Ihmiset selviytyvät hyvin arkisista asioistaan. Käyvät työssä, pitävät huolta perheestään ja puuhaavat kaikenlaista. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Kysyttäessä he sanovat olevansa tyytyväisiä elämäänsä. He ovat optimistisia ja luottavat siihen, että tulevaisuus tuo pikemminkin hyviä kuin huonoja asioita.
Kuitenkin samaan aikaan on paljon havaintoja siitä, kuinka hauraita ja haavoittuvia ihmiset ovat. Tapahtuu jotakin sellaista, joka saa ihmisen särkymään. Eräässä hengellisessä laulussa lauletaan ”Olen särkynyt saviruukku. Pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin. En millään murtunut ois.” Tämä on osuva kuvaus ihmiselämästä. Saviruukut menevät herkästi rikki, sillä jo yllättävän pieni kolaus saa ne hajoamaan. Sama pätee myös ihmisiin. Särkyminen on usein sekä itselle että ympärillä oleville arvoitus. Arvoitus on toki sekin, miten paljon jotkut ruukut kestävät. Jopa hauraalta näyttävä ruukku kestää useita iskuja ja pikemminkin vahvistuu jokaisen iskun jäljiltä.
Psykologit ja filosofit ovat esittäneet täysin vastakkaisia tulkintoja ihmisenä olemisesta. Näistä yleisempi on ollut käsitys, jonka yhden version luin hiljattain. Israelilainen psykologian professori Dov Shmotkin kuvasi elämää tähän tapaan: Me elämme maailmassa, jossa on monenlaisia uhkia ja vaaroja, joista koetamme selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Olemme kuitenkin selviytyjiä ja kukoistajia uhkista ja vaaroista huolimatta.
”Terrorin hallinnan teoria” kuvaa elämän paljon ankarampana. Sosiaalipsykologian professori Jeff Greenberg on työtovereineen laatinut teorian, jossa lähtökohtana on kuolevaisuudesta koettu kauhu, jopa terrori, jota ihminen koettaa kaikin tavoin torjua mielestään, koska sen tunnistaminen johtaisi lamaantumiseen. Sen vuoksi kulttuurit tarjoavat erilaisia suojakeinoja, joista tärkeimpiä ovat uskonnot ja ideologiat. Yhteinen usko yhdistää ja antaa sitä tunnustavalle oman roolin ja tehtävän Suuren Kertomuksen osana ja palvelijana.
Myös terapeutti Albert Ellisin näkemys oli pessimistinen. Kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan irrationaalisia, joskin siinä on aste-eroja. Jotkut tulevat hyvin toimeen järjettömien ajatustensa kanssa, mutta toiset ahdistavat niillä itseään. Niistä pahimpia on pitäisi, täytyisi ajattelu. Pitäisi olla parempi, olisi pitänyt tehdä silloin paremmin. Olen huono ihminen, jos en toimi niin kuin minun odotetaan toimivan. Tästä järjettömyydestä haittaa pääasiassa itselle, mutta on tietenkin myös sellaista järjettömyyttä, josta on haittaa muille. Sellaiseksi Ellis katsoi uskonnot. Niille ei mitään mahda, mutta terapia auttaa niitä, jotka kärsivät täydellisyyden tavoittelusta.
Ellis halusi irrottautua Sigmund Freudin näkemyksistä. Hän piti psykoanalyyttistä terapiaa toivottaman hitaana ja tehottomana. Ihmisen irrationaalisuutta vastaan oli syytä hyökätä suoraan ja kertoa heille, millaisia heidän harhansa olivat. Freud oli vielä enemmän pessimisti ihmisen suhteen. Hänen näkemystään ihmisestä kuvannee parhaiten arkinen ilmaus ”ihan pihalla”. Ihminen ei tajua omia ongelmiaan ja pyrkii peittelemään niitä. Tämä yritys johtaa neurooseihin. Freudin kerrotaan sanoneen, että ”luomisen tarkoitus ei ollut ihmisen onnellisuus”.
Eksistentiaalifilosofit varoittavat eksistentiaalisesta ahdistuksesta, jonka arkinen työ ja aherrus yleensä peittävät, mutta etenkin kriisien kohdatessa se herkästi puhkeaa esiin. Silloin ihminen kysyy, miksi näin on käynyt? Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Eikö elämä olekaan oikeudenmukaista? Jos vastauksia ei tunnu löytyvän, silloin ahdistus valtaa koko persoonan ja voi muuttua masennukseksi.
Viime vuosikymmenten aikana psykologian piirissä on ilmennyt aivan toisenlaisia tulkintoja. Niillä toki on ollut omat edeltäjänsä, mutta nyt saamme kuulla, että kaikki voivat olla onnellisia, koska meidät on sellaisiksi tarkoitettu. Jo Jean Jacques Rousseau uskoi, että ihminen on luonnostaan hyvä ja onnellinen, mutta ympäristö ei anna sille mahdollisuuksia. Tämä ei vielä 1700-luvulla saanut paljonkaan vastakaikua, mutta nyt tuo idea on otettu auliisti vastaan. Myös humanistisen psykologian edustajat, kuten Abraham Maslow ja Carl Rogers olivat vakuuttuneita ihmisten luontaisesta hyvyydestä, vaikka tunnistivat ympäristön paineet ja ihmiselämän vaikeudet.
Nyt tarjolla on runsaasti onnellisuuden ja hyvän elämän oppaita, joissa lähtökohtana on ihmisen luontainen onnellisuus. Se helposti piiloutuu, mutta voidaan tunnistaa, löytää ja vapauttaa lujan uskon ja tahdon avulla. Siinä ei enää ympäristö ole esteenä, koska ihmisen ajattelu nujertaa sen. Kirjasta Being Happy saamme hyviä uutisia: ”Every day in every way I am getting better and better and better.” “However much beauty and magic you have enjoyed up until now, you can choose to have more from today. It is choice time, every day.”
Uskontojen piirissä tällaiset tulkinnat torjutaan. Kristinuskossa ihminen on syntymästä lähtien synnin alainen olento, idän uskonnoissa muistutetaan ihmiselämään kuuluvasta kärsimyksestä. Islam tunnustaa kivun ja kärsimyksen, mutta uskova voi saada rauhan alistumalla Allahin tahtoon. Kaikissa suurissa uskonnoissa ihmisen itsekkyys vaikeuttaa hyvän elämän saavuttamista. Uskonnoista annetaan usein liian pessimistinen kuva, sillä kaikissa uskonnoissa on keinoja, joiden avulla voidaan saavuttaa rauha, pelastus tai valaistus – vaikkakin ihmisenä olemisen rajat tulevat aina vastaan. Luottamus ja alistuminen Jumalan tahtoon, jumaluuteen tai kohtaloon on olennaista, sillä ihmisen on pakko tunnustaa vajavaisuutensa ja pienuutensa. Kaikissa uskonnoissa on painotuksia, joissa joko ihmisen pahuus tai hyvyys korostuu.
Biologiassa ja psykologiassa on aina viime vuosikymmeniin asti korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä. Sitä on perusteltu evoluution avulla. Ihmisen geenit ovat itsekkäitä, mikä on auttanut häntä ja hänen sukulaisiaan selviytymään olemassaolon taistelussa. Vieraiden ihmisten selviytymisestä ei välitetä, ellei siitä ole jotakin hyötyä. Tätä näkemystä on onneksi alettu tasapainottaa tulkinnoilla, joiden mukaan itsekkyyden ohella ihmisessä on yhteistoiminnan ja jopa empatian geenejä, jotka ovat suuresti helpottaneet elämää.
Itsekkyyttä korostavat joutuvat pohtimaan, miksi ihmiset ovat näinkin hyvin selviytyneet. Jos ihminen on itsekäs, kuinka mitään hyvää voi olla? Riittääkö selitykseksi se, että ihmisellä on rationaalista itsekkyyttä eli hän osaa pitää välittömän itsekkyytensä kurissa saadakseen tulevia etuja? Riittääkö tällainen laskelmointi selittämään sen, että ihmiset eivät jatkuvasti ole toistensa kurkussa tai että valtaosa ihmisistä on tyytyväisiä elämäänsä?
Voiko tiede sanoa jotakin ihmisen olemuksesta? Jotakin tiede voi sanoa, mutta se tuskin tyydyttää niitä, jotka haluavat joko-tahi -vastauksen. Psykologit kysyvät, mitä ihmiset ajattelevat näistä asioista ja he voivat havainnoida, mitä ihmiset tekevät. Tieteen avulla voidaan esittää tutkimustietoa siitä, mihin suuntaan ihmisen olemus kallistuu. Onko hyvyyttä enemmän kuin pahuutta?