Yhdysvalloissa ei arkailla tehdä uusia versioita suositustakaan elokuvista ja TV-sarjoista. Eipä silti, onhan Suomessakin uskallusta riittänyt kahteen Tuntemattomaan sotilaaseen. Televisiosta tuli jouluna kolmiosainen, vuonna 2005 tehty sarja, jonka uskollisuutta Laura Ingalls-Wilderin kirjalle en osaa arvioida. IMBD-sivuilla mainitaan, että aika hyvin kirjaa seurattiin, mutta pienin tytär Carrie on jätetty pois. Tapahtumien oikeasta aikajärjestyksestä ei välitetty käsikirjoitusta tehtäessä. Uskollisuus kirjalle ei tietenkään ole keskeistä, vaan se, että toimiiko uusi sarja verrattuna entiseen, lähes ikoniksi muodostuneeseen sarjaan. Uuden sarjan näyttelijät selviytyivät rooleistaan ihan hyvin. Cameron Bancroft -niminen näyttelijä oli ehkä parempikin kuin tunteita pursuava, itsetietoinen Michael Landon. Jos taas pitää Landonin rehevyydestä, Bancroft oli hiukan vaisun oloinen. Lauran ja Maryn erilaisuutta korostettiin. Laura oli naurava, alinomaa seikkailuja etsivä tyttö, kun taas Mary oli hiljainen, jopa hiukan pelokas sisarensa rinnalla. Olikohan oikea Laura näin rasavilli ja suorastaan isänsä käskyjä uhmaava kuin mitä sarjassa kuvattiin? Gregory Sporleder oli mainio Mr. Edwards. Hän piristi heti sarjaa tullessaan mukaan. Myös äitiä esittävä Erin Cottrell suoriutui hyvin, joskaan hän ei ollut yhtä käytännöllinen kuin Karen Grassle vanhassa sarjassa. Cottrell antoi äiti-Carolinesta paljon pohdiskelevamman kuvan kuin mitä Lauran äiti todellisuudessa oli. Sen verran olen saanut selville kirjan luonnehdintoja, että Laura kuvasi isänsä seikkailija-haaveilijana ja äitinsä hyvin käytännöllisenä. Näyttelijätyössä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, jos unohtaa kirjojen tai vanhan sarjan esikuvat.
Jos nyt jotakin vikaa etsii, niin mukaan oli ujutettu nykyaikaiselta kalskahtavia pohdintoja naiseudesta ja intiaanien kohtalosta. Näyttelijät vaikuttivat muutenkin aika nykyaikaisilta. Mukana oli myös Jack-koiran silmiin liittyvää magiaa, mitä tuskin kirjassa oli. Pitäisi lukea kirja, jotta voisi olla varma, olivatko Ingallsien asenteet noin myönteisiä intiaaneja kohtaan. Myönteisyys välitettiin tosin enemmän kuvien kuin puheiden avulla. Silti Laura asettui jopa vastustamaan naapurin rouvan intiaanivihamielisiä puheita. Tämä rouva Scottista olikin tehty aivan kammottava karikatyyri. Hän suorastaan hyppi silmille aina tullessaan juoneen mukaan.
Tietenkin Ingallsien elämään mahtui monenlaisia vaaroja, kuten heikkoja jäitä, susia, tulipaloja, intiaaneja ja typeriä virkamiehiä. Näitä oli kuvattu nopeasti liikkuvalla kameralla ja hyvin lähelle kasvoja tullen. Tämä tuntui aika ajoin jo häiritsevältä. Onneksi mukana oli myös paljon suvantokohtia, joissa Ingallsit saivat aivan rauhassa toimitella askareitaan. Joulun viettoa oli kuvattu hyvin lämpimästi, jossa naapuri Edwardsilla oli keskeinen osuus. Intiaanit oli kuvattu komeasti ja kunnioittavasti kuten nykyaikana on tapana. Heidän surkea kohtalonsa tuli korostetusti esiin.
Varmaankin sarjaa tehtäessä oli pyritty realismiin. Silti ihmiset olivat terveen ja hyväkuntoisen näköisiä pitkistä vaelluksistaan huolimatta. Ilmeisesti siis ruokaa riitti. Kun olen monta vuotta kunnostanut 200 vuotta vanhaa maalaistaloa, minua kiinnosti heidän rakentamisensa. Kovin harvaksi he hirsikertansa latoivat ja puu vaikutti lehtipuulta. Ainakin suomalaiset lovesivat hirtensä toisin kuin Ingalls. Hirsien suurten rakojen väliin läiskittiin savea. Silti ovien läpi paistoi valo. Olikohan tuo järkevää talvea ajatellen? Epärealistisin oli Ingallsin hurjasti kuvattu taistelu susia vastaan. Välillä näytti, että isäparka tulee syödyksi. Minkäänlaista naarmua miehessä tai edes vaatteissa ei kauhean myllerryksen jälkeen näkynyt. Läheinen Independence-kaupunki oli sen sijaan kuvattu aikamoisena paheiden pesänä. Vanha terveen maaseudun ja kaupungin rappeutuneisuuden vastakohtaisuus tuli kaupunkireissuissa esiin. Elokuvan cowboyt olivat todella aidon näköisiä vanhoja partoja. Mitään siloposkia nämä kaverit tuskin olivatkaan. Tyttöparat näköjään puettiin kesälläkin paksuihin vaatteisiin. Tuskinpa tässä oli poikettu todellisuudesta.
En tiedä onko vertailu vanhaan sarjaan tarpeen, mutta jos kaipaa suuria tunteita, niin vanhassa niitä oli enemmän. Michael Landon piti siitä huolen sarjan primus motorina. Vaikka edellä hiukan kritisoin Landonia, niin kyllä hän ilman muuta oli karismaattinen näyttelijä. Moniin asioihin oli tässä uudessa versiossa voitu panna paljon enemmän rahaa kuin oli mahdollista 1970-luvulla. Se näkyi komeissa kuvissa, joissa riitti avaruutta ja kaunista luontoa. Ehkä sittenkin ihan nostalgiasyistä asetan tuon vanhan sarjan tämän uuden edelle, vaikka paljon hyvää oli tässäkin.