Olemme syystäkin kauhistelleet Norjan ampumistapausta. Pidämme itsestään selvänä, että tuollaista ei tapahdu tai jos tapahtuu, se on aivan poikkeuksellista. Mistä tämä hyväuskoisuus tulee? Me ajattelemme, että tuollainen järjettömältä vaikuttava ampuminen ei kuulu ihmiselämään. Ei ainakaan sellaisessa maassa kuin Norjassa. Tämä ajatus kertoo tietenkin hyvää pohjoismaisesta yhteiskunnasta.
Tällaisen teon pitäminen poikkeavana herättää monia kysymyksiä. Tiedämme, että yksittäisiä surmatekoja tapahtuu myös Norjassa, joskin ne ovat harvinaisia. Niitä ei isommin kummastella. Kauhistelemme myös Syyriassa tapahtuvia surmatekoja. Vallasta kiinni pitävä eliitti on surmannut tuhansia ihmisiä. Me paheksumme näitä tekoja, mutta me ymmärrämme tekojen motiivin. Kyseessä on aiheellinen pelko siitä, että tämän eliitin käy huonosti. Siihen kuuluvat haluavat pitää kiinni eduistaan.
Norjassa ja muissa pohjoismaissa tapahtuu koko ajan asioita, joita voidaan pitää hyvin kielteisinä, jopa pahoina. Ihmisiä käytetään hyväksi, heitä pahoinpidellään, kiusatan ja ahdistetaan. Tätäkin paheksumme, mutta pidämme sitäkin luonnollisena. Sellainen kuuluu ihmisenä olemiseen. Kaikki eivät noudat yhteisiä sääntöjä, vaan ovat häikäilemättömiä ja itsekkäitä. Useimmiten he saavat jotakin hyötyä teoistaan.
Muistamme myös ne julmat teot, joita on tehty ja tehdään sotien aikana tai kohdistetaan omia kansalaisia vastaan diktatuurimaissa. Silloin kysymys on tuhansista, jopa miljoonista ihmisistä. Voidaanko näitä tekoja mitenkään ymmärtää? Huomattavalle osalle löytyy motiivi: kyse on kieroutuneiden ideoiden toteuttamisesta. On aina ollut ihmisiä, joiden mielestä hyviin tavoitteisiin voidaan pyrkiä millaisilla keinoilla tahansa. Kaiken kukkuraksi nuo “hyvät tavoitteet” ovat yleensä olleet alun alkaen järjettömiä.
Sekä arkihavainnot että kokeelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset ovat alttiita käyttämään tilaisuuksia hyväkseen ja tekevät pahoja tekoja. He tottelevat usein mielettömästi auktoriteetteja ja tekevät käskyjä noudattaessaan tekoja, joita he eivät omaehtoisesti ryhtyisi tekemään. Eräät sosiaalipsykologit ovat näiden havaintojen perusteella todenneet, että tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, rikollisen ja jopa murhamiehen.
Kun elämä on rauhallista ja järjestynyttä, ihmisten enemmistö pitää tappamista kauhistuttavana asiana eikä sellaista mielellään edes ajattele. Kun ihmisessä aivan ilmeisesti on alttiutta myös pahaan, tämä toisen ihmisen surmaamisen kammo on ihmeellinen asia. Miksi näin on käynyt? Miksi voimme tehdä kaikenlaista muuta vilppiä ja vaikka lyödä toista ihmistä, mutta toisen ihmisen tappaminen on niin vaikeaa? Tiedämme, että otollisissa olosuhteissa tämäkin este häviää ja ihmiset tappavat mielettömästi toisiaan.
Toistan: Kun ihminen on niin hauras pahojen tekojen suhteen, miksi tällaisia surmatekoja tapahtuu niin vähän? Nykyajan aseet tekevät kymmenien ihmisten tappamisen kovin helpoksi. Maailmassa on paljon kieroutunutta idealismia, hyödyn ja maineen tavoittelua sekä kaikenlaisia pelkoja, joilla voi oikeuttaa mitä tahansa.
Haluamme kuitenkin elää maailmassa, jonka toimintaa voimme ymmärtää. Kun tehdään jotakin sellaista, mihinkä normaalit selitykset eivät päde, tunnemme itsemme turvattomaksi. Miten voisimme suojautua tuollaisia tekoja vastaan? Emme mitenkään. Kestämme sen, että liikenteessä kuolee tuhansia ihmisiä, samoin oman käden kautta ja kestämme sen, että miljoonia kuolee nälkään ja erilaisiin vainoihin, mutta mieletöntä tappamista aivan lähellä emme tahdo kestää.
Myönteisiä tunteita on enemmän kuin kielteisiä. Tämä näkyy elämän siedettävyytenä ja arkisten kohtaamisten myönteisyytenä. Jos joudumme riitaan tai joku kohtelee meitä tylysti, panemme sen merkille. Yksilölliset erot ovat suuria. Jonkun elämä voi olla tällaista:
Tai jopa tällaista:
Elämän laatu voi muuttua, jos tapahtuu katastrofeja tai jos elämä muuten on turvatonta ja ankaraa. Tutkimusten mukaan ulkoisilla tekijöillä on vaikutusta. Tämän osoittavat sekä kansojen väliset vertailut että traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tutkimukset. Sekä yhteinen trauma että yksilön kokema trauma lisää kielteisten tunteiden osuutta.
Mielenkiintoista on se, onko kysymys keinulautatilasta siten, että pylväiden summa on jollakin tavalla vakio, vai onko niin, että sekä kielteiset että myönteiset tunteet voivat vähetä omia aikojaan? Yleensä on ajateltu niin, että kysymys on keinulaudasta. Kun negatiivisia asioita tulee elämään, niin myönteiset asiat vähenevät samassa suhteessa. Ei kai ihmisen tietoisuudessa voi olla tilaakaan useille eri tunteille samanaikaisesti.
Uusimpien tutkimusten mukaan kielteiset ja myönteiset tunteet ovat melko riippumattomia toisistaan ja ne voivat esiintyä samanaikaisesti. Yleensäkin tunteet ovat “sekatiloja”, puhtaita tunteita on vähän. Emme itse asiassa tiedä kovinkaan tarkoin sitä, mitä tapahtuu, kun jokin menetys, onnettomuus, sairaus tai kriisi kohtaa ihmistä. Toki tiedämme sen, mitä tapahtuu kielteisille tunteille: ne yleensä voimistuvat. Mitä tapahtuu myönteisille tunteille? Mitä voimakkaammista tunteista on kysymys, sitä todennäköisemmin keinulautailmiö pitää paikkansa. Kun ahdistus ja masennus ovat voimakkaita, positiivisille tunteille ei jää tilaa.
Onko mahdollisesti niin, että yksilökeskeinen kulttuuri on samanaikaisesti vahvistanut sekä kielteisiä että myönteisiä tunteita? Vaatiiko raskas elämä tunteiden kurissa pitämistä, jopa kuolettamista? Kuvaukset keskitysleireistä tukevat tätä tulkintaa. Viktor Frankl kuvaa järkyttävästi, miten tunteet oli pakko kuolettaa, muuten ei selvinnyt. Ainakaan niitä ei pitänyt näyttää ulospäin. Joitakin huumorin pilkahduksiakin oli, mutta ne olivat harvinaisia. Kun ajattelemme elämää 100 tai 300 vuotta sitten, oliko se ainakin varovaisempaa, ikään kuin ehdollista elämää? Jo kuolema oli toisella tavalla läsnä elämässä. Lapsista kuoli puolet ja elinikä jäi yleensä lyhyeksi. Elämä oli monin tavoin sidotumpaa kuin nykyisin.
Kun vapaudet lisääntyvät, onnellisuuden ja hyvinvoinnin taso nousee, mutta samalla myös elämän riskit lisääntyvät. Mahdollisuuksia on enemmän, mutta myös epäonnistumisen mahdollisuuksia. Traditionaalisessa luokkayhteiskunnassa ihminen ei oikeastaan sanan varsinaisessa merkityksessä voi menestyä ja onnistua. Hän vain tekee velvollisuutensa ja elää niin kuin hänen odotetaan elävän. Ammatti saatiin vanhemmilta, usein myös puoliso, jonka kanssa elettiin kuolemaan saakka.
Mahdollisuuksien ja vapauksien myötä voisi odottaa, että menestyksen ja onnistumiset menevät suunnilleen tasan eli tasapaino vallitsee. Tämä toteutuu joko jokaisen ihmisen elämässä tai keskimäärin jokin ihmisryhmän elämässä. Mahtaako näin todella käydä? Kun ihmiset luettelevat myönteisiä ja kielteisiä asioita elämässään, myönteisiä on sittenkin enemmän. Ihmiset myös kokevat saavuttavansa elämässään mitä ovat odottaneet. Voiko tämä olla mahdollista? Vaatiiko se “mentaalista gymnastiikkaa” eli sopivan valikoivaa tulkintaa omasta elämästä? Varmaan sitäkin, mutta on syytä muistaa, että vaikka sodat ovat vaikeuttaneet elämää, sadan vuoden aikana länsimaissa ihmiset ovat etenkin aineellisessa mielessä päässeet eteenpäin. Myös koulutustaso on huikeasti noussut. Monilla elämän laadun indekseillä elämä on parantunut.
Ennen ei sanottavasti pudottu eikä noustu. Nyt on mahdollista saavuttaa paljon ja myös menettää paljon. Arvostus ja asema on hankittava, niitä ei ilman muuta saada syntymän perusteella. Mikä on omassa varassa, se on otettava omalle kontolle. Kenties tässä on länsimaisen ihmisen taakka. Useimmat saavat suunnilleen mitä haluavat, mutta osa joutuu pahasti pettymään.
Masennuksen määrä näyttää länsimaissa voimakkaasti lisääntyvän ja alkavan yhä nuorempana. Osittain samanlaisia trendejä on todettu myös Puerto Ricossa, Taiwanilla ja Beirutissa, mutta muutos on paljon voimakkaampi länsimaissa.
Samaan aikaan Yhdysvalloissa ei ainakaan 50 vuoden aikana ole tapahtunut merkittäviä muutoksia onnellisuudessa tai tyytyväisyydessä. Kehittyneiden länsimaiden ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kehitysmaissa asuvat ihmiset. Tästä todellakin syntyy kuva, että demokratia, tasa-arvo ja vauraus kyllä edistävät ihmisten tyytyväisyyttä, mutta todennäköisesti lisäävät ihmisen elämän vaihtelua. Vaihtelu näkyy sekä yksilön elämän sisällä että ihmisten välillä.
Onko mitään näyttöä siitä, että tunteiden ilmaisu olisi vuosisatojen aikana muuttunut? Jos esimerkkinä käytetään Raamatussa olevia kuvauksia, on silmiin pistävää, että tunteiden kuvaukset ovat yleisiä. Syntyy jopa sellainen kuva, että tuon ajan ihmiset olivat jo herkempiä joutumaan tunteiden valtaan.
Onko suurin kulttuurin muutos siinä, että yhteisten kertomusten merkitys on vähentynyt? Näissä kertomuksissa uskonnoilla oli keskeinen osuus. Niiden avulla tulkittiin oikeastaan kaikki arkielämään liittyvät asiat. Jumala tai henkiolennot olivat yhtä todellisia kuin kaikki muukin. Näihin kertomuksiin nivoutui aina hierarkkinen järjestelmä, joka teki elämän hyvin ennustettavaksi. Elämä oli roolien mukaista; jokaisen tuli hoitaa omat tehtävänsä osana perheen, heimon ja yhteisön elämää.
Rooli korvautui vähitellen identiteetin käsitteellä. Tämä muutos syntyy vähitellen minuuden tiedostamisen myötä. Kehitys on hyvin hidasta. Kulttuurin tutkijoiden mukaan merkittäviä muutoksia tapahtuu 1500-luvulla. Kuitenkin vasta viime vuosisadalla syntyvät ne käsitteet, joita nykyisin yleisesti käytetään: Itsetunto, itseluottamus, minäkuva, itsensä tiedostaminen, itsensä toteuttaminen, identiteetti. Ihminen ei vain toteuta omaa tehtäväänsä, sitä tehtävää, jonka hänelle kulttuuri on antanut vaan hänen tulee toteuttaa itseään. Yhä useammin kuulee kehoituksen: tule aidosti sellaiseksi kuin olet. Tällainen viesti on houkutteleva mutta samalla vaarallinen. Miten kukaan voi tietää, millainen hän todella tai oikeasti on? Juuri näin ajatteleva ihminen on erityisen haavoittuva ulkoa tuleville vaikutuksille. Hän ei voi tietää, millon hän on toteuttanut itseään. Kukaan ei voi hänelle sanoa: Nyt olet päässyt perille. Hänen itsensä pitäisi tietää, mutta miten hän voi arvioida omia saavutuksiaan? Tämä ajattelutapa kieltää vertailun muihin, jolloin tämäkin arvioinnin peruste jää pois.
Kun ihminen toteuttaa rooliaan, siihen kuuluvia tehtäviä ja velvollisuuksia, hän saa nopeasti tiedon siitä, miten hän on onnistunut. Roolisuorituksissa olennaista on muilta tuleva palaute. Se voi olla ankaraa mutta ainakin se antaa mahdollisuuden korjata omia virheitä. Uuden roolin oppiminen voi olla hyvin tuskallista. Sen ovat esimerkiksi miniät saaneet karvaasti kokea. Sopeutumista kuitenkin helpotti se, että tämä oli miniän osa. Kurjuus ei niinkään johtunut hänen typeryydestään vaan elämän järjestyksestä.
Tieteeseen uskovat ovat korostaneet rationaalisuutta. Rationaalisuuden myötä ihmisen ongelmat katoavat, koska juuri rationaalisuuden puute niitä synnyttää. Näin ovat ajatelleet esimerkiksi Sigmund Freud ja Albert Ellis, kumpikin terapiasuuntien perustajia. Tosin erona oli se, että Freudille ihmisen rationaalisuus jää sittenkin haaveeksi, kun taas Ellisille rationaalisuus on toteutettavissa oleva tavoite. Uskontojen on nähty palvelevan irrationaalisuutta. Kun uskonnoista päästään erti, ihminen vapautuu ja samalla hänestä tulee rationaalinen. Näkemys on ollut yleinen myös filosofien piirissä. Hyvä esimerkki on Bertrand Russell, jonka mielestä etenkin kristinuskon korostama syyllisyys ja synnintunto ovat saaneet erityisen paljon pahaa aikaan.
Onko nykyajan ihminen rationaalisempi kuin vaikkapa keskiajalla elänyt ihminen? Varmaan hän sitä on. Hän on ennen kaikkea vapautunut taikauskosta. Myös nykyajan ihmisen käsitys ihmisten suhteista tuntuu rationaaliselta. Eihän voi olla oikein, että ihmiset ilman muuta jaetaan eriarvoisiin luokkiin ja että kaiken huipulla on lähes Jumalan kaltainen olento, hallitsija. Pidämme irrationaalisina käsityksiä naisen ja miehen eroista tai sairauksien synnystä.
Paradoksaalisesti tämä rationaalisuuden lisäys ei välittynyt täysimääräisesti ihmisen arkielämään. Yhä ihminen tuntee häpeää, vihaa, syyllisyyttä, pelkoa, ahdistusta, masennusta ja toimii ihmissuhteissaan irrationaalisella tavalla. Tasa-arvo, demokratia ja ihmisarvo ovat hyviä asioita, mutta miksi ihmisten tila ei kuitenkaan ole radikaalisti parantunut?