Rocky Mountain (1950). Ohjaus William Keighley, käsikirjoitus Winston Miller ja Alan Le May, kuvaus Ted McCord, musiikki Max Steiner. 83 min. Warner Bros.
Errol Flynn teki kaikkiaan kahdeksan länteen liittyvää elokuvaa, joista Rocky Mountain jäi viimeiseksi. Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen ja perustuu osaksi tositapahtumiin. Noin kuukautta ennen sisällissodan päättymistä Lafe Barstowin (Flynn) johtama kahdeksan miehen joukko saapuu Nevadaan tavatakseen joukon lainsuojattomia. Tavoitteena on yhteisvoimin valloittaa Nevada etelävaltioille. Leiripaikakseen he valitsevat korkean, jyrkkäreunaisen kallion, josta elokuvan nimikin tulee. He tapaavat lainsuojattomien edustajan, joka lähtee viemään viestiä joukolleen. Odottaessaan liittolaisia Barstow ratsastaa miehineen intiaanien hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden postivaunujen avuksi. Vain ajaja ja nuori nainen, Johanna Carter (Patrice Wymore, tuleva rouva Flynn), pelastuu. Hänen on määrä tavata sulhasensa pohjoisvaltioiden armeijan luutnantti Rickey (Scott Forbes). Morsiantaan etsimässä ollut Rickey otetaan seuraavana aamuna vangiksi yhdessä kahden sotilaan ja kolmen intiaanin kanssa. Yöllä intiaanit yrittävät paeta, mutta vain yksi heistä onnistuu. Myös Rickey onnistuu pakenemaan, mutta syntyneessä kahakassa toinen hänen miehistään kuolee. Seuraavana päivän viestinviejän hevonen saapuu ilman ratsastajaa. Tilanne muodostuu siten näiden kahdeksan miehen kannalta hyvin synkäksi. Intiaanit hyökkäävät milloin tahansa ja myös luutnantti Rickey todennäköisesti puuttuu pian tapahtumiin. Etelän gentlemannina Barstow päättää kuitenkin pelastaa Johanna Carterin ja houkuttelee joukkoineen intiaanit peräänsä. Carter, postivaunujen ajaja ja toinen sotilaista jäävät kalliolle hänen suojakseen.
Rocky Mountain on sikäli todella harvinainen elokuva, että se filmattiin kokonaisuudessaan Uudessa Meksikossa. Mikäli voi nähdä alkuperäisen veroisen kopion, voi ihastella huikeita näkymiä aavikolle ja vuoristoon. Ratsastuskohtaukset on kuvattu vauhdikkaasti. Elokuvassa on mukana ensimmäistä kertaa rodeomestari Slim Pickens sekä lisäksi Guinn “Big Boy” Williams, Dick Jones, Peter Coe, Sheb Wooley ja peräti Yakima Canutt. Kuten yllä olevista tiedoista näkyy, ohjausta ehkä lukuun ottamatta asialla ovat olleet Warner Brosin parhaat voimat. Kukaan tuskin muistaa yhtäkään Keighleyn ohjaamaa elokuvaa. Muut hänen kaksi westerniään ovat vuosilta 1937 ja 1938. Todellinen helmi on kuitenkin Robin Hoodin seikkailut, jonka päätökseen saattaminen annettiin kuitenkin Michael Curtizin hoiviin, koska Keighleyn tulokset eivät tyydyttäneet yhtiön johtoa.
Noiden kahdeksan miehen joukko on hyvin kirjava, kuten asiaan kuuluu. Jokainen saa ainakin pienen tilaisuuden oman persoonansa esille tuomiseen. Nämä jaksot ovat kuitenkin melko tylsiä eivätkä vie juonta sanottavasti eteenpäin. Riittävää samaistumista ei näillä lyhyillä väläyksillä pääse syntymään. Errol Flynn on kaikkea muuta kuin Custer tai Robin Hood. Hän on tuhruisen ja väsyneen oloinen, mikä toki sopiikin elokuvan juoneen. En oikein osaa sanoa, onko kyseessä Flynnin omaan rajuun elämään liittyvä periksi antaminen vaiko todella elokuvan tavoitteiden mukainen ymmärrettävä fatalismi. Varmaankin Flynniä on näyttelijänä aliarvioitu. Ei Robin Hood tai Custer synny tuosta vain pelkällä karismalla, vaikka kaikki näyttääkin niin helpolta. Alunperin Ronald Reaganin piti esittää pääosaa, mutta koska Flynnillä ei tuolloin ollut muuta tehtävää, hän sai osan.
Intiaanit ovat oikeita Navajo-heimon jäseniä, mutta he ovat tässäkin elokuvassa hyvin persoonattomia vihollisia. Elokuva pitää itsestään selvänä sitä, että intiaanit hyökkäävät valkoisten kimppuun. Intiaanit ovat kuin heinäsirkkalauma tuhoten kaiken, mitä heidän eteensä tulee.
Elokuva ei ole saanut liiemmin kehuja. Poikkeus on Tony Thomas teoksessa The west that never was. Hän arvioi Rocky Mountainia hyvin myönteisesti. Oma arvioni on aika kriittinen. Ylöspano on moitteeton, mutta juonessa on aivan liian monta tuttua kuviota. Tasapainoilu pohjoisen ja etelän välillä sekin ärsyttää. Kumpaakaan ei voida loukata, jotta katsojia piisaisi. Kun vuosi vuodelta samaistuu yhä enemmän intiaaneihin, on vaikea eläytyä tulkintaan, jonka mukaan intiaanit ovat valkoisen miehen yhteisiä vihollisia tulivat he sitten etelästä tai pohjoisesta.