Puolustan yhä taloudellista tasa-arvoa

Puolustin (Näkökulma 15.4.2011) Wilkinsonin ja Pickettin kirjaa Tasa-arvo ja hyvinvointi ja Gustav von Hertzen puolestaan kritisoi edelleen tätä kirjaa käyttäen lähteenään Wikipediaa (21.4). Löysin tieteellisistä kirjallisuushauista runsaasti kirjaa puolustavia arviointeja. Vaikka tämän kirjan tulokset sivuutettaisiin, tarjolla on aivan riittävästi muuta tutkimusta ja tilastotietoja, jotka kertovat samaa kuin tämä kirja. Samantapaisia kansakuntia vertailevia tutkimuksia ovat muutkin tutkijat tehneet. Esimerkiksi Jan Ott päätyy arvioon, jonka mukaan ”vauraus liittyy korkeaan onnellisuuden tasoon ja antaa mahdollisuuksia vähentää onnellisuuden eriarvoisuutta edistämällä sosiaalista turvallisuutta ja antamalla mahdollisuuden subventoida lisääntyvien tuloerojen potentiaalisia kielteisiä vaikutuksia”. Di Tella, MacCulloch ja Oswald ovat osoittaneet, että vaurauden ohella juuri hyvinvointivaltio edistää onnellisuutta. Nämä tutkijat toteavat, että ”hyvinvointivaltio näyttää olevan kompensoiva tekijä: korkeammat työttömyyskorvaukset liittyvät korkeaan kansalliseen hyvinvointiin”.

Eli kertaan lyhyesti sen, mitä tutkimukset kertovat. Kansakunnan vauraus (kansantulo) on yhteydessä onnellisuuteen, mutta tietyn tulotason jälkeen onnellisuuden ja muidenkin hyvinvointi-indeksien tasossa ei enää tapahdu merkittäviä muutoksia. Koettuun hyvinvointiin ovat vahvassa yhteydessä kansakunnan hallinnon taso, eri tavoin mitatut hyvinvoinnin indeksit sekä keskinäisen luottamuksen kokeminen. Suomi on jatkuvasti saanut näissä parempia arvoja kuin von Hertzenin malliksi nostama Yhdysvallat. Juuri erilaisissa tasa-arvon indekseissä Suomi on tähän mennessä sijoittunut hyvin. Kerroin jo aikaisemmassa kirjoituksessani, että Unescon 22 kehittyneen maan tutkimuksessa Suomi ja pohjoismaat olivat lasten hyvinvoinnin suhteen kärkipäässä, mutta Yhdysvallat oli viimeisenä. Jokainen on voinut nähdä, miten jakautunut maa Yhdysvallat on juuri taloudellisen eriarvoisuuden vuoksi.

Rikkaiden ihmisten valitukset siitä, että muut ovat heille kateellisia, tuntuvat ikävältä, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Miksi kateellisuutta nyt moititaan, kun juuri se on käytevoima, jolla kilpailua usein perustellaan? Pidän kiinni siitä, että rikkaat ovat usein rikastuneet köyhien kustannuksella. Sekä historia että monien Suomea köyhempien maiden tilanne osoittaa tämän todeksi. Demokraattisissa länsimaissa tätä tosiasiaa onneksi on kyetty pehmentämään.

Kateellinen Suomen kansa halusi vaaleissakin pitää kiinni hyvinvointivaltiosta. Kansan enemmistö haluaa, että tuloeroja tasataan, koska se on oikeudenmukaista. Köyhyyden poistamiseen ei päästä pelkillä tulonsiirroilla, mutta tämä keino on kuitenkin toiminut erittäin hyvin juuri pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Tuloerot eivät siis ole hyvinvoinnin kannalta irrelevantteja kuten von Hertzen väittää, vaan niitä tasaamalla köyhyyttä on voitu lieventää. Yhdysvalloissa tuloerot ovat juuri rikkaiden verotuksen keventämisen johdosta rajusti lisääntyneet, eikä se ole ollut omiaan edistämään kansakunnan hyvinvointia tai yhtenäisyyttä.

Minun puolestani rikkaat saavat rikastua, mutta siitä pidän kiinni, että jostakin on rahat otettava niiden tukemiseen, joilla on taloudellisia ja psyykkisiä ongelmia. Kysymys on myös köyhyyden ehkäisystä esimerkiksi koulutukseen, työllisyyteen ja perheisiin kohdistuvilla tukitoimilla. Mahdollinen taloudellinen kasvu ei saa ohjautua vain niille, jotka ovat onnistuneet kovassa kilpailussa selvästi muita paremmin.

Rikkaiden ja köyhien tulonjaon kasvaminen on merkittävä ongelma

Aamulehdessä (Näkökulma 9.4.2011) Gustav von Herzen kuvasi Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin teoksen The Spirit Level “jaarittelevaksi, erittäin kyseenalaisiin tilastoihin perustuvaksi vasemmistolaiseksi kannanotoksi”. Kyseessä on Herzenin mukaan hyökkäys kapitalismia vastaan, jota”perustellaan epämääräisten korrelaatioiden vyöryllä”. Teosta ei kuulemma ole otettu maailmalla vakavasti. Uskon kyllä, että teekutsuliikkeiden kannattajat eivät ole ottaneet näitä tilastoja vakavasti. Harvoin näkee niin estotonta eriarvoisuuden puolustamista kuin von Herzenin kirjoitus. On totta, että korrelaatioiden avulla ei voi syysuhteita todistaa, mutta kun kyse on kansakuntien välisestä vertailusta, muita menetelmiä on mahdotonta käyttää. Kun Wilkinsonin ja Pickettin teoksesta annettiin aivan vääristelty kuva, esittelen seuraavassa, millaisia tietoja tuossa kirjassa esitettiin.

Teoksen taustaa kuvaavassa lyhyessä esittelyssä todetaan, että “kirjoittajat väittävät, että Britannia ja Yhdysvallat joutuvat ‘tasa-arvoisia yhteiskuntia’ todennäköisemmin monenlaisiin vaikeuksiin.” Koetan seuraavassa perustella, että kyse ei ole vain väitteistä, vaan tieteellisiin tuloksiin perustuvista johtopäätöksistä.

Kirjan alussa kirjoittajat toteavat, että materiaalinen ja tekninen kehitys ei ole länsimaisissa yhteiskunnissa johtanut toivoittuihin tuloksiin. Ihmiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja monista muista ongelmista. He ovat epävarmoja omasta asemastaan ja taidoistaan ja kokevat usein yksinäisyyttä. Monissa vauraissa maissa köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on koko ajan kasvanut. Myös Suomessa eriarvoisuus on viime vuosina lisääntynyt. Wilkinsonin ja Pickettin mukaan taloudellisen tasa-arvon puute on sekä psyykkisiä että sosiaalisia ongelmia synnyttävä ja vahvistava tekijä.

Vaikka yhteiskuntien vaurastumisen myötä moni asia on paremmin kuin ennen, monet ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvä esimerkki on lihavuus. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt tilanne on päinvastainen. Hyvin koulutetut, varakkaat ihmiset pitävät parempaa huolta itsestään kuin heikosti koulutetut ja vähätuloiset. Köyhyys lisää ihmisten välipitämättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Vaurastuminen pidentää aluksi elinikää. Nicaraguan, Bulgarian, Egyptin, Turkin ja Venäjän kansalaisten elinikä on paljon pidempi kuin Sambian, Mozambikin, Liberian ja Nigerian. Ero on yli 25 vuotta. Tyydyttävä elintaso nostaa eliniän noin 70 vuoteen. Kun kansantulo nousee 10 000 dollarista 40 000 dollariin, eliniän odote nousee vain muutalla vuodella. Keskimäärin 10 000 dollarin ryhmään kuuluvat muun muassa Costa Rica, Uruguay, Mexico ja Kroatia, kun taas 40 000 dollaria ansaitaan pohjoismaissa, Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Kanadassa ja Itävallassa. Nelinkertaiset tulot eivät siis kohota elinikää juuri lainkaan.

Kansakuntien onnellisuuden ja vaurauden kuvaaja muistuttaa edellistä. Hyvin köyhissä maissa kansalaisten onnellisuuden taso on tutkimusten mukaan selvästi matalampi kuin vauraissa maissa. Kuitenkin monien köyhien maiden onnellisuuden keskiarvo on lähes sama kuin rikkaissa maissa. Etelä-Amerikan valtioiden onnellisuus on suunnilleen samaa tasoa kuin vauraiden länsimaiden. Vauraudella on yhteys kansalaisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen, mutta nähtävästi eliniässä ja hyvinvoinnussa on tultu eräänlaiselle tasanteelle, josta on vaikea päästä eteenpäin. Tätä osoittaa sekin, että 30 – 50 vuoden tyytyväisyyden ja onnellisuuden seurannoissa muutokset ovat olleet erittäin pieniä, vaikka elintaso on merkittävästi kohonnut.

Koska länsimaissa uskotaan vahvasti kehitykseen, emme halua uskoa, että tällaisia eliniän ja onnellisuuden kattoja olisi olemassa. Myös moni asiantuntija uskoo, että keskimääräinen elinikä tulee nousemaan 10 – 20 vuotta seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuitenkin esimerkiksi alkoholin ja ylipainon aiheuttamat terveysongelmat ovat monissa maissa lisääntyneet, mikä ei lupaa hyvää eliniän odotteelle. Ihmiskunnan onnellisuudessa voi samoin olla katto, jota on vaikea läpäistä. Kuolema kuuluu elämään ja vaikka sairauksia voidaan hoitaa yhä paremmin, niiltä ei voi välttyä. Erot, hylkäykset, torjunnat ja menetykset ovat osa ihmiselämää. Kehittyneiden länsimaiden psyykkisiä ongelmia kuvaavat luvut ovat erittäin korkeita. Yhdysvalloissa arvioidaan, että noin 25 prosentilla on vuoden aikana ollut jokin psyykkinen häiriö.

Kirjoittajien mukaan sosiaalisilla ongelmilla on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä ihmisten keskimääräisiin tuloihin. Tämä tulos saadaan, kun tarkastellaan niitä maita, joissa tulot vaihtelevat 20 000 ja 40 000 dollarin välillä. Kun sen sijaan katsotaan tuloeroja näiden maiden sisällä, saadaan vahvoja yhteyksiä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Suuri eriarvoisuus on merkittävä ongelmille altistava riskitekijä.

Wilkinson ja Pickett vertaavat kirjassaan 23 vaurasta maata sekä Yhdysvaltain osavaltioita. Kun Japanissa ja Suomessa vuonna 2006 rikkaimman viidenneksen tulot olivat noin 3,5 kertaa suuremmat kuin köyhimmän viidenneksen, vastaava kerroin oli Singaporessa lähes 10, Yhdysvalloissa 8,5 ja Britanniassa 7. Kirjoittajat tarkastelevat mm. seuraavien asioiden yhteyttä taloudellisen tasa-arvon indekseihin:

  • Luottamus
  • Mielisairaudet
  • Eliniän odote ja lapsikuolleisuus
  • Liikalihavuus
  • Lasten koulusuoritukset
  • Teini-ikäisten synnyttämät lapset
  • Tapot
  • Vankilassa olevien määrät
  • Sosiaalinen liikkuvuus

Kun tutkijat muodostivat terveyttä ja sosiaalisia ongelmia kuvaavan indeksin, sen yhteys taloudellisen eriarvoisuuden indeksiin oli erittäin vahva. Tasa-arvoisissa maissa (Japani, pohjoismaat, Belgia, Hollanti) yhteiskunnallisia ongelmia oli paljon vähemmän kuin niissä maissa, joissa ihmisten taloudellisessa tilanteessa oli suuria eroja (Yhdysvallat, Portugali, Britannia, Uusi-Seelanti, Kreikka). Kansantulolla henkeä kohden ei ollut yhteyttä ongelmia kuvaavaan indeksiin. Aivan vastaava tulos saatiin verrattaessa Yhdysvaltain osavaltioita. Unicefin raportista vuodelta 2007 löytyy lasten hyvinvointia kuvaava indeksi, jossa parhaita ovat Ruotsi, Hollanti, Suomi, Sveitsi ja Tanska. Huonoimmat arvot saivat Britannia, Uusi-Seelanti, Israel, Yhdysvallat ja Australia. Maitten järjestys oli vahvassa yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon.

Vaikka rikkaissa maissa on runsaasti terveydenhoidon ja korjaavan toiminnan resursseja, ne eivät toimi odotetusti, koska niiden avulla ei eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia kyetä poistamaan. Yhdysvalloissa käytetään paljon enemmän rahaa terveydenhoitoon kuin Kreikassa, mutta kreikkalaiset elävät keskimäärin pidempään. Kun yhteiskunnan luovat ongelmia, mikään hoito ei enää riitä.

Eriarvoisuus kertoo siitä, että sosiaaliset etäisyydet ja luokkaerot ovat suuria. Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua. Vanhempien taustan erot vaikuttavat enemmän tulevaan asemaan kuin lahjakkuuserot. Yhdysvalloissa korostetaan jokaisen mahdollisuuksia päästä eteenpäin, mutta todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen. Varallisuuserot näkyvät sekä fyysisessä että psyykkisessä hyvinvoinnissa. Rikkaiden verojen alentamisesta ovat kärsineet eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Voisi odottaa, että elintason nousu toisi mukanaan elämän helpottumista. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kertovat päinvastaista. Yliopistoissa opiskelevien ahdistuneisuutta on tutkittu vuodesta 1952 lähtien. Tulosten suunta on selkeä: ahdistus on tasaisesti lisääntynyt. Sama tulos on saatu myös masennuksen osalta. Sen määrän on arvioitu lisääntyneen kymmenkertaiseksi sadan vuoden aikana. Diagnoosien lisääntymistä selittää osaksi diagnostisen kynnyksen aleneminen, mutta se ei selitä ahdistuneisuuden lisääntymistä kyselyissä.

Taloudellinen tasa-arvo on yhteydessä luottamukseen. Kun 60 – 65 % pohjoismaisista ihmistä luottaa ihmisiin, luku on Portugalissa vain 10 %. Nämä prosentit saatiin World Values Survey -tutkimuksessa väitteeseen “Useimpiin ihmisiin voidaan luottaa”. Yhdysvalloissa luottavaisia oli 35 %. Sama suunta saatiin myös Yhdysvaltojen osavaltioiden vertailussa. Luottamuksen määrä vaihteli Yhdysvaltain osavaltioissa lähes 70 prosentista alle 20:een prosenttiin. Luottamuksen määrä aleni Yhdysvalloissa 44 vuoden aikana 60 prosentista alle 40 prosenttiin (1960 – 2004). Sosiaalisen pääoman käsitteen luoja Robert Putnam arvioi Yhdysvaltojen olleen varallisuuden suhteen tasa-arvoisin 1950- ja 1960-luvulla. Silloin myös osallistuminen järjestöihin ja organisaatioihin oli suurimmillaan. Siitä lähtien sosiaalinen pääoma on koko ajan vähentynyt. Vaikutus käy Putnamin mukaan kumpaankin suuntaan: eriarvoisuus heikentää sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma vähentää eriarvoisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin näkemys on, että juuri eriarvoisuus heikentää luottamusta. Kun rikkauden kuilu on kovin suuri, kuilua on vaikea ylittää. Pahimmillaan kuilu johtaa köyhien suojattomiin gettoihin ja rikkaiden muurien ympäröimiin asuntoalueisiin. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he antavat aikaa ja rahaa muiden ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Luottavaiset ihmiset elävät lisäksi keskimääräistä pidempään. Yhdysvalloissa luottamuksen puute näkyi Chicagon helleaallon aikana. Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet sitä tehdä, koska pelkäsivät ryöstöjä. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella tällaista ei tapahtunut, koska ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

Oma tutkimukseni tukee Wilkinsonin ja Pickettin näkemyksiä. Kun muutama vuosi sitten kysyin noin tuhannelta suomalaiselta sekä onnellisuutta että oikeudenmukaisuutta, onnellisuudessa odotetusti vain matalin tuloryhmä poikkesi muista odotetusti kielteiseen suuntaan. Sen sijaan oikeudenmukaisuuteen yhteys oli suoravaviivainen: mitä korkeammat tulot, sitä oikeudenmukaisempana omaa elämää pidettiin. Oma johtopäätökseni on sama kuin kuin kirjoittajien. Taloudellisen eriarvoisuuden kasvaminen johtaa väistämättä lisääntyviin psyykkisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Palaan vielä lopuksi von Hertzenin näkemyksiin. Missä on sitä avointa ja reilua kilpailua, josta von Hertzen niin kauniisti puhuu? Ei ainakaan Yhdysvalloissa, tuossa kilpailun ihannemaassa. Ei tarvita epämääräisiä korrelaatioita osoittamaan, että eriarvoisuuden kultamaassa kaikenlaiset yhteiskunnalliset ongelmat ovat kärjistyneet. Erot näkyvät jo osavaltoiden välillä. Niissä osavaltioissa, missä tuloerot olivat suuria, oli eniten rikollisuutta ja monia muita ongelmia. Kyse ei lainkaan ole siitä, että rikkaiden omaisuus pitäisi takavarikoida, vaan siitä, että progressiivisen verotuksen ja tulonsiirtojen avulla pidetään huolta, että köyhyyttä ei pääse syntymään. Jos jokin asia lamauttaa ihmisen, se on juuri köyhyys. Tasa-arvo ja “reilun kilpailun” suosiminen eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Usko siihen, että tuloerojen kasvattaminen ja miljardöörien lukumäärän kasvaminen edistää koko kansan hyvinvointia on silkkaa humpuukia. Kyse on myytistä, jolla superrikkaat perustelevat kohtuuttomia tulojaan.