Olen kirjoittamassa kolumnia, jossa pohdin pahuuden viehätystä kulttuurissa ja yleensäkin. Miksi Darth Vader on tyylikkäämpi kuin Luke Skywalker? Miksi lasten poliisi ja rosvo -leikissä kaikki haluavat olla rosvoja? Miksi elokuvan tai kirjan paha hahmo kiehtoo katsojaa, joskus jopa niin paljon, että hän asettuu sen puolelle? Mikä selittää esimerkiksi mafiaelokuvien julmien ja vastenmielisten (mutta usein hyvin karismaattisten) hahmojen ihailun?
Olen kyllä kirjoittanut kirjankin pahuudesta, mutta nuo kysymykset ovat hankalia. Olen miettinyt esimerkiksi kauhuelokuvien suosiota. Minä en niitä saata katsoa, mutta monet katsovat. Uteliaisuus ja halu testata itseään selittää osittain näiden suosiota, mutta vain osin. Pelon ja kauhun helpottuminen tuntuu hyvältä:
Kenties tämä periaate selittää elokuvien väkivallan yleisyyden. Kyseessä ei ole todellisuus, vaan viihteeksi tarkoitettu väkivalta. Väkivalta voi tuntua pelottavalta, mutta jos sankari voittaa ja elokuva joka tapauksessa on kestetty, tulee helpotuksen tunne. (Hyvä paha ihminen -kirjastani).
Leo Tolstoi kirjoitti Anna Kareninan alkuun suunnilleen niin, että onnelliset perheet eivät kiinnosta ketään, sillä ne ovat samanlaisia, mutta onnettomat perheet ovat kaikki erilaisia ja siten kiinnostavia. Saamme kauhistella ihmetellä hirveitä asioita. Onneksi minun ei tarvitse elää tuollaista elämää.
Onnellisuusprofessorina mietin, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan näytelmiä tai elokuvia, joissa kuvataan pirullisia ihmisiä. Usein varsinkin arvostelijat heti sanovat nähtyään leppoisan ja hyväntahtoisen elokuvan tai näytelmän, että tuo ei ole realistista. Sen on sentimentaalista, mikä asettaa elokuvan heti muita kehnommaksi.
Eräässä tutkimuksessa kielteistä arviota pidettiin osuvampana kuin myönteistä.
Sain 1980-luvun alussa asenteita tutkiessani tuloksen, jonka mukaan minun asenteeni mielisairaita kohtaan ovat ihan myönteisiä ja asiallisia, mutta muut ihmiset suhtautuvat heihin julmasti ja ennakkoluuloisesti. Tunnemmeko myös ylemmyyttä katsoessamme, kuinka nuo muut ihmiset sotkevat elämänsä?
Elokuvan harrastajana olen havainnut, että näyttelijätkin mielellään esittävät kamalia rikollisia. Ne antavat heille mahdollisuuden todistaa kykynsä. Sankarit ovat hyvyydessään vähän värittömiä. Tämän vuoksi antisankarit ovat erityisen kiehtovia.
Lisäksi meissä on kaipuuta olla ylivertaisen vahvoja ja häikäilemättömiä. Haluaisimme noudattaa mielitekojamme niin kuin nuo häikäilemättömät ihmiset. Tilaisuus tekee varkaan tutkimustenkin mukaan. Tätä sosiaalipsykologit ovat käytännössä kokeilleet. Se pitää paikkansa.
Normien rikkomisessa on jotakin kiehtovaa. Kun joku uskaltaa lyödä kaiken säpäleiksi, siinä on jotakin kiehtovaa.
Omasta lapsuudestani muistan, että myös poliisin rooli kiinnosti. Leikkiessäni myöhemmin poikieni ja heidän kavereittensa kanssa, minun piti välillä olla poliisi, välillä rosvo.
