistä elämässä on kysymys. Tämän oivalsi Viktor Frankl, joka esitti, että länsimaisen ihmisen ongelmien taustalla on yleensä tarkoituksettomuuden tai mielettömyyden kokemus. Eihän suinkaan ole itsestään selvää, että ihminen on arvokas ja että kaikki kannustajan tarjoamat tulkinnat ja tekemiset ovat mielekkäitä. Syvä elämän traagisuuden ja mielettömyyden tunne vaanii aina siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan suuria menetyksiä tai pahoja epäonnistumisia. Miten voin ottaa vastaan lohdutusta tai kannustusta, jos missään ei ole mitään järkeä? Kannattaako ponnistella, kun kaikki valuu lopulta tyhjiin?

Frankl vakuuttaa, että tarkoituksen kokemus on mahdollista löytää. Tätä edistää ihmisessä luontaisesti oleva taipumus uskoa, toivoa ja rakastaa. Kun asiat sujuvat hyvin, me uskomme oikeudenmukaiseen maailmaan ja toimimme sen mukaisesti. Monet saavat mielekkyyttä elämäänsä suurten kertomusten avulla. Ne voivat olla uskontoja, ideologioita tai periaatteita. Suuret kertomukset kuljettavat ihmistä mukanaan ja antavat selityksiä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu. Franklin ohjeen mukaisesti juuri rakkauden teot antavat elämälle mielekkyyttä. Kun ihminen saa antaa ja vastaanottaa rakkautta, hän Franklin sanoin haluaa tulla tuon rakkauden arvoiseksi. Kautta historian filosofit ja teologit ovat korostaneet hyveiden merkitystä. Noudattamalla hyveitä ihminen tulee onnelliseksi ja kokee elämänsä mielekkääksi.

Opastajan tehtävä on vaikein, sillä kysymys on perusarvoista. Opastaja ei koskaan voi olla täydellinen kameleontti arvojen suhteen, sillä myös hänellä on arvoja, joihin hän uskoo. Hän ei voi miellyttää kaikkia eikä hänen pidäkään miellyttää. Ketään ei voi johdattaa johonkin uskoon tai maailmankatsomukseen vain sen tähden, että se tuntuu opastajalta oikealta. Kristillisen sielunhoidon perusta on siinä toivossa, joka kohdistuu ihmistä lähestyvään ja rakastavaan Jumalaan.

Mitä toinen ihminen voi antaa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

  1. Kuunnella toisen tunnetta/kertomusta
  2. Vapauttaa syyllisyydestä
  3. Lohduttaa, antaa myötätuntoa
  4. Jakaa, vaihtaa kokemuksia
  5. Kannustaa, kehottaa
  6. Ohjata toimintaan
  7. Vedota vastuuseen
  8. Antaa konkreettisia ohjeita
  9. Valaa toivoa ja luottamusta
  10. Arvostaa ihmisenä
  11. Opastaa elämään

Mikä vaikeuttaa vuorovaikutusta?

  1. Pakottaa tekemään
  2. Uhata jollakin
  3. Vaatia tekemään
  4. Vähätellä
  5. Vapauttaa vastuusta
  6. Ilmaista välinpitämättömyyttä
  7. Herättää toivottomuutta
  8. Tarjota pinnallisia ratkaisuja
  9. Tyrkyttää omia ratkaisuja
  10. Nostaa itseään esiin
  11. Salata tärkeitä tietoja
  12. Käyttää toista hyväksi
  13. Valehdella

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Markku Ojanen | Psykologian emeritusprofessori, "onnellisuusprofessori", luennoitsija ja kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät tervetulleeksi kotisivuilleen!