Lempäälän Kisa 100 vuotta, 2004
Missä olette nähneet todellista, aitoa liikunnan iloa? Sellaista, joka suorastaan pursuaa ja näkyy kokonaisvaltaisesti eleinä ja ilmeinä. Omien havaintojeni perusteella tarjoan tällaisen luettelon:
- Juuri kävelemään oppinut lapsi – miten riemullisia ovatkaan hänen ensimmäiset askeleensa!
- Vasikat ensimmäistä kertaa talven jälkeen laitumella. Hyppelystä ei tahdo tulla loppua ollenkaan. Jopa vanhat arvokkaat lehmät ottavat muutaman hyppyaskeleen.
- Alle 10-vuotiaat lapset pulkka- tai vesiliukumäessä. Kun viime talvena 12-vuotiaan Riston kanssa laskimme yhdessä rattikelkalla mäkeä, Risto totesi, että ei tämä ole ihan yhtä kivaa kuin ennen. Minusta se oli yhtä kivaa kuin ennen ja olisin halunnut jatkaa.
- Alle 6-vuotiaiden tanssi- ja liikuntaesitykset ovat yleensä vallan riemukkaita myös katsojien kannalta.
- Myös kehitysvammaisten liikuntaesitykset ovat täynnä liikunnan iloa ja aitoa ylpeyttä osaamisesta.
- Leikkiessäni poikien kanssa tuolipalloa olemme joskus nauraneet ihan kippurassa kommelluksille. Olen aina valmis tähän jaloon liikuntalajiin, josta olemme kehitelleet omia hienoja sovelluksia.
- Puulaakipallottelussa on useimmiten ihan rattoisaa ellei joukossa ole paljon tosikkoja. Aina sinne yksi tosikkokin silti mahtuu!
- Mummuilla ja vaareilla on ihan hauskaa esimerkiksi jossakin vesialtaassa.
Liikunnan iloa voi ihan vilahduksittain nähdä myös urheilukentällä, mutta ei sitä juuri näe harjoituksissa, kilpailuista puhumattakaan. Voitoista voidaan iloita, mutta se ei ole sitä liikunnan iloa, josta nyt puhun. Toivottavasti en vie teiltä juhlatunnelmaa, kun puhun tällaisia.
Olen itsekin harrastanut aika paljon kilpaurheilua, viimeksi olin mukana ikämiesten kolmiottelussa. Pakkaan vaan aina jäämään toiseksi tuo Hopun Jaakko on niin mahdoton ottelija. Olen kilpaillut lapsena yleisurheilussa ja myöhemmin lentopallossa ja hiukan tenniksessäkin. Ei minulla mitään kovin kauheita kokemuksia ole, vaikka tappioitakin on tullut. Silti olen alkanut yhä enemmän vieroksua kilpaurheilua. Doping tässä on yhtenä kielteisenä tekijänä.
Kaikki täällä olijat tietävät, että liikunta edistää terveyttä. Jos lapsi ei liiku, jotakin on pahasti vialla. Jos ei hänessä itsessään niin hänen vanhemmissaan. Luonnollinen liikunta riittää pitkälle, jos vanhemmat eivät lastaan jatkuvasti hyysää ja kuljettele autolla joka paikkaan. Ilman muuta on mainio asia, jos lapsella tai nuorella on jokin liikuntalaji, jota he mieluusti harrastavat. Monissa lajeissa lapsi saa sosiaalisia kontakteja ja oppii myös noudattamaan sääntöjä.
Monet vannovat kilpailun nimeen. Lapsilla on kilpailuvietti, joka vaatii tyydyttämistä. Kilpailu on yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima. En jaksa innostua näistä puheista, vaikka myönnän, että länsimaiset lapset ihan halukkaasti osallistuvat kilpailuihin johonkin 12. – 13. ikävuoteen asti. Tunnetaan kulttuureita, joissa juoksukilpailuista ei tule mitään, kun kukaan ei suostu voittamaan. Tämä on meistä ihan kummallista, mutta noissa kulttuureissa arvostetaan yhteistoimintaa ja tajutaan se, että tappio voi lannistaa. Tieteelliset tutkimukset muutenkin osoittavat, että yhteistoiminta on lähes aina parempi suoritusten lähde kuin kilpailu.
Tietenkin lapsen on opittava kestämään vastoinkäymisiä. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Siinä mielessä häviämisen oppiminen on kyllä ihan tarpeellista. Harmillista vain on se, että etenkin yksilölajeissa on vain yksi voittaja, muut ovat häviäjiä. Olympiakisoissa hopea hävitään ja neljäs on kuin maansa myynyt. Pronssi voi sentään olla jotakin, sillä mitali tuli kotiin. Lapsi ei ole ihan näin hölmö, vaan osaa iloita mistä tahansa palkinnosta. Joukkuelajeissa tilanne on sillä tavoin parempi, että voittoja tulee keskimäärin 50%, mutta surkea on niiden joukkueiden osa, jotka saavat aina turpiinsa. Olen itsekin joskus pelannut sellaisen kauden, jossa kaikki meni pieleen. Se oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Joukkuelajeissa kilpaillaan myös huomiosta ja peliajasta, mikä rasittaa yhteishenkeä. Kaikki pelaa -idea on hieno asia, mutta pulmansa siinäkin.
Kentän laidalta seuraten joukkuelajien harjoitukset eivät ole kovin iloista meininkiä, vaan usein totista puuhaa. Eikä harjoituksissa pidä ollakaan hauskaa, voisi joku tähän sanoa.
Kun ihmettelemme, miksi monet lapset katoavat kilpaurheilun parista tuossa 13-15 vuoden iässä, syynä on varmaankin se, että palkitsevia asioita on liian vähän. Häviäjiä on paljon enemmän kuin voittajia. Haavoittuvuus omaan itseen nähden lisääntyy eikä kovaa kritiikkiä ole helppo ottaa vastaan.
Miten todellista iloa voisi palauttaa liikuntaan? Minulla on muutamia ohjeita, joita toivon teidän pohtivan.
- Suositaan pelejä ja leikkejä, joissa kukaan ei häviä tai ainakin häviäminen on sattumanvaraista.
- Joukkueiden koostumusta vaihdellaan pelien aikana vaikka niin, että koko ajan joukkueiden välillä on vaihtoa.
- Ns. kuvioita ei pidä treenata liian varhain eikä ainakaan liian paljon.
- Palkitaan omien tulosten parantamisesta ja aktiivisesta osallistumisesta.
- Vanhemmat pitävät suunsa kiinni kentän laidalla. Kannustaminen sentään on sallittua.
- Missään tapauksessa lasta ei moitita häviöstä hänen tullessaan kotiin.
- Summasesta ei kukaan lasten valmentaja saa ottaa oppia.
- Kilpailuja voi olla, mutta häviötä ei tarvitse vihata. Pikemminkin häviöihin pitää suhtautua luonnollisena asiana.
- Ns. höntsyliikunnalle pitäisi löytyä nykyistä enemmän tilaa.
- Kilpailuissa voittaminen ei ole lapsen elämässä pääasia – eikä toivottavasti aikuisenkaan elämässä.
Haluan lopuksi sanoa, että arvostan suuresti niiden työtä, jotka ovat lasten ja nuorten liikunnassa mukana. Kritiikkini kohdistuu niihin yhteisiin asenteisiin, joiden annamme kuin huomaamatta estää liikunnan ilon kokemista. Ilon keskeisiä aineksia ovat luovuus, yllättävyys, monipuolisuus ja huumori. Näille pitää liikunnassa löytää tilaa. Kaavamaisuutta ja totisuutta pitää karttaa.