Voin nyt hyvillä mielin kertoa, että kohta ilmestyy kaksi uutta kirjaa, jotka ovat saaneet teosluettelossani numerot 35 ja 36:
- Voiko persoonallisuus muuttua? Jyväskylä: PS-Kustannus, ilmestyy 26.9. 2019.
- Kysymyksiä onnellisuudesta. Helsinki: Basam Books, ilmestyy lokakuussa 2019.
Esiinnyn myös molempien kirjojen merkeissä Helsingin Kirjamessuilla Helsingin Messukeskuksella torstaina 24.10.2019 Lonna-salissa, iltapäivällä 15:30-16:00 (aiheena Kysymyksiä onnellisuudesta) ja illalla 18:30-19:00 (aiheena Voiko persoonallisuus muuttua?).
Seuraavassa kerron näiden kirjojen synnystä jotakin, ja liitän mukaan näiden kirjojen esipuheet. Voiko persoonallisuus muuttua perustuu yli 30 vuoden takaiseen ideaan, jonka olin otsikoinut työnimellä Pysyvyyden ja muutoksen paradoksi. Jo tuolloin olin lukenut kirjallisuutta sekä persoonallisuuden pysyvyydestä että muutoksesta. Ajatus persoonallisuuden piirteiden pysyvyydestä ulottuu kauas historiaan. Myös arkiajattelun mukaan meillä kaikilla on persoonallisuuden piirteitä, joiden perusteella me eroamme toisistamme. Aika helposti pystymme kuvaamaan, millaisia me olemme – ainakin yleensä. Nämä piirteet vaikuttavat pysyviltä.
Niin, yleensä. Vuonna 1968 ilmestyi Walter Mischelin kirja Personality and assessment, joka korosti tilanteiden vaikutusta käyttäytymiseen. Käyttäytyminen vaihtelee suuresti tilanteiden mukaan. Usein on hyödyllisempää tietää, mikä on tapahtuman tilanne kuin se, millaisin persoonallisuuksin siihen tullaan. Kirkossa toimitaan eri tavoin kuin kapakassa. Mischel kannattajineen alkoi pitää piirteitä tarpeettomina tai ainakin pinnallisina käsitteinä. Ilman niitäkin psykologiassa tullaan toimeen, oli tyly johtopäätös.
Siinähän sitä oli paradoksia kerrakseen! Tilanne vaikutti hetken aikaa aika lohduttomalta piirretutkimuksen kannalta, kunnes havaittiin, että tilannejoustavuus on eri asia kuin persoonallisuuden piirteet. Piirteet näkyvät yleensä vasta silloin, kun havaintoja on riittävästi. Kun näemme henkilön ensimmäistä kertaa, emme voi olla varmoja siitä, millainen hän on. Joskus jo ensimmäinen kerta antaa oikeansuuntaista tietoa, joskus teemme aivan vääriä arvioita.
Lisämausteen tähän paradoksiin antoi se, että tutkin monta vuotta psyykkisiä ongelmia. Mitä vakavampia ja mitä pidempään ne olivat kestäneet, sitä pysyvämmiltä ne vaikuttivat. Lievemmissä ongelmissa muutoksia saattoi tapahtua aika nopeasti psykoterapian ja lääkityksen avulla. Perehdyin psykoterapian tutkimukseen ja tein itsekin muutamia tutkimuksia psykoterapioiden tuloksellisuudesta. Tälläkin alueella näkyi sekä muutos että pysyvyys.
Vihdon elämä saa aikaan omat muutoksensa. Joskus hitaasti hiomalla, joskus oikein kovasti rouhaisemalla. Olisi outoa, jos esimerkiksi traumaattiset kokemukset eivät jollakin tavalla näkyisi niitä kokeneen henkilön persoonallisuudessa. Tämäkin tuottaa omat paradoksinsa. Joskus muutokset ovat todella suuria, niin suuria, että tekee mieli kysyä, onko tämä sama henkilö, jonka tunsin kymmenen vuotta sitten. Joskus hyvin vaikeilta näyttäneet asiat eivät näytä vaikuttaneen juuri mitään. On kuin kohtaamamme henkilö ei olisikaan käynyt läpi noita vaikeita asioita. Tämä on hyvin arvoituksellista.
Jo persoonallisuuden käsite sinänsä tuotti omat haasteensa. Mitä me tällä sanalla tarkoitamme? Arkikielessä on luontevaa sanoa jostakin henkilöstä, että ”hän on todellinen persoonallisuus”. Kenties hän on aika erikoinen ihminen, mutta kuitenkin näemme hänessä voittopuolisesti myönteisiä asioita. Mikä silloin on ydintä? Ovatko kyseessä persoonallisuuden piirteet vai jotakin vallan muuta? Tämän kysymyksen kanssa persoonallisuuden tutkijat ovat painiskelleet jo pitkään. Helposti persoonallisuus määritellään monien asioiden luettelona, mutta onko se kuitenkin jotakin, joka on vielä perustavampaa?
Kaikkia noita asioita pohdiskelen kirjassani ja maustan pohdintaa vielä ikiaikaisella vapaan tahdon kysymyksellä. Voimmeko omaehtoisesti muuttaa persoonallisuuttamme haluamaamme suuntaan vai olemmeko sidottuja geeneihimme ja ympäristöömme? Käsitykset vaihtelevat laidasta laitaan. Osa tutkijoista torjuu tyystin vapaan tahdon, osa ottaa sen ihmisyyteen kuuluvaksi asiaksi.
Kysymyksiä onnellisuudesta käsittelee monia aiheeseen liittyviä paradokseja. Useimmat ovat nähneet hyvin houkuttelevia kehotuksia, joissa lähtökohtana on, että jokainen voi olla onnellinen, jos vain haluaa ja kukapa ei haluaisi. Terve järki kuitenkin torjuu tällaisen. Jos on masentunut, eikö tuollainen ohje tunnu julmalta? Miksi onnellisuuden edistäminen olisi helppoa, kun monet muut asiat ovat niin vaikeita muuttaa?
Tällaisten ohjeiden antajat ovat jo liki 3000 vuoden aikana vedonneet siihen, että ihminen on tapahtumia tulkitseva olento. Saman asian voi nähdä aivan eri tavoin. Missä toinen näkee umpikujan, toinen voi nähdä uusia mahdollisuuksia. Niinpä jo antiikin filosofi Epiktetos korosti sitä, että tulkintamme ratkaisevat sen, miten asioita koemme. Minusta terve järki torjuu tämänkin tulkinnan yksipuolisena. Totta kai tilanteet vaikuttavat elämäämme. Jos ihminen kärsii kovasti, mikään tulkinta ei sitä muuta muuksi. Positiiviset tulkinnat voivat auttaa, mutta ne eivät synny tuosta vain kehottamalla.
Tuollaiset ohjeet turhentavat ulkoisten olosuhteiden muuttamisen. Se on kuitenkin paras tie ihmisten onnellisuuden kohottamiseen kuten pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat osoittaneet. Siten tarjolla on kaksi tietä: muutos lähtee yksilöstä, joka oivaltaa, että tapahtumia voidaan tulkita myönteisellä tavalla. Tai sitten muutamme yhteiskuntaa sillä tavoin, että mahdollisimman monilla on hyvät elämisen ehdot. Se merkitsee etenkin turvallisuutta ja riittävää toimeentuloa. Näihin voidaan vaikuttaa, jos niin halutaan. Sen sijaan ihmisten välisiä suhteita on vaikeampi muuttaa olipa kyseessä kumpi malli tahansa.
Löytyy vielä kolmaskin tie. Sen ovat sekä lännen että idän viisaat kuvanneet. On mahdotonta tehdä kurjuudesta ja kärsimyksestä positiivista, mutta voidaan harjoittaa mielentyyneyttä. Ei tulkita kokemuksia puoleen tai toiseen, vaan annetaan niiden sivuuttaa aivojen tai mielen arviointikeskukset. Pääasia, että emme anna kielteisten tapahtumien kiihottaa itseämme vaan otamme ne tyynesti vastaan. Tämä saattaa toimia, jos vaikeudet eivät ole kovin suuria, mutta miten voi sivuuttaa lapsensa kärsimykset – tai maailman lasten kärsimykset? Ne kokee itsessään syvästi ja vasta silloin voi ryhtyä tekemään jotakin kärsivien hyväksi – jos silloinkaan, mutta ahdistus on mielestäni toiminnan lähtökohta.
Onnellisuuden historia ulottuu historiaan hämärään, kuten on tapana sanoa, mutta esimerkiksi Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka kuvaa syvällisesti onnellisuuteen liittyviä kysymyksiä. Aristoteleelle onnellisuus ei suinkaan ollut vain tunnetta, vaan tietoista potentiaalien noudattamista. Siinä hyveet olivat tärkein väline. Onnellisuutta kuvattiin sanalla eudaimonia, joka voidaan kääntää kukoistamisena. Nyt onnellisuus ymmärretään paljolti hyvänä tai jopa upeana olotilana, jonka aikana saa nauttia itsestään ja olemassaolostaan. Siinä hyveet – siis muiden ihmisten onni – jää helposti taka-alalle.
Hyveiden näkökulma kesti pitkään. Se vahvistui kristinuskon ansiosta. Paavalilla hengen hedelmiä olivat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, lempeys ja itsehillintä. Ihmiselle luontainen mielihyväkeskeisyys ei tietenkään kadonnut kristinuskon hallitsemassa länsimaisessa kulttuurissa, vaikka sitä paheksuttiin. Mielihyvien avoin noudattaminen oli sallittua vain kuninkaille ja aatelisille. Vähitellen mielihyvästä alettiin rohkeammin puhua. Siitä tuli kuitenkin keskeinen onnellisuuden lähde vasta toisen maailmansodan jälkeen. Onnellisuutta oli lupa etsiä niin kuin hyvältä tuntui.
Vuosituhannen taitteessa alkoi näkyä vastavaikutusta. Hyveistä alettiin uudestaan puhua. Koettiin, että yksilökeskeisyys oli mennyt liian pitkälle. Yhteiselämä kuihtuu, jos jokainen hoitaa omat asiansa välittämättä muista. Nyt useimmissa onnellisuuden oppaissa mainitaan nuo Paavalin mainitsevat hyveet. Myös kadoksissa ollut sana luonne on tehnyt paluun. Psykologiassa kuvataan ja tutkitaan paljon hyveitä ja luonteen vahvuuksia. Hyveitä tulee noudattaa niiden itsensä vuoksi eikä sen tähden, että ne tekevät onnelliseksi – mitä niiden noudattaminen onneksi tekeekin, mutta se ei ole enää pääasia. Silti on hyvä muistaa, että aina hyveet eivät tuota onnellisuutta, sillä esimerkiksi oikeudenmukaisuuden edistäminen voi johtaa vastuksiin ja vaaroihin. Elämässä on myös yksilön näkökulmasta muitakin tärkeitä asioita kuin onnellisuus. Sellaisia ovat esimerkiksi mielekkyys ja itsekunnioitus.
Miten tulin tarttuneeksi näin moniulotteiseen ja paradoksaaliseen ilmiöön? Ihmettelen sitä itsekin, sillä lähdin liikkeelle ongelmien tutkimisesta. Monta vuotta tutkin skitsofreniaa ja masennusta sairastavien hoitoa ja kuntoutusta. Siinä rinnalla omaksuin kuitenkin uusia ideoita, jotka nyt voitaisiin lukea positiivisen psykologian piiriin.
Yhdysvalloissa opiskellessani tutustuin Viktor Franklin ajatuksiin. Hänen kokemuksensa ja kirjansa osoittivat, että ihmisen voi voittaa jopa mitä hirvittävimmät kokemuksensa, jos löytää elämälleen mielekkyyden ja tarkoituksen.
Jo sitä ennen olin tutustunut käyttäytymisterapiaan, joka alkoi vähitellen myös Suomessa saada jalansijaa oppimisterapian nimikkeellä. Tämä psykoterapian suunta hyödynsi asiakkaiden terveitä alueita ja korosti, että oireita voidaan oppia pois ja yhtä lailla voidaan oppia uusia toimivia käyttäytymismalleja.
Psykologiksi valmistuttuani pääsin mukaan Sopimusvuori ry:n toimintaan. Kyseessä oli psykiatrisille potilaille tarkoitettu monipuolinen avohoidon kuntoutustoiminta. Toiminta perustui Maxwell Jonesin terapeuttisen yhteisön ideologiaan, jossa korostuivat asiakkaiden – jota nimitystä aloimme käyttää – omaehtoisuus, vastuullisuus ja toiminnallisuus. Tavoitteena oli tehdä mahdollisimman paljon asioita yhdessä kodinomaisesti henkilökunnan ja asiakkaiden tasa-arvoa korostaen. Asiakkaiden diagnooseja ja oireita ei kyselty, vaan heidät otettiin mukaan sellaisina kuin he yhteisöihin tulivat.
Näiden ideoiden pohjalta oli luontevaa kysyä mielisairaaloiden potilailta ja Sopimusvuoren asiakkailta heidän tyytyväisyyttään elämään sekä heidän persoonallisia vahvuuksiaan. Tällaisia ei juuri kyselty 1970-luvun alussa. Varsin pian aloin kysyä myös tavallisten suomalaisten tyytyväisyyttä ja vahvuuksia. Positiivisten puolien tutkimukseni laajeni vähitellen. Sen jälkeen oli luontevaa ottaa käyttöön sana onnellisuus 1990-luvun puolivälissä. Sain käsiini muutamia yhdysvaltalaisia onnellisuuteen liittyviä kirjoja ja tutkimuksia, joista sain paljon virikkeitä. Nyt olen kirjoittanut kahdeksan sellaista kirjaa, joiden otsakkeissa on ollut sana onnellisuus tai onni. Yhdeksäs on työn alla. Liekö viimeinen?
Tämän kahdeksannen kirjan ideana ovat olleet ne lukuisat haastattelut, joita minulle on yli 20 vuoden aikana tehty onnellisuudesta. Olen tallentanut suuren määrän minulle osoitettuja kysymyksiä. Noin viiden vuoden aikana olen pikku hiljaa kirjoittanut niihin vastuksia uusimpien tutkimustulosten mukaan. Vastaukset ovat sivun tai kahden mittaisia. Kirjan loppupuolella on kysymyksiä, joihin tutkimus ei suoraan vastaa. Olen noihinkin kysymyksiin rohjennut jotakin vastata tai ainakin pohtia niitä. Kirjan lukija saa esimerkiksi tietää, ovatko miehet onnellisempia kuin naiset ja voiko vanhankin olla onnellinen? Tässä vain pari esimerkkiä noin sadasta kysymyksestä.
Esipuhe – Kysymyksiä onnellisuudesta (666 latausta)
Kysymyksiä onnellisuudesta. Mikä meitä suomalaisia onnellisuudessa kiinnostaa (2019) -kirjan esipuhe lukijalle.
Esipuhe – Voiko persoonallisuus muuttua? (501 latausta)
Voiko persoonallisuus muuttua? (2019) -kirjan esipuhe lukijalle.