Track of the Cat

Track of the Cat (1954). Käsikirjoitus A.I. Bezzerides Walter Van Tilburg Clarkin romaanista. Kuvaus William H. Clothier, musiikki Roy Webb, tuottajat John Wayne ja Robert Fellows (Batjac), ohjaus William A. Wellman.

Voiko sellaisen elokuvan lukea “länkkäriksi”, jossa ammutaan, mutta vain puumaa. Tässä elokuvassa ei ole mitään tuttua ja turvallista. Siinä ei ole revolveritaisteluja, ei nyrkkitappeluita, ei konnia eikä sankareita. Länteen liittyy oikeastaan vain ajankohta, hevoset ja avarat maisemat. Kaikki tapahtuu syrjäisessä Bridgesin talossa erämaiden keskellä. Siellä eletään irti muusta maailmasta, johon vain nuorimman pojan morsiamen (Gwen, Diana Lynn) läsnäolo tuo jännitteitä. Elämä tuossa eristyneessä talossa on ylellistä, sillä mistään ei näytä olevan puutetta. Kyse ei enää ole uudisasukkaista, vaan hyvin vakiintuneista olosuhteista. Se, mistä Bridgesit saivat elantonsa, jäi ainakin yhdellä katsomisella hiukan epäselväksi. Ilmeisesti heillä oli karjaa, mutta miten se selviytyi kaiken lumen keskellä?

Perheen isä (Philip Tonge) on juoppo vätys, jolla on jatkuvasti pullo kädessä. Hänellä on pulloja piilossa mitä uskomattomimmissa paikoissa. Jos häneltä yhden ottaa pois, hän viidessä sekunnissa sieppaa uuden tilalle. Juomisen tahti on niin kova, että miehen ei enää pitäisi olla hengissä.

Äiti (Beulah Bondi) on ottanut ohjakset haltuunsa ja käyttää myös ruoskaa tarvittaessa. Sanojaan hän vahvistaa raamatunlauseilla. Hän on niin vahva, ettei kukaan uskalla häntä vastustaa. Kuitenkin hän on ilmeisen pettynyt siihen, mitä elämä on hänelle antanut. Vasta tarinan lopussa kova kuori hiukan murtuu.

Perheessä on kolme poikaa ja yksi tytär. Yksi pojista (Arthur, William Hopper) on lempeä ja vastuullinen ja haluaa toimia yhteiseksi hyväksi. Toinen (Curt, Robert Mitchum) on äitinsä tavoin häikäilemätön ja impulsiivinen, mutta samalla hyvin kiehtova henkilö. Ilmeisesti Curt haluaa tehdä Gweniin vaikutuksen. Nuorin (Hal, Tab Hunter) taistelee asemastaan ja etsii tilaa itselleen, mutta joutuu kuitenkin antamaan periksi niin kauan kuin Curt yhdessä äidin kanssa määrää asioista.

Sisar (Grace, Teresa Wright) on kuin diagnostiikan oppikirjasta: neuroottinen, yhtä aikaa vetäytyvä ja riippuva, uhmakas ja hyökkäävä. Hän on ottanut marttyyrin roolin ja puolustaa hyväluontoista vanhempaa veljeään, johon hänellä on arveluttavan tiivis suhde.

Tilalla kuljeskelee myös salaperäinen 100-vuotias intiaani (Carl “Alfalfa” Switzer!), joka luo jo pelkällä olemuksellaan uhkaa. Hän katselee taivaalle ja ennakoi tulevaa. Toivottomuuden ja tragedian ilmapiiri suorastaan iskee kasvoihin aina kun siirrytään talon sisälle. Perheen sisäiset konfliktit ovat kuin perhepsykologian oppikirjasta. Näennäinen tasapaino vallitsee, mutta pinnan alla kytee jännitteitä. Elämä talon sisällä on ahdistavaa, mutta silti lumisen erämaan avaruus on lähes yhtä pelottava.

Traagiset tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että musta puuma on tappanut talon karjaa. Curt ja Arthur lähtevät lumimyrskyssä sitä etsimään. Näkymätön puuma symboloi samalla perheen sisäistä uhkaa.

Wellmanin edellinen elokuva The High and the Mighty oli niin suuri menestys, että Wayne antoi Wellmanille luvan filmata vaikka puhelinluettelon. Valittu aihe olikin kaikkea muuta kuin kaupallinen. Elokuvan himmeä, lähes mustavalkoinen kuvaus on todella upea; selkeitä värejä on vain joissakin vaatteissa, kaikki muu on hillittyä ja tarjoaa kontrastin sille, mitä perheen sisällä tapahtuu. Mainiot näyttelijät pitävät mielenkiinnon koko ajan vireillä.

“Strangely compelling” on Michael Pittsin osuva arvio tästä elokuvasta. Tehokeino lienee sekin, että toisarvoisilta tuntuviin asioihin kiinnitetään paljon huomiota ja monia juonen kannalta olennaisia asioita ei näytetä lainkaan. Katsoja tuodaan vain järkyttävien tosiasioiden äärelle.

Elokuva on aiheellisesti saanut kulttielokuvan maineen. Ikävä vain, että sen joutuu katsomaan television kapeasta ruudusta.

Rocky Mountain

Rocky Mountain (1950). Ohjaus William Keighley, käsikirjoitus Winston Miller ja Alan Le May, kuvaus Ted McCord, musiikki Max Steiner. 83 min. Warner Bros.

Errol Flynn teki kaikkiaan kahdeksan länteen liittyvää elokuvaa, joista Rocky Mountain jäi viimeiseksi. Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen ja perustuu osaksi tositapahtumiin. Noin kuukautta ennen sisällissodan päättymistä Lafe Barstowin (Flynn) johtama kahdeksan miehen joukko saapuu Nevadaan tavatakseen joukon lainsuojattomia. Tavoitteena on yhteisvoimin valloittaa Nevada etelävaltioille. Leiripaikakseen he valitsevat korkean, jyrkkäreunaisen kallion, josta elokuvan nimikin tulee. He tapaavat lainsuojattomien edustajan, joka lähtee viemään viestiä joukolleen. Odottaessaan liittolaisia Barstow ratsastaa miehineen intiaanien hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden postivaunujen avuksi. Vain ajaja ja nuori nainen, Johanna Carter (Patrice Wymore, tuleva rouva Flynn), pelastuu. Hänen on määrä tavata sulhasensa pohjoisvaltioiden armeijan luutnantti Rickey (Scott Forbes). Morsiantaan etsimässä ollut Rickey otetaan seuraavana aamuna vangiksi yhdessä kahden sotilaan ja kolmen intiaanin kanssa. Yöllä intiaanit yrittävät paeta, mutta vain yksi heistä onnistuu. Myös Rickey onnistuu pakenemaan, mutta syntyneessä kahakassa toinen hänen miehistään kuolee. Seuraavana päivän viestinviejän hevonen saapuu ilman ratsastajaa. Tilanne muodostuu siten näiden kahdeksan miehen kannalta hyvin synkäksi. Intiaanit hyökkäävät milloin tahansa ja myös luutnantti Rickey todennäköisesti puuttuu pian tapahtumiin. Etelän gentlemannina Barstow päättää kuitenkin pelastaa Johanna Carterin ja houkuttelee joukkoineen intiaanit peräänsä. Carter, postivaunujen ajaja ja toinen sotilaista jäävät kalliolle hänen suojakseen.

Rocky Mountain on sikäli todella harvinainen elokuva, että se filmattiin kokonaisuudessaan Uudessa Meksikossa. Mikäli voi nähdä alkuperäisen veroisen kopion, voi ihastella huikeita näkymiä aavikolle ja vuoristoon. Ratsastuskohtaukset on kuvattu vauhdikkaasti. Elokuvassa on mukana ensimmäistä kertaa rodeomestari Slim Pickens sekä lisäksi Guinn “Big Boy” Williams, Dick Jones, Peter Coe, Sheb Wooley ja peräti Yakima Canutt. Kuten yllä olevista tiedoista näkyy, ohjausta ehkä lukuun ottamatta asialla ovat olleet Warner Brosin parhaat voimat. Kukaan tuskin muistaa yhtäkään Keighleyn ohjaamaa elokuvaa. Muut hänen kaksi westerniään ovat vuosilta 1937 ja 1938. Todellinen helmi on kuitenkin Robin Hoodin seikkailut, jonka päätökseen saattaminen annettiin kuitenkin Michael Curtizin hoiviin, koska Keighleyn tulokset eivät tyydyttäneet yhtiön johtoa.

Noiden kahdeksan miehen joukko on hyvin kirjava, kuten asiaan kuuluu. Jokainen saa ainakin pienen tilaisuuden oman persoonansa esille tuomiseen. Nämä jaksot ovat kuitenkin melko tylsiä eivätkä vie juonta sanottavasti eteenpäin. Riittävää samaistumista ei näillä lyhyillä väläyksillä pääse syntymään. Errol Flynn on kaikkea muuta kuin Custer tai Robin Hood. Hän on tuhruisen ja väsyneen oloinen, mikä toki sopiikin elokuvan juoneen. En oikein osaa sanoa, onko kyseessä Flynnin omaan rajuun elämään liittyvä periksi antaminen vaiko todella elokuvan tavoitteiden mukainen ymmärrettävä fatalismi. Varmaankin Flynniä on näyttelijänä aliarvioitu. Ei Robin Hood tai Custer synny tuosta vain pelkällä karismalla, vaikka kaikki näyttääkin niin helpolta. Alunperin Ronald Reaganin piti esittää pääosaa, mutta koska Flynnillä ei tuolloin ollut muuta tehtävää, hän sai osan.

Intiaanit ovat oikeita Navajo-heimon jäseniä, mutta he ovat tässäkin elokuvassa hyvin persoonattomia vihollisia. Elokuva pitää itsestään selvänä sitä, että intiaanit hyökkäävät valkoisten kimppuun. Intiaanit ovat kuin heinäsirkkalauma tuhoten kaiken, mitä heidän eteensä tulee.

Elokuva ei ole saanut liiemmin kehuja. Poikkeus on Tony Thomas teoksessa The west that never was. Hän arvioi Rocky Mountainia hyvin myönteisesti. Oma arvioni on aika kriittinen. Ylöspano on moitteeton, mutta juonessa on aivan liian monta tuttua kuviota. Tasapainoilu pohjoisen ja etelän välillä sekin ärsyttää. Kumpaakaan ei voida loukata, jotta katsojia piisaisi. Kun vuosi vuodelta samaistuu yhä enemmän intiaaneihin, on vaikea eläytyä tulkintaan, jonka mukaan intiaanit ovat valkoisen miehen yhteisiä vihollisia tulivat he sitten etelästä tai pohjoisesta.