1961

Ohjaus Marlon Brando, tuottaja Frank Rosenberg, käsikirjoitus Guy Trosper ja Calder Willinghan, kuvaus Charles Lang, näyttelijät Brando (Rio), Karl Malden (Dad Longworth), Pina Pellicer, Katy Jurado, Ben Johnson, Slim Pickens, Timothy Carey, Rodolfo Acosta, Elisha Cook Jr. Brandon yhtiö oli mukana tuotannossa ja Brando myös osallistui käsikirjoituksen muokkaamiseen. Projektin alussa myös Peckinpah oli mukana.

Stanley Kubrick aloitti tämä filmauksen, mutta jätti työn kesken. Tuotantoyhtiö (Paramount) pyysi Brandoa ohjaamaan elokuvan. Brando kuvautti kuuden kuukauden aikana yli miljoona jalkaa (yli 300 000 metriä) filmiä, jonka ensimmäinen versio kesti yli viisi tuntia. Lopulta elokuva leikattiin kolmasosaan (141 min.) Mitä on leikattu pois, sillä lopputulos on itse asiassa aika verkkainen? Oliskohan Rion vankilassa oloa kuvattu? Vai oliko valtava filmin määrä Brandon kokemattomuuden ansiota.

Elokuvan lähtökohtana on Billy the Kidistä kertova Charles Neiderin romaani, mitä on vaikea tunnistaa elokuvan juonesta. Olen tuon romaanin lukenutkin vuosia sitten, mutta en muista siitä enää mitään. Rio ja Dad ovat Meksikossa ryöstöretken jälkeen jäämässä kiinni, jolloin he päättävät valita toisen hakemaan tuoreita hevosia. Brando hoitaa arpomisen, mutta järjestää niin, että Dad pääsee lähtemään. Dad ei lähde apuun, vaan pakenee ja jättää Rion vangiksi. Tästä alkutilanteesta kehittyy raju kostotarina, jossa on myös runsaasti romantiikkaa mukana. Kohdattuaan uudelleen Rio ja Dad käyvät kissa ja hiiri -leikkiä, jossa kumpikin on uskovinaan toisen kertomuksia. Dad on naimisissa ja kaupungin seriffinä arvostettu kansalainen. Dad suhtautuu hyvin omistushaluisesti vaimonsa tyttäreen, missä Rio näkee koston mahdollisuuden. Dad on kunniallinen kansalainen, jonka rikollinen menneisyys tiedetään vain pinnallisesti.

Vihan riivaama on saanut aika ristiriitaisia arvioita, mutta kolmannen katsomisen jälkeen asetan sen aika korkealle. Ei aivan huippujen joukkoon, mutta hyvästä elokuvasta on kysymys. Elokuvassa on hyvä tarina, loistava kuvaus upeissa maisemissa meren rannalla ja hyviä näyttelijäsuorituksia (Malden, Jurado, Pickens, Johnson). Etenkin Pickensin luihu apulaissheriffi tekee vaikutuksen. Johnson ei kai ole huono koskaan ollutkaan, mutta Maldenilla on taipumusta näytellä yli, mistä kenties pahin esimerkki on Cheyenne Autumn. Vai vaatiko Ford häneltä sitä?

Brando tekee Riosta ristiriitaisen sankarihahmon, joka ei juuri paremmasta tiedä ja on itsekin valmis valehtelemaan ja pettämään. Joskus tulee tunne, että Brando tekee Riosta elämää suuremman niillä taidoilla, joita hänellä on runsaasti käytettävissä. Välillä tulee tunne, että ohjaaja Brando viihtyy hiukan liikaakin näyttelijä Brandon kasvoissa ja ilmeissä.

Elokuva kuvaa monia erilaisia ihmissuhteita. Niitä, joissa toista ei petetä, vaikka oma henki on kyseessä; niitä, joissa toinen on vain väline omien etujen ajamiseen; niitä, joissa liittoudutaan vastapuolta epäillen; sekä niitä, joissa omistushalu näkyy paljaimmillaan.

Karl Malden kertoo muistelmissaan, että Brando soitti hänelle ja tarjosi osaa. Malden suostui näkemättä käsikirjoitusta ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään. He olivat jo näytelleet Alaston satama -elokuvassa ja ystävystyneet. Maldenin mukaan Kubrick lähti, koska käsikirjoitus, erityisesti elokuvan loppu, oli kirjoittamatta. Brando ei ohjaajana kiirehtinyt, vaan odotti oikeita hetkiä, vaikkapa aaltojen kääntymistä oikealla tavalla rantaa kohden. Malden kehuu Brandon ohjausta kirjassaan, sillä hän huolehti kaikista näyttelijöistä ja jutteli jopa pienten sivuosien esittäjien kanssa ennen kuvausta. “Marlon halusi aidosti sanoa jotakin tällä ihmisluonnosta kertovalla elokuvalla – sen, että kukaan ei ole vain hyvä tai paha.” Alunperin Dadin piti olla täysin rehellinen suhteessa Rioon, mutta tuotantoyhtiö halusi toisin. Tästä suuttuneena Brando ja Malden pitivät kuukauden tauon filmauksessa. Tämän myönnytyksen myötä Brando menetti elokuvan kontrollin. Myös elokuvan loppu kuvattiin yhtiön tahdon mukaisesti.

Elokuva olisi ansainnut kuvauksesta Oscarin, sillä näin komeita kuvia ei usein näe. Elokuva on jostain syystä ns. public domain -tilassa, jonka vuoksi sitä saa monissa eri paketeissa. Laatu ilmeisesti vaihtelee suuresti.

Mitä tarkoittaa “One-eyed jacks”? Salapoliisityön jälkeen sen merkitys paljastui tällaiseksi: Korttipakan sotilas eli jätkä on englanniksi “jack” ja neljästä sotilaasta kaksi on yksisilmäistä eli kuvattu sivuprofiilissa. Nämä ovat hertta- ja patasotilas. Tarkistakaapa. Juonen kannalta tämän voisi tulkita vaikkapa näin. Rio ja Dad ovat kumpikin yksisilmäisiä, katsovat maailmaa toinen silmä peitossa. Tuo toinen silmä katsoo kieroon ja on kääntynyt pahuuden suuntaan. Näistä kahdesta Dad on kuitenkin sydämeltään musta eli patasotilas. Rion sydän paljastuu terveen punaiseksi. Hän kykenee avaamaan vielä toisenkin silmänsä.

(Laaja versio Sana-lehdessä olleesta artikkelista. Toukokuu 2005.)

Suuttumus on voimakas, mutta luonnollinen tunne, sillä kukapa ei suuttuisi, jos häntä kohdellaan väärin tai jos häntä tietoisesti ärsytetään. Vihastuminen tarkoittaa samaa kuin suuttuminen, mutta on voimakkaampi ilmaus. Jokin vääryys kohdistuu joko itseen tai muihin ihmisiin, mikä sitten saa aikaa tuon vihastumisen tai suuttumuksen. Jeesuskin vihastui: “Jeesus loi heihin vihaisen katseen” (Mark. 3:5). Syynä oli fariseusten kovuus, sillä sapattina ei saanut parantaa. Vaikka Jeesus ajoi myyjät ja ostajat temppelistä, hänen ei kuitenkaan kerrota silloin vihastuneen, vaikka se tuossa tilanteessa tuntuu uskottavalta (Matt. 21:13).

Vihastuminen ilmenee kehon reaktioina, eleinä ja ilmeinä ja usein myös tekoina.

Jeesus suhtautui ankarasti vihaan, joka tarkoittaa juuri vihan kantamista: “Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” (Matt: 5:22). Vielä ankarammin Jeesus suhtautuu toisen panetteluun vihan vallassa (Matt. 5:22). “Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha”, kirjoittaa Paavali (Ef. 4:31). “Miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen”, toteaa Jaakob (1:20). Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja” (1 Joh. 3:15). “Rakastakaa vihamiehiänne (Matt. 5:44). Paavali kuitenkin antaa kehotuksen: “Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä” (Room. 12:9).

Jos osaan tulkita nämä ohjeet oikein, niiden henki on se, että vihastuminen on luonnollista, kun se kohdistuu ympärillä olevaan pahaan, itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Sen sijaan vihan kantaminen, vihan purkaminen ja suoranainen vihaaminen johtaa sekä ihmisen itsensä että vihan kohteena olevan ihmisen kannalta pelottaviin seurauksiin.

Monet terapeutit ja asiantuntijat antavat toisenlaisia ohjeita. Ovatko nuo edellä kuvatut oireet nykyaikaan sopimattomia, koska ne nousevat yhteisöllisestä kulttuurista? On jopa kehotettu vihaamaan vanhempiaan, jos siihen kerran on aihetta. On sanottu, että viha täytyy purkaa, koska muuten se ikään kuin räjähtää ihmisen sisällä. Edelleen viha on voima, joka voidaan jalostaa hyviin tarkoituksiin. Hiljattain luin eräästä suurilevikkisestä lehdestä kirjoituksen, jossa sanottiin mm. näin:

Viha on vahva tunne, jota monet eivät uskalla tuntea.
Viha – viisaan voimavara, aggressio on positiivista voimaa.
Minun olisi pitänyt vihata enemmän, avoimemmin, voimakkaammin!
Vihan voimalla voi päästä eroon menneisyyden painolasteista.
Tekstissä todetaan, että “myös psykologit ja terapiakirjallisuus kannustavat rikkomaan rajoja vihan tuntemisessa”.

Toisessa lehdessä todetaan, että “kiltit ovat maailman vihaisimpia ihmisiä”. “Hymyilevän kuoren alla tikittää tukahdutettujen toiveiden aikapommi.” Kiltit “ihmiset luovat jatkuvan jännitteen työpaikalle.” Tällaiset perusteettomat yleistykset saavat minut suorastaan vihaiseksi! Ihmiset voivat tehdä kammottavia tekoja myös ilman vihan tunnetta. Tällaista tapahtui juutalaisiin kohdistuvan tuhon aikana Saksassa. Jollakin ideologialla tai uskonnolla voidaan perustella mitä kauheimpia tekoja ja kuvata ne oikeutetuiksi. Kun vihaaminen on oikeutettua, vihan kohteelle voi tehdä mitä tahansa. Vihaa ei voi noin vain hillitä.

Pahojen tekojen syyt

Sosiaalipsykologi Roy Baumeister erottaa pahoille teoille neljä syytä, joista ensimmäinen on vääristynyt idealismi. Se ei välttämättä tarkoita jonkin asian tai kohteen vihaamista, mutta lähes säännöllisesti johonkin uuteen uskotaan päästävän jotakin vanhaa vihaamalla. Toinen syy on hyödyn tavoittelu. Tämän lähteenä ei yleensä ole viha, mutta jos toinen ihminen on omien etujen tiellä, hänelle voidaan tehdä kauheita tekoja. Kolmantena syynä on uhattu egoismi, joka tarkoittaa voimakasta itsearvostusta, joka kuitenkin vaatii koko ajan puolustautumista. Ulkoisen uhan kokemus synnyttää herkästi vihaa, koska silloin koko ihmisen minuus on vaaravyöhykkeessä. Neljäntenä ovat sadistiset taipumukset, joissa varmaankin viha on taustalla oleva tekijä. Silti pahuutta voidaan tehdä myös aivan tunteettomasti. Natsien hirmuteoissa järkyttävintä on ollut se, että aivan tavalliset perheenisät ovat suostuneet tappamaan juutalaisia. Tämän takana oli kuitenkin aina koko yhteiskuntaa saastuttava vihan lietsonta. Kun väitetään, että esimerkiksi urheilussa tarvitaan vihaa suoritusten parantamiseen, ollaan vaarallisilla vesillä. Varmaankin suorituskyky paranee ja esimerkiksi kipukynnys kohoaa, mutta vaikkapa jääkiekon katseleminen on aika tuskallista. Pelaajat ronkkivat jatkuvasti toisiaan eivätkä pysty hillitsemään aggressioitaan. Koko ajan liikutaan siinä ja siinä -rajalla.

Kielteiset ja myönteiset tunteet

Psykologi Barbara Fredrickson on osoittanut tutkimuksillaan kuinka myönteiset tunteet saavat aikaan tarkkavaisuuden laajentumista, jonka seurauksena syntyy iloa, kiinnostusta, leikkiä, huumoria, luovuutta, sitkeyttä, tutkimista ja parhaimmillaan rakkautta ja auttamista. Kielteiset tunteet, kuten viha ja pelko, taas johtavat hyökkäykseen, lamaantumiseen tai pakoon. Pitempiaikainen viha johtaa hyvinvoinnin alenemiseen, terveysriskeihin, katkeruuteen, häpeään, ahdistukseen ja masennukseen. Kielteiset tunteet saavat tarkkaavaisuuden kaventumaan, koska organismi on silloin jonkin uhan alaisena. Kielteiset tunteet kuluttavat ihmisen voimavaroja, myönteiset taas lisäävät niitä. Tämä vertailu ei tarkoita, että vihastuminen ei joissakin tilanteissa olisi hyödyllistä, sillä tietyissä tilanteissa se palvelee yksilön tai ryhmän etuja. Vihastunut ihminen saa tilaa, häntä kuunnellaan ja häntä väistetään. Hän saa hetkeksi voimavarat käyttöönsä tavalla, joka voi auttaa selviytymään uhkaavasta tilanteesta. Viha tosin voi johtaa yksilön kannata mielettömiin ratkaisuihin. Vihastunut ei osaa arvioida omia mahdollisuuksiaan selviytyä vaarallisessa tilanteessa. Kahden vihan vallassa olevan ihmisen taistelusta voi seurata hirvittäviä asioita. Ehkä positiivisinta on se, että vihan vallassa oleva ihminen voi puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä ulkoista hyökkäystä vastaan.

Vihan purkaminen

Ajatus vihan purkamisen hyödyllisyydestä elää sitkeästi eikä siihen näköjään voi tutkimustuloksia esittämällä vaikuttaa. Purkautumisen myytti on Roy Baumeisterin mukaan hallinnut tunteiden psykologiaa. On yleinen usko, että tunteiden purkaminen eli katarsis on ihmiselle välttämätöntä ja hyödyllistä. Sen taustalla on Sigmund Freudin ajatus, jonka mukaan ihmisen psyykkinen järjestelmä toimii hydraulisella periaatteella. Jos jossakin lisää painetta, niin toisaalla paine kohoaa. “Torjunta” on ilman muuta paha asia. Tutkimusten mukaan tunteen voimakas purkaus pidentää ja vahvistaa negatiivista tunnetta. Purkaus nostaa psyykkisen järjestelmän aktivaatiota eli energiatasoa, mikä haittaa järkevää päätöksentekoa. Tunteen tahallinenkin ilmaus vie mukanaan kuten näyttelijät kertovat, sillä näyttämöllä ilmaistusta tunteesta on usein vaikea päästä irti. Rentoutuminen ja meditaatio ovat paljon parempia vihan hoitokeinoja kuin purkaminen. Kyse ei ole tunteiden ilmaisemisen torjumisesta, vaan siitä, miten vihan tunteita ilmaistaan. Ihminen voi oppia hillitsemään tunteitaan. Baumeister olettaa, että on olemassa kaksi ihmistyyppiä. Toiset pääsevät eteenpäin rauhoittumalla ja hillitsemällä tunteiden ilmaisua. Toisia tämä ei auta, mutta ei heitä auta tunteiden purkauskaan. Kysymys ei siis ole siitä, että tunteista ei pitäisi puhua tai siitä, että tunteita ei saisi ilmaista. On monia tapoja, joilla voi ilmaista oman suuttumuksensa tai vihastumisensa ilman, että haavoittaa ja loukkaa toista tai että käy toiseen käsiksi.

Tunteiden pakottavuus

Kyseessä on kulttuurissamme yleisesti hyväksytty ajatus, että voimakas tunne johtaa automaattisesti tekoon, mitä käytetään väkivaltaisten tekojen puolustuksena. Aamulehdessä (21.1.05) kuvattiin, kuinka kaksi hurjistunutta naista pahoinpiteli penkillä istuskellutta humalaista miestä. Naiset eivät osanneet oikeudessa selittää, miksi he rusikoivat outoa miestä. “Minulta meni hermo”, sanoi toinen. Toisella “naksahti päässä ja sitten hän löi”. Kun lentopalloilija potkaisi vastapuolen pelaajaa, hän selitti tekoaan näin: “Menetin malttini ja reagoin, mutta en missään nimessä potkaissut tahallani.” Tällaista tapahtuu – olemmehan ihmisiä – mutta ikävää on se, että sitä pidetään luonnollisena asiana. Kun miehet lyövät puolisoitaan, he selittävät tekojaan juuri näin: “En voinut muuta, oli pakko lyödä”. Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka suuttumisestaan huolimatta pystyvät hillitsemään tekonsa. Heidän mieleensä on vahvasti iskostunut periaate, että mitään tällaista ei pidä tehdä.

Tunteiden hillitseminen

Toisen myytin mukaan kielteisten tunteiden hillitseminen on vaarallista, koska ne patoutuvat jonnekin “sisään”. Katsauksessaan tunteiden säätelyyn Randy Larsen ja Zvjedana Prizmic toteavat, että tunteiden peittäminen kyllä syö energiaa, joka näkyy vaikkapa fysiologisena aktivaationa, mutta siitä ei yleensä seuraa mitään kielteistä. Tunteiden peittäminen tarvittaessa on hyödyllinen taito, joka jokaisen pitää oppia. Tässä saattaa mennä kaksi asiaa sekaisin. Tunteiden hillitseminen on eri asia kuin käsitys, että en saa lainkaan näyttää kielteisiä tunteitani enkä edes puhua niistä. Kun esimerkiksi traumaattisista kokemuksista ei puhuta, se voi heikentää fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Tunteiden ilmaiseminen aidolla, luontevalla tavalla on osa elämää. Kuitenkin on muistettava sekä yksilölliset että kulttuuriset erot. Toisille tunteiden ilmaiseminen on luonnollista, toiset eivät niitä isommin ilmaise ilman, että siitä mitenkään kärsivät. Jossakin kulttuureissa tunteita ilmaistaan hyvin vapaasti, toisissa voimakas tunteiden ilmaisu on yhtä kuin kasvojen menettäminen. Tässäkin asiassa on vältettävä kaavoja.

Arvostukset

Kulttuurien suhde vihaan ja väkivaltaan on aina ollut kaksinainen. Toisaalta niiden ilmauksia on kammoksuttu, toisaalta niitä on ihailtu. Yhteisölliset kulttuurit eivät kestä keskinäistä vihanpitoa, mutta ulkopuolelle suuntautuvalle vihalle on annettu tilaa. Monissa kulttuureissa miehen uhoilu ja naisten lempeys elävät sovussa keskenään. Tällaisessa kulttuurissa miehen on lupa vihastua ja olla väkivaltainen, jos häntä tai hänen naistaan uhataan. Tasa-arvoa korostavissa yksilökeskeisissä kulttuureissa vihan ja väkivallan tuhoisuus yleensä ymmärretään, mutta niihin kohdistuu silti suuri mielenkiinto. Vihan seurauksista kerrotaan viihdelehdissä, niillä herkutellaan elokuvissa, aggressioita lietsotaan myös urheilun yhteydessä, koska katsojat sitä haluavat. Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon väkivaltaa, joka aiheutuu sekä vihastumisesta että pitkään kannetusta vihasta. Vihaa kannetaan myös sukupolvien yli. Lapsena piinatut ja kaltoin kohdellut toimivat usein itse samalla tavalla.

Pidän vihan kuvaamista voimavarana huonona asiana, koska se vaikeuttaa rajojen vetämistä ja tasapainon löytämistä. Varmaankin on sellaisia tilanteita, joissa suuttumus tai vihastuminen johtaa ainakin yksilön itsensä kannalta hyvään lopputulokseen, mutta viha on hyvin arvaamaton voima. Vihastumista emme voi välttää, mutta sen voittamiseen ja hallitsemiseen löytyy monia hyviä keinoja. Tärkeintä on luopua ajatuksesta, että on maksettava samalla mitalla takaisin. Vihalle löytyy vastavoimia, joita myös Raamattu tuo esiin. Vihaa ehkäisevät ja hoitavat oikeudenmukaisuus, kaikkien ihmisten ihmisarvon tunnustaminen sekä erityisesti rakkaus ja anteeksianto.