Päiviö Latvus – Ymmärryksen siivet

Ajatuksia Päiviö Latvuksen kirjasta Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista. Espoo: Omega kirjat, 2000.

Seuraava kirjoitus on pikemminkin sarja Päiviö Latvuksen kirjan pohjalta syntyneitä pohdintoja kuin varsinainen kirja-arvostelu. Kirjaa ei yksinkertaisesti voi lukea ottamatta koko ajan kantaa niihin lukuisiin kysymyksiin joita kirja herättää.

Kirjan perusidea on mielenkiintoinen. Lännen kulttuurin myönteinen kehitys liitetään lapsen ja naisen aseman parantumiseen. Kehityksessä kristinuskolla on ollut suuri merkitys. Yleensähän ajatellaan niin, että kulttuurin yleinen vapautuminen ja demokratisoituminen on parantanut naisen ja lapsen asemaa. Latvus ei varmaankaan kiellä kehämäisiä vaikutuksia, mutta kyseessä on kuitenkin varsin radikaali tulkinta. Useinhan kehitys halutaan nähdä vapautumisena kristinuskon ankarista kahleista unohtaen samalla sen, että ihmisoikeudet ovat toteutuneet nimenomaan lännessä. Myös tiede on kehittynyt kristinuskon vaikutuspiirissä. Viittaamalla esimerkiksi Galileihin tai Darwiniin annetaan kuva, jonka mukaan kristinusko ja erityisti katolinen kirkko olisi vastustanut tiedettä.

Juutalais-kristillisessä traditiossa on monia sellaisia piirteitä, jotka ovat edistäneet ihmisen todellista valistumista, ihmisen arvon tiedostamista. Kristinusko pudotti miehen korkealta jalustalta ja kolauttanut rajusti hänen ylpeyttään. Uusi Testamenttihan on täynnä esimerkkejä miehen sokeudesta, ylpeydestä ja armottomuudesta. Vahva Pietari nöyrtyi niin perusteellisesti, että purskahti itkuun. Pappi ja leeviläinen kävelivät ohitse. Opetuslapset kiistelivät siitä, kuka on suurin. Opetuslapset olivat tavallisia ihmisiä, kaikkea muuta kuin sankareita. Naiset saivat ensimmäisinä tiedon siitä, että Jeesus on noussut kuolleista. Jeesus asetti lapsen opetuslapsien keskelle ja kehotti heitä tulemaan lapsen kaltaisiksi. Tämä oli niin rajua opetusta, että sitä miehet eivät kestäneet, vaan torjuivat sen ja toimivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Länsimainen kulttuuri ei ollut valmis hyväksymään miehen aseman alentamista.

Historia on täynnä mahdottomia kysymyksiä. Mikä sai helleenit tutkimaan maailmaa ja pohtimaan ihmisen olemusta? Miksi Kiinassa tehtiin monenlaisia keksintöjä, mutta käsitystä tieteestä, systemaattisesta tiedon keräämisestä, ei silti syntynyt? Miksi islamin tiede koki nousun ensimmäisen vuosituhannen lopussa, mutta sen jälkeen mitään vastaavaa ei ole tapahtunut?

Latvus esittää suuren määrän retorisia kysymyksiä. Suuri osa niistä jää vastaamatta. Historia ei mitään lopullisia vastauksia voi antaakaan, parhaimmillaankin vain tulkintoja, uskottavia kertomuksia niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti ovat aiheuttaneet jotakin.

Kun ajattelemme Kreikan tieteen valtavaa kehitystä, se näyttää liittyvän ajattelun yleiseen vapautumiseen. Tiede ei voi kehittyä ilman vapautta esittää tulkintoja ja mielipiteitä. Latvuksen teesiin sopii se, että Ateenassa naisen asema oli aikakauteen nähden kohtalaisen hyvä, joskaan hän ei esiintynyt julkisuudessa. Naisten arvostus näkyi jo joonialaisilla 200 vuotta ennen Platonia. Aristoteles arvosti puolisoaan ja yleensä naisia. Tässä hänen pehmeydessään piilee syy siihen, että häntä kiinnosti arkinen, empiirinen maailma. Miehillä on taipumusta viehättyä ideoiden maailmasta ja antaa järjelle ylikorostunut asema. “Feminiinisyys hakeutuu tunteiden ja koko olemuksensa sävyttämänä konkreettisten asioiden pariin, maskuliinisuus taas abstraktien ja universaalinen kokonaisuuksien pohdintaan” (s. 51).

Tässä on oikeastaan Latvuksen esittämän tulkinnan ydin. Se vaikuttaa aluksi kaavamaiselta miehen ja naisen ominaisuuksien tulkinnalta, mutta kun kyseessä on myönteiseksi tarkoitettu kuva, ei tätä ole syytä ankarasti arvostella. Olipa kyse biologiasta tai kulttuurista, naisen maailma on ollut ahtaampi ja hänen on täytynyt kiinnittää huomiota arkisiin asioihin. Hänen keskeinen tehtävänsä on ollut pitää huolta lapsista sekä kodin hoitamisesta. Fyysinen voimakkuus ja sen tueksi kehittynyt kulttuuri on antanut miehelle luvan alistaa naisia, käyttää voimaa, valloittaa ja hallita. Latvus voi hyvinkin olla oikeassa siinä, että tämä tilanne johtaa helposti hybrikseen, jossa kaikki on hyvää niin kuin on. Mitä tutkimista ja pohtimista siinä tarvitaan? Tieteessä hallinnan ja nöyryyden on oltava tasapainossa. Etenkin kuin puhumme psykologiasta on vaikea ajatella tutkimuksen lähtevän liikkeelle kulttuurista, jossa tutkija – aluksi aina mies – on täydellinen olento vailla kykyä pohtia omaa tilaansa. Jos mies tulee lapsena nujerretuksi, hän puolestaan haluaa nujertaa muita mieheksi tultuaan. Jos taas lapsi on saanut riittävästi vapautta ja rakkautta, hän katsoo avoimesti ympärilleen, on luova ja empaattinen.

Roy Baumeister on kuvannut ihmisen itsetiedostuksen kehitystä psykologian näkökulmasta. Hänen mukaansa vielä keskiajan ihminen oli ulkoisen ohjaama (vrt. Riesmanin tulkinta), velvollisuuksien sitoma ja kohtaloonsa uskova. Vain hitaasti hän alkaa tunnistaa sisäisiä tiloja niin, että on syytä puhua minuuden kehittymisestä. Uskonpuhdistus antoi tälle kehitykselle voimakkaan sysäyksen. Kulminaatio on ehkä jossakin 1900-luvun taitteessa, jolloin myös psykologia nousee. Minuuden löytäminen ja psykologia liittyvät läheisesti yhteen. Mitä enemmän ihminen pohtii omaa tilaansa, sitä enemmän psykologialle löytyy tilaa.

Tämä tulkinta merkitsee myös sitä, että ihminen ei nyt ole sama kuin 200 tai 2000 vuotta sitten. Kuitenkin Aristoteleen, Paavalin tai Senecan kirjoitusten lukeminen tuntuu vievän pohjaa Baumeisterin tulkinnalta. Eikö Aristoteleella, Paavalilla tai Senecalla ollut minuutta? Heidän kuvauksensa ihmisestä ja ihmisenä olemisesta tuntuvat täysin tuoreilta. Vai olivatko he täysin poikkeuksellisia ihmisiä? Historian tutkimuksen suuri ongelma on siinä, että emme tiedä, mitä ihmiset yleisesti ajattelivat. Jotkin ihmisen suhteesta omaan itseensä kertoo kuitenkin se, että aluksi hän tutki tähtiä ja vasta noin sadan vuoden ajan on tutkittu myös ihmistä empiirisesti. Varmaan Aristoteles osasi tehdä osuvia havaintoja, mutta kesti kauan ennen kuin huomattiin, että tietoja voi kerätä myös systemaattisesti ja jopa kokeita tehden.

Latvus nostaa esiin tärkeitä juutalais-kristilliseen traditioon liittyviä tekijöitä. Tämän tradition kuva ihmisestä on realistinen, aikakäsitys on lineaarinen, maailma on looginen ja järjestynyt, ei perin juurin paha, vaikka kylläkin turmeltunut. Ennen kaikkea ihminen ei ole avuton, vaan voi ainakin jossain määrin vaikuttaa ympäristöönsä ja ennen kaikkea omaan itseensä. Jumala ei ole vain ideoiden maailmassa, vaan myös materiassa. Ihminen ei saastuta itseään tutkimalla konkreettisia asioita.

Tieteen kehitystä ehkäisee maailman näkeminen vain varjomaisena, jatkuvasti toistavana, kaoottisena ja ennustamattomana – tai kohtalon tai Jumalan tiukasti ohjaamana. Edellisessä tapauksessa tiede on turhaa, koska se ei johda mihinkään, jälkimmäisessä tapauksessa tiede on tarpeetonta ja voi jopa olla Jumalan tarkoitusperien vastaista. Jumala on luonut juuri sellaisen maailman kuin on halunnut. Ihmisen ei ole tarpeen tyrkyttää omaa viisauttaan ja kuvitella löytävänsä jotakin sellaista, mitä ihmiselle ei ole ilmoitettu.

Mikä estää tiedettä estää myös halua muuttaa ihmisen osaa. Se on turhaa aivan samoista syistä kuin mitä edellä on kuvattu. Ihmisen osa on mikä on, se ei muuksi muutu. Kenties hänellä on mahdollisuus palata johonkin parempaan elämänmuotoon jatkuvan kiertokulun saatossa tai sitten hänen on tyytyminen siihen mitä Jumala on hänen varalleen ennalta määrännyt.

Kumpikin oppi merkitsee usein sitä, että vahvat saavat toimia niin kuin hyväksi näkevät. Ihmisten arvon erilaisuus hyväksytään eikä sitä ole tarpeen kiistää. Armeliaisuuden opetus saattaa lievittää näiden tulkintojen kovuutta. On itsestään selvää, että miehet ovat vallassa ja ettei varakkaiden tarvitse tuntea syyllisyyttä rikkauksistaan.

Juutalais-kristillinen ja myös antiikin traditio opettaa toisin. Profeetat vaativat oikeutta hämmästyttävän tiukasti. Paljon vähemmästäkin päät ovat pudonneet. Vielä tätäkin radikaalimpi on tulkinta, jonka mukaan ihminen on arvokas sellaisena kuin hän on. Kun antiikki tarjosi demokratiaa vapaille kansalaisille, kristinuskoa saattoivat viedä eteenpäin yhtä hyvin orjat, naiset ja kalastajat kuin korkeasti oppineet miehet. Tämä oli niin mahdoton ajatus, että mies ei voinut sitä kestää. Keskiajalla syntyi omalaatuinen hierarkkinen järjestelmä, jossa kaikkea punnittiin aseman ja arvokkuuden näkökulmasta. Maallisen hierarkian huipulla oli kuningas, sitten aatelisto, papisto ja jossakin alhaalla rahvas. Mies oli naista ylempi, isäntä palvelijaa. Hengellisellä alueella jossakin korkealla oli paavi, sitten piispat sitten seurakuntien johtajat ja niin edelleen. Annettiin ymmärtää, että tätä Jumala edellytti, jopa vaati. Vapaalle tahdolle tai ihmisen minuudelle ei jäänyt paljon tilaa. Tieteellä ei ollut suurta merkitystä, varsinkaan empiirisellä tieteellä ei tällaisessa maailmassa ollut sijaa. Luostareissa kuitenkin kopioitiin ja säilytettiin aikaisempia tekstejä ja harjoitettiin filosofiaa ja teologiaa. Ne olivat omalaatuisia saarekkeita tiedettä vieroksuvan maailman keskellä. Mikä hidasti yhteiskunnallista – ja myös tieteen – kehitystä 500 -luvulta aina 1000-luvulle asti? Latvuksen mukaan syynä olivat kansainvaellukset ja Rooman moraalinen rappio. Tämä sekasortoinen tila pakotti huolehtimaan arkisen elämän tarpeista ja henkinen elämä kuihtui.

Tämä hierarkkinen maailma alkoi murtua renessanssin, humanismin, uskopuhdistuksen ja valistuksen myötä. Mikä sai muutoksen aikaan? Latvus nostaa esiin aika yllättäviä tekijöitä. Italian varhaisrenessanssi kohotti naisen ja lapsen asemaa ja edisti näin luovuutta ja ilmaisun vapautta. Franciscus Assisilainen toi esille aivan uuden miehen mallin, joka oli herkkä ja pehmeä. Lapsi tuli taiteeseen mukaan. Häntä kuvattiin usein äidin sylissä. Kulttuurin muutosta selittävät näin ne positiiviset muutokset, joita tapahtuu lapsen asemassa. Myös ritariromantiikka on omiaan parantamaan naisen asemaa.

Latvus vyöryttää uskomattoman määrän historiallisia tapahtumia ja niiden tulkintoja. Tarkoista muistiinpanoistani huolimatta minun on vaikea saada selkeää kuvaa keskiajan ja uuden ajan taitteesta, siinä vaikuttavista tekijöistä. Latvus tuntuu hallitsevan suvereenisti historian tapahtumia. Tosin yksityiskohtainen tiedon runasus ajoittain peittää alleen suuret linjat. Näille tapahtumille on mahdotonta antaa täysin tyydyttävää kuvausta. Monet asiat kypsyivät ja saivat yhdessä aikaan ne valtavat muutokset, joita voi vain ihmetellä jäljestäpäin. Kirjan liitteenä olevat kuviot tiivistävät Latvuksen ajatuksia.

Eri tekijät eivät vaikuttaneet yhdensuuntaisesti. Calvin nousi renessanssin hillittömyyttä vastaan, humanistit olivat taikauskoisia, valistus johti Ranskan vallankumouksen hirmutöihin, noitavainoja oli myös protestanttisen uskon alueella. Valistus ei ulottunut lapsiin. Rousseaun aikana 80% kaupunkilaislapsista annettiin maalle imettäjän hoiviin. Seksuaalinen “vapautuminen” sai pelottavia muotoja, joita vastaan pietismi nousi.

Verratessaan protestantismia ja katolisuutta Latvus esittää mielenkiintoisen tulkinnan. Katolisilla papeilla ei ole vaimoa peilinä, eikä jatkuvaa sopeutumisen ja mukautumisen tarvetta. Tämä heikentää miehen itseensä menemisen tarvetta. Lutherin positiivinen asenne naisiin ja avioliiton arvostus johtaa papinkin kohtaamaan arkielämän realiteetteja suhteessaan vaimoonsa ja perheeseensä. Protestanttisuuden vahvuutena on ollut usko ihmisen järkeen, usko siihen, että ihminen voi muuttaa maailmaa. Lutherin korostama yleinen pappeus oli omiaan edistämään tasa-arvoa myös Jumalan edessä.

Kirjapainon keksimisen merkitystä ei voida aliarvioida. Protestantit saivat tästä huomattavan edun, koska Luther oivalsi sen merkityksen. Lukutaito olikin yleisempää pohjoisessa kuin etelässä.

Lapsen kunnioittaminen alkaa Latvuksen mukaan Englannissa 1700-luvulla. Syynä olivat Locken ja Rousseaun myönteiset ajatukset lapsuudesta. Yleisesti hyväksytyn tulkinnan (mm. de Mause, Ariès) mukaan lasten tila on ollut surkea ja vain vähitellen lapsuuden merkitys on alettu tiedostaa. Muutosta on selitetty yleensä politiikalla (esim. porvariston nousu) tai empaattisen individualismin kehittymisellä. Kun ennen lapsiin nähden oltiin vain välinpitämättömiä, niin puritaanit suhtautuivat lapseen vakavasti, koska halusivat kitkeä perisynnin vaikutukset pois mahdollisimman varhain. Heidän vaikutuksensa oli siis lapsen kannalta kielteinen. Tosin myönteistä oli se, että kasvatukseen todella kiinnitettiin huomiota.

Linda Pollock arvostelee näitä tulkintoja. Hän on tutkimusmateriaalinaan käyttänyt elämäkertoja. Niiden mukaan puritaanit eivät suinkaan käyttäneet ankaria rangaistuksia eikä lapsuus suinkaan ole uusi asia historiassa. Jo alkeellinenkin perehtyminen antropologiaan osoittaa tällaisen tulkinnan vääräksi. On kuitenkin selvää, että abstrakti pohdinta lapsuuden olemuksesta on lisääntynyt. Pollock pitää yleisesti hyväksyttyä tulkintaa lapsuuden torjunnasta myyttinä. Lapsuus on tiedeostettu niin kauan kuin lapsia on ollut. Eri asia on, että kasvatuksen käytännöt, kuten imettäjälle antaminen, eivät aina ole olleet lapsen parhaaksi. Pollock arvelee, että teollistuminen pahensi lapsen tilannetta kaupungeissa sitomalla hänet ankaraan työhön tehtaisiin. Pollock ei usko, että ihmiset seurasivat kasvatusfilosofien oppaita, vaan tekivät niin kuin ennen oli tehty ja muuttivat käyttäytymistään olosuhteiden pakosta.

Pollockin tulkintaa voidaan arvostella siitä, että hän ei ole riittävästi huomioinut sitä, että esimerkiksi lasten ankaraa kurittamista pidettiin luonnollisena ja hyväksyttävänä. Lasten tahto piti murtaa keinolla millä tahansa. Vanhemmat olivat aina oikeassa eikä heidän auktoriteettiaan voinut kiistää. Aikuiset voivat myös hyvää tahtoen tehdä lapselle vahinkoa.

Yksi Latvuksen havainto kannattaa panna merkille. Aina kuin kulttuuri joutuu ulkoisen uhan alle, naiset pannaan piiloon ja usein syystäkin. Venäjällä tataarien pelosta naiset eristettiin lähes näkymättömiin. Tällainen eristäminen lisää miehen valtaa naiseen nähden.

Latvus nostaa esiin naisten varsin vahvan aseman juutalaisessa kulttuurissa. Sananlaskut kertovat naisen asemasta, samoin naisprofeettojen esiintyminen. Seksuaalisuuteen suhtauduttiin luontevasti. Taikauskolla ei koskaan ole ollut suurta sijaa juutalaisuudessa (kabbalismin aika tosin poikkeus). Tämä antaa vahvan pohjan tieteelliselle asenteelle, samoin kuin perusteellinen uskonnollinen opetus. Missä taikausko ja pelot lisääntyvät, siellä myös naisiin liittyvät pelot näyttävät lisääntyvän. Kun moraalisen rappion seurauksia halutaan korjata, toimenpiteet kohdistuvat lähes aina naisiin, jolloin seurauksena on kaksinaismoraali.

Latvuksen tulkinta on näin psykologin silmin jännittävän psykologinen. Läntisessä maailmassa mies pehmenee, tulee naisellisemmaksi ja samalla avautuu luovuudelle, intuitiolle ja empatialle. Juuri empatian avulla mies ja koko länsimainen kulttuuri vapautuu turhista kaavoista ja ahtaista traditioista. Kehitys johtaa terveeseen itsetuntoon. Tosin on vaikea puhua itsetunnon kehityksestä, koska koko käsite on uusi. Sen puitteissa on vaikea verrata eri aikakausien ihmistä. Tänäkin päivänä on vaikea verrata traditionaalista elämää elävän afrikkalaisen itsetuntoa länsimaisen ihmisen itsetuntoon tai identiteettiin. Länsimaisen kulttuurin tuottama sana ei varmaankaan tavoita afrikkalaista kokemusta.

Lienee paradoksaalista, että psykologina olen sittenkin enemmän poliittis-sosiologisten tulkintojen takana kuin Latvus. Enemmän kuin lapsuuden tulkinnat tai kokemukset maailmaa ovat milloin hyvään, milloin huonoon suuntaan muokanneet uskonnollis-poliittiset ideat, kansainvaellukset, valloitukset ja keksinnöt. Tietenkin poikkeusyksilöt muokkaavat sitä kulttuuria, joka antaa heille tilaa. Naisen asema ja kasvatus ovat osa kulttuuria. On varmaan makuasia, minkä tekijä nostamme esiin vaikutusketjuista. Tästä näkemyserosta huolimatta pidän Latvuksen kirjaa ainutlaatuisena historian tulkintana. Latvus käy koko maailman historian läpi suvereenilla tavalla, yksityiskohtia halliten ja yllättäviä tulkintoja tehden. Tässä, jos missä olisi ollut ainesta vuoden kristilliseksi kirjaksi tai yhtä hyvin tiedekirjojen valiojoukkoon. Kyseessä on aivan uskomaton historian tulkinta ja laajan lukeneisuuden osoitus.

Häveliäisyyden paluu

Julkaistu 1999.

Wendy Shalitin viime talvena julkaistu kirja, A Return to Modesty. Discovering the Lost Virtue, on herättänyt Yhdysvalloissa paljon keskustelua. Sana “modesty” tarkoittaa häveliäisyyttä, säädyllisyyttä, siveyttä, arkuutta ja vaatimattomuutta. Shalitin mukaan häveliäisyys on jälleen palaamassa, koska ilman sitä naisen elämä muuttuu kovaksi ja turvattomaksi. Väitettään hän perustelee seuraavasti.

Miesten ja naisten samanlaisuuteen perustuva seksuaalinen vallankumous on epäonnistunut. Naiset ovat joutuneet aivopesun uhriksi. Näennäisen tasa-arvon nimessä naiset ovat joutuneet luopumaan häveliäisyydestä ja säädyllisyydestä. Nainen joutuu ahdistelujen, jopa raiskausten kohteeksi, kärsii syömishäiriöistä, masennuksesta ja riittämättömyydestä. Ns. miesten ongelmat lisääntyvät naisilla koko ajan (alkoholismi, stressisairaudet). Ehkä pahinta on se, että naisen on täytynyt luopua avioliiton suomasta turvallisuudesta. Miehen ei tarvitse sitoutua saadakseen seksuaaliset tarpeensa tyydytettyä. Naisen ei ole lupa kieltäytyä seksistä, koska silloin hän ei ole aidosti vapautunut. Romanttinen rakkaus on vain myytti. Naisen ei kannata sitoutua, koska pettymykset ovat luonnollisia. “Vapautuminen” pelaa miehen pussiin, koska mies haluaa nauttia seksistä ilman sitoutumista. Väärin ymmärretty naisten ja miesten tasa-arvo romuttaa naisen toiveet kestävästä rakkaudesta. He menettävät uskonsa rakkauteen ja samalla miehenkin mahdollisuus sitoutumiseen katoaa. Miehen sitominen pysyvästi seksillä on vaikeaa.

Amerikan kouluissa runsas kolmannes tytöistä valittaa joutuvansa päivittäin nipistelyn, koskettelun ja seksuaalisten huomautusten kohteeksi. Toiselle kolmannekselle tällaista tapahtuu viikottain. Seksistä kieltäytyminen on poikkeavaa ja herättää kielteistä huomiota. Varhainen seksivalistus ei ole tuonut tytöille turvaa ja valinnan vapautta. Pojat saavat väärin toteutetusta valistuksesta aineksia tyttöjen ahdisteluun. Liian varhainen valistus herättää uteliaisuutta vaiheessa, jolloin seksuaaliset asiat eivät vielä ole ajankohtaisia. Kun opetuksessa hoetaan jatkuvasti “tässä ei ole mitään nauramista, tämä on ihan luonnollista”, seuraus onkin se, että häpeää ei tarvitse tuntea mistään, vaan häveliäisyyden rajojen ylittäminen on aivan luonnollista. Luonnollisten estojen tukeminen on tarpeen, koska ne vahvistavat turvallisuutta ja keskinäistä kunnioitusta. Ajatus kaiken kokeneista 12-vuotiaista lapsista on pelottava.

Puhe heikommasta sukupuolesta on feministien mukaan taantumuksellista, patriarkaalista ajattelua. Samalla kun feministit tekevät pilaa häveliäisyydestä ja siveydestä, he ihmettelevät, miksi miehet ovat pahoja. Naisten turvallisuus edellyttää ankaria rangaistuksia ja tiukkaa valvontaa. Mies ei ole sisäistänyt tasa-arvoa. Hän on oppinut juhlapuheissa käyttämään tasa-arvokieltä, mutta todellisuudessa hän ei arvosta naista. Miehet eivät valita, vaan valitukset tulevat naisilta. Miksi miehet ovat noin karkeita? Miksi he eivät sitoudu? Miksi minut hylättiin, vaikka annoin kaikkeni? Konservatiiveistakaan ei ole apua: Pojat ovat poikia. Totta kai poikien pitää saada päästää höyryä ulos. Tosi mies on aina vähän karkea ja ottaa naisen vaikka väkisin. Siitähän nainen pitää.

Vain naisen häveliäisyys voi kesyttää miehen. Jos hän pakottautuu toimimaan häveliäisyytensä vastaisesti, hänestä tulee heikko. Häveliäisyyttä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Kyseessä ei ole vain alastomuuden peittäminen, koska myös alastomina elävät ihmiset kiusaantuvat ja joutuvat hämilleen, kun heidän häveliäisyysnormejaan rikotaan. Kun 100 vuotta sitten naisen nilkan tai peräti polven näkeminen säväytti, ei alastomuus nyt paljoakaan hetkauta. Sivistyneen miehen ei ollut lupa tuijottaa vierasta naista kadulla, saati puhutella häntä. Oikea eroottisuus katoaa sitä mukaa kuin häveliäisyys häviää.

Miesten ja naisten erot on haluttu kiistää. Naisten on vaikea kehua itseään julkisesti. Miehiltä se sujuu mainiosti. Kuitenkaan naisten ja miesten arviot vaikkapa taidoista ja itseluottamuksesta eivät eroa silloin, kun he saavat yksityisesti arvioida itseään. Tytöt hämmentyvät kaikesta paljon helpommin kuin pojat. Tämä on niin luonnollista, että siinä täytyy olla jotakin biologista. Vaikka naiset pukevat päälleen paljastavia vaatteita, he eivät kuitenkaan halua paljastaa kaikkea. Lyhyissä hameissa liikkuvilla naisilla on kova työ pitää hameensa kurissa. Miehille ei karkea puhe tuota tuskaa, naisille sen oppiminen on työlästä.

Seksuaalinen häveliäisyys liitetään aiheettomasti seksuaalisuuden torjuntaan. Väitetään, että naiset eivät ennen ole ymmärtäneet mitään seksuaalisuudesta. Jospa naiset kokevat seksuaalisuuden voimakkaammin kuin miehet? Tämänkin vuoksi häveliäisyyden kehittyminen oli tarpeen. Häveliäisyys ja seksuaalisuus liittyvät luontevasti toisiinsa. Viime vuosisadan lopun uimarannalta otetussa valokuvassa peitetysti puetut tytöt ovat ujosti valloittavia, jopa härnääviä, mutta nudistileirillä otetussa kuvassa kaikki ovat apaattisen oloisia. Eroottisuuteen kuuluu mysteeri, rakkauteen odottaminen ja yhteyden kokeminen. Näiden katoaminen latistaa seksuaalisuuden mielihyväpiikeiksi, joiden tavoittelu vaatii loputtomasti työtä.

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Irralliset seksisuhteet eivät tee onnelliseksi. Viime vuosikymmenien motto on ollut: “Jos se tuntuu hyvältä, tee se, mutta kun me olemme sen tehneet, ei se tuntunutkaan hyvältä.” Onnellisia ovat puolisot, jotka ovat sitoutuneet elämään yhdessä. Vapautumisesta puhuvia ärsyttävät tulokset, joiden mukaan uskovaiset, traditionaalisessa avioliitossa uskollisina elävät ovat kaikkein onnellisimpia.

Säädyllisyyteen perustuva elämä edellyttää naisilta yhtenäistä rintamaa. Vain silloin sitoutuminen on mahdollista. Jos osa naisista lipsuu, muut kärsivät. Kun säädyllisyys vallitsee, mies ei kehtaa vaatia seksuaalista kontaktia, ellei hän samalla sitoudu. Miehen on pantava energiansa yhden naisen valloittamiseen. Nykyinen malli on myös miehen kannalta ahdistava, koska naisen kielto on henkilökohtainen loukkaus. Kielto ei johdu kulttuurin normeista, vaan juuri minut on torjuttu. Miehen täytyy saada tahtonsa väkisin läpi, koska hänen luonnollisia oikeuksiaan on loukattu.

Arviointi

Kirjan arvostelut ovat olleet joko hyvin kiittäviä tai erittäin kriittisiä. Positiivista palautetta on tullut varsinkin nuorilta tytöiltä, jotka tuntevat elävänsä yliseksuaalisessa kulttuurissa, jossa rakkauteen suhtaudutaan yliolkaisesti. Kritiikissä Shalitia moititaan liiallisesta yleistämisestä ja erityisesti siitä, ettei hänen kuvaamansa malli ole koskaan toteutunut. Isät alistivat tyttäriään ja avioliitoissa naiset olivat usein alistetussa asemassa. Kun mennään kulttuureihin, joissa siveysnormit ovat hyvin tiukkoja, kuten arabimaissa, naisten osa ei ole kehuttava. (Arabimaista tosin välittyy ristiriitaisia tietoja). Kenties naiset eivät enää haluakaan sitoutua. He ovat oppineet arvostamaan riippumattomuutta eivätkä kaipaa miestä vaivoikseen.

Yhdysvalloissa muutokset ovat olleet nopeita. Olin lukuvuoden 1966-67 opiskelemassa Yhdysvalloissa. Tuolloin tytöt ja pojat erotettiin tiukasti toisistaan. Tyttöjen asuntoloissa oli alakerrassa tiukka täti vahtimassa. Parin vuosikymmenen kuluttua tulivat yhteiset asuntolat yhteisine vessoineen ja suihkuineen. Näin tehtiin tasa-arvon nimissä, mutta monien mielestä kyse oli yksityisyyden ja häveliäisyyden loukkaamisesta.

Osuuko Shalitin seksuaalivalistukseen kohdistuva kritiikki oikeaan? Eikö tietämättömyys johda raskauksiin, sukupuolitauteihin ja AIDSiin? Nykyajan lapset saavat joka tapauksessa “valistusta” omista lehdistään, televisiosta ja elokuvista. Nämä kuvaavat seksuaalisuuden luonnollisena, jopa arkisena. Pahin ongelma on hylkääminen, joka sekin voidaan pian korvata uudella suhteella. Muut ongelmat jäävät paljolti sivuun. Valistusta siis tarvitaan, mutta tuskin 10-vuotiaille on tarpeen opettaa yhdynnän tekniikoita. Ajoitus on mietittävä huolella. Mitään valistusta ei saisi olla ilman, että samalla puhutaan kunnioituksesta, toisen huomioimisesta ja hienotunteisuudesta. Valistuksen tulisi tapahtua lasten ja nuorten tarpeiden eikä aikuisten periaatteiden mukaan.

Eivätkö sekä naiset että miehet voisi olla lempeitä, huomaavaisia ja kunniallisia? Miksi naisilta pitää odottaa siveyttä ja miehiltä kunniallisuutta? Shalitin tulkinta perustuu miesten ja naisten erilaisuuteen. Kuvitelma, että he ovat samanlaisia johtaa edellä kuvattuihin ongelmiin. Miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia hyvin monessa suhteessa, mutta eivät seksuaalisuuden ja rakkauden alueella.

Mikä on tilanne Suomessa? Ongelmia on Suomessakin aivan riittävästi. Aamulehti julkaisi 11.9.ennakkotietoja Päivi Honkatukian kyselystä 9-luokkalaisille tytöille. Lehden mukaan “lähes puolet tytöistä ilmoitti kokeneensa jonkinlaista seksuaalista väkivaltaa. Jotkut heistä raportoivat varsin intensiivisistä väkivallan muodoista. Raiskauksen yrityksen tai uhkaavan tilanteen oli kokenut viisi prosenttia haastatelluista. Äärimmäisten tilanteiden lisäksi kyselyyn vastanneet tytöt kertoivat lähentelyistä, kosketteluista, väkisin suutelemisesta ja sanallisesta ahdistelusta.”

Omissa onnellisuuteen liittyvissä tutkimuksissani naisten ja miesten välillä ei kuitenkaan ole eroja. Parisuhteessa elävät ovat keskimäärin hiukan onnellisempia kuin yksinäiset. Sekä miesten ja naisten tulevaisuuden toiveissa nousee vahvana esiin toivomus nykyisen parisuhteen kestävyydestä tai pysyvän suhteen solmimisesta. Monet avoliitossa elävät naiset haluavat solmia avioliiton, mutta vaikutelmaksi jää, että miehet eivät ole yhtä halukkaita sitoutumaan.

Vastakkain on kaksi seksuaalisuuden mallia. Toisen mukaan on kysymys yhdestä mielihyvän lähteestä muiden joukossa. Hyvä ruoka, liikunta, mietiskely, seksi. Miksi lykätä tätä lähdettä pitkälle tulevaisuuteen? Vaikkakin yliannostus voi olla haitallista kuten liikunnassakin, säännöllinen harjoitus on kaikille hyväksi. Seksistä kieltäytyjiä voidaan verrata liikunnasta kieltäytyviin. Vertailu liikuntaan on sikälikin paikallaan, että tähän malliin istuu hyvin kuva seksistä urheiluna tai kilpailuna. Mitä parempiin valloituksiin pystyy, sitä enemmän seksistä nauttii.

Toisen tulkinnan mukaan seksuaalisuus on jotakin aivan ainutlaatuista tyydytystä ja mielihyvää antavien asioiden joukossa. Kun seksuaalisuuteen yhdistyy rakkaus, yhdeksi lihaksi tuleminen, silloin ei enää voida puhua mielihyvästä, vaan syvää mielekkyyttä antavasta yhteydestä, jota vahvistaa kaikki se mitä yhdessä on jo koettu ja minkä varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa.

Tätä jälkimmäistä tulkintaa Wendy Shalit haluaa puolustaa. Luultavasti useimmat kallistuvat tämän vaihtoehdon puolelle. Varmaan eri mieltä voi olla siitä, auttaako paluu häveliäisyyteen tai siveyteen pääsemään tähän tavoitteeseen. Paluu johonkin vanhaan on aina vaikeata, jollei mahdotonta. Kirja kuitenkin osoittaa sen, että häveliäisyyden – ja viattomuuden, joka sana sekin sopii tähän yhteyteen – pakonomainen torjunta johtaa murheellisiin seurauksiin. Toki kaikkein parasta on se, jos sekä naisia että miehiä kasvatetaan empaattisuuteen ja keskinäiseen kunnioittamiseen.