Suomen velkaongelman kaikki myöntävät vaikeaksi. Puolueet ovat yksimielisiä siitä, että sopeutusta täytyy tehdä. Sopeutuksen keinoistakin ollaan samaa mieltä. On leikattava menoja, lisättävä veroja ja edistettävä talouden kasvua. Jokaisella puolueella on kuitenkin omat ehdotukset siitä, miten näitä keinoja painotetaan. Koska vaikeinta on ollut edistää kasvua, valinta kohdistuu verotukseen tai leikkaamiseen.
Nykyinen hallitus on painottanut menojen leikkaamista ja varonut etenkin tuloverojen korottamista. Liikevaihtoveroa on kuitenkin korotettu, mikä sattuu eniten niihin, joiden tulot ovat vähäisiä. (Bensiinin ja omaisuusveron korottaminen olisi ollut parempi vaihtoehto.) Ehkä uskotaan, että varakkaiden verotus tuottaa kasvua ja helpottaa köyhien tilannetta. Tämän uskomuksen tueksi on perin vähän tieteellistä näyttöä.
Koska uskon, että periaatteessa hallituspuolueet eivät halua lisätä köyhyyttä, etenkään lapsiköyhyyttä, tuntuu oudolta, että näin on käynyt. Kaikissa puolueissa uskotaan siihen, että hyvinvointivaltio on säilyttämisen arvoinen asia. Sen tärkein ehto on, että eri syistä taloudellisiin vaikeuksiin joutuneet eivät joudu kärsimään. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että leikkaukset otetaan muualta kuin näiltä ihmisiltä. Jokainen budjetti täytyy laatia niin, että (lapsi)köyhyys ja leipäjonot pikemminkin vähenevät kuin lisääntyvät. Tämän luulisi olevan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta itsestään selvää, mutta hyvästä tahdosta huolimatta näin ei ole.
Hyvä tahto ei riitä, on myös toimittava sen mukaisesti.