Länsimainen kulttuuri on vasta hiljattain alkanut käyttää sanaa identiteetti, jonka Erik H. Erikson vakiinnutti psykologian sanastoon. Monet minuutta kuvaavat sanat ovat uusia länsimaisissa kielissä. Sillä niitä ei tarvita yhteisöllisissä kulttuureissa. Kun aika menee ihmissuhteiden vaalimiseen ja yhteisön eheyden säilyttämiseen, minuus jää taka-alalle, mikä näkyy yhä vielä selvästi verrattaessa kollektiivisia ja individualistisia kulttuureita.
Vuonna 1987 ilmestyi Roy Baumeisterin artikkeli Why self become a problem? (”Miksi minuudesta tuli ongelma?”). Mark Learyn kirjassa Curse of the Self (”Minän kirous”) minuus ei enää ole ongelma vaan kirous. Heidi Waymentin ja Jack Bayerin toimittamassa kirjassa Quiet Ego (”Hiljainen minä”) ongelman tai kirouksen lääkkeeksi tarjotaan minuuden hiljentämistä ja kesyttämistä.
Minuuden kirousta on kuvattu sanoilla tyhjä minä, kyllästetty minä, monta minä, heijastava minä, mahdollinen minä, egoistinen minä, narsistinen minä, totalitaarinen minä, paradoksaalinen minä, puolustautuva minä, jakautuva minä sekä herkkä minä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Näiden kuvausten mukaan länsimaisen ihmisen minuus on kuin hemmoteltu ja ylisuojeltu lapsi, joka vaatii huomiota, oikuttelee ja haluaa olla kaiken keskipisteenä. Lapsen tavoin hän vaihtaa nopeasti kiinnostuksiaan, tunteitaan ja mielitekojaan. Hän on sekä enkeli että paholainen. Tällaista pahankurista kakaraa me hellimme sisällämme.