Miksi ihmiset ovat tyytyväisiä elämäänsä?

Laajat tutkimukset kertovat, että ihmiset kuvaavat itsensä lähes kaikkialla pikemminkin tyytyväisiksi ja onnellisiksi kuin tyytymättömiksi ja onnettomiksi. Poikkeuksia on, mutta silloin kyse on hyvin vaikeista koko kansaa koskevista asioista. Silloin kansalaiset elävät sorron ja köyhyyden alaisina. Myös valtioiden sisällä voi olla sellaisia alueita tai toimintalohkoja, jolloin suurin osa ihmisistä, joskus kaikki, ovat pikemminkin onnettomia kuin onnellisia. Kukapa olisi onnellinen ankarissa vankiloissa tai keskitysleireissä.

Ihmisten perusonnellisuutta voidaan selittää evoluutiolla. Ne ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä, pärjäävät hyvin elämässä ja saavat enemmän lapsia. Alakuloinen ja vetäytyvä ihminen ei ole houkutteleva työtoveri tai kumppani. Tyytyväisyys on pitkän valikoitumisen tulosta. Tulkintaa rasittaa havainto, että kaikkialla on aika paljon ihmisiä, jotka ovat pikemminkin onnettomia kuin onnellisia. Miksi valikoituminen on jäänyt puolitiehen? Uskonnollinen ihminen voi puolestaan ajatella, että vaikka ihminen joutui pois paratiisista, Jumala on luonut ihmisen, jonka elämä on vähintään siedettävää, usein jopa onnellista.

Entä jos kyse ei olekaan suoraan tyytyväisyydestä tai onnellisuudesta vaan sitä kannattavista tekijöistä? Evoluutio ei ehkä olekaan suosinut juuri onnellisuutta vaan hyväntahtoisuutta, toiveikkuutta, optimismia, hallinnan tunnetta ja erityisesti mielekkyyden kokemusta. Jos elää olosuhteissa, jotka suosivat näitä ominaisuuksia, on onnellinen ja onneton silloin, kun näistä ei ole paljon jäljellä.

Tätä tulkintaa täydentää kaksi tyytyväisyyttä edistävää tekijää. Kun katsotaan tarkemmin ihmisten elämäntilanteita, tyytymättömyyden ja pahan olon syyksi paljastuu vaikeus tyydyttää tarpeita. Perustarpeiden tyydytys on kaikille välttämätöntä, mutta sen lisäksi ihminen kaipaa lähelleen muita ihmisiä ja heidän arvostustaan sekä mahdollisuuksia saada jotakin hyödyllistä aikaan. Ihmisten tarpeet ovat erilaisia, mutta mitä paremmin tarpeet tyydyttyvät, sitä tyytyväisempiä ihmiset ovat.

Kolmas tyytyväisyyttä edistävä tekijä on psykologisten suojien kehittyminen. Näitä moni tutkija nimittää harhoiksi tai illuusioiksi. Tärkein niistä on kyky nähdä itsensä muita parempana, jos siihen suinkin mahdollista. Lukuisat kyselyt osoittavat, että olemme keskimääräistä älykkäämpiä, vastuullisempia, ahkerampia ja etenkin muita moraalisempia. Meillä on siis aihetta arvostaa itseämme. Osaamme sopivasti vähätellä puutteitamme ja tuoda esiin vahvuuksiamme. Tämäkin on asia, jossa ihmiset ovat erilaisia. Joillakin tällaiset suojat ovat hyvin vahvoja, jopa niin vahvoja, että ne herättävät muissa ärtymystä. Toiset taas näkevät omat vajavuutensa ja puutteensa tarpeettoman selvästi. Tämä kokemus liittyy usein masennukseen.

Neljäs onnellisuutta edistävä tekijä on yksilökeskeisen kulttuurin kehittyminen. Suurin muutos on tapahtunut noin kahdensadan vuoden aikana. Käytännössä se merkitsi tavallisen ihmisen arvokkuuden ja oikeuksien vahvistumista. Yksittäisellä ihmisellä ei ennen ollut paljonkaan arvoa ellei hän ollut rikas tai aatelinen. Kehityksen syistä on monia tulkintoja. Näissä tulkinnoissa uskomukset ja ideologiat vaikuttavat paljon. Selittäviksi tekijöiksi on tarjottu ilmastoa, antiikin perintöä, kristinuskoa, tiedettä, tekniikkaa, valistusta ja niin edelleen. Paljolti arvoitukseksi jäävällä tavalla monet asiat kypsyivät ja yhdistyivät niin, että on päädytty länsimaiseen, yksilön oikeuksia kunnioittavaan yhteiskuntaan. Näissä yhteiskunnissa ihmiset eivät enää ole samalla tavalla mielivallan ja tautien alaisia kuin ennen.

Edellä on jo tullut esiin monia sellaisia tekijöitä, jotka vähentävät onnellisuutta. Tärkein tekijä voi olla juuri vaikeus tyydyttää perustarpeita. Turvattomissa, väkivaltaisissa ja ravitsemuksen suhteen puutteellisissa oloissa ihmiset ovat onnettomia. Myös uusia onnellisuuden uhkia on olemassa. Niistä on syytä mainita seuraavat kolme.

Kuolemantietoisuus. Kuolema on ihmiselle niin ahdistava, että Solomon, Greenerg ja Pyszczynski nimittävät teoriaansa “terrorin hallinnan teoriaksi”. Kuolemantietoisuus kuuluu ihmiseksi kehittymiseen. Eläin ei ole tietoinen kuolevaisuudestaan. Tietoisuus kuolemasta on voinut kehittyä jo varhain, kenties 50 000 vuotta sitten.

Ihminen joutuu maksaman tietoisuuden kehittymisestä, sillä sen seurauksena hän ymmärtää oman haavoittuvuutensa. Hänen elämänsä on lyhyt ja päättyy unohdukseen muutamissa vuosikymmenissä. Tämä tuottaa ahdistusta, joka tosin jää tiedostamatta, sillä ihminen on kehittänyt suojia myös tätä ahdistusta vastaan. Tarjolla on suuria kertomuksia, jotka antavat ihmisille toivoa elämän jatkuvuudesta. Ihminen pystyttää “ikuisia” monumentteja, uskoo elämän jatkuvan lapsissaan ja tuottaa uskontoja ja ideologioita, jotka lupaavat elämän jatkuvuutta joko itselle tai tuleville sukupolville. Yhteiset kertomukset antavat mielekkyyttä elämään.

Toisenlaiset kertomukset ahdistavat, sillä eri lailla uskova koettelee omaa uskoa jo pelkällä olemassaolollaan. Jopa niin, että uskovaista pelottaa ateisti ja ateisti karttaa uskovaista. Eri tavoin ajattelevasta tulee helposti omien ongelmien syntipukki. Haluamme maailman olevan selkeä, koska se tuntuu silloin turvalliselta. Oman maailmankuvan arvostelua on vaikea kestää. Maailman epätäydellisyys ja kaoottisuus täytyy selittää. Selityksen tarjoaa milloin evoluutio, milloin uskonto. Ihmisen on saatava vastauksia suuriin kysymyksiinsä. Suurten kertomusten myötä arvokkuus ja itsearvostus vahvistuvat. Juuri tämä vahva itsearvostus suojaa eksistentiaalista ahdistusta vastaan.

Tietoisuus kuolevaisuudesta haastaa maailmankuvan ja oman arvokkuuden. Kuoleman lähellä oma mitättömyys korostuu. Kokemus vaatii suojien vahvistamista, mikä usein tarkoittaa kerääntymistä yhteisten kertomusten ja lippujen alle. Turvattomuutta kokeva hakeutuu samanlaisten ihmisten pariin ja ottaa etäisyyttä eri tavalla ajatteleviin. Tutkimuksissa oman ideologian tai uskon arvostelu johtaa sen tärkeyden ja merkityksen korostamiseen. Samalla kriittisyys muita maailmankuvia kohtaan lisääntyy. Tutkimuksissa tietoisuutta kuolemasta luodaan kuolleiden ihmisten kuvilla tai elämän päättymistä kuvaavien symbolien avulla.

Kun kuoleman terrorin suojat murtuvat, ahdistus oman elämän päättymisestä lisääntyy ja sen myötä tyytyväisyys elämään vähenee. Uskomusten ohella raha ja tavara ovat suojatekijöitä. On yllättävää, että myös materiaaliset tekijät voivat kuolettaa kuolemantietoisuuden. Sen sijaan uskomukset, erityisesti uskonnot, voivat olla niin vahvoja suojia, että kuolema hyväksytään ja otetaan vastaan iloiten pääsynä paratiisiin.

Aina Saarnaajan kirjan kirjoittajasta lähtien – kenties jo ennen sitäkin – on ollut eksistentiaalisen ahdistuksen kokemuksia. Heitä on esiintynyt etenkin vaikeina aikoina, kuten katovuosien, epidemioiden ja sotien yhteydessä. Nyt korona on voinut lisätä tällaisia tuntemuksia, mutta jos ja kun korona voitetaan, suojat palautuvat ennalleen.

Elämän monimutkaisuus ja vaativuus. Jokaiseen elämänmuotoon liittyy omat haasteensa ja ongelmansa, ja varmasti keräilijä- ja metsästäjäkulttuureilla oli omansa. Kuitenkin monissa varhaisissa kulttuureissa ihmiselämä oli yksinkertaista ja vaatimukset olivat selkeitä. Jokaisella yhteisön jäsenellä oli oma roolinsa ja tehtävänsä. Niistä suoriutuminen ei edellytti jotakin kapeata taitoa ja sen lisäksi sitkeyttä.

Nykyajan ihminen ei tahdo saada otetta siitä, mitä häneltä odotetaan. Jotta hän pärjäisi hyvin, hänellä täytyy olla oikean laatuinen persoonallisuus ja kosolti monenlaisia taitoja. Olen hakupapereita selatessani ihaillut ja ihmetellyt niiden koulutusten ja kurssien määrää, joita hakijoilla voi olla. Millä ajalla he ovat kaiken tuon ehtineet hankkia? Ajattelen esimerkkinä organisaatioiden ja yritysten johtajilta vaadittavia taitoja. Hakuilmoituksiin laitetaan vähintään puolisen tusinaa asioita, joita kaikkia pitäisi hallita. Työntekijöiltä ei vaadita noin paljon, mutta heidänkin on hallittava varsinaisen työnsä lisäksi nykyajan laitteita, osattava olla asiakkaiden ja työtoverien kanssa ja oltava aktiivinen ja aloitteellinen. Vaikka tehtävä olisi rajatumpi, usein se vaatii suurta tarkkuutta ja nopeutta.

Tämän kaiken seurauksena olemme ottaneet käyttöön aivan uusia sanoja, kuten stressi, uupumus, tunneäly, tunnetaidot ja monia muita elämän vaativuuden eri puolia kuvaavia sanoja. Syntyy vaikutelma, että etenkin työelämässä ylitetään sellaisia vaativuuden tasoja, jotka ovat omiaan tuottamaan itseen liittyviä epäilyjä ja ahdistuksia. Stressattu ja uupunut työntekijä tuskin on onnellinen.

Hyvä tulos ja se, että tekee parhaansa, ei enää riitä, vaan täytyy tähdätä korkealle. Koska jokainen haluaa tehdä parhaansa, tämä pyrkimys voi vähitellen ”jalostua” täydellisyyden tavoitteluksi. Eri medioissa on ollut paljon kuvauksia hoitotyötä tekevistä ihmisistä, joilla on suuri halu tehdä työnsä hyvin, mutta vaatimukset tekevät sen käytännössä mahdottomaksi.

Onnellisuushakuisuus. Vaikka käytän tässä sanaa onnellisuus, kyse ei välttämättä ole siitä, että haluttaisiin kokea enemmän onnellisuutta. Onhan onnellisuuden määrittelykin aika vaikeata. Kyse on laajemmin siitä, että omassa elämässä ja minuudessa on jotakin parantamisen varaa. Tuntuu, että jotakin puuttuu ja että asiat voisivat olla paremmin. Ulkoinen olemukseni voisi olla nykyistä parempi, minulla voisi olla parempi työ ja paremmat ihmissuhteet.

Kulttuurista tulevat kehitys-, edistys- ja muutospaineet ovat kasvaneet. Edellä jo kuvasin yhtä vaatimusten lähdettä, sillä työntekijöiltä odotetaan laajasti monenlaisia taitoja. Toiseksi tarjolla on suuri määrä viihdelehtien houkuttelevia malleja. Niissä tyylikkäät, kauniit ja menestyneet ihmiset esittelevät kotejaan ja kaikenlaista muuta hyvää, jota he ovat elämässään onnistuneet hankkimaan. Tätä mallia täydentävät facebookin tarjoamat positiiviset kuvat. Näillä uusilla viestimillä kuvataan pääasiassa hienoja kokemuksia.

Vihdoin tarjolla on suuri määrä terapeutteja, ohjaajia, valmentajia, konsultteja ja guruja, jotka kertovat, miten ongelmia ratkotaan ja kuinka tullaan onnellisiksi. Annettujen ohjeiden joukossa on paljon asiallista ja järkevää, mutta myös sellaista, joka antaa ymmärtää, että onnellisuus on otettavissa tuosta vain muutaman tempun avulla. Jos nämä lupaukset ottaa vakavasti, voi ajatella, että minussa on jotakin vikaa, kun en ole noin täydellisen onnellinen.

Kulttuuri ruokkii ajatusta, että kuuluu olla onnellinen, Jos ei ole, ei ole osannut elää omaa elämäänsä oikealla tavalla. Kun joutuu tämän vaatimuksen alle, voi ajautua tekemään asioita, joista on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Onnellisuuden vaatimus vahvistaa kokemusta, että jotakin täytyy tehdä asian parantamiseksi. Onko hakeuduttava esteettiseen kirurgiaan, vaihdettava työpaikkaa tai puolisoa, muutettava ulkomaille vai hakeuduttava terapiaan?

Mihin ollaan menossa? Jo useiden vuosikymmenten ajan onnellisuus on tutkimusten mukaan länsimaissa ollut korkealla tasolla. Mihin suuntaan onnellisuuden vaakakuppi nyt kallistuu? Säilyykö tilanne muuttumattomana? Tarjolla on paljon kriittisiä arvioita, joiden mukaan länsimaisen kulttuurin vaatimukset, kilpailu, vertailu ja onnellisuus elämän keskipisteenä tuottavat niin paljon stressiä, uupumusta, vieraantumista, ahdistusta ja masennusta, että onnellisuus väkisinkin alenee. Yllättäen näin ei ole käynyt, sillä tutkimusten mukaan onnellisuus on pysynyt hyvin samalla tasolla tai jopa aavistuksen verran parantunut.

Mikä kompensoi nämä ilmeiset onnellisuutta alentavia tekijöitä? Joko onnellisuus tyytyväisyytenä on länsimaissa vakiintunut korkealle tasolle tai sitten yksilökeskeisen kulttuurin myönteiset puolet ovat vielä vahvistuneet. Vakiintumista tukee se, että ihmisen toiveikkuus ei helposti häviä. Vaikeuksienkin keskellä ihmiset jaksavat toivoa. Myönteisten tekijöiden vahvistumista tukee se, että ihmiset voivat nykyisin enemmän kuin koskaan ennen tehdä ilman rajoituksia sellaisia asioita, jotka tuottavat heille mielihyvää. Toiseksi vauraissa, melko tasa-arvoisissa maissa tarpeiden tyydytys onnistuu paremmin kuin koskaan.

Silti onnellisuuden tason vakiintuminen on arvoituksellinen asia, kun muistetaan, miten paljon muutoksia on tapahtunut jo 50 vuoden aikana. Ilmeisesti hyvät asiat ovat vahvistuneet yhtä aikaa kielteisten asioiden kanssa. Seurauksena on ollut onnellisuuden säilyminen suunnilleen samalla tasolla. Vain hyvin radikaalit yhteiskunnalliset muutokset voivat hiukan vaikuttaa onnellisuuden tasoon. Tuskin kukan osaa sanoa, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu.

Lähde:

Solomon, Sheldon, Greenberg, Jeffrey L., & Pyszczynski, Thomas A. (2004). Lethal consumption: Death-denying materialism. Teoksessa Tim Kasser & Allen D. Kanner (toim.), Psychology and consumer culture. The struggle for a good life in a materialistic world, s. 127-146. Washington, DC: APA.

Voiko pahan olon ja kärsimyksen poistaa?

(Kirjoitettu vuonna 2009) Kirjoituksessaan The Abolitionist Project David Pearce esittää keinoja, joiden avulla ihmiskunta voi päästä eroon kärsimyksistä. Hän ennustaa, että näin todella tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Silloin elämä on paljon rikkaampaa ja onnellisempaa kuin mitä edes osaamme kuvitella. Sekä psyykkinen että fyysinen paha olo ja kärsimys voidaan poistaa vaikuttamalla suoraan ihmisen biologiaan. Tämä on myös moraalisessa mielessä täysin hyväksyttävä asia. Keinot perustuvat koko ajan kehittyvään bioteknologiaan. Millään yhteiskuntaa koskevalla muutoksella ei päästä samaan tulokseen, sillä ihminen on evoluution tuloksena saanut kyvyn sopeutua melkein millaisiin ympäristöihin ja kokemuksiin tahansa. Ihmisen geneettisesti määräytyvä hyvinvoinnin taso palautuu entiselleen sekä kielteisten että myönteisten tapahtuminen jälkeen. Vain äärimmäiset olosuhteet voivat alentaa – ei siis kohottaa – hyvinvointia. Jopa halvaantuneet palaavat jonkin ajan kuluttua omalle geneettiselle tasolleen. Mikään taloudellinen tai sosiaalinen kehitys ei takaa riittävää hyvinvoinnin tasoa. Utopioissa esitetyt tavoitteet ovat ihmisen onnellisuuden kannalta vain haavekuvia. “Ei ole todisteita, että subjektiivinen elämän laatumme olisi keskimäärin korkeampi kuin mitä se oli metsästäjä-keräilijöillä – tai Uuden Guinean heimoilla nykyisin.” Tätä osoittavat mm. sellaiset objektiiviset indeksit kuin itsemurhaluvut. Ilman biologiaan perustuvia keinoja ihminen pysyy evoluution tuottamien kielteisten tunteittensa uhrina. Ihmisen ominaisuudet ovat edistäneet hänen lisääntymistään eikä hänen onneaan. Ympäristön manipulaatio on turhaa eikä voi poistaa ihmisen kärsimystä ja pahaa oloa. Edellä esitettyä vastaan voidaan esittää kaksi kritiikkiä. Ensinnäkin geneettisesti määräytyvästä perustasoideasta (ns. set point) on vähitellen alettu luopua, vaikka geneettisillä tekijöillä onkin huomattava vaikutus koettuun hyvinvointiin tai onnellisuuteen. Palautumista tapahtuu, mutta esimerkiksi työttömyyteen tai meluun ei sopeuduta. Ei myöskään pitkään työmatkaan! Yhteiskunnallisia tekijöitä ei ole syytä tyrmätä, sillä valtioiden välillä on suuria eroja niiden keskimääräisessä onnellisuudessa. Köyhissä diktatuurimaissa onnellisuuden taso on paljon matalampi kuin vaikkapa Suomessa tai Tanskassa. Myös entisten sosialististen maiden onnellisuus on paljon matalampi kuin muiden länsimaiden. Yhteiskunnan vaurautta ja oikeudenmukaisuutta edistämällä ihmisten onnellisuuden tasoa voidaan huomattavasti kohottaa. On aikamoista rasismia ajatella, että vain vauraiden länsimaiden ihmisillä on oikeat geenit. Pearce arvioi kolmea eri keinoa, joilla ihmisen onnellisuutta voidaan kohottaa. Ne ovat tärkeysjärjestyksessä. Ensimmäisenä keinona on mielihyväkeskuksen suora stimuloiminen elektrodien avulla. Eläinkokeista tiedetään, että eläimet eivät tähän kyllästy, vaan ne hakeutuvat ottamaan mielihyväannoksia lähes loputtomiin. Houkutteleva näköala, mutta sillä on myös haittoja. Kenties mielihyvä johtaa kaiken muun laiminlyömiseen. Jopa syöminen ja suvunjatkaminen saattaa unohtua. Tällaisia havaintoja on eläinkokeissa saatukin. Ihmiskunta saattaa tuhoutua, koska ihminen menettää kosketuksensa ulkomaailmaan. Tavoitteena tulisi olla myös superälykkyys superonnen ohella. Joka tapauksessa tuska ja kipu ovat ikäviä evoluution jäänteitä. Ne eivät ole tarpeellisia ihmisen toiminnan kannalta. Haitalliset ärsykkeet voidaan välttää ilman sitäkin. Eiväthän koneetkaan koe kipua ja toimivat silti. Miten stimulaatiota hallitaan niin, että se ei haittaa ihmisen selviytymistä? Jos laitteet ovat jokaisen käytössä, seuraukset voivat olla arvaamattomia. Ihmisten älykkyys- ja persoonallisuuserot ovat suuria ja varmasti vaikuttavat laitteiden käyttöön. Tähän mennessä on ajateltu, että kivun kokeminen on välttämätön ihmisen selviytymisen kannalta. Sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne kipua, ovat jatkuvassa vaarassa. He polttavat, kolhivat ja haavoittavat itseään, koska eivät tunne kipua. He voivat syödä vahingossa mitä vain, koska suu ja kurkku ei reagoi. Miten ihmiselämä tehdään aivan vaarattomaksi? Superälykkyyden suhteen eettiset kysymykset ovat vielä suurempia. Siihen voidaan päästä vain rodunjalostuksen avulla. Toinen keino poistaa maailmasta kärsimys perustuu kemialliseen vaikuttamiseen. On kehitettävä sellaisia aineita, joka tuottavat kestävää hyvänolon tunnetta ilman kielteisiä sivuvaikutuksia. Tällaiset aineet voisivat edistää hyvinvointia hyvin kokonaisvaltaisesti niin, että ne tuottavat myös miellyttäviä empaattisia, esteettisiä ja kenties spirituaalisia kokemuksia. Aine ei saa johtaa jatkuvaan euforiaan, maanisuuteen tai tunteiden täydelliseen latistumiseen. Ihmisen tulee säilyttää järkevyytensä mielihyvän keskelläkin. Aineen tulee olla paljon parempi kuin mitä esimerkiksi alkoholi on. Pearcen käytämä sana “drug” viittaa myös huumeisiin eikä vain lääkkeisiin. On kehitettävä sekä viisautta että mielihyvää edistävä aine nimitetään sitä lääkkeeksi tai ei. Lääkkeen käyttöä on osattava hallita, muuten haitat lisääntyvät. Pearce toteaa, että keinoon liittyy ongelmia, mutta ei kerro niitä tarkemmin. Ihmisen tietoisuus ei ole evoluution tuloksena kehittynyt optimaalisesti, sillä tulos ei ole koetun mielihyvän tai onnellisuuden suhteen paras mahdollinen. Vaikka ihminen ei kokisi suoranaista alakuloa, keskimääräinen tila on lattean neutraali. Joka tapauksessa Pearcen mukaan on hölmöä pitää kiinni tietoisuudesta, joka kauan sitten oli toimiva, mutta nyt se on rasite. Kemialliset keinot ovat siten varteenotettava vaihtoehto. Periaatteessa kemiallinen vaikuttaminen kuulostaa hyvältä, sillä siitä on jo myönteisiä kokemuksia. Moni masentunut on saanut apua lääkkeistä. Emme tiedä, kuinka moni olisi halukas kohottamaan nykyistä psyykkisen hyvinvoinnin tasoaan maassa, jossa taso jo on aika korkea. Oletetaan, että 50% kuitenkin haluaisi kohottaa onnellisuuttaan. Joukossa on silloin myös niitä, joiden lähtötaso on jo hyvä. Jos kokemukset ovat hyvin myönteisiä, kenties suuri osa ihmisistä alkaa niitä käyttää. Olisiko käyttö suositeltavaa vai suorastaan pakollista? Entä jos kielteisten tunteiden kokemisesta tulisi uusi villitys? Suurin ongelma saattaa olla se, että ihmisen toimintaa ei niinkään ohjaa järki vaan tunteet. Riittääkö pieni myönteisyyden vaihtelu tähän? Järkipillerin kehittäminen on paljon vaikeampaa kuin mielialaa kohottavan aineen keksiminen. Pearcen mukaan paras keino on geneettisen koodin muuttaminen. Onhan paljon yksinkertaisempaa, jos ihmiset syntyvät onnellisiksi. Tämä ratkaisu on hyvä jo senkin vuoksi, että monet ihmiset ovat saaneet “alakuloisia geenejä”. Tietenkin on myös niitä, jotka ovat lähes aina hyvällä tuulella ilman, että ovat maanisia. Eikö koko ihmiskunta voisi olla heidän kaltaisiaan? Kun tieto lisääntyy, geneettiseen koodiin voidaan vaikuttaa niin, että onnellisuus on lähes maksimitasolla, kenties 90 % maksimista. Tätä ratkaisua voidaan arvostella ihmiskunnan yhdenmukaistamisena. Onnelliset ihmiset ovat kuitenkin luovia ja avoimia uusille ratkaisuille, mikä hyödyttää koko ihmiskuntaa. Toiseksi kyseessä on valtava kokeilu, joka voi pelottaa. Eugeniikka tulee mieleen. Siitä Pearcen mukaan on kysymys, mutta se tehdään nyt paljon tyylikkäämmin kuin ennen. Vammaisuus voidaan todeta riittävän ajoissa ja tiede kehittää keinotekoisia kohtuja. Evoluution arvanheitto voidaan jättää taakse. Onko tämä vain rikkaiden etuoikeus? kysyy Pearce itsekin. Ehkä aluksi, mutta 50 vuoden kulutta se on hänen mukaansa mahdollista myös kehitysmaissa. Ideana on optimoida subjektiivisen hyvinvoinnin perustaso niin lähelle maksimia kuin suinkin mahdollista, mutta kuitenkin niin, että ihmisen arviointikyky säilyy. Kielteisiä tunteita tulee olla sen verran, että tyytymättömyydestä kumpuaa kehitystä. Silloin myös mieliteot ja paremmuudet säilyvät. Maanisen onnelliselle kaikki luultavasti olisi aivan samanlaista, yhtä upeata. Vahvoista kielteisistä tunteista taas kumpuavat ihmisten kauhistuttavat teot. Ihmisen biologian hallinta antaa mahdollisuuden vahvistaa hänen empaattista taipumustaan sekä edelleen sosiaalisuutta ja luottamusta ja vaikkapa huumorintajua. Onnellisuuden tason lisääntyessä kyky tehdä myönteisiä erotteluja on kuitenkin säilytettävä. Tämä kolmas ja paras keino vaikuttaa niin rajulta, että ei enää tiedä, onko Pearce vakavissaan. Voi olla, että tulevaisuudessa jotakin tällaista tapahtuu, mutta eettiset ongelmat ovat suuria. Emme tiedä, millainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys tulee olemaan. Kenellä on valta tehdä ne ratkaisut, joita tämä geenien hallinta edellyttää? Mihin asetetaan terveyden ja vammaisuuden raja? Muutos ei tapahdu aivan käden käänteessä: “Oletetaan, että muutaman vuosisadan kuluessa me saavutamme nämä jumalalliset voimat, joilla tunteet hallitaan.” “Tiede ja teknologia antavat pian meille jumalallisia voimia hallita koko elollista maailmaa ikään kuin Jumalan näkökulmasta.” Olennaista on se, että kielteiset tunteet ihmisen toimintaa ohjaavana tekijänä voidaan korvata biologiaan pohjautuvilla keinoilla. Ihmisen arvojen mukainen “valinta-arkkitehtuuri” on mahdollista säilyttää. Tunteiden hallinta merkitsee, että jokainen voi tavoitella omia projektejaan entistä paremmin. Toisin kuin luullaan, kärsimys ei jalosta. Kohonnut psyykkinen hyvinvointi vahvistaa motivaatiota. Alakulo taas johtaa avuttomuuteen ja epätoivoon. Pearcen mukaan kaikkien tulisi hyväksyä tämä idea. Se on klassisen utilitarismin mukaista oppia. Myös buddhalaisuus tavoittelee kärsimyksen poistamista. Buddhalaisuudessa olennaista on halujen sammuttaminen, mutta se ei ole tarpeen, koska on mahdollista poistaa kärsimys ja säilyttää halut. Islam ja juutalais-kristillinen traditio tarjoavat suuremman haasteen, mutta eikö hyvän Jumalan tulisi sallia ihmisen kehittyvän onnelliseksi? Myös filosofien tulisi hyväksyä mielipahan poistamisen tärkeys. Ovathan sekä fyysinen että psyykkinen tuska jotakin sellaista, jonka alle ihminen usein musertuu. Mikään lohdutus maailman kauneudesta tai tulevaisuudesta ei silloin tahdo auttaa, vaan pikemminkin suututtaa tai masentaa. Tietoon ja teknologiaan perustuvan vallan ansiosta myös vastuu on jumalallista. Ihmiskunta on vastuussa kaikesta siitä kärsimyksestä, jota maailmassa on. Tarvittavat keinot kärsimyksen poistamiseen tulevat vähitellen mahdollisiksi. Mutta tuleeko tämä kaikki tapahtumaan, vaikka se olisi mahdollista? Pearce vastaa myöntävästi. Muutokset ovat valtavia, sillä samalla siirrytään jälkidarwinistiseen aikaan. Ihminen muokkaa tietoisesti geenejään ja valitsee millaisia ominaisuuksia lapsilla tulee olemaan. Luonnonvalinta korvautuu epäluonnollisella – vai onko sanottava luonnottomalla – valinnalla. Huonot ominaisuudet karsitaan pois. Eivätkö kaikki vanhemmat halua onnellisia lapsia? Ainakin yhtenä kaikkein tärkeimmistä ominaisuuksista. Pearce myöntää, että väestön jatkuva lisääntyminen vaatii syntyvyyden rajoituksia, joten vanhempien päätösten varaan ei voida nojata. Tämä on välttämätöntä, koska onhan todennäköistä, että myös elinikää tullaan jatkossa radikaalisti pidentämään. Näissä uusissa olosuhteissa esimerkiksi masennus- tai ahdistushäiriöitä ei voida sallia sen paremmin kuin muitakaan tietoisuuden patologioita. Pearce edellyttää, että myös eläinten kärsimyksiin suhtaudutaan samalla tavalla kuin ihmisten kärsimyksiin. On vapauduttava ihmiskeskeisestä näkökulmasta ja nähtävä, että myös eläinten tappaminen on julmaa. Ihmisen geneettinen itsekeskeisyys sokaisee hänen moraalisia valintojaan. Eläinten liha voitaneen tulevaisuudessa korvata jonkin teknisen ratkaisun avulla. Pearce esittää ravintoketjuajattelun torjumista, sillä tulevaisuudessa eläimiä on vain luonnonpuistoissa, joissa niidenkin elämää voidaan mielin määrin muokata. Tämä optimistinen projekti voi tosin kaatua ihmisen itsekkyyteen ja julmuuteen, mutta onneksi ihmisillä on lievä taipumus hyväntahtoisuuteen. Sitä hyödyntämällä ja vahvistamalla projekti on tulevaisuudessa mahdollinen. “Järjetöntä” oli poikieni (18 ja 25 vuotta) reaktio tähän ideaan. Varautuneisuuteni ei siis johdu vain iästäni. Pearcen artikkelin rinnalle voitaisiin ottaa kymmenittäin tekstejä, joissa nimenomaan teknologia nähdään ihmiskunnan suurimpana vaarana. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että voitaisiin säilyttää halut ja kuitenkin kielteiset tunteet katoaisivat. Voivatko ihmiset tyynen onnellisina haluta eri asioita ja myös määrällisesti eri tavoin? Epäilen, että buddhalaiset olivat oikeassa siinä, että haluja ja mielentyyneyttä on mahdotonta sovittaa yhteen. Paha ja hyvä olo eivät tutkimusten mukaan ole toistensa vastakohtia. Pahan olon tunne voi kadota, mutta onnellisuus ei sanottavasti nouse. Onnellinen ihminen voi silti tuntea kipua ja hänellä voi olla voimakkaita pahan olon kokemuksia. Suurin ongelma on teknisten ratkaisujen liittyminen vaurauteen ja valtaan. Monet ratkaisut vaativat köyhyyden poistamista maailmasta – siis kuitenkin yhteiskunnallisia toimenpiteitä. Lisäksi on aivan mahdollista, että uusia teknisiä ratkaisuja käytetään ihmisen hallitsemiseen. Näistä keinoista lähimpänä on kemiallinen vaikuttaminen. Se on jo edistynyt pitkälle. Kuitenkin samalla tunteisiin liittyvien häiriöiden määrä näyttää lisääntyvän. Tai sitten ihmiset ovat jo hyväksyneet sen idean, että pahaa oloa on syytä poistaa. Lääkkeiden käyttö on luvallista, kun se perustuu johonkin diagnoosiin. Tätä kehitystä ei mikään jarruta. Sitä tukee sekä medikalisaatio että valtava lääketeollisuus. The Abolitionist Project, Oxfordin yliopistossa pidetty luento 2007.