Tiivistelmä: Steven Rose – “Lifelines: Biology, freedom, determinism”

Rose, Steven (1998). Precis of “Lifelines: Biology, freedom, determinism” for Behavioral and Brain Sciences multiple review.

Artikkeli arvostelee biologiaan pesiytynyttä reduktionismia, jossa geenien vaikutuksia korostetaan kohtuuttomasti. Geeneillä voidaan selittää kaikkea seksuaalisista taipumuksista pakonomaiseen ostamiseen. Ultradarwinistiset selitykset ”itsekkäine geeneineen” antavat ymmärtää, että geeneistä voidaan suoraan selittää käyttäytymistä. Evoluutioon ja kehitykseen liittyy myös paljon muita tekijöitä, joiden merkitystä ei ole riittävästi huomioitu. Organismi rakentaa koko ajan itseään tavalla, jota Rose nimittää termillä autopoiesis. Organismit ovat avoimia systeemejä ja siten ne ovat homeodynaamisia eikä homeostaattisia. ”Evoluutioon vaikuttaa fysiikka, kemia ja rakenne; kaikki muutos ei aiheudu luonnonvalinnasta eivätkä kaikki fenotyypit edistä sopeutumista” (s. 2). Elämää kuvaavat prosessit eivät ole deterministisiä ja varsinkin ihmiselämä rakentuu ihmisen omille valinnoille.

Ultradarwinistiset, deterministiset kuvaukset ovat jatkuvasti lisääntyneet. Tiedot ihmisen biologiasta ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmisen biologiaa voidaan muokata mielin määrin. Rosen mukaan vulgääri sosiobiologia ei ehkä enää ole suosiossa, mutta ”neurogeneettinen determinismi” on saanut paljon kannattajia. Geenien muokkaus synnyttää toiveita, joihin ei enää poliittisen vaikuttamisen suhteen uskota. Geenien asemasta organismi on asetettava elämän keskukseksi. Juuri tätä Rose nimittää homeodynaamiseksi lähtökohdaksi. Rosen kritiikki kohdistuu etenkin Richard Dawkinsin ja Daniel Dennettin ultradarwinistisiin liioitteluihin.

Länsimaisen tieteen vahva asema perustuu kykyyn selittää ja kontrolloida luontoon liittyviä ilmiöitä. Ihmisen suhteen tulokset ovat olleet paljon vaatimattomampia. Biologian suunnasta tulee kuitenkin vakuutuksia ja lupauksia, joiden mukaan olemme ratkaisemassa elämän suuria arvoituksia. Näiden tulosten pohjalta ihmisellä on lähes rajattomat mahdollisuudet muokata tulevaisuuttaan. Taka-alalle painuvat silloin helposti suuret moraaliset kysymykset, jotka ovat omiaan häiritsemään utopistisia tulkintoja. Jos yhä vahvistuu tulkinta, jonka mukaan evoluutio selittää kaiken, sen alle jäävät psykologiset, sosiaaliset ja poliittiset vaikutuskeinot – ja jopa näihin liittyvät tulkinnat kuvataan tarpeettomiksi. Näille reduktionistisille biologisille selityksille on ominaista korostunut determinismi. Evoluutio ja geenit määräävät ihmisen käyttäytymistä.

Reduktionistiset tulkinnat eivät riitä kuvamaan ihmiselämää sen eri muodoissaan. Kun Dobzhansky väitti, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää, paitsi kun se ymmärretään evoluution valossa”, Rose puolestaan väittää, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää muutoin kuin historian valossa”. Sekä yksilön että lajin historia tekee biologian ymmärrettäväksi. Toiseksi on ymmärrettävä, mistä organismin pysyvyys johtuu, vaikka molekyylit koko ajan uudistuvat. Solut ja organismit ovat muuta kuin pelkkiä kemiallisten aineiden koostumuksia. Biologian on selitettävä miten muodot syntyvät ja kehittyvät ja miten ne kestävät. Biologia ei ole pelkkää homeostaasia, sillä organismit syntyvät, kypsyvät ja kuolevat. Organismit muokkaavat ympäristöjään ja samalla itseään niin, että niissä tapahtuu todellisia muutoksia eikä vain palautumisia ennalta määrätylle tasolle. Elämä on jatkuvaa luonnon ja ympäristön avointa vuorovaikutusta (autopoiesis), joka rakentaa, ylläpitää ja säilyttää itseään.

Tiede perustuu havaintoihin, jotka ovat aina subjektiivisia. Me rakennamme maailmamme ja laadimme sitä kuvaavia metaforia. Nämä voivat ohjata ajattelua voimakkaasti. Hyvä esimerkki on ”itsekkään geenin” idea. Myös laajat tulkintakehykset vaikuttavat asenteisiin ja tekoihin. Lääketieteellinen malli (medikalisaatio) on tulkintakehys, joka antaa tukea näkemykselle, että ihminen ei ole vastuussa ongelmistaan, vaan kyseessä ovat hänen geeninsä tai sattumalta saatu virus tai bakteeri. Jopa ihmistä kuvattaessa koneanalogiat ovat olleet suosittuja – ja myös vaarallisia, koska ne kaventavat ihmisen ominaisuuksia.

Myös tekniikan sovellukset ohjaavat tutkimusta ja ajattelua. Mikroskoopilla ja myöhemmin elektronimikroskoopilla oli valtava vaikutus mikro-organismien tutkimukseen, samoin kaukoputkella tähtitieteessä. Tällä hetkellä aivojen kuvantamismenetelmät ovat johtaneet aivotutkimuksen räjähdysmäiseen kasvuun.

Onko maailmasta mahdollista saada luotettavaa tietoa? Olisi outoa, jos tietomme olisi kovin epäluotettavaa, sillä miten voisimme selviytyä epäluotettavan tiedon varassa? Tässä suhteessa ihmisen kyvyt ovat eläimeen nähden ylivoimaisia. Vain ihminen tekee olettamuksia kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä kyky asettaa hypoteeseja ja testata niitä on tieteen perusta. Vaikka konkreettiset havaintomme ovat luotettavia, tulkintakehykset ja maailmankuvat ohjaavat tutkimusta. Ihmistä koskeva tutkimus ei koskaan ole neutraalia. Kulttuurissa vallitsevat ideat ja ”ajan henki” vaikuttavat tutkimukseen ja tutkimuksista tehtyihin tulkintoihin. Silti kaiken suhteellisuus on mahdoton lähtökohta. Ilman riittävän vahvoja kiinnekohtia todellisuuteen tutkimus tai elämä yleensä ei ole mahdollista.

Reduktionismi on tieteessä houkutteleva vaihtoehto, koska se pelkistää ja selkeyttää ilmiöitä. Aineiden redusoiminen alkuaineiksi on edistänyt suuresti kemian tutkimusta.  Mutta kun kyse on psykologisista ilmiöistä, niiden redusoiminen biologisiksi muuttujiksi toimii puutteellisesti. Muuttujat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, niille on vaikea määrittää täsmällisiä arvoja, muuttujien yhteydet ovat epälineaarisia ja niiden arvot riippuvat siitä taustasta ja kontekstista, jossa niitä mitataan.

Geenejä ei voida palauttaa DNA:han. Kyse ei ole samasta asiasta. Kovin helposti redusointi johtaa ongelmallisiin filosofisiin tulkintoihin. Lopulta kemia voidaan palauttaa fysiikkaan, biokemia kemiaan, fysiologia biokemiaan, psykologia fysiologiaan tai biologiaan ja sosiologia psykologiaan ja siis lopulta fysiikkaan. E.O. Wilson esittikin jo näkemyksen, että sosiologia voidaan palauttaa neurobiologiaan.

Mitä tällainen ”palauttaminen” tarkoittaa? Väite on absurdi, sillä vaikka elämä on kemiaa ja lopulta fysiikkaa, kemiasta tai neurobiologiasta on pitkä matka ihmisen, saati kulttuurien ymmärtämiseen. Entä jos neurobiologia voidaan redusoida sosiologiaan ja psykologiaan? Ne kuvaavat juuri sitä tasoa, jossa inhimillinen toiminta tapahtuu. Joka tapauksessa ihmisen kokemukset vaikuttavat jatkuvasti hänen kemiaansa, joten kausaalisuuden suunta voidaan tulkita myös näin.

Gregory Mendel oli onnekas toisin kuin Francis Galton. Mendel tutki mm. herneitä, Galton sen sijaan pituutta, puristusvoimaa ja jopa älykkyyttä. Näiden periytyminen on kaikkea muuta kuin selkeää ja tuloksena usein vanhempien ominaisuuksien väliin sijoittuvia arvoja toisin kuin Mendelin kokeissa, joissa tulokset olivat yksiselitteisiä.

Mendelin tulosten selkeys johti näkemykseen, että geeneistä muodostuu genotyyppi (genomi), joka määrää fenotyypin. Yhteys ymmärrettiin hyvin suoravaiivaisena huolimatta siitä, että sekä genotyyppiä että fenotyyppiä on vaikea määrittää täsmällisesti. Geneeihin perustuvan tutkimuksen ohella monia tutkijoita kiinnosti siittiöiden ja munasolujen yhdistymiseen perustuva organismi, jonka solujen määrä voi olla 10 potenssiin 14. Tämän tason ilmiöt ovat ihmeellisiä ja hyvin monimutkaisia. Niiden kyky muuntua geeneistä huolimatta on hämmästyttävä. Vaikka geenit ovat yhä olemassa kaikissa soluissa, niiden vaikutukset riippuvat jokaisen solun kehityshistoriasta. Geenien vaikutukset ovat sidoksissa aikaan ja tilaan. Miksi joistakin soluista tulee maksa, toisista aivot ja luita? Mikä ohjaa tämän prosessin niin, että yksilöt ovat olemukseltaan niin samanlaisia? Geenit ovat osa harmonista vuorovaikutusta, jossa hedelmöityneet solut kehittyvät tietyissä ympäristöissä. Geenit sen sijaan rikkovat tätä harmoniaa ja johtavat yksilöllisiin eroihin (s. 9).

Geenit perustuvat entsyymien toimintaan. Siten ei enää ole järkevää puhua silmien värin geeneistä, koska kyseessä on monien entsyymien yhteistulos. Tämä huolimaton puhe johtaa outoihin tulkintoihin (itsekkäät geenit). Ns. yhden geenit häiriöt tai sairaudet aiheutuvat erilaisista geenimutaatioista eri ihmisillä. Vaikka häiriö näyttää samalta, sen entsyymien häiriöt voivat olla hyvin erilaisia (s. 10).

Aluksi mallit olivat yksinkertaisia. DNA tuottaa RNA:ta ja edelleen proteiineja, jotka ovat geneettisen informaation perustaa. Vähitellen tutkimusalueen mallit muodostuvat monimutkaisiksi, koska uutta tietoa tulee koko ajan. Kaikki DNA:n toiminta ei perustu koodaukseen, vaan paljon riippuu säätelymekanismeista (operonit, yms.) Huomattava osa DNA:sta on turhaa, jolloin DNA vain kopioituu vaikuttamatta mihinkään. Geenit voivat muodostua DNA:n eri osista, joten alkuperäinen malli ei toteudu. Soluympäristössä tapahtuu muutoksia, joita aikaisemmin ei osattu ennakoida.

Geeni luonteenpiirteen määrittäjänä on tosin kätevä yleistys, mutta todellisuudessa geeni on soluorkesterin soittaja yksilön kehityshistoriassa (s. 11). DNA on vakaa molekyyli, jonka soluympäristö tekee aktiiviseksi toimijaksi. DNA ja RNA eivät ole itseään toistavia molekyylejä (replikaattoreita), sillä ne eivät voi toimia ilman solun biokemiallisia tekijöitä. Hedelmöitymisen jälkeen äidin soluympäristö vaikuttaa tiettyjen geenien aktivoitumiseen.

Sanat geeni ja ympäristö ovat ongelmallisia käsitteitä. Geeni kuvaa hyvin monimutkaista DNA:n, RNA:n ja proteiinien toimintaa. Useimpien geenien ilmiasuun vaikuttavat monet tekijät. Vaikutukset riippuvat siitä, mitä geenejä on tietyn organismin genomissa, millainen on soluympäristö ja solun ulkopuolinen ympäristö ja kun kyseessä ovat monisoluiset organismit, myös organismin ulkopuolinen ympäristö vaikuttaa lopputulokseen (s. 11-12).

Käsitteellä elämänsuunta (lifelines) Rose haluaa kuvata organismin toimintaa kokonaisuutena. Elämän eri muotojen kehittymisen vaikuttavat, geenit, solut ja ulkopuolinen ympäristö, joka myös on moniaineksinen termi. DNA:lla on genomiympäristö, solu kelluu omassa ympäristössään ja organismi puolestaan kehittyy fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä. Organismissa on sekä jotakin, joka työntää sitä liikkeelle, että jotakin, joka saa sen kehittymään kohti tiettyä rakennetta, lopputulosta. (s. 13)

Monisoluisten organismien kehitystä voidaan kuvata kahdella sanalla: valinta ja ohjaus. Valtavasta solujen ja synapsien tarjonnasta kehittyy jokin organismin elin, mutta jossakin on oltava sellaista informaatiota, joka ohjaa tätä prosessia. ”Kehitys on olennaisesti konstruktivistinen prosessi; kehittyvä organismi siinä muodossa kuin se on ja miksi se on tulossa, eriytymisessään ja joustavuudessaan, rakentaa oman tulevaisuutensa” (s. 14). Myös satunnaiset ja yllättävät tekijät vaikuttavat solujen toimintaan. Identtisten kaksosten asema kohdussa vaikuttaa heidän kehitykseensä.

Organismien homeostaattisuutta voidaan liioitella. Vaihtelu on kuitenkin dynaamista, jota kuvaa sana homeodynaaminen homeostaasia paremmin. Kaikki ei palaudu tietylle ennalta määrätylle tasolle. Organismien on oltava dynaamisia, jotta ne voisivat selviytyä. Selviytyminen vaatii organismilta aivan uusia ratkaisuja, jolloin palautumista entiselle tasolle ei enää tapahdu.

Organismien toimintaa suojaa niiden solujen ja molekyylien yhteyksien verkosto. Mitä tiheämpi yhteyksien verkosto, sitä suurempi on organismin vakaus ja sitä vähemmän sen toiminta riippuu jostakin yksittäisestä tekijästä. Tiheään verkkoon voi tulla pieniä reikiä ilman, että se repeää tai menettää käyttöarvonsa. Harva verkko repeää helposti ja päästää läpi arvokkaitakin kohteita. Organismien toimintaverkostoilla on lisäksi kyky uusiutua. Korvautumista tapahtuu jatkuvasti.

”Elämänsuunta muototuu geenien lisäksi fysikaalisten tekijöiden, lipideihin ja proteiineihin perustuvien kemiallisten tekijöiden ja monimutkaisten itseään organisoivien ja vakauttavien metabolisten verkostojen tuloksena. Organismi on sekä kutoja että malli, jotka se kutoo, koreografi ja tanssi, jota se tanssii.” (s. 15).

”Voi olla aika pelastaa Darwin joiltakin liian innokkailta uusilta ystäviltä, jos haluamme tehdä oikeutta – mutta ei enempää kuin oikeutta – sille roolille, jota hänen ideansa ovat näytelleet biologian ja elämää kuvaavien prosessien ymmärtämisen historiassa.” (s. 16). Darwinin ajatukset voidaan tiivistää seuraavasti:

  1. Samankaltainen tuottaa samankaltaisia, kuitenkin variaatioineen.
  2. Jotkut näistä variaatioista ovat parempia kuin muut.
  3. Kaikki elävät olennot tuottavat enemmän jälkeläisiä kuin on tarpeen lajin säilymisen kannalta.
  4. Suotuisammat muodot jäävät todennäköisemmin eloon sukua jatkamaan.
  5. Sen vuoksi seuraavassa sukupolvessa on enemmän suotuisampaa vaihtelua ja
  6. Siten lajit pyrkivät kehittymään ajan kuluessa.

Darwinin ansiosta lajeja ei enää pidetty muuttumattomina, vaan kehityksen tuloksina. Ihmiset eivät enää olleet elämän huippuja. Ei ole keinoa, jolla jokin nykyisin elävistä lajeista voitaisiin asettaa toista paremmaksi. Sattuma näkyy kaikessa eikä evoluutiolla ole tarkoitusta. Darwinin eläessä vaihtelun mekanismeja ei tiedetty, mikä nähtiin ongelmana, mutta geenien löytyminen ratkaisi tämän ongelman.

Käyttäytymisgeneetikot ovat eri menetelmin pyrkineet arvioimaan, mikä on geenien ja ympäristön osuus. Kun kuitenkin geenit ja ympäristöt ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiinsa, samoin geenit keskenään, arviot muodostuvat hyvin karkeiksi. Periytyvyysarviot ovat aina riippuvaisia ympäristöistä. Kun ympäristöt muuttuvat, myös kertoimien arvot muuttuvat. Erillään kasvaneet kaksoset sijoitetaan samanlaisiin ympäristöihin ja adoptiovanhemmat suhtautuvat kasvatukseen tietoisemmin kuin tavalliset vanhemmat. Geneetikot väittävät, että geenit ohjaavat ympäristöjen valintaa eli he redusoivat myös tällä tavalla käyttäytymisen geeneihin.

Evoluutiotulkinnan ongelmana on sen ilmeisestä uskottavuudesta huolimatta se, että jälkeenpäin on mahdoton arvioida, mitä hyötyä organismille on ollut esimerkiksi silmän alkioista. Miksi sellainen silmän aihio valikoitui, jolla kuitenkaan ei vielä voinut nähdä mitään? Olettamukset näiden alkioiden hyödyllisyydestä ovat evoluutiobiologien mukaan uskottavia, eivätkä he oikeastaan toisin voi ajatellakaan. Kuitenkin nämä ovat tulkintoja, joita ei Karl Popperin mukaan voida todistaa vääriksi. (s. 17).

Luonnonvalinnan kannalta outoja ovat ominaisuudet, jotka ilmiselvästi vaikeuttavat eloon jäämistä (kirkkaat värit, pitkät pyrstöt). Näitä voidaan selittää sillä, että ne edistävät pariutumista ja jälkeläisten saamista. Suosiiko evoluutio kauneutta, terveyttä ja voimaa, jotta jälkeläisten määrä olisi mahdollisimman suuri? Nämä mallit voivat toimia eläinkunnassa, mutta niiden ulottaminen ihmisiin on usein johtanut seksistisiin tai voimaa ihannoiviin tulkintoihin. Ihmisten maailma on toisenlainen kuin eläinten. Ihmisten käyttäytymisen vaihtelu on suurta eikä sitä voi selittää yksinkertaisilla evoluutiomalleilla.

Sosiobiologian näkökulmasta altruismi oli ongelma ja vaati selityksiä, sillä varsinkin vieraisiin kohdistuva altruismi on suvun jatkamisen kannalta omituista. Pääasiallinen selitys on sukulaisten suosiminen, mutta koska se ei riitä selittämään läheskään kaikkea altruismia, tarvitaan muita mekanismeja. Altruismi voi perustua vaihtokauppaan, jossa avuliaisuutta ja auttamista vaihdetaan vieraitten kesken, mutta vaikka nämä mekanismit ovat uskottavia, niitä on vaikea todentaa. Koska myös kilpailua ja taistelua esiintyy, milloin jokin periaate on voimassa? Kun lisäksi monissa kulttuureissa sukulaisuussuhteet ovat kovin epämääräisiä, auttamisessa on olennaista kuviteltu sukulaisuus eikä todellinen. Monissa kulttuureissa tunnetaan sellainen ystävyys tai veljeys, joka on sukulaisuuttakin tärkeämpi.

Rose väittää, että Darwinin periaatteet eivät kuvaa mitään sellaista mekanismia, jolla uusien lajien synty voitaisiin kuvata. ”Luonnonvalintaan perustuva evoluutio voi reagoida vain nykyiseen tilanteeseen eikä voi ennustaa tulevaa.” Kun ympäristö muuttuu, myös organismit muuttuvat. Lajin ominaisuudet voivat parantua tai huonontua, mutta sopeutuvimmat jäävät jäljelle. Mutta kuinka jostakin lajista tulee kaksi tai kolme? Yksi selitys on maantieteellinen eroon joutuminen, jota Darwin itse käyttikin selityksenä. Riittääkö tämä? Ultradarwinistille mitään muuta ei ole tarjolla. (s. 18).

Ultradarwinismin metafyysinen perusta rakentuu sille, että elämän tarkoitus on geenien jatkuminen. Geenit ovat piilossa ”mielihyväkeskeisissä roboteissa”. Elämän perusyksikkö on geeni ja sen tehtävä on oman jatkuvuutensa turvaaminen. Fenotyypit ovat yleensä sopeutuvia, koska luonnonvalinta niitä koko ajan hioo. Tämä metafysiikka perustuu Hobbesiin ja Smithiin. Elämä on sotaa kaikkia vastaan, mutta markkinoiden näkymätön käsi tuottaa jopa yhteistoimintaa kilpailevista yksilöistä. (s. 19).

Jokaisen elävän organismin perustehtävä on maksimoida omien ja lähisukulaistensa geenien määrää eli saada mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tämä determinismi huolestuttaa Richard Dawkinsia, joka väittää, että meillä on kyky kapinoida geeniemme tyranniaa vastaan. Mistä tämä kyky kapinoida saa alkunsa? Jos se ei tule geeneistä, silloin taustalla on Descartes’n dualismia ja mekanistinen materialismi itsekkäine geeneineen kompastuu idealismiksi. (s. 19).

Ultradarwinismia voidaan torjua seuraavilla väitteillä (s. 18):

  1. Yksittäinen geeni ei ole ainoa taso, jolla valintaa tapahtuu.
  2. Luonnonvalinta ei ole ainoa evoluutiomuutoksia ohjaava voima.
  3. Organismit eivät ole rajattoman joustavia muuttumaan; valinnan mahdollisuuksia on vain vähän.
  4. Organismit ovat oman kohtalonsa aktiivisia toimijoita.

Geenit ilmaisevat itsensä vain koko genomin taustaa vasten. Geenit vaikuttavat muihin geeneihin käynnistämällä niitä ja ottamalla ne pois käytöstä muuntaen koko ajan toinen toistensa toimintaa ja tehtäviä. Jos valinta lopulta kohdistuu johonkin geeniin, se riippuu kokonaistilanteesta. Geenin on silloin tuotettava jokin sellainen muutos, joka osoittautuu luonnonvalinnan prosessissa hyödylliseksi (saa aikaa fenotyypin muutoksen). Monisoluisten organismien kehitystä ohjaavat prosessit vaikuttavat nekin geeneihin. Lopulta kuitenkin organismi päättää, tuottaako se jälkeläisiä vai ei. Se, että valintaa tapahtuu kaikilla tasoilla (geenit, genomit, solut, ympäristöt), hillitsee yhdellä tasolla tapahtuvia muutoksia. Vaikka DNA:n mutaatioiden määrä on suhteellisen vakaa, se ei sanottavasti näy fenotyypin muutoksena. (s. 19-20).

Lopulta on hyvä muistaa, että organismit eivät elä yksin, vaan populaatioissa, joihin kuuluessaan ne ovat jatkuvasti vaikutusten alaisena. Joskus seurauksena on yhteistoimintaa, joskus suoranaista taistelua. Paljon riippuu yksilön ja sen populaation välisistä suhteista. Ekologinen lokero on yhteinen koko populaatiolle, joskin varsinkin vahvojen yksilöiden ominaisuudet voivat vaikuttaa tuon lokeron vaikutukseen. Kilpailu niukoista resursseista, seksuaalinen ja suvullinen valinta, pienten ryhmien variaation kaventuminen, populaatioiden leviäminen uusiin lokeroihin, eri populaatiolajien taistelu ja rinnakkaiselo vaikuttavat luonnonvalintaan.

Luonnonvalinnan metaforan mukaan Luonto asettaa organismille haasteita, joista se joko selviytyy tai sitten ei. Valinnassa etuoikeutetut siirtävät geeninsä seuraaville sukupolville. Autopoietic vision tarkoittaa edellisestä poiketen, että organismi voi aktiivisesti valita ja muuttaa ympäristöjään, muokata ne sellaisiksi, että niiden omat tavoitteet toteutuvat.

Varsinkin molekyylibiologit näkevät elämän perustehtävänä geenien toistumisen, jolloin elämän perusyksikkö on molekyyli. Kuitenkin ennen replikaation mahdollisuutta on oltava soluja, jotta geenien toiminta olisi mahdollista. Toinen ongelma on DNA:n toimintaa käynnistävä energia. Mistä tulee tarvittava energia? (s. 21).

Reduktionismin suosiosta huolimatta sen todellinen arvo on odotettua heikompi. Uudet löydökset ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmiselämän keskeiset vastaukset löytyvät geeneistä. Neurogeneettiseen determinismiin liittyy monia ongelmia, joista tärkeimmät ovat reifikaatio, mielivaltainen yhdistäminen, virheellinen kvantifiointi, usko tilastolliseen ”normaalisuuteen”, väärä paikantaminen, väärin ymmärretty kausaalisuus, genetiikan ja ympäristön dikotomisointi ja homologiaan (rakenteiden samankaltaisuuteen) perustuva vääristävä metafora. Reifikaatiolla tarkoitetaan dynaamisen prosessin kuvaamista staattisena, jolloin jostakin toiminnasta tulee yksilön ominaisuus (väkivaltaisesta suhteesta aggressiivisuutta). Mielivaltainen yhdistäminen tarkoittaa hyvin erilaisten asioiden nimeämistä samalla termillä. Esimerkiksi aggressiivisuudella voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita, jopa korostunutta aggressioiden välttämistä. Kvantifiointi voi liittää yhteen hyvin erilaisia prosesseja. Näin on tapahtunut esimerkiksi älykkyyden suhteen. Älykkyyden alaa on jatkuvasti laajennettu. Normaalisuuden olettamus on yleinen, mutta kun normaalijakautumia saadaan, kyseessä voi olla niihin johtava mittausmenetelmä. Esimerkiksi psyykkisiä häiriöitä voidaan paikantaa geeneihin tai aivoihin (skitsofreeniset geenit tai aivot), kun kyse on skitsofrenia-diagnoosin saaneesta henkilöstä. Kyseessä on kuitenkin häiriö, joka on myös psykososiaalinen ja kulttuuriin liittyvä. Geeneillä on oma osuutensa, mutta myös muilla tekijöillä on merkitystä. Monia biokemiallisia muutoksia kuvataan ilman muuta muiden ilmiöiden syinä, vaikka kyseessä olisivat samanaikaiset tapahtumat tai biokemialliset muutokset olisivat psykologisten tekijöiden seurauksia. Kun etsitään ensimmäisiä tai tärkeimpiä syitä, huomio kiinnittyy yksioikoisesti geeneihin tai biokemiallisiin tekijöihin. Virheellinen homologia on esimerkiksi se, kun hiiren ”aggressioista” vedetään analogioita ihmisen aggressioihin.

Rose päätyy kymmeneen iskulauseeseen (s. 23):

  1. Historiamme muovaa tietojamme.
  2. Yksi maailma, monia tapoja tietää.
  3. Organisoitumisen tasot ovat erilaisia.
  4. Kaikki riippuu kaikesta.
  5. Oleminen ja tuleminen.
  6. Pysyvyyttä dynaamisesti.
  7. Organismi ja ympäristö tunkeutuvat toisiinsa.
  8. Rakenne rajoittaa evoluutiota.
  9. Menneisyys on tulevaisuuden avain.
  10. Elämä rakentaa oman tulevaisuutensa.

Voiko pahan olon ja kärsimyksen poistaa?

(Kirjoitettu vuonna 2009)

Kirjoituksessaan The Abolitionist Project David Pearce esittää keinoja, joiden avulla ihmiskunta voi päästä eroon kärsimyksistä. Hän ennustaa, että näin todella tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Silloin elämä on paljon rikkaampaa ja onnellisempaa kuin mitä edes osaamme kuvitella. Sekä psyykkinen että fyysinen paha olo ja kärsimys voidaan poistaa vaikuttamalla suoraan ihmisen biologiaan. Tämä on myös moraalisessa mielessä täysin hyväksyttävä asia. Keinot perustuvat koko ajan kehittyvään bioteknologiaan.

Millään yhteiskuntaa koskevalla muutoksella ei päästä samaan tulokseen, sillä ihminen on evoluution tuloksena saanut kyvyn sopeutua melkein millaisiin ympäristöihin ja kokemuksiin tahansa. Ihmisen geneettisesti määräytyvä hyvinvoinnin taso palautuu entiselleen sekä kielteisten että myönteisten tapahtuminen jälkeen. Vain äärimmäiset olosuhteet voivat alentaa – ei siis kohottaa – hyvinvointia. Jopa halvaantuneet palaavat jonkin ajan kuluttua omalle geneettiselle tasolleen. Mikään taloudellinen tai sosiaalinen kehitys ei takaa riittävää hyvinvoinnin tasoa. Utopioissa esitetyt tavoitteet ovat ihmisen onnellisuuden kannalta vain haavekuvia. “Ei ole todisteita, että subjektiivinen elämän laatumme olisi keskimäärin korkeampi kuin mitä se oli metsästäjä-keräilijöillä – tai Uuden Guinean heimoilla nykyisin.” Tätä osoittavat mm. sellaiset objektiiviset indeksit kuin itsemurhaluvut.

Ilman biologiaan perustuvia keinoja ihminen pysyy evoluution tuottamien kielteisten tunteittensa uhrina. Ihmisen ominaisuudet ovat edistäneet hänen lisääntymistään eikä hänen onneaan. Ympäristön manipulaatio on turhaa eikä voi poistaa ihmisen kärsimystä ja pahaa oloa.

Edellä esitettyä vastaan voidaan esittää kaksi kritiikkiä. Ensinnäkin geneettisesti määräytyvästä perustasoideasta (ns. set point) on vähitellen alettu luopua, vaikka geneettisillä tekijöillä onkin huomattava vaikutus koettuun hyvinvointiin tai onnellisuuteen. Palautumista tapahtuu, mutta esimerkiksi työttömyyteen tai meluun ei sopeuduta. Ei myöskään pitkään työmatkaan!

Yhteiskunnallisia tekijöitä ei ole syytä tyrmätä, sillä valtioiden välillä on suuria eroja niiden keskimääräisessä onnellisuudessa. Köyhissä diktatuurimaissa onnellisuuden taso on paljon matalampi kuin vaikkapa Suomessa tai Tanskassa. Myös entisten sosialististen maiden onnellisuus on paljon matalampi kuin muiden länsimaiden. Yhteiskunnan vaurautta ja oikeudenmukaisuutta edistämällä ihmisten onnellisuuden tasoa voidaan huomattavasti kohottaa. On aikamoista rasismia ajatella, että vain vauraiden länsimaiden ihmisillä on oikeat geenit.

Pearce arvioi kolmea eri keinoa, joilla ihmisen onnellisuutta voidaan kohottaa. Ne ovat tärkeysjärjestyksessä. Ensimmäisenä keinona on mielihyväkeskuksen suora stimuloiminen elektrodien avulla. Eläinkokeista tiedetään, että eläimet eivät tähän kyllästy, vaan ne hakeutuvat ottamaan mielihyväannoksia lähes loputtomiin.

Houkutteleva näköala, mutta sillä on myös haittoja. Kenties mielihyvä johtaa kaiken muun laiminlyömiseen. Jopa syöminen ja suvunjatkaminen saattaa unohtua. Tällaisia havaintoja on eläinkokeissa saatukin. Ihmiskunta saattaa tuhoutua, koska ihminen menettää kosketuksensa ulkomaailmaan.

Tavoitteena tulisi olla myös superälykkyys superonnen ohella. Joka tapauksessa tuska ja kipu ovat ikäviä evoluution jäänteitä. Ne eivät ole tarpeellisia ihmisen toiminnan kannalta. Haitalliset ärsykkeet voidaan välttää ilman sitäkin. Eiväthän koneetkaan koe kipua ja toimivat silti.

Miten stimulaatiota hallitaan niin, että se ei haittaa ihmisen selviytymistä? Jos laitteet ovat jokaisen käytössä, seuraukset voivat olla arvaamattomia. Ihmisten älykkyys- ja persoonallisuuserot ovat suuria ja varmasti vaikuttavat laitteiden käyttöön.

Tähän mennessä on ajateltu, että kivun kokeminen on välttämätön ihmisen selviytymisen kannalta. Sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne kipua, ovat jatkuvassa vaarassa. He polttavat, kolhivat ja haavoittavat itseään, koska eivät tunne kipua. He voivat syödä vahingossa mitä vain, koska suu ja kurkku ei reagoi. Miten ihmiselämä tehdään aivan vaarattomaksi?

Superälykkyyden suhteen eettiset kysymykset ovat vielä suurempia. Siihen voidaan päästä vain rodunjalostuksen avulla.

Toinen keino poistaa maailmasta kärsimys perustuu kemialliseen vaikuttamiseen. On kehitettävä sellaisia aineita, joka tuottavat kestävää hyvänolon tunnetta ilman kielteisiä sivuvaikutuksia. Tällaiset aineet voisivat edistää hyvinvointia hyvin kokonaisvaltaisesti niin, että ne tuottavat myös miellyttäviä empaattisia, esteettisiä ja kenties spirituaalisia kokemuksia. Aine ei saa johtaa jatkuvaan euforiaan, maanisuuteen tai tunteiden täydelliseen latistumiseen. Ihmisen tulee säilyttää järkevyytensä mielihyvän keskelläkin. Aineen tulee olla paljon parempi kuin mitä esimerkiksi alkoholi on.

Pearcen käytämä sana “drug” viittaa myös huumeisiin eikä vain lääkkeisiin. On kehitettävä sekä viisautta että mielihyvää edistävä aine nimitetään sitä lääkkeeksi tai ei. Lääkkeen käyttöä on osattava hallita, muuten haitat lisääntyvät. Pearce toteaa, että keinoon liittyy ongelmia, mutta ei kerro niitä tarkemmin. Ihmisen tietoisuus ei ole evoluution tuloksena kehittynyt optimaalisesti, sillä tulos ei ole koetun mielihyvän tai onnellisuuden suhteen paras mahdollinen. Vaikka ihminen ei kokisi suoranaista alakuloa, keskimääräinen tila on lattean neutraali. Joka tapauksessa Pearcen mukaan on hölmöä pitää kiinni tietoisuudesta, joka kauan sitten oli toimiva, mutta nyt se on rasite. Kemialliset keinot ovat siten varteenotettava vaihtoehto.

Periaatteessa kemiallinen vaikuttaminen kuulostaa hyvältä, sillä siitä on jo myönteisiä kokemuksia. Moni masentunut on saanut apua lääkkeistä. Emme tiedä, kuinka moni olisi halukas kohottamaan nykyistä psyykkisen hyvinvoinnin tasoaan maassa, jossa taso jo on aika korkea. Oletetaan, että 50% kuitenkin haluaisi kohottaa onnellisuuttaan. Joukossa on silloin myös niitä, joiden lähtötaso on jo hyvä. Jos kokemukset ovat hyvin myönteisiä, kenties suuri osa ihmisistä alkaa niitä käyttää. Olisiko käyttö suositeltavaa vai suorastaan pakollista? Entä jos kielteisten tunteiden kokemisesta tulisi uusi villitys? Suurin ongelma saattaa olla se, että ihmisen toimintaa ei niinkään ohjaa järki vaan tunteet. Riittääkö pieni myönteisyyden vaihtelu tähän? Järkipillerin kehittäminen on paljon vaikeampaa kuin mielialaa kohottavan aineen keksiminen.

Pearcen mukaan paras keino on geneettisen koodin muuttaminen. Onhan paljon yksinkertaisempaa, jos ihmiset syntyvät onnellisiksi. Tämä ratkaisu on hyvä jo senkin vuoksi, että monet ihmiset ovat saaneet “alakuloisia geenejä”. Tietenkin on myös niitä, jotka ovat lähes aina hyvällä tuulella ilman, että ovat maanisia. Eikö koko ihmiskunta voisi olla heidän kaltaisiaan? Kun tieto lisääntyy, geneettiseen koodiin voidaan vaikuttaa niin, että onnellisuus on lähes maksimitasolla, kenties 90 % maksimista.

Tätä ratkaisua voidaan arvostella ihmiskunnan yhdenmukaistamisena. Onnelliset ihmiset ovat kuitenkin luovia ja avoimia uusille ratkaisuille, mikä hyödyttää koko ihmiskuntaa. Toiseksi kyseessä on valtava kokeilu, joka voi pelottaa. Eugeniikka tulee mieleen. Siitä Pearcen mukaan on kysymys, mutta se tehdään nyt paljon tyylikkäämmin kuin ennen. Vammaisuus voidaan todeta riittävän ajoissa ja tiede kehittää keinotekoisia kohtuja. Evoluution arvanheitto voidaan jättää taakse. Onko tämä vain rikkaiden etuoikeus? kysyy Pearce itsekin. Ehkä aluksi, mutta 50 vuoden kulutta se on hänen mukaansa mahdollista myös kehitysmaissa.

Ideana on optimoida subjektiivisen hyvinvoinnin perustaso niin lähelle maksimia kuin suinkin mahdollista, mutta kuitenkin niin, että ihmisen arviointikyky säilyy. Kielteisiä tunteita tulee olla sen verran, että tyytymättömyydestä kumpuaa kehitystä. Silloin myös mieliteot ja paremmuudet säilyvät. Maanisen onnelliselle kaikki luultavasti olisi aivan samanlaista, yhtä upeata. Vahvoista kielteisistä tunteista taas kumpuavat ihmisten kauhistuttavat teot. Ihmisen biologian hallinta antaa mahdollisuuden vahvistaa hänen empaattista taipumustaan sekä edelleen sosiaalisuutta ja luottamusta ja vaikkapa huumorintajua. Onnellisuuden tason lisääntyessä kyky tehdä myönteisiä erotteluja on kuitenkin säilytettävä.

Tämä kolmas ja paras keino vaikuttaa niin rajulta, että ei enää tiedä, onko Pearce vakavissaan. Voi olla, että tulevaisuudessa jotakin tällaista tapahtuu, mutta eettiset ongelmat ovat suuria. Emme tiedä, millainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys tulee olemaan. Kenellä on valta tehdä ne ratkaisut, joita tämä geenien hallinta edellyttää? Mihin asetetaan terveyden ja vammaisuuden raja?

Muutos ei tapahdu aivan käden käänteessä: “Oletetaan, että muutaman vuosisadan kuluessa me saavutamme nämä jumalalliset voimat, joilla tunteet hallitaan.” “Tiede ja teknologia antavat pian meille jumalallisia voimia hallita koko elollista maailmaa ikään kuin Jumalan näkökulmasta.” Olennaista on se, että kielteiset tunteet ihmisen toimintaa ohjaavana tekijänä voidaan korvata biologiaan pohjautuvilla keinoilla. Ihmisen arvojen mukainen “valinta-arkkitehtuuri” on mahdollista säilyttää. Tunteiden hallinta merkitsee, että jokainen voi tavoitella omia projektejaan entistä paremmin. Toisin kuin luullaan, kärsimys ei jalosta. Kohonnut psyykkinen hyvinvointi vahvistaa motivaatiota. Alakulo taas johtaa avuttomuuteen ja epätoivoon.

Pearcen mukaan kaikkien tulisi hyväksyä tämä idea. Se on klassisen utilitarismin mukaista oppia. Myös buddhalaisuus tavoittelee kärsimyksen poistamista. Buddhalaisuudessa olennaista on halujen sammuttaminen, mutta se ei ole tarpeen, koska on mahdollista poistaa kärsimys ja säilyttää halut. Islam ja juutalais-kristillinen traditio tarjoavat suuremman haasteen, mutta eikö hyvän Jumalan tulisi sallia ihmisen kehittyvän onnelliseksi? Myös filosofien tulisi hyväksyä mielipahan poistamisen tärkeys. Ovathan sekä fyysinen että psyykkinen tuska jotakin sellaista, jonka alle ihminen usein musertuu. Mikään lohdutus maailman kauneudesta tai tulevaisuudesta ei silloin tahdo auttaa, vaan pikemminkin suututtaa tai masentaa.

Tietoon ja teknologiaan perustuvan vallan ansiosta myös vastuu on jumalallista. Ihmiskunta on vastuussa kaikesta siitä kärsimyksestä, jota maailmassa on. Tarvittavat keinot kärsimyksen poistamiseen tulevat vähitellen mahdollisiksi. Mutta tuleeko tämä kaikki tapahtumaan, vaikka se olisi mahdollista? Pearce vastaa myöntävästi. Muutokset ovat valtavia, sillä samalla siirrytään jälkidarwinistiseen aikaan. Ihminen muokkaa tietoisesti geenejään ja valitsee millaisia ominaisuuksia lapsilla tulee olemaan. Luonnonvalinta korvautuu epäluonnollisella – vai onko sanottava luonnottomalla – valinnalla. Huonot ominaisuudet karsitaan pois. Eivätkö kaikki vanhemmat halua onnellisia lapsia? Ainakin yhtenä kaikkein tärkeimmistä ominaisuuksista.

Pearce myöntää, että väestön jatkuva lisääntyminen vaatii syntyvyyden rajoituksia, joten vanhempien päätösten varaan ei voida nojata. Tämä on välttämätöntä, koska onhan todennäköistä, että myös elinikää tullaan jatkossa radikaalisti pidentämään. Näissä uusissa olosuhteissa esimerkiksi masennus- tai ahdistushäiriöitä ei voida sallia sen paremmin kuin muitakaan tietoisuuden patologioita.

Pearce edellyttää, että myös eläinten kärsimyksiin suhtaudutaan samalla tavalla kuin ihmisten kärsimyksiin. On vapauduttava ihmiskeskeisestä näkökulmasta ja nähtävä, että myös eläinten tappaminen on julmaa. Ihmisen geneettinen itsekeskeisyys sokaisee hänen moraalisia valintojaan. Eläinten liha voitaneen tulevaisuudessa korvata jonkin teknisen ratkaisun avulla. Pearce esittää ravintoketjuajattelun torjumista, sillä tulevaisuudessa eläimiä on vain luonnonpuistoissa, joissa niidenkin elämää voidaan mielin määrin muokata.

Tämä optimistinen projekti voi tosin kaatua ihmisen itsekkyyteen ja julmuuteen, mutta onneksi ihmisillä on lievä taipumus hyväntahtoisuuteen. Sitä hyödyntämällä ja vahvistamalla projekti on tulevaisuudessa mahdollinen.

“Järjetöntä” oli poikieni (18 ja 25 vuotta) reaktio tähän ideaan. Varautuneisuuteni ei siis johdu vain iästäni. Pearcen artikkelin rinnalle voitaisiin ottaa kymmenittäin tekstejä, joissa nimenomaan teknologia nähdään ihmiskunnan suurimpana vaarana.

Tuntuu mahdottomalta ajatella, että voitaisiin säilyttää halut ja kuitenkin kielteiset tunteet katoaisivat. Voivatko ihmiset tyynen onnellisina haluta eri asioita ja myös määrällisesti eri tavoin? Epäilen, että buddhalaiset olivat oikeassa siinä, että haluja ja mielentyyneyttä on mahdotonta sovittaa yhteen.

Paha ja hyvä olo eivät tutkimusten mukaan ole toistensa vastakohtia. Pahan olon tunne voi kadota, mutta onnellisuus ei sanottavasti nouse. Onnellinen ihminen voi silti tuntea kipua ja hänellä voi olla voimakkaita pahan olon kokemuksia.

Suurin ongelma on teknisten ratkaisujen liittyminen vaurauteen ja valtaan. Monet ratkaisut vaativat köyhyyden poistamista maailmasta – siis kuitenkin yhteiskunnallisia toimenpiteitä. Lisäksi on aivan mahdollista, että uusia teknisiä ratkaisuja käytetään ihmisen hallitsemiseen.

Näistä keinoista lähimpänä on kemiallinen vaikuttaminen. Se on jo edistynyt pitkälle. Kuitenkin samalla tunteisiin liittyvien häiriöiden määrä näyttää lisääntyvän. Tai sitten ihmiset ovat jo hyväksyneet sen idean, että pahaa oloa on syytä poistaa. Lääkkeiden käyttö on luvallista, kun se perustuu johonkin diagnoosiin. Tätä kehitystä ei mikään jarruta. Sitä tukee sekä medikalisaatio että valtava lääketeollisuus.

The Abolitionist Project, Oxfordin yliopistossa pidetty luento 2007.