Mikä kansalaisia erityisesti ärsyttää?

Kansalaisia ärsyttää poliitikkojen ja heidän valitsemiensa johtajien haluttomuus ja kyvyttömyys myöntää, että jossakin heidän johtamassaan toiminnassa tai hankkeessa on jotakin vikaa. Viimeksi törmäsimme siihen, kun huumeriippuvaisten äidit kertoivat hoitoon liittyvistä ongelmista. Nuo kuvaukset vaikuttivat totuudenmukaisilta ja uskottavilta. Tampereen kaupungin sosiaalipalvelupäällikkö käyttäytyi niin kuin ei olisi kuullutkaan kritiikkiä. Hoitoon pääsyn hän kuvasi helpoksi.

Katselin hiljattain keskustelua, jossa valitettiin sitä, että ammattikorkeakouluissa on liian vähän ohjattua opetusta. Kritiikin mukaan opiskelijat jäävät liian yksin eivätkä läheskään kaikki ole opetussuunnitelmien mukaisesti ”itseohjautuvia” ja omatoimisia. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ei myöntänyt mitään. Meillä on hyvä opetussuunnitelma, hän vain toisti. Suunnitelmat ovat aina paperilla hyviä, mutta käytäntö on eri asia.

Sama pätee myös SOTE-keskusteluun. SOTEsta vastaava ministeri Annika Saarikko ei tietääkseni ole myöntänyt kritiikkiä oikeutetuksi. Onko tällainen tiukka kiistäminen tarpeen? Se romuttaa suunnittelun uskottavuutta, sillä kun kyseessä on monimutkainen asia, siinä on aina sijaa kritiikille ja muutoksille. Onhan se jo nähty.

Onko ministerin oma asema joka tilanteessa niin perin pohjin uhattuna vai miksi kritiikkiin pitää suhtautua niin torjuvasti? Voisivatko toiminnasta ja suunnitelmista vastaavat ministerit ja johtajat suhtautua myönteisemmin kritiikkiin ja todeta, että otamme kritiikin huomioon ja koetamme parantaa tämän asian toteuttamista. Eihän mikään ihmisten kehittämä toiminta ole täydellistä. Aina on varaa parantaa.