Tavoittaako onnellisuuden tutkimus konkreettisia faktoja vai kuvauksia subjektiivisista, tulkituista kokemuksista? Ainakin toistaiseksi ei ole muuta keinoa kuin kysyä ihmisiltä itseltään ovatko he onnellisia. Ihminen tuottaa itse onnellisuutensa. Vaarana on solipsistinen tilanne: ihminen on irrallaan ulkoisista olosuhteista onnellisuuden ehtoina. Mikään ympäristö ei lopulta ole parempi kuin toinen. Tälle antavat tukea ne tutkijat, jotka korostavat ympäristön vähäistä merkitystä. Kuvaavaa on Lybomirskyltä, Sheldonilta ja Schkdelta (2005) peräisin oleva yhtälö:
Onnellisuus = geneettinen perustaso + elämän olosuhteet + omaehtoiset toiminnot
Ympäristö on mukana, mutta sen osuus on vain 10 prosenttia. Tämä on itse asiassa virheellinen tulkinta, jonka jo kansakuntien suuret erot onnellisuudessa osoittavat.
Onnellisuus tulkitaan siis yksilön subjektiivisena tilana. Hedonistisen tulkinnan mukaan ihminen on onnellinen, kun mielihyvää on enemmän kuin mielipahaa. Tässä määritelmässä painottuu subjektiivinen kokemus.
Toisen tulkinnan mukaan onnellisuus syntyy halujen tyydyttymisestä. Yksilö saa, mitä hän haluaa. Myös tämä on subjektiivinen kokemus, sillä yksilöiden halut ovat erilaisia. Kolmas tulkinta etsii mahdollisimman objektiivisia onnellisuuden perusteita. Silloin kyse on yleensä hyveistä, jotka ovat kaikille yhtä tärkeitä riippumatta siitä, millaisia he ovat ihmisinä. Moraalisen luonteen tavoite koskee kaikkia siihen tapaan kuin Aristoteles on kuvannut. Hyveiden noudattamista voivat muut arvioida paremmin kuin itse. Mutta onko se enää onnellisuutta, vaan moraalinen tulkinta jonkun ihmisen elämästä?
Yhä useammin on alettu kysyä, voidaanko aivoista tavoittaa objektiivinen onnellisuuden vaste. Tämä tuntuu oudolta, sillä subjektiivisuutta on mahdotonta häivyttää onnellisuudesta. Jos aivoista luettu onnellisuus olisi todellista onnellisuutta, jouduttaisiin omituiseen tilaan, jossa kokemuksia jouduttaisiin kiistämään silloin, kun koettu onnellisuus ei vastaa aivoista mitattua onnellisuutta.
Ihmettelemme ja jopa kauhistumme, jos orja ilmoittautuu onnelliseksi. Tai täysin hunnun peittämä arabinainen. Sen sijaan henkilö, joka sanoo olevansa onneton, vaikka kaikki näyttää ulkopuolelta käsin hyvältä, ei herätä samanlaista ihmetystä. Silloin ajattelemme, että hän kokee näin. Se tulee ymmärtää ja hyväksyä.
Objektiivisen aivoperustan korostaminen houkuttelee vaikuttamaan suoraan aivoihin. Se on jo nyt mahdollista, mutta siihen liittyy monia ongelmia. Mille onnellisuuden tasolle aivojen ärsytys viritetään? Mikä on se onnellisuuden tila, joka silloin syntyy? Onko se jotakin samaa kuin arkiset onnen kokemukset?
Kaikki (ajattelusi) häiriöt tulevat niihin liittyvistä sisäisistä kokemuksista. Maailma muuttuu koko ajan; elämä on mielipide.
Marcus Aurelius
Myös Buddha korosti, että ihmismielen ilmiöt ovat ihmisen tuottamia. Tällaiset tulkinnat ovat myös osa ”kansanpsykologiaa”. Me ajattelemme, että maailmaa tulkitaan ja että noihin tulkintoihin voidaan vaikuttaa. Tosin tässä näkemykset vaihtelevat. Kaikki eivät usko, että omaan onnellisuuteen voidaan vaikuttaa.
Positiivinen psykologiaa on arvosteltu realismin puutteesta (esimerkiksi Barbara Ehrenreich, 2009 ja Robyn Dawes, 1994). Positiivisen psykologian vaarana on todellisuuden kuvaaminen liian positiivisessa valossa. Sopeutumisen ja positiivisen muutoksen mahdollisuus nähdään näiden ja monien muiden kriitikkojen mielestä epärealistisen suurena. Tämä johtaa helposti yksilön vastuun liialliseen korostamiseen ja yhteiskunnallisten tekijöiden väheksymiseen. Epäoikeudenmukaisuutta ei silloin kuvata aidosti yhteiskunnallisena ongelmana. Yksilön oman onnen etsiminen ei saa korvata yhteiskunnallista toimintaa.
Positiivista psykologiaa edeltävä humanistinen psykologia sisälsi samoja vaaroja. Siihen liittyvä yksilön vapaan tahdon ja itsensä toteuttamisen idea ovat ylellisyyttä silloin, kun koko yhteiskunnassa vääryys on vallalla tai kun yksilö on kietoutunut syvälle vaikeuksien verkkoon ja kärsii masennuksesta ja mielettömyyden tunteesta. Sekä humanistisesta psykologiasta että positiivisesta psykologiasta tulee helposti vahvojen psykologiaa. Ihminen ei suinkaan aina voi harmonisoida minuuttaan maailmaan eikä hänen pidäkään. Hänellä on oikeus muuttaa maailmaa siltä osin kuin hän kykenee.
Sisäisen maailman korostaminen johtaa luontevasti onnellisuuden olemassaolon tavoitteeksi eikä esimerkiksi hyvää tai totuudellista elämää. Me olemme paljon enemmän ulkoisen todellisuuden armoilla kuin suostumme uskomaan. Voi olla, että usko tahdonvoimaan edistää onnellisuutta, mutta se ei kumoa elämään liittyviä realiteetteja.
Valinnan rajallisuus näkyy sekä suurissa että pienissä asioissa. Ostoskäyttäytymistä tutkineet psykologit ja ekonomistit ovat osoittaneet, kuinka paljon tilannetekijät vaikuttavat valintoihin. Meitä viedään kuin lammasta narussa.
Isot asiat taas valitsevat itse itsensä. Sellaisia ovat esimerkiksi rakastumiset ja opiskelualan valinnat. Tuskin koskaan valinnat näissä asioissa ovat rationaalisia.
Sisäistä maailmaa korostavat tutkijat – guruista puhumattakaan – pitävät onnellisuutta taitona, jota voidaan harjoitella. Harjoitus puolestaan vaikuttaa aivoihin onnellisuutta lisäävästi. Paradoksaalisesti tällä harjoituksella ei kuitenkaan ole mitään ulkoista kriteeriä toisin kuin urheilussa ja musiikissa tai kun kyse on lahjakkuuksien kehittämisestä.
Jos onnellisuutta voidaan harjoitella taitona, silloin myös muita persoonallisuuden piirteitä voidaan harjoittaa samaan tapaan. Ekstraversion osalta näin on tehtykin, mutta rauhallisuutta ja tasapainoisuutta ei samalla tavalla ole pidetty taitona. Kun kyseessä on vakava tasapainoisuuden puute, silloin puhutaan häiriöstä tai sairaudesta.
Onnellisuuden harjoittelu pohjautuu yksilökeskeiseen ideologiaan. Yhteinen onni jää silloin taka-alalle. Sosiaalinen yhteiselämä voi vaikeutua, jos jokainen ajattelee omaa onneaan ja käyttää muita oman onnellisuutensa välikappaleina. On kuin ulkomaailma olisi täynnä mahdollisia kokemuksia, joita voi mielensä mukaan muokata. Todellisuutta ei siis oikeastaan ole olemassa. Miten silloin voidaan kehittää yhteisiä pelisääntöjä, yhteistoiminnan muotoja ja standardeja? Eikö halu taistella epäkohtia vastaan silloin tunnu epäolennaiselta ja turhalta, koska oman mielen avulla noiden epäkohtien kielteiset vaikutukset voidaan poistaa?
Näiden ongelmien vuoksi on syytä tarkentaa kuvaa siitä, mitä asioita kuuluu hyvään elämään. Mitä silloin edellytetään yhteiskunnan rakenteilta ja hallinnolta? Miten ympäristöä tulisi muokata niin, että se edistää kaikkien tai ainakin enemmistön onnellisuutta? Silloin lähtökohtana ovat ihmisen arvokkuutta edistävät asiat.
Onnellisuustaitojen asemasta on syytä arvioida, millaisia taitoja ja kyvykkyyksiä yksilöillä on hyvää elämää varten (Nussbaum, 2011). Tällaisia kyvykkyydet tai oikeastaan elämisen ehdot liittyvät esimerkiksi terveyteen, turvallisuuteen, toimeentuloon, koskemattomuuteen, liittymiseen, ihmisoikeuksiin ja oman elämän hallintaan. Silloin puhutaan yleensä hyvinvoinnista eikä ajatella, että kyseessä on koettu hyvinvointi tai onnellisuus. On olemassa hyvinvoinnin ehtoja, jotka pätevät kaikkialla.
Yksilön kokemus lähtökohtana johtaa siihen, että objektiivisia hyvän elämän ehtoja ei enää tarvitse eikä ehkä pidäkään määritellä. Jokainen määritelköön oman onnensa ehdot. Tämä näkyy jo vahvasti siinä, miten luontevasti ihmiset nykyisin antavat tällaisia vastauksia:
- Elän nykyhetkessä, tässä ja nyt ja pidän siitä kiinni. Ei ole hyvä eikä pahaa.
- Olen uskollinen itselleni. Tavoittelen onnea omalla tavallani.
- Minulla on oikeus elää omaa elämääni.
Jos kaikki ajattelevat näin, miten yhteiselämän käy? Eikö kompromissien tekeminen käy silloin mahdottomaksi?
Lähteet
- Lavazza, A. (2016). Happiness, psychology, and degrees of realism. Frontiers in Psychology. 7:1148.
- Dawes, R. (1994). House of Cards. Psychology and Psychotherapy Built on Myth. New York, NY: FreePress.
- Ehrenreich, B.(2009). Smile or Die. How Positive Thinking Fooled America and the World. Londra: Granta.
- Nussbaum, M. (2011). Creating Capabilities. The Human Development Approach. Cambridge, MA: Harvard University Press.