Tämän lännensarjan nimi on siinä mielessä oikeaan osuva, että legendalla on sarjassa hallitseva osuus. Earpin elämäkerran kirjoittaja – ja keskeinen legendojen lähde – Stuart Lake toimi sarjan asiantuntijana. Legenda-aineksen runsaus ei tietenkään haittaa, jos legendat ovat hyviä. Mielestäni sarjaa on arvioitava sellaisena kuin se on ja jättää pohdiskelut realismista taka-alalle. Wyatt Earpista on tehty lukuisia elokuvia, joista useimmat ovat olleet etäällä todellisuudesta. Monet niistä ovat silti olleet mainioita elokuvia, kuten vaikkapa Hour of the Gun, Gunfight at the O.K. Corral ja Tombstone.
Perustan arvioni pakettiin, jossa on sarjan 26 osaa eri tuotantokausilta. Komean pakkauksen nimeksi on annettu From Ellsworth to Tombstone. Tv-sarja seurailee legenda-aineksesta huolimatta suurin piirtein Earpin vaiheita. Sarja päättyy O.K. Corralin taisteluun. Tämä vaihe kattaa sarjan viisi viimeistä osaa.
Sarja alkoi v. 1955 ja sitä pidettiin yhtenä ensimmäisistä aikuisille tarkoitetuista lännensarjoista. Tämä suosittu sarja päättyi vuonna 1961. Osia tehtiin yhteensä 226. Erikoista oli se, että kyseessä oli jatkuvasti etenevä sarja, jossa toki oli aika irrallisiakin osia, mutta koko ajan juoni kuitenkin hitaasti eteni. Pääosaan valittiin Hugh O’Brian, joka onkin varsin komea ilmestys Wyatt Earpina. O’Brianin sanotaan muistuttaneen Wyatt Earpia sekä kasvoiltaan että olemukseltaan. Earpin viiksiä ei kuitenkin rohjettu ottaa käyttöön. O’Brian tekee Earpista melko yksitotisen sankarin, jossa ei juuri heikkouksia ole. Yhdessä jaksossa hänen annetaan tapella aika rajusti. Tappelu on niin kova, että myös sankari itse saa aika pahasti köniinsä. Tämä jakso viittaa siihen, että hillityn kuoren alla sittenkin palaa tuli. Earp haluaa aina tehdä kaiken täsmälleen lain mukaan eikä hyväksy mitään laittomia keinoja. Earp ei potki koiria, on lasten ystävä ja aina kohtelias naisille. Siinä mielessä hän edustaa vielä vahvasti lapsille tarkoitettujen TV-sarjojen sankaruutta.
Sarja etenee varsin hitaasti. Keskustelua on paljon, sillä Earp ja hänen ystävänsä ja tukijansa miettivät hartaasti vastustajiensa motiiveja ja suunnittelevat huolella omat ratkaisunsa. Vastustajat pääsevät usein kuin koirat veräjästä, jotta taistelua voitaisiin pitkittää seuraaviin jaksoihin. Vähän väliä Earp käy neuvottelemassa jonkin vastustajansa kanssa, jotta taisteluja voitaisiin välttää. Earp ei halua tappaa ketään, vaan etsii aina rauhanomaisia keinoja. Tätä hän vakuuttelee useissa jaksoissa. Hän näyttää tuntevan erityistä sympatiaa vanhaa Clantonia kohtaan. Joissakin jaksoissa Earp ja Clantonin tytär näyttävät tuntevan vetoa toisiinsa.
Pahin ongelma mielestäni on se, että näin monien vuosien jälkeen arvioituna sarjasta puuttuu jotakin, joka säväyttäisi. Sarja ei ole kovin jännittävä siinä mielessä, että Earpin kohtalo oikeasti kiinnostaisi. Hän on perin juurin ylivoimainen hahmo. Päähenkilöltä puuttuu sellaista karismaa, jota oli vaikkapa Gene Barryllä ja Richard Boonella. Lisäksi sarja ei tarjoa mitään sellaista erikoisuutta, joka kiehtoisi (Maverick, Wild Wild West).
Wyatt Earp tapaa mm. Bat Mastersonin ja Doc Hollidayn. Masterson om sarjan mukaan pahainen poikaviikari, kun Earp hänet tapaa ensimmäisen kerran. Earp olikin näistä kolmesta vanhin (1848-1929). Holliday (1852-87) ja Masterson olivat vähän nuorempia (1853-1921). Kun on elokuvissa nähnyt näiden hahmojen esittäjinä huippuluokan näyttelijöitä, Mason Alan Dinehart ja Douglas Fowley tuntuvat vähän latteilta. Parhaiten pärjää Morgan Woodward Shotgun Gibbsinä, Earpin apulaisena. Lash LaRue näyttelee joidenkin tietojen mukaan konnamaista sheriffiä John Behania, mutta ainakin viimeisissä jaksoissa häntä esitti Steve Brodie. Vanhaa Clantonia esittävä Trevor Bardette ei pärjää Walter Brennanille ja miten voisikaan, sillä Brennan oli aina yhtä taitava kaikissa osissaan. Tietenkin näiden näyttelijöiden ongelmana oli, että hyvistä malleista on vaikea poiketa. Wyatt Earp ei sarjana ole niin kaupunkikeskeinen kuin voisi odottaa, vaan useimmissa osissa ratsastetaan kaupungin ulkopuolella oikeissa maisemissa toisin kuin monissa muissa tuon ajan sarjoissa.
Ohjaajat eivät tällaisissa sarjoissa pääse esiin. Mieleeni jäi Lew Landersin nimi. Jaksot olivat hyvin tasapaksuja eikä niistä mikään jäänyt vahvasti mieleen.
Sarja alkaa kauhealla Earpia kuvaavalla laululla sekä turhanpäiväisellä selostuksella. Laulu säestää kaiken lisäksi tapahtumia, mikä ainakin minua vieraannutti itse tapahtumista. Tuo laulaminen alkaa toden teolla vaivata sarjan edetessä. Monissa lännensarjoissa alkumusiikki on ollut yksi sarjan vetonaula, mutta Earpissa näin ei todellakaan ole. Vaikka olen klassisen musiikin suurkuluttaja, minusta useimmat elokuvat olisivat parempia ilman taustamusiikkia. Mahtaako juuri kukaan olla minun kanssani samaa mieltä?
Sarja oli Yhdysvalloissa hyvin arvostettu ja monet pitävät sitä erinomaisena sarjana, jopa lähes Bonanzan luokkaan kuuluvana. En ole lainkaan samaan mieltä, vaan minulle The Life and Legend of Wyatt Earp oli suuri pettymys. Huomasin seuraavani tapahtumia hyvin ulkopuolisena tempautumatta juuri lainkaan mukaan. Pitäisikö sankarissa sittenkin olla joitakin säröjä vai oliko ongelmana sarjan hitaus ja tasapaksuus? Tai sen ennustettavuus?
Tässä vielä tämä ärsyttävä sarjan teemalaulu:
Wyatt Earp, Wyatt Earp.
Brave, courageous, and bold.
Long live his fame, and long live his glory,
And long may his story be told.