Track of the Cat (1954). Käsikirjoitus A.I. Bezzerides Walter Van Tilburg Clarkin romaanista. Kuvaus William H. Clothier, musiikki Roy Webb, tuottajat John Wayne ja Robert Fellows (Batjac), ohjaus William A. Wellman.
Voiko sellaisen elokuvan lukea “länkkäriksi”, jossa ammutaan, mutta vain puumaa. Tässä elokuvassa ei ole mitään tuttua ja turvallista. Siinä ei ole revolveritaisteluja, ei nyrkkitappeluita, ei konnia eikä sankareita. Länteen liittyy oikeastaan vain ajankohta, hevoset ja avarat maisemat. Kaikki tapahtuu syrjäisessä Bridgesin talossa erämaiden keskellä. Siellä eletään irti muusta maailmasta, johon vain nuorimman pojan morsiamen (Gwen, Diana Lynn) läsnäolo tuo jännitteitä. Elämä tuossa eristyneessä talossa on ylellistä, sillä mistään ei näytä olevan puutetta. Kyse ei enää ole uudisasukkaista, vaan hyvin vakiintuneista olosuhteista. Se, mistä Bridgesit saivat elantonsa, jäi ainakin yhdellä katsomisella hiukan epäselväksi. Ilmeisesti heillä oli karjaa, mutta miten se selviytyi kaiken lumen keskellä?
Perheen isä (Philip Tonge) on juoppo vätys, jolla on jatkuvasti pullo kädessä. Hänellä on pulloja piilossa mitä uskomattomimmissa paikoissa. Jos häneltä yhden ottaa pois, hän viidessä sekunnissa sieppaa uuden tilalle. Juomisen tahti on niin kova, että miehen ei enää pitäisi olla hengissä.
Äiti (Beulah Bondi) on ottanut ohjakset haltuunsa ja käyttää myös ruoskaa tarvittaessa. Sanojaan hän vahvistaa raamatunlauseilla. Hän on niin vahva, ettei kukaan uskalla häntä vastustaa. Kuitenkin hän on ilmeisen pettynyt siihen, mitä elämä on hänelle antanut. Vasta tarinan lopussa kova kuori hiukan murtuu.
Perheessä on kolme poikaa ja yksi tytär. Yksi pojista (Arthur, William Hopper) on lempeä ja vastuullinen ja haluaa toimia yhteiseksi hyväksi. Toinen (Curt, Robert Mitchum) on äitinsä tavoin häikäilemätön ja impulsiivinen, mutta samalla hyvin kiehtova henkilö. Ilmeisesti Curt haluaa tehdä Gweniin vaikutuksen. Nuorin (Hal, Tab Hunter) taistelee asemastaan ja etsii tilaa itselleen, mutta joutuu kuitenkin antamaan periksi niin kauan kuin Curt yhdessä äidin kanssa määrää asioista.
Sisar (Grace, Teresa Wright) on kuin diagnostiikan oppikirjasta: neuroottinen, yhtä aikaa vetäytyvä ja riippuva, uhmakas ja hyökkäävä. Hän on ottanut marttyyrin roolin ja puolustaa hyväluontoista vanhempaa veljeään, johon hänellä on arveluttavan tiivis suhde.
Tilalla kuljeskelee myös salaperäinen 100-vuotias intiaani (Carl “Alfalfa” Switzer!), joka luo jo pelkällä olemuksellaan uhkaa. Hän katselee taivaalle ja ennakoi tulevaa. Toivottomuuden ja tragedian ilmapiiri suorastaan iskee kasvoihin aina kun siirrytään talon sisälle. Perheen sisäiset konfliktit ovat kuin perhepsykologian oppikirjasta. Näennäinen tasapaino vallitsee, mutta pinnan alla kytee jännitteitä. Elämä talon sisällä on ahdistavaa, mutta silti lumisen erämaan avaruus on lähes yhtä pelottava.
Traagiset tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että musta puuma on tappanut talon karjaa. Curt ja Arthur lähtevät lumimyrskyssä sitä etsimään. Näkymätön puuma symboloi samalla perheen sisäistä uhkaa.
Wellmanin edellinen elokuva The High and the Mighty oli niin suuri menestys, että Wayne antoi Wellmanille luvan filmata vaikka puhelinluettelon. Valittu aihe olikin kaikkea muuta kuin kaupallinen. Elokuvan himmeä, lähes mustavalkoinen kuvaus on todella upea; selkeitä värejä on vain joissakin vaatteissa, kaikki muu on hillittyä ja tarjoaa kontrastin sille, mitä perheen sisällä tapahtuu. Mainiot näyttelijät pitävät mielenkiinnon koko ajan vireillä.
“Strangely compelling” on Michael Pittsin osuva arvio tästä elokuvasta. Tehokeino lienee sekin, että toisarvoisilta tuntuviin asioihin kiinnitetään paljon huomiota ja monia juonen kannalta olennaisia asioita ei näytetä lainkaan. Katsoja tuodaan vain järkyttävien tosiasioiden äärelle.
Elokuva on aiheellisesti saanut kulttielokuvan maineen. Ikävä vain, että sen joutuu katsomaan television kapeasta ruudusta.