Psychology Today (1/2005) lehdessä Robert Epstein luettelee 10 psykologian hölmöintä ideaa. Katsotaanpa, mitä luettelo sisältää ja voimmeko olla samaa mieltä. Onhan järkevää, että tulevat psykologit tunnistavat heitä uhkaavat harhaiset käsitykset.
- Projektiiviset testit
- Muistikuvien palauttaminen (recovered memories)
- Sotilaalliset leirit rikollisille
- Itsearvostuksen kultti
- Läheisriippuvuus
- Mozartia vastasyntyneille
- Kuoleman lähestymisen vaiheet
- Omaan syntymään palaaminen
- Teini-iän/puberteetin kapinointi
- Vihan purkaminen (katarsis)
Useimmat näistä ovat jossain määrin tuttuja täällä Suomessa, joskaan innostus ei ole ollut samanlaista kuin Yhdysvalloissa. Projektiiviset testit ovat olleet esillä sekä Psykologia- että Psykologi-lehdissä. Yliopistojen tutkijat ovat yleensä olleet sitä mieltä, että niihin kohdistetut odotukset ovat olleet liiallisia. Joitakin – kuten minua – kiusaa se paljastamisen idea, joka niihin liittyy. Mikä oikeus psykologeilla on paljastaa jotakin sellaista, mitä toinen ihminen ei halua paljastettavan? Yltiöpäisten tulkinnat ovat suurin näihin menetelmiin liittyvä vaara.
Muistikuvien palauttamisen idea ei ole Suomessa ollut paljonkaan esillä. Kyseessä on tulkinta, jonka mukaan traumaattiset kokemukset, kuten insesti ja raiskaus, torjutaan tietoisuudesta, mutta nuo kokemukset voidaan terapiassa palauttaa tietoisuuteen. Tällainen palautuminen on periaatteessa mahdollista, mutta koska ihmisen muisti on hyvin herkkä vaikuttamiselle, muisti voi rakentaa saamiensa vihjeiden avulla lähes mitä tahansa. Muistikuvamme rakentuvat hyvin monenlaisista aineksista eikä alkuperäistä tapahtumaa voida jäljittää sellaisena kuin se todella oli. Huomattava osa muistikuvien palautuksesta paljastui terapeutin vihjeiden avulla rakennetuksi.
Kova sotilaallinen kuri ei Epsteinin mukaan vähennä uusintarikollisuutta. Tällaisia menetelmiä on käytetty monissa maissa ilman, että psykologit ovat olleet niitä kehittelemässä. Kyseessä tuskin on asia, jossa psykologeja pitäisi kovasti osoittaa sormella.
Itsearvostuksesta on mm. Roy Baumeister kirjoittanut kriittisiä artikkeleita. Niiden henki on ollut se, että tässä laitetaan rattaat hevosen eteen. Itsearvostusta on vaikea kohottaa ilman perusteita. Itsearvostus nousee, jos omalla toiminnalla saa jotakin järkevää aikaan. Itsearvostuskursseista ei ole osoitettu olevan hyötyä.
Läheisriippuvuusidea on Tommy Hellstenin ansiosta saanut Suomessa paljon kannatusta. Tutkijat eivät ole tästä käsitteestä innostuneet, vaan pitävät sitä aivan liian epämääräisenä ja yksioikoisena ideana. Epsteinin mukaan läheisriippuvuusidea on “dead wrong”. Kenties kriittiset psykologit eivät ole ymmärtäneet, miten tärkeää on vapauttaa ihmiset vastuusta ja syyllisyydestä silloin, kun he ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ongelmiin. Etenkin vanhempien tai puolison alkoholismi voi herkästi johtaa voimakkaisiin itsesyytöksiin. Läheisriippuvuus helpottaa tällaisen syyllisyyden siirtämistä pois itseltä.
Mozartia pitää minun mielestäni soittaa joka kodissa, joten en osaa tätä kauhistella. Varmaan joku guru on luvannut liikaa, minkä vuoksi tämäkin on päässyt kymmenen harhan joukkoon.
Elisabeth Kübler-Ross on tullut tunnetuksi sekä surutyön että kuoleman vaiheista. Suomessakin on pidetty lukuisia kursseja ja luentoja siitä, kuinka “surutyö” etenee. Empiirinen tutkimus kuitenkin kertoo, että surun ja kuoleman odotuksen vaiheet ovat hyvin yksilöllisiä. Vaihetulkinnat kaavoittavat liiaksi näitä yksilöllisiä kokemuksia.
Omilla humpuukilistoillani syntymätraumojen palautukset mieleen ovat korkealla. Suomessakin on tehty terapiaa, jossa ihmisten päälle on kasattu patjoja, joiden alta he muka syntymäänsä eläytyen ovat ponnistelleet ulos. Amerikan psykiatriyhdistys aiheellisesti totesi v. 2002, että “kyse ei ole terapiasta ja seuraukset voivat olla tuhoisia”. Jotkut terapeutit markkinoivat “onnelliseen lapsuuteen palaamista”, mikä sekin kuulostaa oudolta. Lapsuus on mitä on ollut, joskus onnellista, joskus onnetonta, yleensä kumpaakin. Miten siihen voi enää palata?
Nuoruusiän tuskat ja kuohunnat ovat kulttuurisidonnaisia, vaikka kuulemma jo nuolenpääkirjoituksissa on valitettu nuorison hankaluutta. Länsimainen kulttuuri ruokkii tulkintaa, jonka mukaan nuorten ongelmat kuuluvat tiettyyn ikään. Asiat eivät ole oikealla tolalla, jos kapinointia ei ilmene. Tämäkin on asia, jossa yksilölliset erot ovat suuria.
Aggression purkaminen vahvistaa aggressiota eikä suinkaan sitä vähennä. Jo antiikissa esitettiin ajatuksia, että vihaa pitää purkaa. Jos vihaa ei pureta, se putkahtaa joka tapauksessa esiin tavalla tai toisella. Esimerkiksi ongelmanuorille on suositettu aggression purkamista. Jos sillä tarkoitetaan aggression ohjaamista johonkin vaarattomaan tai jopa rakentavaan suuntaan, silloin ollaan oikeilla jäljillä.
Nämä kymmenen ideaa eivät toki ole yksin psykologien alulle panemia tai kannattamia. Sikäli artikkelin otsake on harhaanjohtava. Kenties projektiiviset testit on mielletty eniten psykologien omaksi asiaksi. Esimerkiksi läheisriippuvuus ei ole suomalaisia psykologeja isommin innostanut.
Mitä tuohon luetteloon pitäisi lisätä? Psykologeilla – muista ammattikunnista puhumattakaan – on kova luottamus haastatteluun työhönoton keskeisenä osana. Mitä enemmän haastatteluja tehdään, sitä enemmän niihin luotetaan, kertoo tutkimus. Tutkimusten mukaan haastattelutiedoilla voi olla validiteettia silloin, kun sen yhteydessä käytetään strukturoituja lomakkeita. Jäsentymättömästä haastattelusta ei ole paljoakaan hyötyä.
Toinen harha liittyy asennekasvatukseen. Tässäkin psykologit ovat paljon realistisempia kuin vaikkapa sanomalehtien toimittajat. Säännöllisin väliajoin lehdissä näkyy artikkeleita, joissa vaaditaan asennekasvatusta liikenteessä, kouluissa, maahanmuuttajiin suhtautumisessa, luonnonsuojelussa, terveydessä ja yleensä kaikessa, missä ihmiset eivät toimi niin kuin heidän pitäisi. Juuri koskaan ei kerrota, miten tuo asennemuutos tapahtuu. Todellisuudessa ihmisten asenteet ovat hyvin pysyviä ja niitä on vaikea muuttaa. Esimerkiksi liikenteessä on vastustettu turvavöitä ja nopeusrajoituksia. Onneksi päättäjät eivät odottaneet asennemuutoksia, vaan säätivät lakeja, joilla muutoksia saatiin aikaan. Sen jälkeen myös asenteet ovat muuttuneet myönteisiksi.
Etenkin takavuosina sai jatkuvasti ihmetellä terapiasuuntien välistä nokkimista. Vaikka ns. vanhoilla terapioilla ei ollut tieteellistä tukea yhtään sen enempää kuin uusillakaan, ne pitivät omaa valta-asemaansa itsestään selvänä. Dynaamiset suunnat väittivät muita pinnallisiksi ja olivat mielestään syvällisiä. Nämä ovat tietenkin kielikuvia, joilla ei ole tieteellistä perustaa. Pitkiä terapioita pidettiin itsestään selvästi parempina kuin lyhyitä, vaikka tutkimusnäyttöä ei ollut. Tällä hetkellä tiedetään, että pääasiallinen hyöty terapiasta tulee hyvin nopeasti, mutta jos terapiaa jatketaan hyvin kauan, ehkä vuosia, pientä lisähyötyä voi tulla. Pitäisi tutkia, olisiko järkevämpää käydä vaikka viidellä terapeutilla peräkkäin kuin samalla vuosikausia.
Psykologeja syytettiin varsinkin 20-30 vuotta sitten vapaan kasvatuksen markkinoinnista. En ole asiaa sen paremmin selvittänyt, mutta tuskinpa olemme niin merkittävä ammattikunta, että olisimme pystyneet kotikasvatuksen periaatteet myllertämään. Eiköhän kyse ole kulttuuriin liittyvistä virtauksista.
Mitä näistä opimme? Ainakin sen, että terve järki pitää säilyttää. Patenttiratkaisut ovat edelleen kiven alla. Sovellusalueilla psykologeihin kohdistuu suuria odotuksia, niin suuria, että niihin on mahdotonta vastata. Liiallisten lupausten antaminen kostautuu.