Ampuminen erikoista

Olemme syystäkin kauhistelleet Norjan ampumistapausta. Pidämme itsestään selvänä, että tuollaista ei tapahdu tai jos tapahtuu, se on aivan poikkeuksellista. Mistä tämä hyväuskoisuus tulee? Me ajattelemme, että tuollainen järjettömältä vaikuttava ampuminen ei kuulu ihmiselämään. Ei ainakaan sellaisessa maassa kuin Norjassa. Tämä ajatus kertoo tietenkin hyvää pohjoismaisesta yhteiskunnasta.

Tällaisen teon pitäminen poikkeavana herättää monia kysymyksiä. Tiedämme, että yksittäisiä surmatekoja tapahtuu myös Norjassa, joskin ne ovat harvinaisia. Niitä ei isommin kummastella. Kauhistelemme myös Syyriassa tapahtuvia surmatekoja. Vallasta kiinni pitävä eliitti on surmannut tuhansia ihmisiä. Me paheksumme näitä tekoja, mutta me ymmärrämme tekojen motiivin. Kyseessä on aiheellinen pelko siitä, että tämän eliitin käy huonosti. Siihen kuuluvat haluavat pitää kiinni eduistaan.

Norjassa ja muissa pohjoismaissa tapahtuu koko ajan asioita, joita voidaan pitää hyvin kielteisinä, jopa pahoina. Ihmisiä käytetään hyväksi, heitä pahoinpidellään, kiusatan ja ahdistetaan. Tätäkin paheksumme, mutta pidämme sitäkin luonnollisena. Sellainen kuuluu ihmisenä olemiseen. Kaikki eivät noudat yhteisiä sääntöjä, vaan ovat häikäilemättömiä ja itsekkäitä. Useimmiten he saavat jotakin hyötyä teoistaan.

Muistamme myös ne julmat teot, joita on tehty ja tehdään sotien aikana tai kohdistetaan omia kansalaisia vastaan diktatuurimaissa. Silloin kysymys on tuhansista, jopa miljoonista ihmisistä. Voidaanko näitä tekoja mitenkään ymmärtää? Huomattavalle osalle löytyy motiivi: kyse on kieroutuneiden ideoiden toteuttamisesta. On aina ollut ihmisiä, joiden mielestä hyviin tavoitteisiin voidaan pyrkiä millaisilla keinoilla tahansa. Kaiken kukkuraksi nuo “hyvät tavoitteet” ovat yleensä olleet alun alkaen järjettömiä.

Sekä arkihavainnot että kokeelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset ovat alttiita käyttämään tilaisuuksia hyväkseen ja tekevät pahoja tekoja. He tottelevat usein mielettömästi auktoriteetteja ja tekevät käskyjä noudattaessaan tekoja, joita he eivät omaehtoisesti ryhtyisi tekemään. Eräät sosiaalipsykologit ovat näiden havaintojen perusteella todenneet, että tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, rikollisen ja jopa murhamiehen.

Kun elämä on rauhallista ja järjestynyttä, ihmisten enemmistö pitää tappamista kauhistuttavana asiana eikä sellaista mielellään edes ajattele. Kun ihmisessä aivan ilmeisesti on alttiutta myös pahaan, tämä toisen ihmisen surmaamisen kammo on ihmeellinen asia. Miksi näin on käynyt? Miksi voimme tehdä kaikenlaista muuta vilppiä ja vaikka lyödä toista ihmistä, mutta toisen ihmisen tappaminen on niin vaikeaa? Tiedämme, että otollisissa olosuhteissa tämäkin este häviää ja ihmiset tappavat mielettömästi toisiaan.

Toistan: Kun ihminen on niin hauras pahojen tekojen suhteen, miksi tällaisia surmatekoja tapahtuu niin vähän? Nykyajan aseet tekevät kymmenien ihmisten tappamisen kovin helpoksi. Maailmassa on paljon kieroutunutta idealismia, hyödyn ja maineen tavoittelua sekä kaikenlaisia pelkoja, joilla voi oikeuttaa mitä tahansa.

Haluamme kuitenkin elää maailmassa, jonka toimintaa voimme ymmärtää. Kun tehdään jotakin sellaista, mihinkä normaalit selitykset eivät päde, tunnemme itsemme turvattomaksi. Miten voisimme suojautua tuollaisia tekoja vastaan? Emme mitenkään. Kestämme sen, että liikenteessä kuolee tuhansia ihmisiä, samoin oman käden kautta ja kestämme sen, että miljoonia kuolee nälkään ja erilaisiin vainoihin, mutta mieletöntä tappamista aivan lähellä emme tahdo kestää.

Pahuuden viehätys

Olen kirjoittamassa kolumnia, jossa pohdin pahuuden viehätystä kulttuurissa ja yleensäkin. Miksi Darth Vader on tyylikkäämpi kuin Luke Skywalker? Miksi lasten poliisi ja rosvo -leikissä kaikki haluavat olla rosvoja? Miksi elokuvan tai kirjan paha hahmo kiehtoo katsojaa, joskus jopa niin paljon, että hän asettuu sen puolelle? Mikä selittää esimerkiksi mafiaelokuvien julmien ja vastenmielisten (mutta usein hyvin karismaattisten) hahmojen ihailun?

Olen kyllä kirjoittanut kirjankin pahuudesta, mutta nuo kysymykset ovat hankalia. Olen miettinyt esimerkiksi kauhuelokuvien suosiota. Minä en niitä saata katsoa, mutta monet katsovat. Uteliaisuus ja halu testata itseään selittää osittain näiden suosiota, mutta vain osin. Pelon ja kauhun helpottuminen tuntuu hyvältä:

Kenties tämä periaate selittää elokuvien väkivallan yleisyyden. Kyseessä ei ole todellisuus, vaan viihteeksi tarkoitettu väkivalta. Väkivalta voi tuntua pelottavalta, mutta jos sankari voittaa ja elokuva joka tapauksessa on kestetty, tulee helpotuksen tunne. (Hyvä paha ihminen -kirjastani).

Leo Tolstoi kirjoitti Anna Kareninan alkuun suunnilleen niin, että onnelliset perheet eivät kiinnosta ketään, sillä ne ovat samanlaisia, mutta onnettomat perheet ovat kaikki erilaisia ja siten kiinnostavia. Saamme kauhistella ihmetellä hirveitä asioita. Onneksi minun ei tarvitse elää tuollaista elämää.

Onnellisuusprofessorina mietin, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan näytelmiä tai elokuvia, joissa kuvataan pirullisia ihmisiä. Usein varsinkin arvostelijat heti sanovat nähtyään leppoisan ja hyväntahtoisen elokuvan tai näytelmän, että tuo ei ole realistista. Sen on sentimentaalista, mikä asettaa elokuvan heti muita kehnommaksi.

Eräässä tutkimuksessa kielteistä arviota pidettiin osuvampana kuin myönteistä.

Sain 1980-luvun alussa asenteita tutkiessani tuloksen, jonka mukaan minun asenteeni mielisairaita kohtaan ovat ihan myönteisiä ja asiallisia, mutta muut ihmiset suhtautuvat heihin julmasti ja ennakkoluuloisesti. Tunnemmeko myös ylemmyyttä katsoessamme, kuinka nuo muut ihmiset sotkevat elämänsä?

Elokuvan harrastajana olen havainnut, että näyttelijätkin mielellään esittävät kamalia rikollisia. Ne antavat heille mahdollisuuden todistaa kykynsä. Sankarit ovat hyvyydessään vähän värittömiä. Tämän vuoksi antisankarit ovat erityisen kiehtovia.

Lisäksi meissä on kaipuuta olla ylivertaisen vahvoja ja häikäilemättömiä. Haluaisimme noudattaa mielitekojamme niin kuin nuo häikäilemättömät ihmiset. Tilaisuus tekee varkaan tutkimustenkin mukaan. Tätä sosiaalipsykologit ovat käytännössä kokeilleet. Se pitää paikkansa.

Normien rikkomisessa on jotakin kiehtovaa. Kun joku uskaltaa lyödä kaiken säpäleiksi, siinä on jotakin kiehtovaa.

Omasta lapsuudestani muistan, että myös poliisin rooli kiinnosti. Leikkiessäni myöhemmin poikieni ja heidän kavereittensa kanssa, minun piti välillä olla poliisi, välillä rosvo.

Hyvä, paha ihminen (2006)

Hyvä, paha ihminen. 2006. Kauniainen: Perussanoma. 302s.
ISBN 951-888-424-2

Päästä meidät pahasta – onko se mahdollista?

“Onnellisuusprofessori” Markku Ojanen tarttuu haastavaan ja vaikeaan aiheeseen: pahan todellisuuteen. Mikä on ihmisen perusluonto? Voiko pahuutta tieteellisesti selittää? Onko pahuus ihmisen biologinen ominaisuus; entä mikä osuus on kasvuympäristöllä? Miten hyvä Jumala sallii pahan?

Tekijä pohtii asiantuntevasti pahuuden perussyitä, pahuuden ja kielteisten tunteiden yhteyttä, vallan turmelevaa vaikutusta, arkista pahuutta, uskontoa vihan välikappaleena, terrorismin leviämistä, mutta myös pahuuden ja itsekkyyden voittamista, hyvää elämää, läheisten ihmissuhteiden eheyttävää vaikutusta, luottamusta, rakkautta ja iloa.

Onnellisuudesta paljon puhuneen ja kirjoittaneen ei ollut helppo tarttua pahuuteen. Siitä on kirjoitettu niin paljon. Kuitenkin pahuus on onnen suurin este. Aihe ei jättänyt minua rauhaan. Mitä enemmän kirjoitan, sitä vaikeammaksi tehtävä tulee.

Kirjoitan kahdella – tai oikeastaan kolmella – tuolilla istuen. Usko, tiede ja taide ovat elämässäni vahvasti kietoutuneet yhteen. Tarkastelen pahuutta ja hyvyyttä sekä uskon että tieteen näkökulmista. Pahuutta ei voi olla ilman hyvyyttä eikä hyvyyttä ilman pahuutta. Nämä kietoutuvat kirjassa toisiinsa; alussa puhutaan enemmän pahuudesta, lopussa hyvyydestä.

Hyvä, paha ihminen. 2006. Kauniainen: Perussanoma. 302s. (2129 latausta)

Etu- ja takakansi, kahden sivun sisällysluettelo.

Pohdintaa maailman tilasta

Julkaistu 2004 Millainen tämä meidän maailmamme oikeasti on? Onko se hyvä vai paha maailma? Voidaanko maailmaa arvioida objektiivisesti vai riippuuko kaikki ihmisestä itsestään? Ainakin varmaa on se, että vastaukset tähän kysymykseen ovat olleet erilaisia. Mieleen tulevat Saarnaajan kirjan valitukset elämän turhuudesta. Monet filosofit ovat kirjoittaneet eksistentiaalisesta ahdistuksesta tai ihmisen muulla tavoin viheliäisestä tilasta. Tähän kysymykseen liittyy pohdinta ihmisen perusluonnosta. Voidaanko siitä sanoa jotakin? Onko ihmisessä potentiaalia hyvään, mutta ympäristö turmelee hänet? Tällainen ajattelu on utopisteilla yleistä. Jos ympäristö muutetaan ihmiselle hyväksi, hänestä tulee hyvä. Vaihtoehtoja on siten neljä oheisen taulukon mukaan. Jo puhtaasti ihmisen fyysiset ympäristöt ovat kovin vaihtelevia. Maapallolla on hyvin hedelmällisiä ja rikkaita alueita, jotka sopivat hyvin ihmisen elämiseen. Toisaalta ihmiset elävät hyvin niukoillakin alueilla ja ovat sopeutuneet niihin. Ihminen kykenee periaatteessa muokkaamaan ympäristöä itselleen sopivaksi, joskin rajat tulevat vastaan. Saharaa on vaikea, ellei mahdoton muuttaa hedelmälliseksi ympäristöksi. Jo arkihavainnot osoittavat, että ihminen ei elä paratiisisissa. Jo Raamatun alkulehtien kuvaus osoittaa, että tätä asiaa on pohdittu. Ihmiset ovat ajatelleet, että kenties joskus paratiisi on ollut olemassa, mutta siitä on lopullisesti jouduttu lähtemään. Ihmisessä on jotakin, joka tekee paratiisissa elämisen mahdottomaksi. Paratiisin hedelmät eivät loppuneet vaan ihminen oli tottelematon. Tottelemattomuuden syynä oli hänen halunsa tietää hyvästä ja pahasta. Tämä kuvastaa sitä, että ihminen kysyy ja pohtii. Voisiko olla vielä paremmin? Mitä on paratiisin ulkopuolella? Kuka on luonut paratiisin? Tällaiset kysymykset tuhoavat paratiisin. Usko paratiisiin ei silti jätä ihmistä rauhaan. Hän kuvittelee sen olevan jossakin, jonne on mahdollista päästä. Jos se ei ole taivaassa, se on jossakin kaukana lämpimissä hedelmällisissä maissa. Pohjoisten kansojen mielestä se on jossakin lämpimillä etelämeren saarilla. Olosuhteet ovat niin hyvät, että ihmisten ei tarvitse kamppailla elämästään. Kaikilla on riittävästi. Hyvin yleisesti on ajateltu, että ihmisen osa on kova. Otsansa hiessä pitää hänen leipäänsä syödä ja kivulla synnyttää jälkeläisiä. Kuva viittaa siihen, että ihminen itse on turmeltunut ja myös hänen maailmansa on työläs. Vaikka ympäristö olisi hedelmällinen, hänen on kuitenkin tehtävä työtä. Mikään ei tule aivan ilmaiseksi. Ihmisten ahneus ja itsekkyys vaikeuttaa yhteiselämää. Aina on niitä, jotka riistävät muita. Tämäkin on luettavissa Raamatun profeettojen kuvauksista. Köyhät ja heikot poljetaan eikä oikeus toteudu. Tavallisen ihmisen silmin maailma on historian kuluessa näyttäytynyt aika kovalta. Nälkää, sairautta ja oikeuden puutetta on aina ollut. Aina on ollut niitä, joilla on ollut monin kerroin enemmän kuin muilla. Tosin hekin ovat taistelleet asemastaan ja sairastaneet siinä kuin tavallisetkin ihmiset. On mahdollista ajatella, että maailma sinänsä voisi olla ihmiselle siedettävä, jopa hyvä paikka, jos hän ei olisi itsekäs ja häikäilemätön olento. Kun näin ajatellaan, mitään ei ole tehtävissä. Ihminen tuhoaa kaiken sen, mihin hän koskee. Taistelu eloon jäämisestä on niin kova, että muuten ei selviä. Itsekkyys kuuluu ihmisen perusluontoon. Historian kuluessa syntyi kuitenkin näkemyksiä, joiden mukaan ihminen on hyvä tai ainakin kehityskykyinen, jos vain hänelle antaa mahdollisuuden. Jollakin tavalla ihminen on ajautunut sellaiseen elämän malliin, joka tuottaa onnettomuutta. Kun ihmiselämässä varallisuudella on suuri merkitys, on luonnollista ajatella, että tähän liittyvien erojen poistaminen vaikuttaisi elämään myönteisesti. Uusi Testamentti kertoo, kuinka uudistuneet ihmiset jakoivat omaisuuttaan yhteiseen käyttöön. Jos ihmiset eivät vapaaehtoisesti jaa toisilleen – mikä on todennäköistä – jonkun on tehtävä jako, koska se lähes takaa ihmisen hyvinvoinnin. Monet esittivät tällaisia ajatuksia mutta kaikkein tunnetuin idean puolestapuhuja on Karl Marx. Monet pitävät yhä periaatetta hyvänä, mutta sen toteuttaminen käytännössä on osoittautunut kovin vaikeaksi, monen mielestä mahdottomaksi. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisen olosuhteita parantamalla voitaisi edistää hänen hyvinvointiaan. Turvallisuudella, tasa-arvolla ja oikeudenmukaisuudella on ilman muuta vaikutusta ihmisen hyvinvointiin. Tämä näkyy konkreettisesti silloin, kun näiden asioiden puute on ilmeinen. Missä on sotaa, väkivaltaa ja oikeus puuttuu, siellä ihmiset kärsivät. Aivan toisin ajattelevat ne, joiden mielestä ihmisen itsekkyys voi kääntyä hyväksi. Tämä on kapitalistisen, kilpailua korostavan tulkinnan kulmakivi. Jollakin merkillisellä tavalla itsekkäästi omaa etua ajava ihminen tuottaa myös yhteistä hyvää. Tämä vaikuttaa asioiden kääntämiseltä päälaelleen. Tämän mallin mukaan vannotaan paljon, mutta sen mukaan ei toimita. Ihmisen itsekkyyttä rajoitetaan monin eri tavoin. Kaikki havainnot viittaavat siihen, että puhdas “kapitalistinen” malli johtaa onnettomuuteen. Parin vuosisadan aikana on voimistunut näkemys, jonka mukaan ihminen vallan mainio olento, kunhan saa tilaa toteuttaa itseään ja elää luovasti. Tällaisia näkemyksiä tulee monista eri suunnista, teologiasta, filosofiasta ja psykologiasta. Psykologian piirissä humanistisen psykologian edustajat kilvan kehuvat ihmisen ominaisuuksia. Hän kykenee melkein mihin tahansa, kunhan vain hänelle annetaan mahdollisuus. Paradoksaalisesti hänen pahin esteensä on toinen ihminen, joka siis hänkin haluaa toteuttaa itseään. Carl Rogers puhuu paljon siitä, miten ympäristön normit ja paineet rajoittavat ihmistä. Onnellisuuden ehtona on näistä rajoituksista vapautuminen. Itsenäinen, omaehtoinen ihminen on onnellinen. Tällainen ajattelu kaatuu pian loogiseen mahdottomuuteen. Miten tällaiset ihmiset voivat tulla toimeen toistensa kanssa? Tämäkin malli nostaa itsekkyyden hyveeksi, mutta suostu näkemään tämän mallin seurauksia. Varmaan olisi hyvä, jos ihmiset antaisivat enemmän tilaa toisilleen, mutta yksin he eivät pärjää. Yhteiselämä vaatii kompromisseja, joitten tekeminen on usein kovin vaikeaa, jopa suorastaan tuskallista. Ei ole näyttöä siitä, että juuri tällaiset ihmiset olisivat erityisen onnellisia. Nämä kovin ristiriitaiset tulkinnat eivät anna selvää kuvaa siitä, millainen ihminen ja hänen maailmansa lopulta on. Auttaako asiaa, jos katsomme, millaista on ihmisen lähisukulaisten elämä? James King ja Virginia Landau ovat tutkineet simpanssien onnellisuutta. He tutkivat 128 simpanssin elämää 13 eri eläintarhassa. Huolelliset arviot osoittivat, että simpanssien elämä oli koko lailla leppoisaa. Samanlaisia havaintoja on tehty myös luonnossa. Pääosa päivästä sujuu varsin rauhallisesti, mutta aina silloin tällöin tapahtuu jotakin sellaista, joka häiritsee sekä lauman että sen yksittäisten jäsenten onnellisuutta. Tällainen lauma on melko helppo saada pois tolaltaan pelottavien ulkoisten tekijöiden perusteella. Myös huonot olosuhteet ja ravinnon puute tekevät simpanssien elämän vaikeaksi. Keskimääräinen koiran tai kissan omistaja kai pitää lemmikkiään onnellisena olentona. Etenkin koirat vaikuttavat onnellisen viattomilta olennoilta Karvisen Osku-koiran esimerkin mukaan. Mikä on koirana ollessa, jos ruokaa ja paijausta on yllin kyllin tarjolla. Kai ihminen sentään on erilainen kuin koira tai edes simpanssi. Kuitenkin simpanssi on biologisesti hyvin samanlainen kuin ihminen. Simpanssit pystyvät käyttämään kieltä ja osoittavat kaikkia perustunteita. Mikä sitten on ihmisen tila silloin, kun olosuhteet ovat kohtuullisen hyvät ja hän voi tyydyttää perustarpeensa? Jos oman itsen arvioiminen tuntuu vaikealta, useimmat meistä näkevät päivän ja ainakin viikon aikana lukuisia ihmisiä, joiden tilaa voi arvioida. Kuva on tietenkin vaihteleva, mutta useimmat voinevat olla sitä mieltä, että yleiskuva on myönteinen. Ikävät asiat kyllä erottuvat, mutta ne erottuvat sen vuoksi, että ne ovat sittenkin poikkeuksia. Ainakaan niitä ei odoteta vaan elämän odotetaan olevan hyvää. Jos elämä on yleensä kurjaa, miksi ihmiset kuitenkin odottavat hyvää? Ihmisen toiveikkuus tulee monin tavoin ilmi. Vaikka tuntuu järkevältä, että ihminen käy työssä saadakseen ruokaa, hän tekee kaikenlaista muutakin, jossa ei ole paljoakaan järkeä, jos hän ei odota tulevaisuudelta jotakin myönteistä. Hän hoivaa lapsiaan, huolehtii läheisistään ja ystävistään ja puuhaa kaikkea sellaista, jonka merkitys näkyy vasta tulevaisuudessa. Ravintoon riittävät rahat saa vähemmälläkin. Useimmat ihmiset arvioivat oman tilansa myönteisesti. Elämä ei ole pelkkää päivänpaistetta, mutta siedettävää ja usein ihan mukavaakin. Tavalliseen elämään mahtuu valoa ja varjoa. Monta kertaa niitä on yhtä aikaa tai toisiinsa limittyneenä. Kun tutkimuksissa kysytään ihmisten tyytyväisyyttä tai onnellisuutta, he yleensä vastaavat myöntävästi. Vaikuttaa siltä, että tunteiden perustila keskimäärin jotakin tällaista: pohdintaa-maailman-tilasta-1 Myönteisiä tunteita on enemmän kuin kielteisiä. Tämä näkyy elämän siedettävyytenä ja arkisten kohtaamisten myönteisyytenä. Jos joudumme riitaan tai joku kohtelee meitä tylysti, panemme sen merkille. Yksilölliset erot ovat suuria. Jonkun elämä voi olla tällaista: pohdintaa-maailman-tilasta-2 Tai jopa tällaista: pohdintaa-maailman-tilasta-3 Elämän laatu voi muuttua, jos tapahtuu katastrofeja tai jos elämä muuten on turvatonta ja ankaraa. Tutkimusten mukaan ulkoisilla tekijöillä on vaikutusta. Tämän osoittavat sekä kansojen väliset vertailut että traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tutkimukset. Sekä yhteinen trauma että yksilön kokema trauma lisää kielteisten tunteiden osuutta. Mielenkiintoista on se, onko kysymys keinulautatilasta siten, että pylväiden summa on jollakin tavalla vakio, vai onko niin, että sekä kielteiset että myönteiset tunteet voivat vähetä omia aikojaan? Yleensä on ajateltu niin, että kysymys on keinulaudasta. Kun negatiivisia asioita tulee elämään, niin myönteiset asiat vähenevät samassa suhteessa. Ei kai ihmisen tietoisuudessa voi olla tilaakaan useille eri tunteille samanaikaisesti. Uusimpien tutkimusten mukaan kielteiset ja myönteiset tunteet ovat melko riippumattomia toisistaan ja ne voivat esiintyä samanaikaisesti. Yleensäkin tunteet ovat “sekatiloja”, puhtaita tunteita on vähän. Emme itse asiassa tiedä kovinkaan tarkoin sitä, mitä tapahtuu, kun jokin menetys, onnettomuus, sairaus tai kriisi kohtaa ihmistä. Toki tiedämme sen, mitä tapahtuu kielteisille tunteille: ne yleensä voimistuvat. Mitä tapahtuu myönteisille tunteille? Mitä voimakkaammista tunteista on kysymys, sitä todennäköisemmin keinulautailmiö pitää paikkansa. Kun ahdistus ja masennus ovat voimakkaita, positiivisille tunteille ei jää tilaa. Onko mahdollisesti niin, että yksilökeskeinen kulttuuri on samanaikaisesti vahvistanut sekä kielteisiä että myönteisiä tunteita? Vaatiiko raskas elämä tunteiden kurissa pitämistä, jopa kuolettamista? Kuvaukset keskitysleireistä tukevat tätä tulkintaa. Viktor Frankl kuvaa järkyttävästi, miten tunteet oli pakko kuolettaa, muuten ei selvinnyt. Ainakaan niitä ei pitänyt näyttää ulospäin. Joitakin huumorin pilkahduksiakin oli, mutta ne olivat harvinaisia. Kun ajattelemme elämää 100 tai 300 vuotta sitten, oliko se ainakin varovaisempaa, ikään kuin ehdollista elämää? Jo kuolema oli toisella tavalla läsnä elämässä. Lapsista kuoli puolet ja elinikä jäi yleensä lyhyeksi. Elämä oli monin tavoin sidotumpaa kuin nykyisin. Kun vapaudet lisääntyvät, onnellisuuden ja hyvinvoinnin taso nousee, mutta samalla myös elämän riskit lisääntyvät. Mahdollisuuksia on enemmän, mutta myös epäonnistumisen mahdollisuuksia. Traditionaalisessa luokkayhteiskunnassa ihminen ei oikeastaan sanan varsinaisessa merkityksessä voi menestyä ja onnistua. Hän vain tekee velvollisuutensa ja elää niin kuin hänen odotetaan elävän. Ammatti saatiin vanhemmilta, usein myös puoliso, jonka kanssa elettiin kuolemaan saakka. Mahdollisuuksien ja vapauksien myötä voisi odottaa, että menestyksen ja onnistumiset menevät suunnilleen tasan eli tasapaino vallitsee. Tämä toteutuu joko jokaisen ihmisen elämässä tai keskimäärin jokin ihmisryhmän elämässä. Mahtaako näin todella käydä? Kun ihmiset luettelevat myönteisiä ja kielteisiä asioita elämässään, myönteisiä on sittenkin enemmän. Ihmiset myös kokevat saavuttavansa elämässään mitä ovat odottaneet. Voiko tämä olla mahdollista? Vaatiiko se “mentaalista gymnastiikkaa” eli sopivan valikoivaa tulkintaa omasta elämästä? Varmaan sitäkin, mutta on syytä muistaa, että vaikka sodat ovat vaikeuttaneet elämää, sadan vuoden aikana länsimaissa ihmiset ovat etenkin aineellisessa mielessä päässeet eteenpäin. Myös koulutustaso on huikeasti noussut. Monilla elämän laadun indekseillä elämä on parantunut. Ennen ei sanottavasti pudottu eikä noustu. Nyt on mahdollista saavuttaa paljon ja myös menettää paljon. Arvostus ja asema on hankittava, niitä ei ilman muuta saada syntymän perusteella. Mikä on omassa varassa, se on otettava omalle kontolle. Kenties tässä on länsimaisen ihmisen taakka. Useimmat saavat suunnilleen mitä haluavat, mutta osa joutuu pahasti pettymään. Masennuksen määrä näyttää länsimaissa voimakkaasti lisääntyvän ja alkavan yhä nuorempana. Osittain samanlaisia trendejä on todettu myös Puerto Ricossa, Taiwanilla ja Beirutissa, mutta muutos on paljon voimakkaampi länsimaissa. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ei ainakaan 50 vuoden aikana ole tapahtunut merkittäviä muutoksia onnellisuudessa tai tyytyväisyydessä. Kehittyneiden länsimaiden ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kehitysmaissa asuvat ihmiset. Tästä todellakin syntyy kuva, että demokratia, tasa-arvo ja vauraus kyllä edistävät ihmisten tyytyväisyyttä, mutta todennäköisesti lisäävät ihmisen elämän vaihtelua. Vaihtelu näkyy sekä yksilön elämän sisällä että ihmisten välillä. Onko mitään näyttöä siitä, että tunteiden ilmaisu olisi vuosisatojen aikana muuttunut? Jos esimerkkinä käytetään Raamatussa olevia kuvauksia, on silmiin pistävää, että tunteiden kuvaukset ovat yleisiä. Syntyy jopa sellainen kuva, että tuon ajan ihmiset olivat jo herkempiä joutumaan tunteiden valtaan. Onko suurin kulttuurin muutos siinä, että yhteisten kertomusten merkitys on vähentynyt? Näissä kertomuksissa uskonnoilla oli keskeinen osuus. Niiden avulla tulkittiin oikeastaan kaikki arkielämään liittyvät asiat. Jumala tai henkiolennot olivat yhtä todellisia kuin kaikki muukin. Näihin kertomuksiin nivoutui aina hierarkkinen järjestelmä, joka teki elämän hyvin ennustettavaksi. Elämä oli roolien mukaista; jokaisen tuli hoitaa omat tehtävänsä osana perheen, heimon ja yhteisön elämää. Rooli korvautui vähitellen identiteetin käsitteellä. Tämä muutos syntyy vähitellen minuuden tiedostamisen myötä. Kehitys on hyvin hidasta. Kulttuurin tutkijoiden mukaan merkittäviä muutoksia tapahtuu 1500-luvulla. Kuitenkin vasta viime vuosisadalla syntyvät ne käsitteet, joita nykyisin yleisesti käytetään: Itsetunto, itseluottamus, minäkuva, itsensä tiedostaminen, itsensä toteuttaminen, identiteetti. Ihminen ei vain toteuta omaa tehtäväänsä, sitä tehtävää, jonka hänelle kulttuuri on antanut vaan hänen tulee toteuttaa itseään. Yhä useammin kuulee kehoituksen: tule aidosti sellaiseksi kuin olet. Tällainen viesti on houkutteleva mutta samalla vaarallinen. Miten kukaan voi tietää, millainen hän todella tai oikeasti on? Juuri näin ajatteleva ihminen on erityisen haavoittuva ulkoa tuleville vaikutuksille. Hän ei voi tietää, millon hän on toteuttanut itseään. Kukaan ei voi hänelle sanoa: Nyt olet päässyt perille. Hänen itsensä pitäisi tietää, mutta miten hän voi arvioida omia saavutuksiaan? Tämä ajattelutapa kieltää vertailun muihin, jolloin tämäkin arvioinnin peruste jää pois. Kun ihminen toteuttaa rooliaan, siihen kuuluvia tehtäviä ja velvollisuuksia, hän saa nopeasti tiedon siitä, miten hän on onnistunut. Roolisuorituksissa olennaista on muilta tuleva palaute. Se voi olla ankaraa mutta ainakin se antaa mahdollisuuden korjata omia virheitä. Uuden roolin oppiminen voi olla hyvin tuskallista. Sen ovat esimerkiksi miniät saaneet karvaasti kokea. Sopeutumista kuitenkin helpotti se, että tämä oli miniän osa. Kurjuus ei niinkään johtunut hänen typeryydestään vaan elämän järjestyksestä. Tieteeseen uskovat ovat korostaneet rationaalisuutta. Rationaalisuuden myötä ihmisen ongelmat katoavat, koska juuri rationaalisuuden puute niitä synnyttää. Näin ovat ajatelleet esimerkiksi Sigmund Freud ja Albert Ellis, kumpikin terapiasuuntien perustajia. Tosin erona oli se, että Freudille ihmisen rationaalisuus jää sittenkin haaveeksi, kun taas Ellisille rationaalisuus on toteutettavissa oleva tavoite. Uskontojen on nähty palvelevan irrationaalisuutta. Kun uskonnoista päästään erti, ihminen vapautuu ja samalla hänestä tulee rationaalinen. Näkemys on ollut yleinen myös filosofien piirissä. Hyvä esimerkki on Bertrand Russell, jonka mielestä etenkin kristinuskon korostama syyllisyys ja synnintunto ovat saaneet erityisen paljon pahaa aikaan. Onko nykyajan ihminen rationaalisempi kuin vaikkapa keskiajalla elänyt ihminen? Varmaan hän sitä on. Hän on ennen kaikkea vapautunut taikauskosta. Myös nykyajan ihmisen käsitys ihmisten suhteista tuntuu rationaaliselta. Eihän voi olla oikein, että ihmiset ilman muuta jaetaan eriarvoisiin luokkiin ja että kaiken huipulla on lähes Jumalan kaltainen olento, hallitsija. Pidämme irrationaalisina käsityksiä naisen ja miehen eroista tai sairauksien synnystä. Paradoksaalisesti tämä rationaalisuuden lisäys ei välittynyt täysimääräisesti ihmisen arkielämään. Yhä ihminen tuntee häpeää, vihaa, syyllisyyttä, pelkoa, ahdistusta, masennusta ja toimii ihmissuhteissaan irrationaalisella tavalla. Tasa-arvo, demokratia ja ihmisarvo ovat hyviä asioita, mutta miksi ihmisten tila ei kuitenkaan ole radikaalisti parantunut?