Asiasana: Alustus

Usko Martti Jätä kommentti

Usko ja onnellisuus

Alustus kirkonrakentajien foorumissa Tampereella, 16.9. 2014, pitkä versio

Uskon tai uskonnollisuuden sekä onnellisuuden välistä yhteyttä on tutkittu paljon, vaikka kummankin määrittelyyn liittyy omat ongelmansa. Tulokset ovat olleet aika johdonmukaisia.

  1. Sekä uskonnollinen osallistuminen että henkilökohtaista uskoa kuvaavat mittarit ovat olleet yhteydessä onnellisuuteen. Myös tästä suunnasta poikkeavia tuloksia on toki saatu.
  2. Yhdysvalloissa tulokset ovat olleet hyvin selkeitä.
  3. Köyhissä maissa yhteydet ovat samoin olleet vahvoja.
  4. Euroopassa yhteydet ovat olleet heikompia; erityisen heikkoja ne ovat olleet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joita eräät tutkijat ovat jo nimittäneet ateistisiksi valtioiksi. (Zuckerman, Silberman & Hall)
  5. Omissa tutkimuksissani vain uskonnollisesti aktiivisin ryhmä on erottunut hiukan positiiviseen suuntaan.

Mitä näistä tuloksista on syytä päätellä? “Ateististen pohjoismaiden” tilanne kiinnostaa meitä varmasti eniten. Uusateistit tulkitsevat tuloksen niin, että uskonnottomuuden leviäminen kohottaa kansakunnan hyvinvointia ja onnellisuutta. Yhdysvallat on poikkeus, mutta sielläkin uskonnollisuus vähenee – tosin onnellisuus ei samalla ole kohonnut, vaan pysynyt vakiona lähes 70 vuotta ja ehkä pidempäänkin, mutta tutkimuksia tehtiin viime vuosisadan alkupuoliskolla vähän eivätkä ne yleensä olleet väestöä edustavia. Suomessa tilanne on aika samanlainen. Olen saanut lähes desimaalilleen samanlaisia tuloksia kuin Elina Haavio-Mannila vuonna 1967. Hän tosin kysyi tyytyväisyyttä, mutta se on käytännössä sama asia kuin onnellisuus. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että onnellisuus ei hyvinvointivaltioissa enää ole moniin vuosiin kohonnut.

Syntyy kuva, että uskonnollisuus kohottaa onnellisuutta etenkin vaikeissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, mutta kun onnellisuus on kohonnut tietylle tasolle, noin 70 prosenttiin maksimista, siitä ei enää päästä ylöspäin – tai ehkä päästäisiin, jos esimerkiksi taloudellinen tasa-arvo lisääntyisi. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan poliittista tahtoa. Uskonnollisuus ei enää kohota merkittävästi ennestään hyvinvoivien ihmisten onnellisuutta. Kenties usko kuitenkin voi kohottaa onnellisuutta, jos se helpottaa katkeruuden voittamista.

Mitä usko, uskonto ja myös ideologiat ja maailmankatsomukset tarjoavat ihmisille. Mitä niissä on sellaista, joka voisi edistää onnellisuutta?

Vaikka tavoitteena on pohtia uskon ja onnellisuuden yhteyttä, otan myös moraalin mukaan pohdintaan. Jo antiikin Kreikassa ja Vanhan testamentin Israelissa moraalin ja onnellisuuden yhteys oli itsestään selvä. Aristoteleen eudaimonia tarkoitti onnellisuutta, joka syntyy hyveiden noudattamisesta. Olennaisia olivat viisaus, rohkeus, itsehillintä ja kauneus. Aristoteles ei silti tyrmännyt elämän nautintoja, vaan oikea tasapaino oli onnen edellytys. Onnellisuus on antiikissa ylin hyvä, summum bonum. Antiikissa oli myös niitä, jotka korostivat onnellisuuden perustuvan mielihyvän kokemiseen ja mielipahan välttämiseen. Tätä nimitetään hedonismiksi.

Miten kristinuskossa tulkitaan onnellisuutta? Onko se summum bonum? Ei, vaan meitä kehotetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos tässä onnistumme siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista, tuleeko meistä onnellisia? Sen pitäisi olla luonnollista, koska Jeesuksen seuraajat ovat onniteltavia, joka on hyvä käännös makarios-sanalle. Eikä autuas-sanassakaan mitään vikaa ole. Voidaanhan sanoa, että hän oli autuaan onnellinen tai että hän hymyili autuaasti. “Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” Vasta silloin? Eikö ennen? Onneksi kristitty voi Uuden testamentin mukaan kokea iloa ja rauhaa ahdistuksen ja kärsimyksen keskellä. Mitä muuta onnellisuus on kuin ilo + rauha?

Onnellisuuden tavoittelua on kristinuskon teologiassa vieroksuttu. Augustinuksen mukaanihmisen osa on etsiä onnea, mutta sen saavuttaminen on mahdotonta. Voimme onneksi tuntea Jumalan läheisyyttä, mutta jano ei koskaan tyydyty, sillä ajallinen onni pakenee. Pian kääntymyksensä jälkeen Augustinus kirjoitti kirjan De beata vita, jonka voisi kääntää myös Onnelliseksi elämäksi. Onnellisuus on Jumalan läheisyyttä ja Kristuksessa paljastuvan totuuden tajuamista. Onnellisuus on aina vajavaista, sillä ihminen ei voi tulla täydelliseksi. Kristitty voi silti luottaa siihen, että kaiken hapuilun taustalla on Jumalan suunnitelma ja huolenpito.

Kristinuskon sanoma oli lohdullinen, sillä ihmisen kärsimys ja onnettomuus ovat luonnollisia asioita perisynnin vuoksi. Ihmisen ei tarvitse hävetä vaikeuksiaan ja syyllistää itseään, ellei hän ole niitä pahantahtoisesti aiheuttanut. Kääntöpuolena oli se, että kärsimys hyväksyttiin liian helposti, koska se kuului ihmisen osaan. Monia turhautti, että kirkko suhtautui maallisiin iloihin torjuvasti ja onnea piti odottaa vasta taivaassa. Voisiko jotakin valoa taivaasta näkyä jo maan päällä? Pitkä odotus käy raskaaksi. Arkielämän ja taivaan kuilu oli suuri ja tuntui mahdottomalta ylittää.

Entä nyt? Mikä on nykyajan teologiassa uskon ja onnellisuuden suhde ja miten moraali liittyy siihen? Onko onnea syytä tietoisesti etsiä vai onko se lopulta sivuseikka tai arvaamaton asia? Heitän kysymyksen teologeille ja siirryn kiireen vilkkaa psykologian puolelle.

Onko moraalisuus tottumusta ja velvollisuutta vai aidosti uskon luonnollista hedelmää? Kumpuaako se Jumalan hyvyyden ja armon kokemuksesta? Haluamme uskoa, että hyveitä noudattava ja pahaa karttava ihminen pärjää hyvin elämässä ja kokee onnellisuutta. Näin ei välttämättä ole. Ihmisellä voi olla silti vahva taipumus alakuloisuuteen ja paljon riippuu hänen ympäristöstään ja siitä, mitä häneltä odotetaan. Pidämme Dietrich Bonhoefferia hyvin moraalisena ihmisenä, mutta hän joutui paljon kärsimään omantuntonsa tähden. Ympäristö voi vaatia moraalittomia tekoja.

Oletan, että uskon vakavasti ottava haluaa ottaa myös moraaliset kysymykset vakavasti. Hänen täytyy ainakin uskotella olevansa moraalinen, jotta voisi säilyttää sisäisen tasapainonsa ja itsekunnioituksensa. Se tosin ei ihmiselle ole kovin vaikeata. Tekopyhyys vaanii sekä uskovaisia että uskonnottomia. Uskovaisissa se näkyy sen sen vuoksi selvemmin, että moraaliset vaatimukset ovat suuria.

Seuraavassa sanaa moraali käytetään laajassa merkityksessä. Se kattaaa ensinnäkin “negatiiviseen” moraalin, joka tarkoittaa moraalittomien, pahojen tekojen välttämistä. “Positiivinen” moraali kehottaa tekemään hyviä asioita. Kaikkien tuntema kymmenen käskyä sisältää kahdeksan negatiivista käskyä ja kaksi positiivista.

Missä määrin ihmiset näkevät elämän moraalisena, tietoisia moraalisia ratkaisuja vaativina? Vai onko suurin osa elämää automaattista, kyselemätöntä? Elämmekö jonkin käsikirjoituksen mukaan, josta myös tarvittavat repliikit löytyvät? Miten usein herää kysymys: onko tämä oikein? Kun kuitenkin teemme koko ajan pieniä ja suuria ratkaisuja, mihin nuo ratkaisut nojautuvat? Mikä ohjaa valintojamme ja päätöksiämme? Onko kyseessä tunteisiin perustuva intuitio? Mikä osuus on järjellä? Kysymyksille ei tule loppua. Moraalin tutkija Jonathan Haidtin vastaus kuuluu: Tunteet ohjaavat ratkaisuja ja järki perustelee ne parhain päin. Jos näin on, onko onko tunne itsekäs vai osaako se ottaa huomioon myös toisen tarpeet?

Kun uskontoon ja uskovaisiin kohdistuu kritiikkiä, se on pääasiassa moraalista. Uusateistien kritiikin mukaan uskovaiset ovat tehneet suunnattoman paljon pahaa. Ihmiset olisivat onnellisempia, jos uskonnot häviäisivät maan päältä. Mitä me tähän voimme vastata? Sanommeko heille, että katsokaa tutkimustuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen? Vai heitämmekö tuhkaa päällemme?

Mutta entä jos samalla kun meidän onnellisuutemme lisääntyy, teemme toisia ihmisiä onnettomiksi? Onko Suomessa sellaisia ihmisiä tai jopa ryhmiä? Onko kyse nollasummapelistä niin, että yhteiskunnan onnellisuuden taso on aika vakio – niin kuin se tutkimusten mukaan onkin -, kun joku ryhmä nousee, niin toinen laskee?

Uskonnon ja ideologian yhdistelmä on erityisen vaarallinen. Se saattaa kohottaa hetkellisesti jonkin ryhmän onnellisuutta, mutta muut kärsivät. Kun uskonto ja politiikka matkustavat samoilla rattailla, matkustajat uskovat, että mikään ei voi heitä estää. Frank Herbert.

Etenkin positiivisen moraalin ylläpito edellyttää jotakin uskomusjärjestelmää, jonka avulla ihminen voi voittaa itsekkyytensä, sitoutua ja tehdä hyvää. On uskottava johonkin ideaan, joka ohjaa ja motivoi tekemään myönteisiä asioita muille ihmisille. Uskonnot ovat hyvä esimerkki moraalia edistävistä uskomusjärjestelmistä. Ideologiat ovat kuitenkin runsaan sadan vuoden aikana olleet uskontojen kilpailijoita. Uskontojen ja ideologioiden välillä on käyty verisiä taisteluja, samoin uskonnot ja ideologiat ovat olleet vastakkain. Ideologiat ovat tarjonneet hyvin selkeitä moraalisia ohjeita, jopa joskus selkeämpiä kuin uskonnot.

Mitä uskomusjärjestelmät, uskonnot ja ideologiat tarjoavat?

  1. Ihmiskuvan ja maailmankuvan.
  2. Moraalisia vaatimuksia ja käyttäytymiskoodeja.
  3. Yhteyden tunnetta ja yhteisöllisyyttä.
  4. Auktoriteetin ja totuuden lähteen.
  5. Päämäärän ja tulevaisuuskuvan.
  6. Motivoivia, sitouttavia toimintoja ja rituaaleja.
  7. Suuren Kertomuksen, joka liittää yhteen edellä mainittuja asioita ja tuottaa koskettavan kokonaisuuden.

Suuret kertomukset vastaavat moniin tarpeisiin, toiveisiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Ovatko nämä kaikki tärkeitä onnellisuuden kannalta? Pohdin tätä nyt kristinuskon kannalta, toki hyvin subjektiivisesti. On vaikea välttyä tulkinnalta, että ne ovat joskus ennen antaneet enemmän kuin nyt.

1. Ihmiskuva ja maailmankuva. Kristinuskossa on uskottu kehitykseen ja parannuksen mahdollisuuteen, vaikka ihminen on sekä syntinen että vanhurskas. Ihmisessä on sekä pahaa että hyvää. Tämä optimismiin kallistuva näkemys on realistinen, mutta antaa kuitenkin ihmiselle ja ihmiskunnalle toivoa. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi on realistsinen ja lohdullinen kehotus, joskin Jumalan rakastaminen yli kaiken tuntuu mahdottomalta. Tieteellinen maailmankuva on haluttu nähdä uskonnon kilpailijana. Tämä näkemys on ollut omiaan heikentämään kristinuskon asemaa. Tämä uskon vahvuustekijä antaa onnellisuuslisää uskolle, eli enemmän plussaa kuin miinusta.

2. Moraaliset vaatimukset, normit ja koodit. Nämä voivat silloin olla rasitus onnellisuuden kannalta, kun tiedostaa omat virheensä ja typeryytensä. Moraaliset vaatimukset kuitenkin edistävät terveitä elintapoja, joilla puolestaan on yhteyttä onnellisuuteen. Hyvä omatunto on mukava tyyny ja edistää itsekunnioitusta. Hiukan plussaa uskolle.

3. Yhteys ja yhteisöllisyys. Tämä on merkittävä vahvuus silloin, kun on kyse aidosta yhteisöllisyydestä. Sellaista voi nykyään ajoittain olla esimerkiksi pienryhmissä, mutta seurakunnat ja kappelit ovat aivan liian suuria, jotta yhteisöllisyys voisi toteutua. Pikemminkin miinusta sen vuoksi, että luvataan liikaa eivätkä lupaukset toteudu.

4. Auktoriteetti ja totuus. Ihmiset kaipaavat yhä auktoriteettien tukea, vaikka heillä on siihen hyvin ristiriitainen suhde. Auktoriteetin lähteitä on niin paljon: on tiedettä, mediaa, asiantuntijoita, guruja ja ties mitä. Totuuden subjektiivisuutta on alettu korostaa. Myös me kristityt olemme keskenämme eri mieltä. Totuuden kokeminen on kuitenkin onnellisuutta edistävä asia. Hiukan plussaa onnellisuudelle.

5. Päämäärä ja tulevaisuus. Tämä on yhä vahvinta kristinuskon antia. Usko, toivo ja rakkaus on hieno yhdistelmä. Evankeliumi puhuttelee edelleen monia vahvasti. Se antaa toivoa ja kehottaa meitä rakastamaan lähimmäistä, myös kaukaisia. Suuri plussa uskolle.

6. Motivointi ja sitoutuminen. Me yhä voimme tukea toisiamme monin tavoin, vaikka osallistumme liian harvoin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Onneksi meillä on uskovia omaisia ja ystäviä, jotka kannustavat meitä. Meillä on periaatteessa välineitä, kunhan vain niitä käytämme. Tässä on paljon onnellisuuden potentiaalia, mutta emme osaa sitä käyttää. Uskonnollinen osallistuminen on niin vähäistä. Käytännössä onnellisuuslisää ei juuri tule.

7. Suuri Kertomus. Ihmettelen, miksi kertomus Jeesuksen elämästä ja lukuisat Raamatun kohdat eivät kosketa ja puhuttele. Joku aika sitten eräs Aamulehden toimittaja pohdiskeli, että uskon asiat eivät kosketa. En tätä ymmärrä, vaikka psykologin kai pitäisi ymmärtää. Olen varmaan hyvin subjektiivinen, koska juuri koko Suuri Kertomus koskettaa minua niin vahvasti. Aivan erityisesti Jeesuksen vertaukset suorastaan kouraisevat ja tunteet lähtevät liikkeelle. Minusta tässä on kristinuskolle merkittävä onnellisuuslisä, mutta vain silloin kun evankeliumi koskettaa.

Uskon – siis kristinuskon – vahvuus on mielekkyyttä ja tarkoitusta antava Suuri Kertomus, joka koetaan omakohtaisena totuutena. Missä muutkin vahvuudet tulevat mukaan, siellä usko on omiaan kohottamaan onnellisuutta.

Me voimme katsoa tätä asiaa myös toiseen suuntaan. Millaisia onnellisuuden ohjeita alan tunnustetut tutkijat tarjoavat? Valitsen Sonja Lyubomirskyn 12 onnellisuuden ohjetta. Olen alleviivannut ne, joita myös kristinusko korostaa.

  1. Kiitollisuuden ilmaiseminen
  2. Optimismin edistäminen (sana toivo on luontevampi)
  3. Sosiaalisen vertailun ja murehtimisen välttäminen
  4. Ystävällisyyden osoittaminen
  5. Sosiaalisten suhteiden vaaliminen
  6. Traumoja ja vastoinkäymisiä lievittävien selviytymiskeinojen oppiminen
  7. Anteeksiantamisen oppiminen
  8. Ajan riennon eli flow-kokemusten lisääminen
  9. Elämän iloisten hetkien taltioiminen ja vaaliminen
  10. Sitoutuminen tavoitteisiin
  11. Uskonnon ja hengellisyyden harjoittaminen
  12. Kehon hyvinvoinnista huolehtiminen

Useimmat liittyvät kristinuskon perustaan, eikä mikään herätä vastaväitteitä. Onko tämä suuri ilon aihe vai sekoittuuko siihen syyllisyyttä ja kenties häpeääkin siitä, että näiden seuraukset eivät näy läheskään niin hyvin kuin toivoisimme. Mistähän se johtuu? Ilmeisesti ihmiset saavat näitä asioita ilman uskontoakin. Eikö olekin harmillista, että uskolla ei ole näihin yksinoikeutta? Jumalan hyvyys koskee kuitenkin kaikkia eikä vain uskovaisia.

Suuret Kertomukset eivät enää kosketa ihmisiä. Onko se pelkästään huono asia? Mistä se johtuu? Tärkein syy on auktoriteettien torjunta ja totuuden tulkinta suhteellisena. Individualistiseen kulttuuriin kuuluva yksilö haluaa hallita omaa elämäänsä ja ympäristöään. Kyse on paljolti hallinnan illuusiosta, mutta siitä hän ei halua luopua. Toiseksi myös ulkoiset – erityisesti moraaliset – vaatimukset ahdistavat yksilöllisyyttä korostavia ihmisiä. Kolmanneksi kulttuurissa on runsaasti yhteyden kokemusta vaikeuttavia tekijöitä, kuten muuttoliike ja yksityisyyden korostus. Kaikki Suuret Kertomukset ovat länsimaissa vaikeuksissa.

Teesejä

  1. Uskoa on monenlaista. Kristinusko on yksi usko monien joukossa.
  2. Uskontoihin ja ideologioihin perustuvalla uskolla on paljon yhteisiä psykologisia ja sosiologisia tekijöitä.
  3. Voimakas usko on merkittävä yhteyden ja sitoutumisen lähde, mutta se voi johtaa toisella tavalla uskovien torjuntaan.
  4. Ideologian vahvistama usko on vaarallinen yhdistelmä.
  5. Uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen (heikosti) ja mielekkyyteen (vahvasti).
  6. Uskonnon onnellisuutta edistävä vaikutus pienenee hyvinvointivaltioissa. (Yhteydet ovat korrelaatioita, kyse ei ole selkeästä syy-seuraussuhteesta)
  7. Maallistuminen ei ole edistänyt ihmisten onnellisuutta 40-70 vuoden aikana.
  8. Ihmisen moraalisuus on vahvistunut tuhoisista ideologioista huolimatta. Tämä näkyy erityisesti surmatekojen vähentymisenä (Steven Pinker)
  9. Uskon(non) kritiikki on pääosin moraalista.
  10. Onnellisuuden ohjeet ovat kristinuskon moraalin (hyveiden) mukaisia.
  11. Suuret Kertomukset eivät kiehdo nykyajan yksilöitä.
  12. Materialismi ja yksilökeskeisyys ovat tuhoisia kaikenlaisille yhteisille uskoille.
  13. Spirituaalisuus lisääntyy, mutta sen merkitys yhteisön uskon synnyttäjänä on vaatimaton.
  14. Ateistisen humanismin tarjous ei ainakaan toistaiseksi kilpaile uskontojen kanssa, kun tarkastellaan uskon vahvuuksia.
Onnellisuus Martti Jätä kommentti

Voiko onnen saavuttaa?

Tampereen lääkäripäivien alustus 2005

Ei voi, ei ainakaan niin, että se kestäisi. Kyllä voi, jos ajatellaan onnen olevan jokin lyhyt ja voimakas hyvän olon kokemus. Tämä kaksijakoinen aloitus antaa jo ymmärtää, että onnen määrittely ei ole helppo asia. Kuitenkin onni on sana, joka ymmärretään ja jota paljon käytetään. Etenkin taide ja viihde suosivat onni-sanaa. Tarjolla on kaksi onnen tulkintaa: (1) Onni on arvaamaton asia, sattumien summa. Se tulee yllättäen ja katoaa nopeasti. (2) Onni on ihmisten tärkein tavoite, johon jokainen hellittämättä pyrkii. Toiset onnistuvat paremmin, toiset huonommin. Jos onni on arvaamaton asia, siihen pyrkiminen on turhaa. Onni pakenee, kun sitä tavoittelee, esitti Viktor Frankl kirjoissaan. Jos taas ihmiset todella etsivät onnea, on järkevää tutkia, miten he siinä onnistuvat ja voidaanko heitä tuossa onnen etsinnässä auttaa.

Etsivätkö ihmiset todella onnea? Kysymykseen on vaikea vastata, sillä mitä ihmiset sanovat, heijastaa kulttuurin odotuksia, eivätkä ihmisen edellytykset arvioida omia motiiveitaan ja tavoitteitaan ole kovin hyvät. Ihmisen käyttäytymisen tutkimus viittaa pikemminkin johonkin muualle kuin onnen etsintään (Baumeister 1991). Ihmiset tavoittelevat mielekkyyttä, itsearvostusta, turvallisuutta, autonomiaa ja läheisyyttä, eivätkä onnea, jonka he tietävät epävarmaksi asiaksi. Tärkeänä he sitä voivat pitää, mutta eivät tiedä, miten siihen päästään.

Kuitenkin ihmiset osaavat vastata kysymykseen “Oletko onnellinen?” Vastaukset painottuvat myönteiseen suuntaan. Tuo vastaus nähtävästi tarkoittaa, että heidän yleisin tai vallitsevin tilansa on pikemminkin onnellisuuden kuin onnettomuuden puolella. Jos onni ymmärretään likimain tyytyväisyyden, hyvinvoinnin tai hyvän mielialan synonyyminä, onnea voi jossain määrin edistää, mutta puhe onnen saavuttamisesta kuulostaa silloin mahdottomalta tavoitteelta.

Kuka tahansa voi luetella joukon keinoja, paikkoja tai asioita, joiden avulla mieliala nousee. Lyhyin luettelo koostuu saunasta, viinasta ja tervasta, jotka tosin ensi sijassa lievittävät kipua ja pahaa oloa. Mitä erilaisimmat hoidot ja terapiat edistävät tutkimusten mukaan hyvinvointia ja kohottavat mielialaa. Uusissa psykoterapian lähestymistavoissa painotetaan juuri hyvinvointia ja elämän laatua. Niissä ei tyydytä vain oireiden ja pahan olon lievittämiseen.

Suoraan onnen edistämiseen tähtääviä ohjelmia on tutkittu vähän eikä vaikutusten kestosta ole tietoa (Fordyce 1983). Kirjakaupoissa on kosolti kirjoja, joissa luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista tulosta sille, joka noita oppeja noudattaa. Näihin lupauksiin on syytä suhtautua aika kyynisesti. Omalla laitoksellani Hanna Svennevig (2003) tutki vaihtoehtohoitojen vaikutuksia ja havaitsi, että jokainen hoitokerta tuotti mielihyväpiikin, mutta pitkäaikaisvaikutukset jäivät niukoiksi. Retriittiviikonloppu näyttää kohottavan mielialaa ja vaikutukset kestävät ainakin pari kuukautta (Mikkola, julkaisematon havainto 2005).

On lupa odottaa, että jokin radikaali arvojen tai miksei ympäristöjenkin muutos kohottaa mielialaa ja hyvinvointia. Kokeellista tutkimusta emme voi tehdä, mutta muutoksia kokeneiden ihmisten haastattelut kertovat, että merkittäviä hyvinvoinnin muutoksia todella on tapahtunut (Miller & C’deBaca 2001). Näiden tutkimusten osalta joudumme palaamaan alussa esitettyyn vaihtoehtoon (1). Onni on kuin onkin arvaamaton asia ja sitä on tutkijan vaikea tutkimuksin tavoittaa.

Lähteet:

  • Baumeister R F. Meanings of life. New York: Guilford Press, 1991.
  • Fordyce M W. A program to increase happiness: Further studies. J  Couns Psyc 1983; 30: 483-498.
  • Miller W R, C’deBaca J. Quantum change: When epiphanies and sudden insights transform ordinary lives. New York: Guilford Press, 2001.
  • Swenneig H. Hyvän olon hoidot. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis 949, 2003.
Psykologia / Usko Martti 1 kommentti

Miten kristillinen usko vaikuttaa mielenterveyteen?

Alustus Lempäälässä 2004

Kysymykseen voi vastata sekä “Kyllä, mutta” että “Ei, mutta”. Eräät evoluutiobiologit näkevät uskonnon kaiken pahan alkuna ja myös psykologian piirissä on esitetty voimakasta kritiikkiä uskontoja kohtaan. Erityisesti Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat nähneet uskonnot neuroosien lähteenä. He tarkastelevat ihmisen hyvinvointia terapian näkökulmasta.

Mielenterveyden määrittäminen on vaikeata. Psykoosit, vaikea masennus ja ahdistus on yleensä helppo tunnistaa, mutta missä kulkee raja pelkoihin, alistamiseen, kiusaamiseen ja kiduttamiseen? Ihminen voi kärsiä, vaikka hänen mielenterveytensä ei järkkyisi. Mihin vedämme rajan pahan olon ja vaikkapa masennuksen välille? Aiheen tarkastelu kuitenkin edellyttää, että sekä vaikeat häiriöt että arkiset ahdistukset ja murheet otetaan huomioon. Puhun siis elaaja-alaisesti ihmisen hyvinvoinnista.

Kun tarkastellaan uskon vaikutuksia, on syytä erottaa useita eri tasoja, joihin sisältyy monenlaisia vaaroja hyvinvoinnin näkökulmasta.

  1. Uskonnon perusta, tekstit, viesti, sanoma
  2. Kulttuurin tulkinta uskonnosta.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen ilmapiiri.
  5. Suhde hengellisiin auktoriteetteihin.
  6. Oma tulkintatapa
  7. Persoonalliset vahvuudet ja heikkoudet.

Kuvaan aluksi, mitä näillä tarkoitan.

  1. Kristinuskon pyhän kirjan kannessa lukee evankeliumi, ilosanoma. Uudessa testamentissa on kenen tahansa lukemana paljon iloisia, myönteisiä, rakentavia asioita. Sanoma tosin sisältää kuvauksia ihmisen pahuudesta, syntisyydestä ja sokeudesta, mutta monen mielestä keskeinen viesti on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Lähden siitä, että perusta on vahva ja voi edistää ihmisen hyvinvointia.
  2. Kulttuuriset tulkinnat kristinuskon olemuksesta ovat suuresti vaihdelleet historian aikana ja tänäkin päivänä on nähtävissä suuria tulkintaeroja. On ollut aikoja, jolloin ihmisen arkinen maailma ei ollut yhtään mitään, vaan tavoiteltava asia oli maailmasta erottautuminen. Ihmisen ruumis ei ollut mitään, vaan sitä voitiin pelastuksen nimissä kiduttaa mielin määrin. Uskontoa toteutettiin – ja usein vieläkin toteutetaan – hyvin hierarkkisesti niin, että jotkut ovat joka suhteessa muita parempia. Ihmisen syntisyyttä on voitu korostaa vahvasti jopa pelastuksen kustannuksella. Koko uskon henki on ollut hyvin tuomitsevaa ja syyllistävää. Tämä ei voi olla aiheuttamatta ihmismieleen ahdistusta ja tuskaa.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa on vaihdellut. Pahinta kristinuskolle näyttää olevan valtaan pääsy. Kun kristinuskosta tulee suosittu vallanpitäjien keskuudessa, he käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Uskonnon avulla voidaan harjoittaa sosiaalista kontrollia, joka aina kohdistuu pääasiassa heikkoihin ihmisiin. Vahvat pääsevät kuin koirat veräjästä. Ajatelkaa, miten vaikkapa yksinäisiä äitejä ja erityisesti heidän täysin viattomia lapsiaan on kohdeltu. Tätä Suomen kirkon pitäisi erikoisesti hävetä. Paljon tuskaa on aiheutettu käyttämällä raakaa valtaa uskonnon nimissä.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen sosiaalinen ja hengellinen ilmapiiri voi parhaimmillaan olla avoin ja kannustava, suorastaan rakkautta tihkuva, mutta valitettavan usein se on ahdas, syntipukkeja etsivä ja muiden heikkouksia vaaniva. Murheellisinta on kieltää ulkopuolisilta pelastuksen mahdollisuus. Ulkopuolisen maailman torjunta  ja eristäytyminen pitää omaa joukkoa kasassa. Tämä asenne ei mitenkään voi edistää hyvinvointia.
  5. Auktoriteetit ovat suuri hengellisen rikkauden lähde, mutta he ovat usein yhden asian ihmisiä ja korostavat milloin yhtä, milloin toista asiaa. Monilla heistä on ollut suuria itsetuntemuksen ongelmia. He ovat sokeutuneet omaan asemaansa nähden ja nöyryys on kadonnut. He ovat voineet Jumalan nimissä toteuttaa omia tarpeitaan niin, että heidän luokseen hakeutuneet ihmiset ovat kärsineet.
  6. Oma tapa tulkita uskontoa on yksi kaikkein keskeisimpiä asioita hyvinvoinnin kannalta. Kun Lutherin mukaan olemme sekä syntisiä että armahdettuja, voi joku torjua armahduksen ja kieriskellä jopa kuvitelluissa synneissään. Uskonnon tulkinta voi kieroutua pahastikin. Silmät voivat sattua Raamatussa kohtiin, joissa puhutaan ihmisen mahdottomuudesta Jumalan edessä. Tällaiset tulkinnat tuottavat pahaa oloaja ahdistusta.
  7. Kristinuskon tulkinta kietoutuu omiin persoonallisuuden piirteisiin. Pessimistinen mielenlaatu etsii sopivia kohteita omille kielteisille tunnoille, perfektionisti haluaa olla täydellinen ja tuskittelee puutteidensa kanssa, joltakin puuttuu empatiaa niin, että hän ei kykene luontevaan yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Joku kietoutuu aina uusiin ihmisiin ja ideoihin eikä tahdo löytää kestävää pohjaa.

Kaikenlaisia kielteisiä aineksia on meitä vaanimassa. Kun ns. vapaa-ajattelijat eli taistelevat ateistit suorastaan raivoisasti käyvät kristinuskon kimppuun, järjestämme heille paljon hyvää aineistoa. Yhä useammin huomaan miettiväni kristinuskon kauheata historiaa ja meidän yhteistä sokeuttamme. Miten ilosanoma voidaan niin perin pohjin turmella, että sen joutuu sieltä jatkuvasti kuin pihtien avulla poimimaan esiin? Paljon ei lohduta se, että myös ateistit sotkevat asioitaan sen kuin kerkiävät.

Edellä kuvattujen synkkien kuvien pohjalta teen seuraavat johtopäätökset:

  1. Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat kuitenkin väärässä siinä, että uskonto on heidän mielestään mielenterveydelle vaaraksi. Tätä tutkimus ei tue. Psyykkisiin häiriöihin uskonnon harjoittamisella tai uskonnollisuudella ei ole suoraa yhteyttä.
  2. Uskonnot tuottavat hyvin harvoin psyskoottisia häiriöitä, esimerkiksi skitsofreniaa. Vaikka uskovien yhteisöt voivat olla skitsofreenisiä, heistä ei kuitenkaan tule skitsofreensiä. Olennaista on biologinen alttius sekä siihen liittyen hyvin traumaattiset kokemukset.
  3. Mikä tahansa pitkäaikainen kiusaaminen tai ahdistaminen tuottaa pahaa oloa, ahdistusta ja masennustakin ja tällaista voidaan myös uskonnon nimissä harjoittaa.
  4. Kristinuskosta on nostettu esiin joitakin sellaisia aineksia, joiden on ajateltu tuottavan ongelmia. Tällainen asia on syyllistäminen ja tuomitseminen. Kuuluisa filosofi ja matemaatikko Bertrand Russell kirjoitti vuonna 1930 kirjan Onnen valloittaminen. Pohdin hänen ajatuksiaan laajasti, koska hänen kirjassaan käsitellään kristinuskon kannalta aivan olennaisia asioita.

Russellin kirjassa on kahdeksan “Onnettomuuden syytä”

  1. Maailmantuska
  2. Kilpailu
  3. Ikävystyminen ja levottomuus
  4. Väsymys
  5. Kateus
  6. Synnintunto
  7. Vainoamisharhat
  8. Yleisen mielipiteen pelko

Russell kirjoittaa näistä osuvasti, paitsi synnintunnosta. Russell esittää oman elämänsä esimerkkinä siitä, miten ihminen voi joutua harhateille. Puritaanisen kasvatuksen saaneena hän piti itseään viheliäisenä olentona, jolla ei ollut muita kuin syntejä, typeryyksiä ja puutteita. Hän piti itseään niin kelvottomana, että harkitsi useaan otteeseen itsemurhaa. Hänen ratkaisunsa oli ateismi, Jumalan kieltäminen. Näin ymmärrämme sen, miksi hän niin rajusti hyökkää synnintunnon kimppuun.

“Kun teihin virittää tunnonvaivaa jokin teko, jota järkenne ei katso vääräksi, tutkikaa tunnonvaivanne syitä ja vakuuttukaa yksityiskohtaisesti niiden järjettömyydestä. Kun typeriä ajatuksia ja tunteita tunkeutuu tietoisuuteenne, kitkekää ne pois juurineen, tutkikaa niitä ja viskatkaa pois. Pohtikaa vakavasti kysymystä, onko nuorille ihmisille annettu moraaliopetus yleensä hyödyllistä. Meidän niin sanotun moraalimme ovat muotoilleet papit ja henkisesti orjuutetut naiset. Jos synnintunto sitten kasvaa voimakkaaksi, kuten toisinaan voi sattua, sitä ei saa käsittää ilmestykseksi eikä kehotukseksi parannukseen, vaan sairaudeksi ja heikkoudeksi, tietysti vain silloin kun se ei johdu teosta, jonka rationaalinen etiikka tuomitsisi. Synnintunnossa on jotakin halventavaa, jonkinlaista itsekunnioituksen puutetta. Itsekunnioituksen menettäminen ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään hyvää. Ei ole suinkaan laita niin, että synnintunto johtaisi hyvään elämäntapaan, vaan päinvastoin. Se tekee ihmisen onnettomaksi ja virittää häneen huonommuudentunnetta. Onnettomana hän taipuu vaatimaan liikaa toisilta eikä siitä syystä voi iloita seurustelustaan toisten ihmisten kanssa. Huonommuudentunne saa hänet kantamaan kaunaa niille, jotka näyttävät hänestä paremmilta. Hänen on vaikea ihailla ja helppo kadehtia.

Suurin onnellisuus saavutetaan siten, että opitaan mitä täydellisimmin vallitsemaan omia kykyjä.” Näin siis Bertrand Russell.

Kristittyinä ensimmäinen reaktiomme on, että jopa on filosofin ymmärrys uskon asioista vaatimatonta. Kun tämä ensimmäinen reaktio menee ohitse, alamme häntä ymmärtää. Uskonnollinen kasvatus voi olla tekopyhää, kovaa ja suorastaan tunteetonta. Uskontoa on käytetty paljon ihmisten alistamiseen. Ihmisen omat tarpeet pääsevät uskon alueella helposti esiin. Miten usein Jumalan nimiin on pantu omia itsekkäitä ajatuksia.

Russell oli saanut vaikutteilta psykoanalyysistä, jonka mukaan synnintunto on ahdistuneen yliminän tuotoksia. Synnintunto on yksi oire siitä, että omat vietit eivät ole hallinnassa. Filosofian, psykologian ja psykiatrian viesti on ollut sillä tavoin paradoksaalinen, että toisaalta ihminen on usein nähty järjettömyyteen taipuvana, mutta kuitenkin hänen on mahdollista oman järkensä avulla selviytyä omista tyhmyyksistään. Tähän uskoi Russelkin.

Nykyaikana ei synnintunnosta puhuta näin kriittisesti. Tämä johtuu varmaan siitä, että kirkko pelkää hirveästi moralisointia. Kirkon johtoa edustavat korostavat jatkuvasti sitä, että kirkon ei pidä olla moraalin vartija. Moraalista puhumista pelätään kuin ruttoa. Tämän ymmärtää murheellisen historian pohjalta. Kristilliset kirkot ovat kovin usein asettuneet vahvojen puolelle heikkoja vastaan. Risti on jäänyt jalkapuiden taakse piiloon.

Synnintunnosta ei puhuta kriittisesti senkään vuoksi, että ihmisten omattunnot ovat nykyisin aika väljiä. Ennen ihmiset kiristivät ja ahdistivat sekä itseään että muita, nykyään ei kumpiakaan. Jokainen hoitakoon omat asiansa. Kunhan minä pärjään ja toteutan itseäni. Puhu tässä sitten synnintunnosta. Se on täyttä kaanaan kieltä, eikä tunnu kiinnostavan nykyajan ihmistä.

Silti tänäkin päivänä moni suomalainen tulee aidosti synnintuntoon. Välittämättä Russellista tai muistakaan varoittelijoista. Mitä on tällainen oikea synnintunto? Se on tietoisuutta siitä, että olen tehnyt väärin, olen rikkonut Jumalan tarkoitusta vastaan. Kyseessä voi olla yksittäinen tekokin, mutta ennen muuta kysymys on siitä, että tajuamme oman rakkaudettomuutemme. Kysymys on siitä, että ihminen kokee olevansa vastuussa teoistaan. Juuri vastuusta on kysymys, mikä kovin helposti unohtuu. En voi syyttää ketään muuta, en muiden houkutuksia, en tilannetekijöitä, en vanhempiani, vaan yksinomaan itseäni. Toisin kuin Russell tuntuu ajattelevan, oikean synnintunnon vallassa oleva ihminen ei syyttele muita eikä kysele muiden ihmisten moraalin perään. Hän yksin tekee tiliä Jumalan kanssa. Toisten syntejä ei pyydetä anteeksi. Tämä kokemus on usein kauhistuttava, suorastaan musertava. Voihan olla, että en ole tajunnut omaa vastuutani kaikesta siitä, mitä elämässäni tapahtuu.

Psykiatrin tai psykologin mielestä tässä on suuri vaara, että ihminen juuttuu tällaiseen tilaan ja velloo omaa kurjuuttaan. Pelko ei ole aivan turha, sillä tällaista tapahtuu. Siihen liittyy usein taipumusta itsensä vähättelyyn ja masennukseen. Kuitenkin ajattelen niin, että synnintunto on Pyhän Hengen työtä, jolloin Jumala pitää huolta jatkosta. Mitä voimakkaampi syntisyyden kokemus, sitä voimakkaampi myös se armon kokemus, jonka Pyhä Henki antaa. Jumala armahtaa syntisen ihmisen. Tämä saa aikaan kiitollisuutta ja iloa. Jumala antaa katuvalle anteeksi.

Huomaamme yhä selvemmin, että Russellin näkemys on jonkinlainen irvikuva siitä, mikä on oikeaa synnintuntoa. Synnintunto ei ole jatkuva tila, vaan jotakin, jonka Pyhä Henki herättää ihmisen sydämessä silloin, kun hän on kadottamassa oman vastuunsa. Tekee mieli sanoa, ettei kristillisyyteen kuulu mitään yleistä tilaa, jossa ihminen jatkuvasti valittaisi omaa kurjuuttaan tai vielä vähemmän kyse on tilasta, joka johtaa toisten jatkuvaan syyttelyyn. Jos tällainen tila valtaa, se vaatii sielunhoitoa. Kristityn tulisi olla nöyrä, mutta se on eri asia kuin jatkuva synnintunto. Toki meidän tulee rukoilla, että synnintunnon yhteydessä meille selviäisi se, mitä Jumalan laki meiltä vaatii. Mitä merkitsee lähimmäisen ja Jumalan rakastaminen? Missä meidän tulee tehdä parannusta? Hyvin usein on kyse siitä, että synti on sokeutemme seurausta. Oikea synnintunto ohjaa näkemään tällaisia sokeita pisteitä. Monet näistä sokeista pisteistä liittyvät, kuten Jeesuskin osoittaa, siihen, ettemme tajua lähellä olevien ihmisten tarpeita ja omaa itsekkyyttämme. Synnintunnon ja armon kokemuksen tulisi johtaa siihen, että tajuaisimme jotakin siitä, mitä on anteeksianto. Kun olemme paljon saaneet anteeksi, Pyhä Henki kirkastaa meille anteeksiantoa myös arkielämässä. Anteeksiantamus on rakkauden kulmakivi.

Ihmisen elämässä katkeruus ja syyllisyys niittävät runsasta satoa. Kumpikin vaanii koko ajan vuoroaan. Kun olemme katkeria, syyllisyys lievittyy, koska silloin vastuun voi siirtää muille. Itsensä syylliseksi kokeva taas imuroi kaikki viat päälleen. Katkeruuteen ei enää jää tilaa. Aito vastuunotto vääristyy kummassakin.

Aivan ilmeisesti kristinuskosta voidaan poimia sellaisia aineksia, joihin takertuminen voi aiheuttaa jopa mielenterveyden ongelmia. Kaksi minusta nousee ylitse muiden: Syyllisyyden virittäminen ilman armon julistusta ja vallankäyttö ilman rakkautta.

  1. Uskovat, myös kristityt voivat sortaa eri tavalla ajattelevia ja aiheuttaa heille suurta tuskaa, ei ehkä suoranaisia mielenterveyden ongelmia, mutta paljon ahdistusta ja kärsimystä. Kristityt ovat olleet yleisen moraalin vartijoita ja sen nimissä ovat tehneet tekoja, joita ei voida hyväksyä. Toiseksi he ovat tuominneet eri lailla uskovia kadotukseen ja ovat heitä vainnonneet.
  2. Uskovien yhteisöt voivat olla aivan käsittämättömän julmia. Normit ovat tiukkoja, oppi kaiken keskipiste, sanalla lyödään ihmistä surutta päähän. Vain me pelastumme ja toiset joutuvat kadotukseen. Heikkoja käytetään hyväksi ja heiltä vaaditaan julkisia tunnustuksia. Joukosta erotettuja ei tunneta ja heihin suhtaudutaan rakkaudettomasti. Ongelmia peitellään ja valtaa käytetään surutta. Tämä jos mikä aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Tämän uskon aiheuttavan myös varsinaisia mielenterveydellisiä ongelmia.
  3. Hengellisiltä auktoriteeteilta puuttuu usein itsetiedostusta. Vahva tietoisuus tehtävästä antaa luvan tehdä melkein mitä tahansa. Omat viatkin ovat Pyhän Hengen palveluksessa. Tärkeän asian nimissä empatia katoaa ja muiden pitäisi uskoa samalla tavalla. Tämä asenne voi aiheuttaa ahdistusta. Tietenkin on olemassa myös paljon myönteisiä auktoriteetteja, sillä muuten olisimme hukassa.
  4. Luultavasti jokainen meistä takertuu aika ajoin ankariin kohtiin Raamatussa – ja niin pitääkin tarttua – mutta jotkut juuttuvat niihin. Silmät hyppivät lohdullisten paikkojen yli. Tässä vaikutusten suunta on kuitenkin se, että jo ennestään synkkä mieli hakee synkkiä kohtia ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että asiat ovat huonosti.
  5. Myös psyykooseille taipuva rakenne voi ottaa aineksia uskonnosta. Etenkin uskonnollisissa kulttuureissa on aina sairaaloiden osastoilla Neitsyt Marioita ja Jeesuksia. Harhat eivät yleensä aiheudu uskonnosta vaan ottavat uskonnollista ainesta itseensä. Nykyisin sairaaloiden osastoilla ei juuri ole uskonnollisia merkkihenkilöitä.
  6. Kun uskontoa ja hyvinvointia tutkitaan laajemmin, esiin nousee mielenkiintoisia yhteyksiä. Nyt tulemme myönteisiin asioihin. Uskovaiset ovat terveempiä, elävät pitempään, he ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä kuin ne, joille uskonnolla ei ole merkitystä. Yksilön elämässä uskonto auttaa selviytymään kriiseistä ja vaikeista asioista.
  7. Spirituaaliset ja hengelliset persoonalliset pyrkimykset ovat Robert Emmonsin tutkimusten mukaan yhtedessä hyvinvointiin. Monet muut pyrkimykset, kuten vaikkapa materialismi sen sijaan heikentävät hyvinvointia.
  8. Unohtaa ei pidä uskonnollisuuden yhteyksiä itsensä hillitsemiseen ja auttamiseen. Otetaan mikä tahansa hengellinen tilaisuus ja minkäänlaisia järjestyshäiriöitä ei ole. Ns. maallisten tilaisuuksien jälkeen juopuneita ja kaiken maailman häiriöitä on yllin kyllin. Erään tällaisen tapahtuman jälkeen autoni katolla oli kävelty ja antenni katkaistu. Auttamiseen vaikuttaa suuresti persoonallinen taipumus, mutta ainakin kukkaronsa nyörejä uskovaiset avaavat selvästi muita paremmin. Uskovaisia kuitenkin vaanii tuo Laupiaassa samarialaisessa kuvattu ohikävelmisen vaara.

Kun kristinuskon ydintä on Jumalan osoittama rakkaus ihmistä kohtaan, mikä näkyy Jeesuksen elämässä, voisi odottaa, että me huolehtisimme muiden hyvinvoinnista vaikka oman itsemme suhteen olisimme välinpitämättömiä. Emme olisi kuin vanhan kaskun suutari, jonka lapsilla ei ollut kenkiä. Ehkä tuo suutari laittoi itselleen hyvät kengät, mene ja tiedä. Epäilen sitäkin. Mitä meidän pitäisi tehdä sekä oman hyvinvointimme että muiden hyvinvoinnin eteen? Muutamia askeleita koetan tarjoilla.

  1. Koetetaan muistaa, että oma vastahakoisuus ei vie meitä Jumalan armon piiristä pois. Jumala ei mittaa uskon määrää ja punnitse meitä sen mukaan. Jos näin olisi, olisimme kaikki hukassa. Voihan täällä joku uskon sankari olla, mutta ylihuomenna olet uskon kerjäläinen.
  2. Varotaan myös toisten uskon arviointia. On suuri houkutus toimita toisia pelastukseen ja toisia kadotukseen tai ainakin esittää suuria epäilyksiä toisten uskon laadusta. Toki pitää huolehtia toisten tilasta, mutta ymmärtäen ja tukea antaen.
  3. Raamatun kuvauksia uskovien sokeudesta ei pidä sivuuttaa, vaan ne on tarkoitettu meille kaikille. Tarkastelemme maailmaa oman minämme kautta emmekä osaa asettua toisen asemaan. Kaipaamme välineitä, joilla itsetiedostuksemme voi parantua.
  4. Kartetaan kuppikuntaisuutta ja muiden porukoiden arvostelua. Kaikkea erilaista ei pidä ymmärtää. Jos joku pitää vain omaa joukkoa pelastettuna, on tähän syytä puuttua vakavasti. Olen tässä niin ankara, että kirkkomme johdon pitäisi puuttua tällaisiin puheisiin. Ne ovat hyvin loukkaavia.
  5. Raamatulla lyömistä, erityisesti irrallisten lauseiden heittelyä pitää karttaa. On helppo olla oikeassa, kun on Raamatusta löytänyt jonkin lauseen, millä voi kovuuttaan perustella.
  6. Puolustetaan rohkeasti niitä, jotka eivät tule oikein kohdelluiksi. Tämä koskee sekä hengellisiä yhteisöjä että niiden ulkopuolista elämää. Kritityn ehdoton velvollisuus on edistää oikeudenmukaisuutta rakkauden hengessä.
  7. Jos joukkoomme joku uskalias sielu uskaltautuu, hänet pitää ottaa avosylin vastaan. Hänen pitää kokea itsensä tervetulleeksi. En usko, että uskonnolliset ryhmät ovat niin suljettuja kuin usein väitetään.
  8. Jaetaan ilot ja surut. Tiedän, että tällaisia ihmisiä on keskuudessamme paljon, mutta aina on varaa parantaa. Onneksi auttamisen mieltä on paljon.
  9. Muistetaan, että anteeksi pyytäminen on arkielämässä mahtava ase. Sen avulla voidaan taas aloittaa alusta ja tehdä parannusta.
  10. Uskon alueella ei tarvitse päteä. Aina on lupa roikkua joukon jatkona. Saamme uskoa itsemme Jumalan lapsiksi silloinkin, kun epäilyt valtaavat mielen emmekä jaksa täyttää kuvitellun hengellisyyden mittoja.

Palaan lopuksi siihen, että sanoma Kristuksesta on upea asia, kunhan vain tavoitamme oikean rakkauden hengen.