Julkaistu Kanava-lehdessä 2002
Jaakko Anhavan kirjoituksessa “Kun tornit sortuivat” (Kanava, 9/2002) oli paljon sellaista analyysiä, johon saattoi yhtyä. Terroristit eivät ole köyhiä eivätkä ilman muuta ole vapauden asialla. Kuitenkin kirjoituksen antama kuva terrorismista oli yksioikoinen. “Terrorismi tulee määritellä keinojensa eikä tavoitteidensa perusteella” on määritelmä, joka jättää paljon avoimeksi.
Roy Baumeister on kirjassaan “Evil: Inside human violence and cruelty” osoittanut, miten vahvasti näkökulma vaikuttaa pahuudesta tehtäviin tulkintoihin. Pahantekijä itse ei koskaan pidä tekoaan tahallisena eikä hän sano nauttivansa teoistaan. Pahuus edustaa uhrien näkökulmaa, jonka taakse ihmiset useimmiten asettuvat. Uhrit ovat viattomia, hyvää tarkoittavia ihmisiä, joiden kimppuun julmat, teoistaan nauttivat sadistit hyökkäävät. Todellisuudessa suurimman osan pahoista teoista tekevät hyvää tarkoittavat, tavalliset ihmiset. Baumeisterin mukaan pahuudelle löytyy kolme selitystä: hyöty, uhattu egoismi ja idealismi. Pahoilla teoilla tavoitellaan jotakin hyötyä keinoista välittämättä, tai sitten jokin henkilö tai ryhmä kokee olevansa niin uhattuna, että pienikin uhan ilmaus, loukkauksesta puhumattakaan, täytyy torjua kovin keinoin. Vihdoin suunnaton määrä pahaa on tehty hyvien asioiden nimissä. Idealistit ovat erityisen häikäilemättömiä, sillä heiltä ei liikene sääliä sen paremmin omia kuin vastustajia kohtaan.
Lähes poikkeuksetta pahantekijä osaa oikeuttaa tekonsa tai osaa ainakin selittää, miksi hänen oli pakko tehdä niin kuin hän teki. Väkivalta oli joko välttämätöntä tai oikeutettua tai sitten uhrin käyttäytyminen vaati kovia keinoja. Me otamme myös tavoitteet huomioon, kun arvioimme pahoja tekoja. Kun jokin ryhmä sieppaa lentokoneen silkan rahan takia, ei meiltä heru paljon sympatiaa, mutta jos tavoitteena on herättää huomiota lentoyhtiön häikäilemätöntä toimintaa kohtaan, suhtaudumme toisin vaikka emme tekoa hyväksyisikään.
Tavoitteiden ja keinojen lisäksi lopputulos on pahuuden arvioinnissa tärkeä. Atomipommin pudottamista Hiroshimaan ja Nagasagiin ei yleensä ole pidetty pahana tekona, koska sekä tavoite että lopputulos oli monien mielestä hyvä. Miten pitää suhtautua Dresdenin pommituksiin? Jo tavoite oli kyseenalainen, keino kauhea ja lopputulos hirveä. Näitä pommituksia voi nimittää terrorismiksi. Näköjään oleellista arviossa on se, kuka tekee pahoja tekoja. Voittajien tekoja ei yleensä nimitetä terrorismiksi, ei myöskään demokraattisina pidettyjen valtioiden tekoja.
Jos Hitleriin kohdistuva attentaatti olisi onnistunut, olisiko tekoa silti pidetty pahana vai pikemminkin sankaruutena, jos siitä olisi seurannut jotakin myönteistä? Natsien näkökulmasta katsoen kyseessä oli puhdas terroriteko. Pahat teot voivat aidosti tuottaa hyviä seurauksia. Jos emme hyväksy tappamista, kuinka pahoja keinoja voimme hyväksyä? Ikävintä on se, että myös hyvät keinot voivat aiheuttaa paljon pahaa. Tiettynä hetkenä tavoite voi olla hyvä ja keino kaikin puolin hyvältä vaikuttava, mutta tulos voi olla huono. Jonkin hoitokeinon seuraukse voivat osoittautua tuhoisiksi. Vaikka tehomaatalous tuottaa tuloksia, sen seuraukset näyttävät jo nyt pelottavilta.
Paradoksaalista on se, että usein terrorin kohteiksi joutuneet soveltavat kostona vielä kauheampaa terroria niihin, joita he pitävät syyllisinä terroriin. Tsetsenit harjoittavat terroria Venäjällä mutta Venäjä harjoittaa kostona vielä pahempaa terroria Tsetseniassa. Ikävintä on se, että usein hallitseva eliitti harjoittaa terroria omiin kansalaisiinsa nähden, kuten tapahtuu useimmissa arabimaissa.
Kun Anhava kirjoittaa että “kaikkein kuvottavin itsestäänselvyys on klisee ‘yhden terroristi on toisen vapaustaistelija'” tämä klisee valitettavasti pitää paikkansa. Kun arvioimme Yhdysvaltain politiikkaa, hyöty, uhattu egoismi ja idealismi ovat kovin usein johtaneet ikäviin lopputuloksiin. Yhdysvallat on usein hyötynyt, samoin kaiken maailman diktaattorit, mutta kansat ovat kärsineet.
Me voimme määrittää terrorismin niin, että sitä kuvaa tavoitteiden kyseenalaisuus, keinojen pahuus ja lopputuloksen huonous, mutta tavoitammeko näin terrorismin tai pahuuden olemuksen? Tällaista pahuutta on helppo paheksua ja kauhistella mutta samalla jää kovin vähälle huomiolle se pahuus, johon jopa demokraattiset valtiot – puhumattakaan diktatuurimaista – ovat syyllistyneet. Laajamittainen terrori elää ja voi hyvin kaikkialla maailmassa. Kun huomio kiinnittyy yksittäisiin terroritekoihin, taistelu köyhyyttä, sortoa ja riistoa vastaan jää taka-alalle.