Psykoterapeutit uskovat vahvasti traumojen torjuntaan

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 3.3.2014 tärkeästä psykoterapiaan liittyvästä aiheesta, joka liittyy valemuistoihin. Lueskelin jo 1990-luvulla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja päädyin artikkelissa ilmaistuun näkemykseen, jonka mukaan terapiassa on mahdollista tuottaa asiakkaalle valemuistoja. Valemuistolla tarkoitetaan todellisuuspohjaa vailla olevaa muistikuvaa, joka on syntynyt muiden – tässä tapauksessa terapeuttien – johdattelun tuloksena. Tutkimukset ovat osoittaneet, että koetilanteissa aikuisetkin on varsin helppo saada uskomaan, että heille on tapahtunut varhaislapsuudessa jotakin sellaista, mikä on todellisuudessa mahdotonta.

On merkillistä, kuinka sitkeästi eräät freudilaisuuden ideat ovat säilyneet. Tämä on yksi niistä. Vaikka muistin tutkijat ja kognitiiviset psykologit yrittävät viestittää, että koska lapsella ei ole kieltä samassa mielessä kuin aikuisella, hän ei pysty tapahtuneita asioita palauttamaan mieleen sellaisina kuin ne todella ovat tapahtuneet. Aikuisenkin on mahdotonta palauttaa tarkasti mieleen aikaisemmin tapahtuneita asioita. Hyvin kuvaava on tutkimustulos, jossa heti traumaattisen tapahtuman jälkeen (muistelen, että kyseessä oli Kennedyn murhan kaltainen asia) kirjattiin paperille, missä silloin oli oltu. Tutkija keräsi tiedot talteen ja pyysi parin vuoden kuluttua kertomaan, missä tuolloin oli ollut. Vain noin puolet vastasi oikein. Väärin muistaneet olivat täysin varmoja siitä, että he olivat olleet juuri siellä, missä sanoivat olleensa.

Lainaus Kaaron kolumnista:

Emme tiedä täsmälleen, kuinka yleistä unohtuneiden traumojen esiin kaivelu ja terapoiminen Suomessa on. Mittakaavasta saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen Åbo Akademin tutkimuksesta, jonka taustalla ovat tutkijat Katarina Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila. He ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielenterveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta.

Haastatelluista 96 prosenttia uskoi, että lapsuustrauma voi aiheuttaa sivupersoonia. 95 prosenttia uskoi, että unohtunut trauma voi palata vuosikymmenien jälkeen muuttumattomana mieleen. 71 prosenttia uskoi, että nimenomaisesti toistetut traumat unohtuvat kokonaan. 52 prosenttia ilmoitti epäilevänsä vain harvoin ja 25 prosenttia ei koskaan, että traumassa olisi kyse valemuistosta. Kaikki väitteitä, jotka ovat tieteellisesti hyvin ongelmallisia.

Nämä ovat aika pelottavia lukuja. Niille ei todellakaan löydy tieteellistä tukea. On toki mahdollista, että jokin varhainen trauma häipyy mielestä – jos se edes sellaisena on koettu, mutta suurin ongelma on se, että traumat eivät katoa mielestä.

Kukaan ei kuitenkaan tarkoin tiedä, mitä terapian aikana tapahtuu, sillä terapian salamyhkäisyyttä varjellaan tiukasti tässä yksityisyyttä korostavassa kulttuurissa. Tarjolla ei ole oikeastaan lainkaan tutkimusta, jossa asiakkaat saisivat kertoa, mitä terapiassa on tapahtunut.

Sellainen tutkimus olisi syytä tehdä.

Traumat, muistiin palautuminen ja valemuistot

Tiivistelmä tutkimustuloksista 16.3. 2005

  1. Amnesia eli muistinmenetys on melko yleinen ilmiö voimakkaiden traumojen yhteydessä. Usein kyseessä on päähän kohdistuva fyysinen trauma, mutta ilmiö esiintyy myös ahdistavien psyykkisten kokemusten yhteydessä.
  2. Varhaislapsuuden tapahtumien muistaminen alkaa noin kolmen vuoden iästä alkaen ja usein selkeitä muistikuvia on vasta noin viiden, kuuden vuoden iästä alkaen. Keskeinen syy tähän “lapsuuden amnesiaan” on lapsen kielen ja käsitteellisen ajattelun kehittymättömyys.
  3. Muisti ei tallanna asioita ikään kuin valokuvina, vaan muisti ja siihen kohdistuvat ulkoiset ja sisäiset tekijät muokkaavat koko ajan muistissa olevaa ainesta. Asioita ei voi palauttaa “objektiivisina” eli sellaisina kuin ne todella tapahtuivat.
  4. Muistikuvat ovat usein epämääräisiä ja joskus aivan virheellisiä. Toisten kertomukset ja vaikkapa kirjojen tapahtumat voidaan kokea omiksi. Kokeellinen tutkimus on osoittanut, että ihmiset hyväksyvät omiseen heille elävästi kerrottuja asioita.
  5. Siitä lähtien, kun lapset todella kykenevät muistamaan (n. 5-7 v.), muistikuvat ovat kuitenkin kohtuullisen luotettavia. Tämä pätee erityisesti voimakkaisiin kokemuksiin.
  6. Muistista katoamista tapahtuu koko ajan. Muisti ei taltioi kaikkea. Osa katoaa kokonaan, osa sijoittuu muistin sellaiseen osaan, josta se ei ole jatkuvasti käytettävissä.
  7. Muistista kadonneita asioita palautuu jatkuvasti uudelleen muistiin. Usein kyseessä ovat pienet yksityiskohdat, kuten nimet, joskus myös unohdetut merkittävät tapahtumat palautuvat mieleen.
  8. Mieleen palautuminen helpottuu, kun kohdataan jokin palautusta helpottava asia tai tilanne. Esimerkiksi paluu lapsuuden kotiin voi nostaa mieleen unohtuneita asioita. Samoin hyvin havainnollinen kertomus traumasta voi muistuttaa mieleen oman vastaavan kokemuksen. Muistiin palauttaminen vaatii usein aktiivista muistelua ja paneutumista asiaan.
  9. Traumaattiset kokemukset muistetaan hyvin, liiankin hyvin. Perusongelma on se, että niitä ei saa pois mielestä.
  10. Ihmisten kyky muistaa asioita on aidosti erilainen. Jotkut muistavat tapahtumia hyvin ja elävästi, toiset huonommin. Voidaan olettaa, että jälkimmäiset kadottavat herkemmin muististaan myös traumaattisia asioita.
  11. Lapsuudessa koetut traumat eivät muistista kadonneina välttämättä ole kehityksen kannalta tuhoisia. Paljon riippuu korjaavista tekijöistä. Ei ole selvää näyttöä siitä, että kielteisten asioiden katoaminen tietoisesta muistista olisi vahingollista.
  12. Silti lapsen pahoinpitely tai hyväksikäyttö on ilman muuta riskitekijä lapsen kehityksen kannalta ja etenkin silloin, kun traumaattiset olosuhteet kestävät kauan ja kun nuo tapahtumat muistetaan elävästi.
  13. Pyrkimys tietynlaisten muistikuvien palauttamiseen on aina tulosten kannalta suuri riski, sillä johdattelun mahdollisuus on suuri. Esimerkiksi terapiassa terapeutin auktoriteetti on suuri, minkä seurauksena asiakas voi “muistaa” asioita terapeuttia miellyttävällä tavalla.
  14. Joistakin asiakkaan tai potilaan kertomista oireista on vaikea päätellä esimerkiksi hyväksikäytön tapahtuneen. Oireitten syyt ovat moninaisia eikä niistä voi tehdä varmoja johtopäätöksiä.
  15. Hypnoosi ja projektiiviset testit (ns. musteläikkätestit tai vastaavat menetelmät) eivät ole luotettavia menetelmiä muistojen palauttamisessa tai niiden luotettavuuden määrittelyssä.
  16. Lapsuudessa – ja myös aikuisuudessa – unohdettujen traumojen mieleen palautuminen on mahdollista. Monissa tapauksissa muistolle on löydetty jokin ulkopuolinen luotettava varmistus.
  17. Ns. valemuistot (false memories) ovat täysin mahdollisia, koska ihmisen muisti on altis erilaisille virhelähteille. Länsimainen kulttuuri painottaa vanhempien suurta merkitystä kasvatuksessa, mistä seuraa, että vanhempien käyttäytymisestä haetaan herkästi omien ongelmien syytä.
  18. Edellisestä seuraa, että etenkin ihmisten maineen ollessa kyseessä palautuneet traumaattiset muistot (recovered traumatic memories) tai valemuistot on syytä todentaa jollakin kertojasta riippumattomalla tavalla. Kyseeseen tulee lähinnä jokin arkistotieto tai toisen ihmisen samantapainen kertomus tapahtumasta.
  19. Kyseessä on tieteellisessä mielessä hyvin vaikea asia, josta myös asiantuntijat kiistelevät. Pääosa tutkijoista kuitenkin lähtee siitä, että muistista kadonneet traumat voivat palautua mieleen ja että myös ns. valemuistoja voi esiintyä. Tapahtumien todentaminen on vaikeata, jos vastakkain on kahden ihmisen erilainen tulkinta asiasta.
  20. Asiantuntijan edustama koulukunta voi vaikuttaa tehtyihin päätelmiin. Psykoanalyysiä tai psykodynaamista suuntausta edustavat terapeutit voivat ylikorostaa torjuttujen traumojen merkitystä ihmisen terveydelle ja taas vastaavasti psykoanalyysiin erittäin kriittisesti suhtautuvat voivat väheksyä ihmisten kykyä unohtaa traumaattisia asioita.

Keskeiset lähteet:

  • Brewin, C.R. (2003). Posttraumatic stress disorder. Malady or Myth? New Haven: Yale University Press.
  • Larsen, R.J. & Buss, D.M. (2005). Personality psychology. Boston: McGraw-Hill.
  • McNally, R.J. (2003). Progress and controversy in the study of posttraumatic stress disorder. Annual Review of Psychology, 54: 229-52.