Thematic Apperception Test

Julkaistu 1999

Projektiivisten testien idea on tutkimisen arvioinen. Voisiko ihmisen persoonallisuus paljastua siinä, miten hän ilmaisee itseään tai hahmottaa näkemäänsä? Ajatus tuntuu hyvinkin uskottavalta. Mieleeni tule Gahan Wilsonin piirros, jossa taiteilija pirtää puita ja sanoo kuin ohimennen vieressään seisovalle lapselle: “Maalaan, mitä näen.” Maalaus oli täynnä mitä kauheimpia otuksia, joista ei mallissa ollut tietoakaan.

Me näemme maailmaa eri tavoin. Viime vuosina on kiinnitetty huomiota siihen, miten ihmisten tarinat erovat toisistaan. Samantapaisten kokemusten perusteella jonkun kertomus muodostuu rakentavaksi ja toiveikkaaksi kun taas toisen tarinasta muodostuu synkkä, varjoja täynnä oleva kuva. Sama taideteos herättää meissä hyvin monenlaisia tuntoja. Olin jokin aika sitten taksissa, jonka radiosta minun mielestäni kuului mitä kauheinta hälyääntä. Kysyin kuljettajalta, voisiko hän vaihtaa klassisen musiikin puolelle. Muristen hän teki niin kuin pyysin, mutta vähän aikaa kuunneltuaan hän sanoi:”En mää tommosta kauheeta musiikkia kestä” ja pani radion kiinni. Kertovatko nämä valinnat jotakin minusta ja tuosta taksin kuljettajasta? Onko kyse vain satunnaisista mieltymyksistä, vai jostakin syvällisemmästä?

Tulkinta, jonka mukaan kuvauksemme kertovat meistä jotakin, on hyvin uskottavan tuntuinen. Jos ihminen jossakin epämääräisessä kuvassa näkee kaikenlaista uhkaavaa, on mahdollista, että hän kokee maailmansa muutoinkin uhkaavana. Jos hän näkee jotakin sellaista, mitä juuri kukaan muu ei näe, hän on saattaa hyvinkin olla poikkeava ihminen. Onko hän poikkeava hyvässä tai huonossa mielessä on sitten jo toinen juttu.

Mihin saakka tämä projektion idea on syytä ulottaa? Millaiset asiat kertovat jotakin ihmisen persoonallisuudesta? Edellä on puhuttu lähinnä siitä, että tulkintojen sisältö on tärkeä asia. Onko myös muoto jotenkin tärkeä? Näinhän oletetaan esimerkiksi grafologiassa. Grafologia perustuu siihen, että ihmisen kirjoituksen muoto paljastaa jotakin hänen persoonallisuudestaan. Tämä ei tunnu mielestäni aivan yhtä uskottavalta, mutta kylläkin mahdolliselta. Onhan meillä kaikilla käsiala, jossa toistuvat samat piirteet vuodesta toiseen. Käsialan pysyvyys on suurta. Eikö sekin voisi kertoa jotakin ihmisen persoonallisuudesta?

Persoonallisuuden tutkimus

Kertaan aluksi persoonallisuuden tutkimuksen periaatteita. Arkikieli on täynnä persoonallisuutta kuvaavia sanoja: tasapainoinen, sosiaalinen, miellyttävä, ilkeä, utelias, vastuuntuntoinen, arka, jne. Kun me käytämme näitä sanoja, uskomme niiden merkitsevän jotakin. Jos kuvaan jotakin ihmistä ujoksi uskon hänen olevan sellainen. Psykologia nojautui luonnontieteen traditioon ja alkoi mitata tällaisia ominaisuuksia. Vuosisadan alkupuoliskolla syntyi idea, jonka mukaan persoonallisuuden piirteitä voitaisiin mitata. Tätä ennen oli mitattu älykkyyttä. Useimmiten tämä tapahtuu siten, että ihmiselle itselleen tai jollekin arvioitsijalle tehdään lukuisia kysymyksiä, joiden tulokset sitten lasketaan yhteen. Esimerkiksi ahdistuneisuudesta tehdään vaikkapa 30 kysymystä. Silloin oletetaan, että ahdistunut ihminen antaa ahdistuneita vastauksia. Jotta tällainen mittaus olisi luotettava, sen täytyy koostua riittävän homogeenisesta aineksesta, sen on annettava sama tai ainakin suunnilleen sama tulos uudessa mittauksessa ja tuon tuloksen täytyy vastata muita henkilöstä tehtyjä havaintoja. Mittareiden on oltava homogeenisia, toistettavia ja luotettavia. Tässä yhteydessä käytettään tavallisesti sanoja reliabiliteetti ja validiteetti.

Piirteiden mitattavuus on haluttu kiistää. Kritiikkiä on tullut lähinnä behavioristien ja sosiaalipsykologien suunnasta. Edellisten mielestä piirteistä puhuminen on kehäpäättelyä. Kun jonkun nähdää käyttäytyvän aggressiivisesti, hänellä sanotaan olevan tällainen piirre. Sosiaalipsykologien mielestä ihminen käyttäytyy joustavasti tilanteiden mukaan. Piirteiden selitysarvo on vähäinen. Tulee tutkia tilanteita ja ympäristöjä, niin tietää, miten ihminen toimii. Persoonallisuuden piirteistä ei voi ennustaa juuri mitään.

Kumpikin kritiikki osuu osaksi oikeaan. Piirre on aina eräänlainen keskiarvo siitä, mitä ihminen on tai oikeastaan millaiseksi hänet kuvataan. Ujokin ihminen voi olla jossakin ympäristössä seurallinen.

Persoonallisuuden mittaamisella on toistettavuutta siinä mielessä, että ne kuvat, joita annamme itsestämme tai toinen toisistamme ovat melko pysyviä. Vastaavuus kahdessa peräkkäisessä mittauksessa on korkea. Mitä perusteellisempi ja laajempi mittaus, sitä korkeampia toistettavuuskertoimet ovat.

Entä luotettavuus eli validitetti? Kysymys on käytännössä siitä, voidaanko piirteillä ennustaa jotakin. Kiinnostavin lienee mahdollisuus ennakoida ihmisten pärjäämistä työelämässä. Tämä on jossakin määrin mahdollista. Hyvät ominaisuudet (tasapainoisuus, miellyttävyys, sosiaalisuus, vastuullisuus, aktiivisuus) ovat yhteydessä työn tuloksiin ja uralla etenemiseen. Yhteydet ovat vaihtelevia eivätkä keskimäärin kovin korkeita. Yhteyksiä löytyy myös muilta alueilta. Erilaisia elämässä todettuja vaikeuksia, kuten avioeroja tai rikollisuutta, ennustavat noiden piirteiden vastakohdat.

Projektiiviset menetelmät liittyvät osaltaan tähän traditioon. Voiko niihin perustuva “mittaaminen” tuottaa jotakin samantapaista tai kenties parempaa kuin ns. psykometrinen mittaaminen?

Akateeminen psykologia, erityisesti psykometrinen lähestymistapa on suhtautunut projektiivisiin menetelmiin kriittisesti. Kävin tätä kirjoitusta varten läpi 20 käsikirjaa ja oppikirjaa. Arvioissa tulee esiin runsaasti kritiikkiä. Seuraavassa esittelen projektiivisiin testeihin liittyvää tutkimusta.

Tutkimuksia ja katsauksia

Grafologia

Menetelmä on varsin suosittu Keski-Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa. Suomeksikin on ilmestynyt useita oppaita. Useimmat ovat perehtyneet tähän menetelmään ainakin viihdelehtien välityksellä. Olen itsekin nähnyt yhden hyvin osuvan tulkinnan. Kuitenkin tiukka tieteellinen tutkimus antaa perin niukkoja tuloksia. V. 1955 Hollannissa perustettiin työryhmä, jonka tehtäväksi annettiin tutkia käsialatutkimuksen luotettavuutta. Ryhmän jäsenistä puolet oli grafologeja (Jansen, 1973).

Ensimmäinen osatutkimus lähti liikkeelle piirteestä energinen (tarmokas), jota käytetään paljon grafologisissa analyyseissa. Laajan psykologisen testistön avulla valittiin 40 energistä ja 40 ei-energistä henkilöä, jotka saivat antaa käsialanäytteen. Tämän näytteen pohjalta 10 grafologia, 10 psykologia ja 10 lyhyen grafologisen kurssin käynyttä psykologia arvioi henkilöitten energisyyttä. Arviot olivat hiukan sattumaa parempia, mutta ryhmien välillä ei ollut eroja. Toinen ja kolmas tutkimus olivat edellisen kaltaisia, mutta niissä otettiin tarkasti grafologien kritiikki huomioon. Tulos oli kuitenkin samansuuntainen. Grafologit eivät selviytyneet muita ryhmiä paremmin. Neljännessä tutkimuksessa kriteereinä eli vertailuperusteina olivat työntekijöistä tehdyt persoonallisuusarviot. Tällä kertaa käsialasta tuli arvioida useita persoonallisuuden piirteitä. Käsiala-analyysien yhtäpitävyys persoonallisuuden arviointeihin oli heikko. Grafologien tulokset eivät eronneet psykologien tai teologien arvioista.

Tutkimuksia voi arvostella siitä, että kriteerit (testitulokset tai arviot persoonallisuudesta) eivät nekään ole luotettavia. Ehkäpä käsiala paljastaa jotakin sellaista, mitä muulla keinoin ei saa selville. Tällainen tulkinta on houkutteleva. Valitettavasti vain grafologien arviot olivat kahdessakin mielessä ristiriitaisia. Sama grafologi ei arvioinut samaa näytettä samalla tavoin saadessaan saman käsialan uudelleen eteensä ja eri grafologien tulokset poikkesivat suuresti toisistaan. Tämä tulos on hyvin kielteinen grafologian kannalta. Tutkimuksen johtopäätos oli, että käsialasta voidaan päätellä jotakin, joka hyvin karkeasti on oikean suuntaista, mutta grafologinen koulutus ei näytä parantavan tarkkuutta.

Ben-Shakhar ym. (1986) ja Neter ja Ben-Shakhar (1989) ovat tehneet yksityiskohtaisia tutkimuksia grafologian validiteetista. Jälkimmäinen tutkimus oli ns. meta-analyysi 17 eri tutkimuksesta. Sen mukaan grafologit eivät pysty laatimaan valintoja hyödyntäviä ennusteita käsialasta yhtään paremmin kuin maallikot. Kun joissakin tutkimuksissa on todettu matalaa validiteettia, se näyttää perustuvan tekstien sisältöihin. Näiden kahden tutkijan mukaan ei ole olemassa sellaista teoriaa, jonka avulla käsialasta voitaisiin johtaa persoonallisuuden piirteitä.

Rorschach

Parker, Hanson ja Hunsley (1988) tekivät meta-analyysin WAIS:in MMPI:n ja Rorschachin reliabiliteetista ja validiteetista. Rorschachia koskevat tulokset olivat peräisin vain yhdestä lehdestä (Journal of Personality Assessment), joka aikaisemmin oli nimeltään Rorschach Research Exchange. Arvioinnin kohteena olivat Exnerin järjestelmän skaalat color, weighted sum of color responses, achromatic color, lambda, affective ratio, egocentrity index, experience actual, percentage good pure form ja percentage good form. Nämä ovat sekä muotoon että sisältöön perustuvia. Kelvollisia Rorschach-tutkimuksia oli perin vähän (2-5 kpl/kategoria), mutta tulokset olivat kohtuullisia. Noiden tutkimusten prusteella vastaaminen ei ole mielivaltaista, vaan sisäisesti johdonmukaista ja säilyy samantapaisena myös uusintamittauksissa. Viidessä tutkimuksessa oli arvoitu rinnakkaisvaliditeettia. Korrelaatio oli keskimäärin .41, joka on tyydyttävä. Tutkimus ei kerro, mihin skaaloihin yhteydet perustuvat. Tietyt skaalat siis erottavat ihmisiä toisistaan samalla tavoin kuin jokin muu testi. Useimmiten tämänkaltaisissa tutkimuksissa on kysymys poikkeavuuksien erottamisesta.

Weiner (1997) arvioi Rorschachia, lähinnä Exnerin systeemiä myönteisesti, ja katsoo sen toimivan erityisesti kliinisessä diagnostiikassa. Katsaus on kuitenkin hyvin yleinen, eikä perustu esimerkiksi meta-analyysiin.

Positiivisista tutkimustuloksista mainittakoon Exnerin ja Andronikof-Sangladen (1992) tutkimus, jossa seurattiin kahta 35 potilaan terapiaryhmää. Toinen oli lyhyttä terapiaa (keskimäärin 14,2 kertaa/potilas) ja toinen “keskipitkää” (47 kertaa/potilas). Mittauksia tehtiin kolme kertaa, ennen, jälkeen ja 10 kk:n kuluttua. Mittareina olivat Rorschach ja Katz Adjustment Scale-Form S. Kummassakin tapahtui positiivisia muutoksia. R-muuttujia oli kaikkiaan 27 ja useimmissa niistä tapahtui myönteisiä muutoksia. Käytännössä se merkitsi sitä, että todettujen poikkeavuuksien määrät vähenivät.

Toinen kiinnostava tutkimus on Pressley-Abrahamin ym. (1994) tutkimus, jossa kahden vuoden ajan seurattiin nuoriso-osastolla olleiden (N=50) kehitystä. Diagnooseista suurimmat luokat olivat affektiiviset häiriöt ja psykoosit. Enemmistössä muuttujista tapahtui myönteinen muutos.

PsycLit -tiedosto tuotti 86 nimikettä yhdistelmästä Rorschach ja validiteetti vuosilta 1993-8. Tulos oli sillä tavalla hankala, että lähes kaikki puoltavat artikkelit löytyivät yhdestä ainoasta lehdestä (Journal of Personality Assessment). Tuosta lehdestä löytyy paljon artikkeleita, joiden mukaan R on erotellut erilaisia poikkeavia ryhmiä toistaan. Myös R:n ennusteskaala ennustaa tuossa lehdessä tehdyn meta-analyysin mukaan terapian tuloksia (Meyer ja Handler, 1997).

Muista lehdistä saatuja tuloksia voidaan tiivistää näin:

R ei korreloi muihin mittareihin
Depressioindeksi ei toimi
R/MMPI -yhteydet ovat niukkoja (MMPI on paljon käytetty psyykkisiä ongelmia kuvaava kyselylomake)
R:n keskeiset skaalat eivät ennusta mitä niiden pitäisi ennustaa (movement, color, space, achromatic, shading)

Johtopäätösten tekeminen on näin erittäin vaikeata. Journal of Personality Assessment -lehden artikkelit vaikuttavat korrekteilta, mutta miksi positiivisia tuloksia ei tarjota muihin lehtiin?

Suomessa tuoreen katsauksen Rorschachista ovat laatineet Ilonen, Tuimala ja Uhinki (1997). Siinä todetaan, että projektioideaa on vaikea todentaa. Heidän arvionsa perustuukin Exnerin empiiriseen menetelmään, johon viime vuosina on Rorschach-tutkimus painottunut. Aikaisemmin suuri ongelma oli se, että eri koodaajat päätyivät erilaisiin tuloksiin. Tämä ongelma näyttää Exnerin systeemissä paljolti korjaantuneen. Rorschach “on menetelmä, joka antaa käyttökelpoisen ja luotettavan kuvan henkilön psykologisesta rakenteesta ja toiminnoista”. (s. 1724). “Henkilö reagoi omaa persoonallista tyyliään heijastellen”… “hän heijastaa tarpeitaan, asenteitaan ja huoliaan samalla kun tekee havaintoja persoonallisuudelleen luonteenomaisella tavalla” (s. 1724). Artikkeli ylistää R:ää diagnoosin välineenä sekä korostaa sen antavan eväitä tutkia lähes kaikkea psykologiassa tärkeitä asioita (“yleistä että spesifiä tietoa persoonallisuuden piirteistä, mm. ajatusmalleista, emootioista, hallintakeinoista ja reagointityyleistä, kontrollikapasiteetista ja stressinsietokyvystä, minäkäsityksestä ja vuorovaikutussuhteista sekä informaation prosessoinnista ylipäätänsä”, s. 1725)

Lupaukset ovat aivan ylimitoitettuja. Juuri tuollaisia psykologian keskeisiä teoreettisia käsitteitä R kykenee mittaamaan vain epäsuorasti siinä määrin kuin ko. indeksit korreloivat muihin luotettaviin mittareihin. Juuri näiden käsitteiden osalta tutkimus on kaikkein kielteisintä. Sen sijaan on mahdollista, että R erottelee poikkeavia ryhmiä toisistaan ja että terapian jälkeen poikkeavuudet vähenevät. Tämän tiedon arvo jää minulle käsittämättömäksi, koska tulos ei kerro mitään psykologisesti olennaista noista ryhmistä. Minua ei kiinnosta, että jokin R-indeksi parantuu terapian ansiosta, vaan haluan tietää mikä muuttuu terapian ansiosta.

Thematic Apperception Test

Spanglerin (1992) meta-analyysi käsittelee saavuttamisen tarvetta. TAT:n korrelaatiot uralla menestymiseen ovat positiivisia ja usein korkeampia kuin kyselylomakkeilla saatujen tulosten.

McClelland, Koestner ja Weinberger (1989) kokoavat yhteen McClellandin ryhmän tutkimuksia. Artikkelissa tehdään ero tiedostettuihin (self-attributed) ja sisäisiin (implicit) motiiveihin. Perusidea on siinä, että sisäiset motiivit ennustavat spontaania käyttäytymistä pitkälläkin tähtäimellä, mutta tiedostetut, itsekuvatut motiivit ennustavat välittömiä reaktioita tai valintoja. Jos ihminen haluaa saavuttaa jotakin konkreettista juuri nyt, paras tapa on kysyä häneltä itseltään, miten paljon hän haluaa tehdä asian eteen. Tutkimuksissa TAT-kuviin perustuva sisäinen motivaatio ennustaa pitkällä tähtäimellä saavuttamis- tai läheisyysmotivaatiota jopa paremmin kuin kyselylomakkeilla ilmaistu motivaatio.

Arviointia

Projektiiviset testit rakentuvat otaksumalle, jonka mukaan tiedostamattomat ilmiöt tulevat näkyviin sinänsä neutraalissa materiaalissa. Ilmitulo on pakonomaista, sisältäpäin tulevaa. Ajatus on luultavasti hyvin vanha, vaikka se tiivistyi psykoanalyyttisessä tulkinnassa. Jotakin samaa on nähtävissä unien tulkinnassa, jota esiintyy monissa, kenties useimmissa kulttuureissa. Carl Jung kehitti vuosisadan vaihteessa sana-assosiaatiotestin, jonka idea oli juuri se, että nopeasti vastatut sanat paljastaisivat tiedostamattomia asioita, erityisesti sisäisiä ristiriitoja. Pian sen jälkeen Herman Rorschach kehitti musteläikkätestin, eli Rorschach-testin. Hän päätyi intuitiivisesti tulkintoihin, joita paljolti edelleenkin seurataan. Henry Murray laati TAT-testin (Thematic Apperception Test) 1930-luvulla. Lauseentäydennystestejä kehitettiin seuraavilla vuosikymmenillä. Käsialasta ja piirroksista on samoin tehty tulkintoja. Edellisen juuret ulottuvat kauemmas. Suomessa Wartegg-testi perustuu kahdeksan piirrosaihion pohjalta tehtyjen piirrosten tulkintoihin. Myös Wartegg-testi perustuu intuitiivisiin olettamuksiin piirrosten merkityksestä.

Projektiiviset testit ovat näin hyvin heterogeeninen kokoelma menetelmiä, kuten seuraavasta tiivistelmästä nähdään:

Sana-assosiaatio: kielellisesti ilmaistut välittömät assosiaatiot; merkitysyhteydet olennaisia
Rorschach: kielellisesti ilmaistut kuvaukset; sekä vastausten muoto että sisältö tärkeätä
TAT: materiaali esittävää; kielellisesti ilmaistu sisältö, tematiikka, olennaista
Grafologia: kirjoituksen muoto keskeistä
Lauseentäydennys: kirjoitettu sisältö on tulkintojen lähteenä
Wartegg: piirrosten muoto, mutta osin myös sisältö tärkeitä

Ns. projektioidea on ilman muuta testaamisen arvoinen hypoteesi. Jos ihmisen sisällä kiehuu ja kuohuu, kai siitä jotakin pursuaa yli. Ja vaikkei niin paljon kuohuisikaan, jotakin merkkejä jossakin “syvällä” liikkuvista motiiveista voi hyvinkin tulla näkyviin. Nykypsykologian tulkinnat tiedostamattomasta eivät enää vastaa sitä, mitä psykoanalyyttinen teoria esittää. Psyykkisessä järjestelmässä on tapahtumia, joita ei tiedosteta, mutta kognitiivisen lähestymistavan mukaan “dynaamisuuden” korostus on ollut liiallista. Dynaamisuus tarkoittaa tiedostamattoman irrationaalisuutta, loogisuuden puutetta ja sen pyrkimystä hallita psyykkistä elämää. Tietoisuudesta torjutut kielletyt halut ja toiveet vaikuttavat monin tavoin ajatteluun ja käyttäytymiseen. Sana dynaaminen kuvaa näin niitä voimia, joiden hallinta teettää jatkuvasti työtä. Tätä työtä kuvataan puolustusmekanismeilla (kieltäminen, torjunta, älyllistäminen, projektio jne).

Kognitiivisen tulkinnan mukaan tällainen “taistelumalli” ei ole uskottava. Tiedostamattomat ilmiöt eivät poikkea laadullisesti muista psyykkisen maailman tapahtumista. Kuitenkin on paljon sellaista, mitä ihminen ei näe, tiedä, huomaa tai tunnista itsessään ja ympäristössään. Ihmisen kyky käsitellä tietoja on jossakin suhteessa kovin vaatimaton, vaikka toisaalta hänellä on käytettävissä hyvin käyttökelpoisia heuristisia työkaluja, joilla kohtuullisiin tuloksiin voi päästä lyhyessä ajassa.

Kognitiivisessa psykologiassa on paljon tutkittu erilaisia harhoja, joita todella näyttää olevan paljon (Sutherland, 1992). Huomattava osa harhoista perustuu ihmisen puutteelliseen kykyyn jäsentää tietoja. Näissä harhoissa on myös kuitenkin jotakin dynaamista siinä mielessä, että harhat eivät ole aivan satunnaisia yksilön kannalta, vaan palvelevat hänen etuaan. Ihminen ei huomaa omaa puolueellisuuttaan itseensä nähden. Jo arkihavainnot osoittavat, että joskus tällainen subjektiivisuus tai oman edun puolustaminen on todella silmiinpistävää. Dynaaminen tulkinta tuntuu näin saavan tukea.

Ihmiseen kuuluu myös irrationaalisuus. Hänestä voi eri tavoin paljastua jotakin sellaista, mitä hän haluaa salata tai mitä hän ei itsekään tiedä salaavansa. Miten tämä irrationaalisuus tulee esiin? Usein se näkyy puheiden ja tekojen välisessä ristiriidassa. Tai sitten joku ilmoittaa hallitsevansa jotakin sellaista, mikä tuntuu kovin epäuskottavalta. Tähän perustuvat kyselylomakkeiden valheskaalat. Tällöin ristiriita tulee vertailusta muiden vastauksiin.

Sisältöihin perustuvat tulkinnat

“Joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu”, sanoo vanha sananlasku. Ihmisten ominaisuuksien mittaaminen perustuu ideaan, jonka mukaan hänen puheistaan ja tekemisistään voidaan päätellä jotakin. Jos puheet ovat aggressiivisia, teotkin voivat sellaisia olla, joskaan ei välttämättä. Siten on aivan mahdollista, että epäselviin kuviin annetut vastaukset kertovat jotakin siitä, ajaako joku härjillä vai autolla. Jos henkilö näkee musteläikissä jatkuvasti jotakin uhkaavaa, voidaan odottaa, että hänen elämässään muutoinkin on tällaisia elementtejä. Irwin Berg kuvasi tätä ilmiötä käsitteellä poikkeavuushypoteesi. Mitä poikkeavampi ihminen on, sitä varmemmin hänen poikkeavuutensa näkyy missä tahansa, vaikkapa sitten reaktioissa musteläikkiin.

TAT:hen kohdistuneet tutkimukset tukevat tätä hypoteesia. Kertomukset, nimitettäköön niintä vaikkapa fantasioiksi, kuvaavat jotakin siitä, millainen ihminen on arkielämässään. Jos hän kuvaa runsaasti saavuttamiseen liittyviä teemoja, aihepiiri on tulee näkyviin siinä, miten hän elämässään toimii.

Saako näin selville jotakin sellaista, mitä muuten ei saisi? Varmaan pääosin samat tiedot voitaisiin saada selville kyselemällä henkilöltä itseltään tai hänet hyvin tuntevilta henkilöiltä. Tutkimus viittaa siihen, että nämä kuvaukset tai fantasiat voivat tuoda esiin sellaistakin, mitä tavanomaiset kyselytestit eivät kuvaa. Tässä mielessä henkilö siis “paljastaa” itsestään jotakin sellaista, mitä on vaikeata muuten selvittää.

Yhteys ei koskaan ole suora siten, että ilmaistu asia ilman muuta näkyy myöhemminkin esimerkiksi siten, että raa’at kuvaukset näkyvät raakana käyttäytymisenä ja kiltit puheet kieltteytenä. (Toki voi väittää että kiltteys oikeastaan kertookin aggressioista). Yhteys on selvitettävä empiirisen tutkimuksen avulla. Jotta tulkintaa voidaan pitää luotettavana, se täytyy todentaa.

Sisältöihin perustuvat projektiiviset testit jäävät näin aina ikään kuin ilmaan roikkumaan, koska (1) fantasioiden todentuminen ei koskaan ole varmaa ja (2) tulkintojen pohjana olevat hypoteesit täytyy aina laajalla tutkimuksella varmentaa.

Kaikki projektiiviset testit, jotka käyttävät vastausten sisältöjä hyväkseen, voivat olla kohtalaisen luotettavia siinä mielessä, että niiden avulla kerätyillä tiedoilla on yhteyksiä muilla tavoin kerättyihin tietoihin. Hyvä esimerkki ovat vastauksien poikkeavuutta kuvaavat indeksit, joiden avulla skitsofreniapotilaita voidaan erottaa normaaliryhmistä (Whitaker, 1992, s.141).

Muotoon tai tyyliin perustuvat tulkinnat

Muotoon perustuvat testit, aivan erityisesti grafologia, ovat sikäli hankalammassa tilanteessa, että tulkinnoissa törmätään nopeasti uskottavuusongelmiin. Kun selaa Osmo Oksasen (1996) Suurta käsialakirjaa, joutuu ihmetyksen valtaan. Kun A-kirjaimesta puuttuu poikkiviiva ja se on oikealle vino, tulkinta kuuluu: “Epätarkkuutta, huomaamattomuutta, myös häikäilemättömyyttä”. Alhaalta avoin pieni a kuvastaa “teeskentelyä, petollisuutta” (ss. 117-119). Samanlaisia mahdottomuuksia on tarjolla Psykologi-lehden numerossa 1/1999. Jutussa haastatellun Pentti Vaaraman mukaan “grafologi saa tietoa kirjoittajan persoonallisuudesta,lahjakkuudesta sekä kehon ja mielen hyvinvoinnista”. Aivoihin vetoaminen (“aivokirjoitus”) antaa analyysille lisää hohtoa. Ilmeisesti tulkinnat perustuvat paljolti analogioihin ja symboliikkaan. Suuri kirjain viittaa suureellisuuteen, pieni vaikkapa itseluottamuksen ongelmiin.

Tällaiset tulkinnat perustuvat vaihdellen jonkun henkilön intuitioon tai kulttuurissa vallitsevaan symboliikkaan. Enimmäkseen ne ovat kaikkea muuta kuin uskottavia. Koska asia on näin, tulkintojen oikeutus tulee huolellisesti näyttää toteen. Tällaista tietoa ei kuitenkaan ole tarjolla. Muotoon perustuvien testien käyttö on horoskooppeihin rinnastettavaa toimintaa. Nähdäkseni jokaisella, joka joutuu esimerkiksi valintatilanteissa käsiala- tai Wartegg-testiin, on oikeus tehdä valitus. Tuon valituksen tulisi mennä läpi. Wartegg ei ole käynyt läpi kansainvälistä seulaa.

Yhteenveto

Suhtautuminen projektiivisiin testeihin tieteellisessä psykologiassa valtaosin kielteistä. Kuitenkin niitä käytetään paljon kliinisessä työssä ja myös valinnoissa. Onko niiden käyttäminen hyödytöntä tai jopa vastuutonta? Jonkin verran on tarjolla postiivistakin tietoa sekä Rorschachin että TAT:n osalta. On ilmeistä, että edellisen avulla voidaan tehdä karkeita jaotteluja poikkeavien ryhmien välillä. Jälkimmäinen taas antaa vihjeitä siitä, mitä ihmisen mielessä liikkuu. TAT:tä on käytetty pääasiassa perustutkimuksessa, eikä esimerkiksi valinnoissa. Näitä tutkimuksia kannattaa jatkaa.

Saadaanko Rorschachilla esiin jotakin sellaista, mitä muuten ei saataisi? Konkreettinen esimerkki voi olla tilanne, jossa halutaan tietoa jonkin henkilön asosiaalisuudesta eli psykopatiasta. Oletetaan, että kyselylomake ja haastattelu eivät tuo esiin mitään erikoista. Sen sijaan R:n psykopatia-indeksi on kohonnut. Oletetaan, että tämä indeksi on korreloi muilla keinoin todettuun psykopatiaan. Jos kyseessä on kliininen työ, jonka ensisijainen tavoite on potilaan tai asiakkaan auttaminen, tulos on hypoteesi, jota pyritään tarkentamaan. Leimaamisen vaara on olemassa, mutta se on vähäinen verrattuna siihen, kun kyseessä on valintatilanne. Miten kohonnut psykopatia-arvo on otettava huomioon? Puhtaasti psykometrisesti on aivan sama, tuleeko validiteetti kyselylomakkeesta, haastattelusta tai projektiivisesta testistä, kunhan se vain on riittävän luotettavasti osoitettu.

Projektiivisilla testeillä ei kuitenkaan voi olla omaa validiteettia, vaan se on aina jostakin lainattua. Tällä tarkoitan sitä, että jonkin pistemäärän nimeäminen vaikkapa depressioindeksiksi perustuu täysin spekulaatioon. Ei ole olemassa sellaista tieteellisen yhteisön hyäksymää teoriaa, joka olisi uskottava. Pikemminkin on niin, että väristä tai muodosta tehdyt spekulaatiot eivät ole saaneet tukea.

Validiteetti tulee siis siitä, että joku luotettavana pidetty menetelmä on jo tuottanut jonkin eron, johon sitten projektiivisen testin tulosta verrataan. Tämä kritiikki ei koske vastausten sisältöön, teemoihin, perustuvia tulkintoja, jotka ovat usein myös teoreettisesti uskottavia.

Projektiivisten testien käytön puolesta puhuu se, jos niiden avulla saadaan esiin jotakin sellaista, mitä kerta kaikkiaan muilla menetelmillä ei saa esiin. Tämä on mahdollista ja siitä on TAT:n osalta jonkin verran näyttöäkin. Kun R:n korrelaatiot muihin menetelmiin ovat usein matalia, sen täytyy mitatakin “jotakin muuta” ollakseen hyödyllinen. Kiusallista on se, että tuon “jokin muu” perustuu sinänsä mielettömiin indekseihin, joita on vaikea teoreettisesti perustella. Useimmiten kysymys on siitä, että nuo merkit paljastavat jotakin sellaista, mitä ihminen itse ei halua tuoda esiin.

Projektiivisista testeistä voi siis olla jotakin hyötyä kliinisessä työssä, mutta kun tämän toiminnan tulee tapahtua asiakkaan tai potilaan ehdoilla, en ymmärrä mikä merkitys paljastamisella tässä yhteydessä voisi olla. Hoidon lähtökohta ei psykiatriassa ole diagnoosi, vaan se mitä potilas sanoo oireistaa ja ongelmistaa ja mitä hänestä havaintojen perusteella voidaan päätellä. Vain jos uskoo psykoanalyytikkojen tapaan, että paljastaminen on terapeuttisesti hyödyllistä, tämä näkemys on puolusteltavissa. Paljastamisen hyödyllisyys ei kuitenkaan ole saanut tukea psykoterapiatutkimuksissa.

Muotoon perustuvat projektiiviset testit eivät sovellu psykologisten ominaisuuksien mittaamiseen, koska koko mittaamisen idea perustuu otokseen jostakin piirteestä, vaikkapa masentuneisuudesta. Mitä enemmän masennusta jossakin testissä tai havainnoissa ilmenee, sitä luotettavampaa mittaus on. Esimerkiksi Rorschach ei perustu tälle ajatukselle, vaan merkki- tai symboli-idealle. Tällaiset merkit eivät koskaan voi olla parempia kuin ne kriteerit, joihin merkkejä verrataan. Varmaankin psykometrikot vierastavat Rorschachia juuri sen vuoksi, että mittaukset eivät edistä sitä, mikä on heidän mielestään olennaista: ihmisen ominaisuuksien tutkimista.

Työhön valinnoissa projektiivisten testien käyttö on erittäin kyseenalaista. Valinnoissa etsitään yleensä tiettyjä ominaisuuksia ja sellaiseen nykyisin käytetyt projektiiviset testit eivät yleensä sovellu. Jonkin merkin tai symbolin esiintyminen saattaa liittyä piirteisiin, mutta juuri tällaisista yhteyksistä on niukalti näyttöä. Projektiivisten testien käyttö valinnoissa tulisi välittömästi lopettaa. Testien käyttöä voidaan perustella sillä, että jokin indeksi ennustaa esimerksi työmenestystä. Mitä väliä sillä on, mihin ennuste perustuu, kunhan se toimii. Jos psykopaatit jäävät kiinni jonkin tulkintansa tai piirroksensa perusteella, niin eikö se riitä? Tuollaisen merkin täytyy olla tavattoman luotettava, jotta sen perusteella voidaan tehdä yksilöihin kohdistuvia ratkaisuja. Kun tällaiset indeksit toimivat vain niin kauan kuin kyseessä on salattua tietoa, on niiden käyttö mielestäni eettisesti arveluttavaa. Testaukseen osallistuneiden oikeus perehtyä omiin tietoihinsa kielletään sillä perusteella, että copyright estää tulosten näyttämisen ja jonkin riippumattoman testaajan uuden arvion.

Kirjallisuutta

Ben-Shakhar, G., Bar-Hillel, M., Bilu, Y., Ben-Abba & E. Flug, A. (1986). Can graphology predict occupational success? Two empirical studies and some methodological ruminations. Journal of Applied Psychology, 71, 645-653.
Exner, J.E.,Jr, & Andronikof-Sanglade, A. (1992). Rorschach changes following brief and short-term therapy. Journal of Personality Assessment, 59, 59-71.
Ilonen, T., Tuimala, P. & Uhinki, A. (1997). Rorschachin mustetahratestin kehittyminen Exnerin analyysi- ja tulkintajärjestelmäksi. Suomen Lääkärilehti, 52, 1723-1725.
Jansen, A. (1973) Validation of graphological judgments: An experimental study. Haag: Mouton.
McClelland, D.C., Koestner, R. & Weinberger , J. (1989). How do self-attributed and implicit motives differ? Psychological Review, 96, 690-702.
Meyer, G.J. & Handler, L. (1997). The ability of the Rorschach to predict subsequent outcome: A meta-analysis of the Rorschach Prognostic Rating Scale. Journal of Personality Assessment, 69, 1-38.
Oksanen, O. (1996). Suuri käsialakirja. Helsinki: Otava.
Neter, E. & Ben-Shakhar, G. (1989). The predictive validity of graphological inferences: A meta-analytic approach. Personality and Individual Differences, 10, 737-745.
Parker, K.H., Hanson, R.K. & Hunsley, J. (1988). MMPI, Rorschach, and WAIS: A meta-analytic comparison of reliability, stability, and validity. Psychological Bulletin, 103, 367-373.
Pressley Abraham, P., Lovegrove Lepisto, B., Lewis M.G., Schultz, L. & Finkelberg, S. (1994). An outcome study: Changes in Rorschach variables of adolescents in residential treatment. Journal of Personality Assessment, 62, 505-514.
Spangler, W.D. (1992). Validity of questionnaire and TAT measures of need for achievement: Two meta-analyses. Psychological Bulletin, 112, 140-154.
Sutherland, S. (1992). Irrationality. The enemy within. London: Constable.
Whitaker, L.C. (1992). Schizophrenic disorders. Sense and nonsense in conceptualization, assessment, and treatment. New York: Plenum.
Weiner, I.B. (1997). Current status of the Rorschach inkblot method. Journal of Personality Assessment, 68, 5-19.