Kun nyt Suomen PISA-tulokset ovat heikentyneet, ratkaisuksi on tarjottu tietotekniikan käytön lisäämistä. Opetusministeri on esittänyt, että oppilaiden on saatava käyttää tunnilla matkapuhelimia ja eri kokoisia tietokoneita. Oppimisen ja opettamisen ratkaisee siis väline, eivätkä oppivat ja opettavat ihmiset. Ratkaisu muistuttaa behavioristi B.F. Skinnerin ajatuksia 1940- ja 1950-luvuilla. Hänestä luokassa tapahtuva traditionaalinen oppiminen oli tehotonta. Varsinkin luentotyyppistä opetusta hän inhosi. Skinner halusi kehittää laitteita, joiden avulla jokainen oppilas voisi edetä omien lahjojensa ja taitojensa mukaisesti. Hän valmisti opetuskoneita, jotka olivat ajan edellytysten mukaan hyvin yksinkertaisia. Ideana oli, että oppilas saisi mahdollisimman paljon myönteistä palautetta, sillä rangaistuksia tuli käyttää mahdollisimman vähän. Skinner olisi aivan varmasti innoissaan näistä uusista mahdollisuuksista.
Skinnerin opetuskoneilla ei voinut tehdä mitään muuta kuin sitä, mihin laite oli tarkoitettu. Nykyisillä koneilla sen sijaan voidaan tehdä mitä vain ja useimmiten paljon kiinnostavampia asioita kuin ne, joita pitäisi opetella. Ennen kuin villiinnymme laitteista, meidän on hyvä muistaa, mitä Henry Thoreau kirjoitti jo vuonna 1854: “Ihmisistä on tullut välineiden välineitä”. Nykyajan lapset ovat kouluun tullessaan käyttäneet kaikenlaisia laitteita. He ovat jo silloin vaativia asiakkaita. Laitteiden sovellukset ja tietokonepelit ovat vuosi vuodelta yhä kiehtovampia. Koulun tarjonnan on kilpailtava niiden kanssa. Kuka laatii matematiikan opetuksen tueksi sellaisia ohjelmia, että ne todella kiehtovat lapsia ja nuoria? Ehkä sellaisia voidaan kehittää, mutta se vaatii paljon resursseja. Niitä tulisi kehittää kaikille tasoille ja huomioida lasten erilaiset edellytykset.
Monissa oppiaineissa mahdollisuudet ovat parempia kuin matematiikassa. Tietokoneet ovat jo laajasti käytössä opetuksen tukena ja käyttöä voidaan entisestään tehostaa. Lukutaito sen sijaan kehittyy vain lukemalla, vaikka laitteilla varmasti voidaan helpottaa lukemisen alkuvaiheita. Silti olisi outoa, jos lukutaito säilyisi hyvänä, kun muistetaan, miten paljon nykyisin käytetään kuvallista ilmaisua. Vanhan ajan koulukirjoissa oli vain muutamia kuvia ja nekin olivat pieniä ja huonolaatuisia. Liikkuvat kuvat kiehtovat jo aivan pientä lasta. Lapsi voi katsella televisiota heti, kun pystyy istumaan lattialla. Ehkä maailmasta tulee vähitellen niin kuvallinen, että lukutaidon merkitys vähenee. Yhä taidokkaampi kuvallinen esitys ja siihen liittyvä puhe korvaavat lukemisen. Tätä kehitystä tosin jarruttavat lyhyiden tekstien kirjoittaminen ja lukeminen. Tosin myös niissä pyritään yhä tiiviimpään ilmaisuun, mikä ei ole omiaan kehittämään kielellistä ilmaisua, kuvallista kylläkin.
Oppimisen kannalta olennaisia asioita ovat sitkeys ja kärsivällisyys – jota tarvitaan muuallakin kuin peleissä -, luetun ymmärtäminen ja oman sisällön tuottaminen. Jos ja kun pelien avulla saadaan kiinnostus viriämään, entä siirtyminen pelittömään maailmaan? Siirtyykö kynnys sinne, vai onko elämä tulevaisuudessa joka suhteessa pelien kaltaista?
Kiehtovissa peleissä on jo nyt omat vaaransa. Peliriippuvuus lisääntyy jatkuvasti. Onko eettisesti oikein, että koulut käyttävät tätä pelaamisherkkyyttä hyväkseen? Pyhittääkö hyvä tarkoitus keinot? Tulevaisuudenkuva on aika erikoinen: lapset ja nuoret pelaavat kotona, kavereitten luona, koulumatkoilla ja koulussa.
Suuri haaste tulee olemaan sellaisten oppimisohjelmien kehittäminen, joissa vaaditaan aitoa yhteistyötä. Uudet laitteet ovat Skinnerin unelman mukaisia, sillä niissä jokainen käyttää omaa laitettaan eikä hänen tarvitse välittää muista. Liikkuipa busseissa, junissa tai kadulla, suuri osa ihmisistä käyttää laitteita yksin. Ei ole harvinaista, että yhdessä liikkuva joukko ihmisiä käyttää saman pöydän ympärillä kukin omaa laitettaan. Viestejä lähetellään sekä lähelle että kauas, mutta tämä ei vielä ole sellaista yhteistoimintaa, jota koulussa ja varsinkin elämässä tarvitaan. Vuorovaikutustaidot eivät tällä tavoin kehity. Oksitosiinia eli “rakkaushormonia” erittyy vain, kun ollaan lähekkäin.
Kuvitellaanpa, mitä tämä merkitsee oppimisen kannalta – voiko enää opetuksesta puhuakaan – kun jokaisella oppilaalla on tunneilla kaksi tai kolme laitetta? Onko jokaisella yhteys ohjelmaan, joka tarjoaa tehtäviä ratkaistavaksi? Tekeekö jokainen itsenäisesti tehtäviä vai tuleeko ohjelman olla monien tietokonepelien tavoin yhteistoiminnallista? Jos kyse on vain tietojen etsimisestä tai yksin pelaamisesta, mihin traditionaalisia luokkia tarvitaan? Miksi oppilaat tulevat tunnille istumaan vierekkäin? Skinnerin suosituksen mukaisesti omaehtoinen oppiminen sopii mainiosti ainakin puolelle koululuokasta. Kaikille se ei kuitenkaan sovellu. Onko tulevaisuuden opettaja vain laitteiden käytön opastaja? Erityinen ohjelmien haaste liittyy niiden vaativuuteen. Miten niistä tehdään sellaisia, että ne sopivat mahdollisimman monille?
Länsimaisen kulttuurin yhä vahvistuva yksilökeskeisyys vaikeuttaa kaikenlaista yhteistyötä olipa kyse laitteisiin perustuvasta tai muunlaisesta opetuksesta. Luokattomat lukiot ovat omiaan vahvistamaan yksilökeskeistä, omaehtoista opiskelua. Vaikka yhteisöllisyyden tärkeydestä puhutaan, sellaista ei enää todellisuudessa haluta, sillä mihin vahvat, omaehtoiset, itseään hallitsevat ihmiset tarvitsevat yhteisöllisyyttä? Yksilöt eivät sopeudu aitoon yhteisöllisyyteen.
Keskustelussa on korostunut laitteiden merkitys oppimishalun eli motivaation edistäjänä. On ajateltu, että laitteet saavat oppilaat, varsinkin pojat, innolla mukaan. Opetuksen sisällöstä ja menetelmistä ei sen jälkeen kannata huolehtia, kunhan vain laitteet ovat käytössä ja niihin uppoudutaan. Henry Thoreaun näkemys on silloin toteutunut.
Kritiikkini ei tarkoita, etteikö ohjelmia voida laatia monia oppiaineita varten. Niitä tullaan laatimaan ja ne kiinnostavat oppilaita. Motivaatio tuskin siirtyy muuhun oppimiseen, joka niiden jälkeen tuntuu entistä tylsemmältä. Pelit tuottavat ulkoisesti ohjautuvaa motivaatiota, mikä on omiaan syömään sisäiseen motivaatioon perustuvaa aitoa oppimishalua. Mihin on kadonnut halu oppia uutta ja hankkia itsenäisesti tietoa? Periaatteessa tietoa niin paljon tarjolla, että traditionaalisia kouluja ei enää tarvita.