Miten voin karkottaa virtahevon olohuoneesta?

1995

Tommy Hellsten marssitti olohuoneisiimme virtahevon. Mainio valinta ja monien mielestä todentuntuinen. Virtahepo tuntuu kuvaavan tilannetta alkoholistien perheissä. Isän – josta useimmiten on kysymys – alkoholismi on kuin virtahepo, joka ei mihinkään liikahda. Se viihtyy juuri siinä missä se on. Kun potkaiset sitä, se vain murahtaa. Juuri mitään ei ole tehtävissä. Ei varsinkaan, jos olet pieni lapsi. Et voi edes lähteä kotoasi pois. Korkeintaan voit piileskellä jossakin muussa huoneessa tai viettää mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa.

En vain ole ymmärtänyt, miksi virtahepo pitää raahata mukaan sieltä vanhempien kodista. Se vaatii hirmuisesti työtä ja vaivaa. Miten sen saa ulos ahtaasta ovesta ja sitten muuttoauton lavalle? Oman kodin seinään on tehtävä aukko, jotta se mahtuu sisään. Sen ruokkimisessa on hirmuinen työ.

Oletan, että saan vastaukseksi: Mutta sehän tulee mukaan kysymättä lupaa! Myönnän, että länsimaisessa ajattelussa on aineksia, jotka helpottavat mukaan ottamista. Kulttuuri pitää sitä ymmärrettävänä ja hyväksyttävänäkin. Ihminen nähdään tämän ajattelutavan mukaan lapsuutensa vankina. Mitä lapsuudessa tapahtuu, se sävyttää elämää aikuisena. Tiettyyn rajaan asti tämä on totta. Lapsuus vaikuttaa monin tavoin kehitykseemme. Nämä vaikutukset ovat kuitenkin aina monisyisiä ja epämääräisiä. Erittäin vaikeista olosuhteista lähteneistä enemmistö selviytyy hyvin. Alkoholistien lapset eivät tutkimusten mukaan ole erityisen kurjassa jamassa. Kenneth Sherin kirjassa Children of Alcoholics (Alkoholistien lapset) erot alkoholistien lapsien ja vertailulapsien välillä ovat pieniä. Alkoholistien lapsilla on ollut muihin verrattuna enemmän impulsiivisuutta, levottomuutta, vaihtelunhalua ja alentunutta itseluottamusta. Esimerkiksi ahdistuneisuudessa ja sosiaalisuudessa ei ollut eroja. Tietenkin vanhempien alkoholismista kaikkine siihen liittyvine ongelmineen jää kurjia muistoja.

Alkoholistien lasten kokemuksiin aikuisena vaikuttaa suuresti se, miltä elämän nyt tuntuu. Jos sinulla menee hyvin, tuskin jatkuvasti mietit kovaa kohtaloasi: “En voi olla onnellinen ja tyytyväinen, koska vanhempani ryyppäsivät. Olen epäonnistunut ihminen, koska vanhempani joivat.” Ajattelet pikemminkin näin: “Onneksi tuo aika on takanapäin ja saan elää omaa elämääni. Voin ymmärtää vanhempianikin, vaikka en voi hyväksyä mitä he tekivät. Heidän elämänsä oli omalla tavallaan hyvin vaikeata.”

Jos sinulla menee huonosti, on aivan luonnollista syyttää vaikeuksista vanhempia. Kaikki olisi hyvin, jos vanhemmat eivät olisi ryypänneet. Jokainen tervejärkinen tosin myöntää, että ihan kaikesta ei vanhempiaan voi syyttää. Ei varsinkaan, jos on jo vaikkapa 50-vuotias. Vaikeus on varmaankin siinä, mikä osuus omista ongelmista vanhemmille on annettava. Onko se 100%, 95%, 50% vai 5%? Jos lapsuus predestinoi tulevan elämän, on syyttely aivan turhaa. Kaikki on ennalta määrättyä. Olemme kuin karman lain alaisia. Mikään ei koskaan voi muuttua miksikään. Miksi syytellä vanhempia, jotka ovat omien vanhempiensa muovaamia? Jos emme usko näin, vapaalle tahdolle jää jokin osuus. Silloin ihminen pystyy tekemään valintoja. Onko lapsuudessaan huonot eväät saanut jotenkin kyvyttömämpi päättämään asioistaan? Ei välttämättä. Koko ongelman ydin on ihan muualla kuin vanhemmissa tai geeneissä, joita myös voisi syyttää. Muutos on se, mikä on vaikeata. Miten elämäni voi muuttua, jos minulla menee huonosti?

“Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan, vaan sopeutuu sen olemassaoloon.” (Hellsten)

Usein tuo ilmiö on toisen tai molempien vanhempien alkoholismi.

Kirjan diagnoosi puhumattomista traumoista osuu paljolti oikeaan. Sen osoittaa jo se suosio, jonka kirja on saavuttanut. Läheisen ihmisen, useimmiten isän, alkoholinkäyttö on asia, jota lapsen on vaikea käsitellä. Vaikeaa on etenkin silloin, kun isä käyttäytyy väkivaltaisesti. Kokemukset voivat olla hyvin traumaattisia. Lapsen on tällaista käyttäytymistä mahdotonta ymmärtää. Hänelle syntyy käsitys, että hänessä itsessään on jotakin vikaa. Ehkä hän on aiheuttanut nämä ongelmat tai ainakin niitä pahentanut.

Sairaus hoidetaan tunnistamalla, läpielämällä ja ymmärtämällä sairauden syyt. Tärkeintä on irrottautua tällaisista riippuvuussuhteista. Kun oma tila ymmärretään sairaudeksi, silloin siitä ei tarvitse kokea häpeää. Tämä on varmasti monille ahdistusta kokeville viesti, jotka tuottaa helpotusta.

Kenneth Sher kuvaa tätä tulkintaa seuraavasti: “‘Aikuiset lapset’ liike välittää viestiä, jonka mukaan sinun tulisi kohdata kaoottinen lapsuutesi ja työskennellä sen kivun läpi, jonka olet torjunut. Miljoonat aikuiset voivat tuntea tuskalliset lapsuuden kokemukset omikseen ja yhdistää nämä kokemukset nykyisiin vaikeuksiinsa. Oman minän tunnistaminen aikuiseksi lapseksi aloittaa näin toipumisprosessin, prosessin, josta usein tulee ‘elämäntyyli’. Nykyinen n.s. ‘vanhempien lyöminen’, vanhempien syyttäminen omista ongelmistaan, on muodostunut pakkomielteeksi ja myös kannattavaksi liiketoiminnaksi.”

Tällainen kirjoittelu on ollut Sherin mukaan niin yksipuolista, että siitä on kirjoitettu parodioita: Alkoholistien aikuiset serkut ja Alkoholistien aikuiset lemmikkieläimet ovat saaneet oman analyysinsä.

Läheisriippuvuuden käsite korostaa yksilön riippumattomuutta. Sen lähtökohtana on tulkinta ihmisestä uhrina. Ihminen joutuu riippuvaksi muista. Läheiset ihmiset rajoittavat häntä. Hänen sisällään on jotakin sanomattoman hyvää, jonka ympäristö turmelee. Ratkaisuksi tulee paluu lapsuuteen, onnelliseen ja viisaaseen lapsuuteen. Hellstenin mukaan “uudelleen syntyminen tarkoittaa yhteyden syntymistä tähän sisäiseen viisaaseen ja ikuiseen lapseen ja elämän muotoutumista siitä käsin.”

Ihminen varmaankin tarvitsee lapsenomaisuutta voidakseen kohdata arkiset ongelmat. Mikään paluu lapsuuteen ei kuitenkaan ole mahdollinen. Tässä lapsen ylistyksessä jää huomiotta lapsen itsekeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Takana on ajatus, että jos vanhemmat eivät lasta pilaisi, kaikki olisi hyvin.

Läheisriippuvuuteen kuuluu ulkoa ohjautuminen, kontrollin säilyttäminen, kyvyttömyys luottaa, heikko minuuden kokemus, suorituspaine, ylivakavuus, sairasteleminen ja hengellisyyden puuttuminen. Sherin kirjallisuuskatsauksen mukaan tästä “syndroomasta” ei ole mitään selvää tieteellistä näyttöä. Kyseessä ovat ominaisuudet, jotka voivat seurata mitä tahansa stressiä. Siinä on kuitenkin jotakin samaa kuin James Pennebakerin kuvaamassa “estyneessä persoonallisuudessa”, jolle on ominaista varovaisuus, sääntöjen noudattaminen, sulkeutuneisuus, tunteiden karttaminen, ulkonainen tyyneys, itseluottamuksen puute ja korkea verenpaine. Kyseessä on Pennebakerin mukaan paljolti geneettinen ominaisuus, joka muodostaa riskitekijän traumojen ilmetessä. Pennebakerin estynyt persoonallisuus ei kuitenkaan muistuta sitä, millaisiksi alkoholistien lapset on tutkimuksissa kuvattu, vaan on osin jopa sille vastakkainen.

Se, mitä alkoholistiperheen lapsi voi saada taakakseen, voi sisältää monia asioita:

  1. Traumaattisia kokemuksia (pahoinpitely)
  2. Turvattomuutta
  3. Läheisyyden, rakkauden puutetta
  4. Ymmärtämyksen puutetta
  5. Vihan tunteita
  6. Vaille jäämisen, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia

Se, mitä näistä jää päällimmäiseksi, vaihtelee. Kaikki nämä tunteet Hellsten on tuonut havainnollisesti esiin. Hänen tarjoamansa hoitomalli sen sijaan edustaa vain yhtä tulkintaa. Pennebakerin tutkimukset osoittavat, että yksi läpipuhuminen voi riittää trauman selvittämiseen. Toinen, joka jo tunnistaa tilansa, tarvitsee vahvan kokemuksen siitä, että vanhempien projekti on jo päättynyt. Minulla on oma projekti. Puheet sairaudesta tai sairauden kaltaisesta tilasta eivät enää ole hyödyksi. Läheisriippuvuus tuskin korjautuu sillä, että sen valtaan joutunut henkilö ripustautuu pitkiksi ajoiksi terapeutteihin.

Suurin Hellstenin tulkinnan ongelma on siinä, että “sairauden oireet” ovat niin epämääräisiä ja yleisiä, että jokainen voi ne itsessään tunnistaa. Kukapa meistä ei ainakin ajoittain tuntisi, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Yritämme myös kulttuurimme ehtojen mukaisesti pitää tunteemme ainakin kohtuullisesti kurissa. Suorituspaineet ovat tuttuja kaikille. Elämä vetää vakavaksi. Välillä on tunne, ettei ihmisiin voi luottaa; pettymyksiä tulee väkisinkin. Emme varmasti osaa olla hengellisiä sillä tavalla, kuin Hellsten meiltä odottaa. Kuka meistä todella tietää kuka tai mikä hän on. Olemme siis kaikki enemmän tai vähemmän läheisriippuvia, minkä Hellsten kirjassaan toteaakin.

Länsimaisen ihmisen todellinen ongelma on siinä, että hän haluaa olla riippumaton ja itsenäinen. Kuitenkin hänellä on kaipuuta johonkin täydelliseen turvalliseen lapsuuteen, jossa hän voisi elää vailla mitään esteitä tai rajoituksia. Mutta jos on riippuvainen jostakin, menettää jotakin itsenäisyydestään ja vapaudestaan. Jos taas on itsenäinen ja riippumaton, tuntee olonsa turvattomaksi ja kaipaa rakkautta.

Läheisriippuvuus on paljolti juuri sitä länsimaisen ihmisen tuskaa, jonka hän on saanut tullessaan minästään tietoiseksi. Hän haluaa toteuttaa itseään ja tulla täydelliseksi. Tämä tie on kovin tuskallinen. Siellä on vähän voittoja ja paljon tappioita.

Tuo läheisriippuvuutta aiheuttava “voimakas ilmiö” voi olla ihmissuhteisiin liittyvää todellista julmuutta tai kokemusta siitä, että ei ole voinut toteuttaa itseään. Edellisiä voidaan nimittää traumaattisiksi kokemuksiksi, jälkimmäiset taas edustavat minäkeskeisen kulttuurin ongelmia.

Yksilötasolla kummankin hoito on mahdollista. Ihminen voi vapautua traumoistaan ja minäkeskeisyydestään, mutta koko yhteiskunnan tasolla muutos on paljon vaikeampaa. Kulttuurimme kulkee kohden yhä suurempaa minäkeskeisyyttä, jolloin me yhä herkemmin tunnistamme erilaisia riippuvuussuhteiden ongelmia. Kasvatuksen puutteita ja suoranaisia virheitä on vaikea ennalta ehkäistä. Mikään ei viittaa siihen, että viinaa juotaisiin merkittävästi vähemmän lähivuosina. Lasten elämä on tosin muuttunut monessakin suhteessa turvallisempaan suuntaan. Tätä on edistänyt terveydenhuollon ja sosiaalihuollon kehittyminen. Myös kulttuurissa on tapahtunut muutoksia. Lapsen pahoinpitely kurin nimessä ei ole enää yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Lasten elämä on ainakin fyysisesti turvallisempaa kuin joskus aikaisemmin.

Tulisiko lapsia – tai ihmisiä yleensä – jotenkin tunnistaa huomaamaan, milloin he ovat läheisriippuvuuden tilassa? Vai onko se täysin mahdotonta niin, että jokaisen täytyy käydä tiensä loppuun asti? Auttaako lasta, jos hän tiedostaa, että hänen isänsä on alkoholisti ja siitä, ei mistään muusta, aiheutuvat perheen vaikeudet?

Tulevaisuutta – ja jo nykyhetkeäkin – sävyttää se, että suhtautuminen riippuvuuteen on ahdistunutta. Olenko minä liiaksi riippuvainen aviopuolisostani? Ovatko minun lapseni liian riippuvaisia? Vaarana on mennä toiseen äärimmäisyyteen, kuten Neil Postman on kirjoissaan kuvannut. Lapsuus lyhenee, koska kulttuuri edellyttää heidän itsenäistyvän. Kun lapset eivät ole valmiita itsenäisyyteen, seurauksena on monien ongelmien ja etenkin nuorisorikollisuuden kasvu.

Hellstenin tulkinnan ongelmat voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin hänen kuvaamansa läheisriippuvuuden ongelma on niin yleinen, että se luonnehtii yleisesti länsimaisen ihmisen tilaa. Ihminen kokee itsensä kuristetuksi ja rajoitetuksi ja kaipaa vapauteen. Hän on tiedostanut oman minänsä eikä tule sen kanssa toimeen. Se on kuin syöpä, joka jatkaa kasvuaan ja vaatii itselleen kaiken. Lapsuuteen palaaminen tuntuu kelpaavan ratkaisuksi. Ideaalinen lapsuus on sekä turvallinen että itsekkyyden salliva.

Toiseksi alkoholistien – tai ylimalkaan ongelmaperheiden – lapset ovat hyvin kirjava joukko, jota n.s. läheisriippuvuus ei tutkimusten mukaan kuvaa kuin joiltakin osin. Ainakin yhtä paljon kuin “läheisriippuvuutta” esiintyy monia muita sosiaalisia ja psykologisia ongelmia. Enemmistö alkoholistien lapsista selviytyy tyydyttävästi tai jopa hyvin elämässään.

Kolmanneksi läheisriippuvuuden mieltäminen sairaudeksi laajentaa sairauden käsitteen niin laajaksi, että siihen uppoaa kaikki inhimillinen kärsimys, ahdistus ja kurjuus. Ei enää ole vuorovaikutusongelmia, joita voitaisiin yhdessä käsitellä ja ratkaista. Tämän tulkinnan mukaan on johdonmukaista, että isät, äidit, omaiset ja aviopuolisot työnnetään syrjään. Heistä ei ole apua sairauden hoidossa. Tyly tulkinta!

Ihminen pitää tulkinnoista, jotka vapauttavat hänet vastuusta. Tämä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, koska minäkeskeinen aika asettaa ihmisen jatkuvasti koetteelle. On helpotus huomata, että vika ei ollutkaan minussa, vaan siinä, että olohuoneessa olikin virtahepo. Mutta siirtyykö virtahepo nyt psyykkisen järjestelmän sisälle kannettavaksi ja pohdittavaksi? Se on niin suuri ja vahva eläin, että sen karkottaminen on vaikeaa. On johdonmukaista paeta sitä.

Tässä tarvitaan Hellstenin kaipaamaa lapsenomaisuutta. Kenties tuo virtahepo voitaisiin kesyttää sirkuseläimeksi. Ehkäpä sen voidaan kuvitella pienenevän hiiren ja kärpäsen kokoiseksi. Ehkäpä jokaisessa kodissa on jokin sinne kuulumaton eläin? Siellä voi olla kirahveja, apinoita, sarvikuonoja ja vaikka mitä.

En halua vähätellä ihmisten lapsuudessa tai aikuisena kokemia ongelmia, vaan halua korostaa sitä, että kysymys on aina tulkituista tapahtumista. Mitä kauempana nuo kokemukset ovat, sitä useampi tulkinta niihin sopii. Tällä hetkellä tarjolla on kaksi tulkintaa. Toisaalta ihminen on vastuussa itsestään ja siitä mikä hänestä tulee, toisaalta hän tietyissä tilanteissa saa luopua vastuusta ja jättää koko ongelman muiden haltuun. Edellistä voidaan nimittää sisäistäväksi tulkinnaksi ja jälkimmäistä ulkoistavaksi tulkinnaksi. Edellinen on koko minäkeskeisen kulttuurin tukipilari, jälkimmäinen on tieteen edustama tulkinta. Ulkoistava tulkinta näkyy erityisesti lääketieteessä.

Näiden tulkintojen rajankäynti on vaikeata. Milloin tulee ottaa vastuuta, milloin se tulee luovuttaa? Alkoholismi sinänsä on hyvä esimerkki ongelmasta, joka voidaan tulkita eri tavoin. Se voidaan nähdä moraalin heikkoutena, vastuuttomuutena tai biologisena sairautena.

Sisäistävä tulkinta pätee erityisesti suoritusten alueella silloin, kun kyseessä on normaaliksi hyväksyttävä tulosten vaihtelu. Koulussa ja työelämässä selviytyminen on ihmisestä itsestään kiinni. Jos hän ei pärjää, on se hänen oma vikansa, jos menestyy, saa hän ottaa kunnian itselleen. Ulkoistava malli vallitsee siellä, missä suoritusten, kokemusten tai tunnetilojen poikkeavuudet ns. normaalista tasosta ovat kovin silmiinpistäviä.

Missä ihmisen vastuu alkaa ja missä se päättyy on lopulta arvoitus ja sellaisena se pysyy. Sisäistävä tulkinta on edelleen vallitseva lainkäytön alueella. Ihmiset ovat vastuussa tekemisistään tiettyyn rajaan asti. Tälläkin alueella ulkoistavan tulkinnan alueelle viedään rikokset, jotka ovat kovin käsittämättömiä tai kummallisia.

Voiko alkoholistin lasta pitää vastuussa aikuisiän ongelmistaan? Hellsten vastaa että ei. Kyseessä on sairaus tai sairauden kaltainen tila. Tulkinta on siinä mielessä perusteltu, että lapsi on ollut uhri eikä voinut valita vanhempiaan. Sen sijaan myöhemmin hänellä oli jo monia valinnan mahdollisuuksia. Saako 50- tai 60-vuotias yhä vedota lapsuutensa vaikeuksiin?

Mielestäni ei saa vedota. Vanhempien hallussa olleen projektin täytyy jossakin elämän vaiheissa muuttua omaksi projektiksi. Irrottautuminen on sekä tiedostamaton että tietoinen prosessi. Irrottautumista voidaan edistää erilaisilla muutoksen strategioilla. Kun kyseessä ovat psyykkiset ongelmat, puhutaan psykoterapiasta. Tämän alueen runsas tutkimustieto ei tue tulkintaa, jonka mukaan Hellstenin tarjoama muutoksen malli olisi erityisen hyvä, vaan on pikemminkin niin, että tästä mallista on niukasti tieteellistä näyttöä. Tutkimusten mukaan traumoista ja muistakin ongelmista vapaudutaan parhaiten strategioilla, jotka irrottavat yksilön tuhoavista ajattelun kehistä mahdollisimman nopeasti. Tavoitteena on matka aikuisuuteen, eikä siihen yhtenä osana tarvita paluuta lapsuuteen.

Vastaus tämän kirjoituksen otsakkeena olevaan kysymykseen on yksinkertainen. Virtahepoa ei oteta mukaan, kun kotoa lähdetään. Hoitakoot vanhemmat sen, kun kerran ovat sen sinne hankkineet. Jos se ei viihdy vanhempien kotona, vaan haluaa väkisin tulla mukaan, sitä ei saa ruokkia. Nääntyköön nälkään. Jos tämäkään ei auta ja sitä virtahepoa tulee välillä ruokittuakin, niin se kannattaa kesyttää ja nähdä siinä jotakin myönteistä. Kenties sen lantaa voidaan käyttää puutarhassa. Ihminen voi oppia vaikeistakin asioista – ja ehkä juuri niistä. Jopa virtahepoon on opittu sopeutumaan. Melkoinen urotyö kaiken kaikkiaan. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on opettanut monia tärkeitä asioita.

Nämä ratkaisut tarkoittavat tietoista irrottautumista ja vastuun ottamista. Ongelmia pahentaa niiden hautominen ja itsesäälissä kiemurtelu. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ongelmista pitäsi puhua. Yksi mahdollisuus on elämäkerran kirjoittaminen. Se antaa mahdollisuuden arvioida omaa elämää ja nähdä se aivan uudessa valossa. Sen jälkeen elämäkerta arkistoidaan ja annetaan sen rauhassa pölyttyä. Kaapin päälle hankitaan lasinen virtahepo, johon aika ajoin luodaan merkitseviä katseita.

Kommentteja 10 vuotta myöhemmin (2005)

Tämän kirjoituksen johdosta olen saanut hyvin kriittistä palautetta. Hiljattain nimettömässä palautteessa sain kuulla kunniani. Ei niinkään perusteluja, vaan yksinkertaisesti olin tietämätön ja asiantuntematon. Luin kirjoitukseni uudestaan. Voi olla, että kirjoitin sen liian kevyeen sävyyn, sillä toisen tai molempien vanhempien alkoholismi on ankara asia. Se jättää ilman muuta haavoja tällaisia asioita kokeeseen. Ennen kaikkea kysymys on suuresta vääryydestä, sillä jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kotiin. Alkoholisti-isät voivat pahoinpidellä vaimoaan ja lapsiaan ja alkoholistiäidit voiva hekin olla väkivaltaisia ja laiminlyövät perhettään.

Ehkä olen aliarvoinut jotakin vapautuksen tarvetta, tietoisuutta siitä, että en ole syyllinen perheen kaaokseen. Tuntuu vain oudolta ajatella, että vielä myöhemmällä iälläkin voisi noista ongelmista syyttää itseään. Onhan ilman muuta selvää, että vanhempien käyttäytyminen on aiheuttanut monia ikäviä ja jopa kauheita asioita kaikkien perheenjäsenten elämään.

Psykologiassa puhutaan kuitenkin hallinta- tai selviytymiskeinoista eikä läheisriippuvuudesta, jota pidetään populaaripsykologian käsitteenä. Ihmiset käyttävät niitä keinoja, jotka heiltä parhaiten luontuva ja joista he ovat nähneet malleja. Joku vetäytyy, toinen vastustaa, kolmas hoitaa asiat muidenkin puolesta. Ilman muuta vaikeissa olosuhteissa voidaan oppia sellaisia toimintatapoja ja hallintakeinoja, jotka voivat myöhemmin johtaa vaikeuksiin tai joista joutuu maksamaan kovan hinnan. Näiden monimutkaisten asioiden pelkistäminen läheisriippuvuudeksi ei auta paljoakaan.

Kieltämättä olen aliarvioinut sitä merkitystä, joka jonkin epämääräiseltä vaikuttavan asian nimeämisellä on. Tämä on hyvin tavallista psykologiassa ja psykiatriassa. Jollekin asialle annetaan uusi nimi, jolloin tuo asia on ikään kuin selitetty. Aikoinaan sana “neuroosi” oli hyvin suosittu ja sitä käytettiin paljon. Nyt sitä ei samalla tavalla käytetä. Se kuvasi hyvin laajasti ihmisen ahdistusta, hermostusta, levottomuutta, huolestumista, pelkoja, varautuneisuutta ja monia muitakin kielteisiä asioita. Se itse asiassa vastaa melko tarkasti niitä oireita, joilla lähesriippuvaisia ihmisiä kuvataan. Kun tällaista ihmistä sanottiin neuroottiseksi, se tuntui tekevän asian jollakin tavalla ymmärrettäväksi. Hoidon kannalta asia ei tullut autetuksi.

Sama pätee läheisriippuvuusdiagnoosiin. Kun asia on todettu, mitä sille pitää tehdä? Vaihtoehtoja on tasan yhtä monta kuin ennen “diagnoosia”. Ratkaisut riippuvat monista eri asioista eikä yhtä valmista ratkaisua ole.