Onnellisuuden historia ulottuu historiaan hämärään, kuten on tapana sanoa, mutta esimerkiksi Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka kuvaa syvällisesti onnellisuuteen liittyviä kysymyksiä. Aristoteleelle onnellisuus ei suinkaan ollut vain tunnetta, vaan tietoista potentiaalien noudattamista. Siinä hyveet olivat tärkein väline. Onnellisuutta kuvattiin sanalla eudaimonia, joka voidaan kääntää kukoistamisena. Nyt onnellisuus ymmärretään paljolti hyvänä tai jopa upeana olotilana, jonka aikana saa nauttia itsestään ja olemassaolostaan. Siinä hyveet – siis muiden ihmisten onni – jää helposti taka-alalle.
Hyveiden näkökulma kesti pitkään. Se vahvistui kristinuskon ansiosta. Paavalilla hengen hedelmiä olivat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, lempeys ja itsehillintä. Ihmiselle luontainen mielihyväkeskeisyys ei tietenkään kadonnut kristinuskon hallitsemassa länsimaisessa kulttuurissa, vaikka sitä paheksuttiin. Mielihyvien avoin noudattaminen oli sallittua vain kuninkaille ja aatelisille. Vähitellen mielihyvästä alettiin rohkeammin puhua. Siitä tuli kuitenkin keskeinen onnellisuuden lähde vasta toisen maailmansodan jälkeen. Onnellisuutta oli lupa etsiä niin kuin hyvältä tuntui.
Vuosituhannen taitteessa alkoi näkyä vastavaikutusta. Hyveistä alettiin uudestaan puhua. Koettiin, että yksilökeskeisyys oli mennyt liian pitkälle. Yhteiselämä kuihtuu, jos jokainen hoitaa omat asiansa välittämättä muista. Nyt useimmissa onnellisuuden oppaissa mainitaan nuo Paavalin mainitsevat hyveet. Myös kadoksissa ollut sana luonne on tehnyt paluun. Psykologiassa kuvataan ja tutkitaan paljon hyveitä ja luonteen vahvuuksia. Hyveitä tulee noudattaa niiden itsensä vuoksi eikä sen tähden, että ne tekevät onnelliseksi – mitä niiden noudattaminen onneksi tekeekin, mutta se ei ole enää pääasia. Silti on hyvä muistaa, että aina hyveet eivät tuota onnellisuutta, sillä esimerkiksi oikeudenmukaisuuden edistäminen voi johtaa vastuksiin ja vaaroihin. Elämässä on myös yksilön näkökulmasta muitakin tärkeitä asioita kuin onnellisuus. Sellaisia ovat esimerkiksi mielekkyys ja itsekunnioitus.
Miten tulin tarttuneeksi näin moniulotteiseen ja paradoksaaliseen ilmiöön? Ihmettelen sitä itsekin, sillä lähdin liikkeelle ongelmien tutkimisesta. Monta vuotta tutkin skitsofreniaa ja masennusta sairastavien hoitoa ja kuntoutusta. Siinä rinnalla omaksuin kuitenkin uusia ideoita, jotka nyt voitaisiin lukea positiivisen psykologian piiriin.
Yhdysvalloissa opiskellessani tutustuin Viktor Franklin ajatuksiin. Hänen kokemuksensa ja kirjansa osoittivat, että ihmisen voi voittaa jopa mitä hirvittävimmät kokemuksensa, jos löytää elämälleen mielekkyyden ja tarkoituksen.
Jo sitä ennen olin tutustunut käyttäytymisterapiaan, joka alkoi vähitellen myös Suomessa saada jalansijaa oppimisterapian nimikkeellä. Tämä psykoterapian suunta hyödynsi asiakkaiden terveitä alueita ja korosti, että oireita voidaan oppia pois ja yhtä lailla voidaan oppia uusia toimivia käyttäytymismalleja.
Psykologiksi valmistuttuani pääsin mukaan Sopimusvuori ry:n toimintaan. Kyseessä oli psykiatrisille potilaille tarkoitettu monipuolinen avohoidon kuntoutustoiminta. Toiminta perustui Maxwell Jonesin terapeuttisen yhteisön ideologiaan, jossa korostuivat asiakkaiden – jota nimitystä aloimme käyttää – omaehtoisuus, vastuullisuus ja toiminnallisuus. Tavoitteena oli tehdä mahdollisimman paljon asioita yhdessä kodinomaisesti henkilökunnan ja asiakkaiden tasa-arvoa korostaen. Asiakkaiden diagnooseja ja oireita ei kyselty, vaan heidät otettiin mukaan sellaisina kuin he yhteisöihin tulivat.
Näiden ideoiden pohjalta oli luontevaa kysyä mielisairaaloiden potilailta ja Sopimusvuoren asiakkailta heidän tyytyväisyyttään elämään sekä heidän persoonallisia vahvuuksiaan. Tällaisia ei juuri kyselty 1970-luvun alussa. Varsin pian aloin kysyä myös tavallisten suomalaisten tyytyväisyyttä ja vahvuuksia. Positiivisten puolien tutkimukseni laajeni vähitellen. Sen jälkeen oli luontevaa ottaa käyttöön sana onnellisuus 1990-luvun puolivälissä. Sain käsiini muutamia yhdysvaltalaisia onnellisuuteen liittyviä kirjoja ja tutkimuksia, joista sain paljon virikkeitä. Nyt olen kirjoittanut kahdeksan sellaista kirjaa, joiden otsakkeissa on ollut sana onnellisuus tai onni. Yhdeksäs on työn alla. Liekö viimeinen?
Tämän kahdeksannen kirjan ideana ovat olleet ne lukuisat haastattelut, joita minulle on yli 20 vuoden aikana tehty onnellisuudesta. Olen tallentanut suuren määrän minulle osoitettuja kysymyksiä. Noin viiden vuoden aikana olen pikku hiljaa kirjoittanut niihin vastuksia uusimpien tutkimustulosten mukaan. Vastaukset ovat sivun tai kahden mittaisia. Kirjan loppupuolella on kysymyksiä, joihin tutkimus ei suoraan vastaa. Olen noihinkin kysymyksiin rohjennut jotakin vastata tai ainakin pohtia niitä. Kirjan lukija saa esimerkiksi tietää, ovatko miehet onnellisempia kuin naiset ja voiko vanhankin olla onnellinen? Tässä vain pari esimerkkiä noin sadasta kysymyksestä.
Esipuhe – Kysymyksiä onnellisuudesta (661 latausta)
Kysymyksiä onnellisuudesta. Mikä meitä suomalaisia onnellisuudessa kiinnostaa (2019) -kirjan esipuhe lukijalle.
Esipuhe – Voiko persoonallisuus muuttua? (496 latausta)
Voiko persoonallisuus muuttua? (2019) -kirjan esipuhe lukijalle.