Ovatko uskonnot evoluution tuottamia viruksia?

Kun pohditaan uskonnon merkitystä elämässä, kysymys on lopulta siitä, tekeekö uskonto ihmisen elämän huonommaksi vai paremmaksi ennen kuin tiede sovelluksineen tuhoaa ihmisen lopullisesti. Aika näyttää, tuleeko tuo tuho hitaasti luontoa ja elämää tuhoamalla vaiko nopeasti aseiden avulla.

Uskontoihin kohdistuvassa kritiikissä uskontojen määrittely on aina ollut ylimalkaista. Luin 20 vuotta sitten Muir Weissingerin uskomuksiin kohdistuvan kritiikin, joka oli monessa suhteessa osuvaa ja juuriin käyvää. Hän kohdisti kritiikkinsä sekä uskontoihin että ideologioihin. Uskontoja voidaan arvioida kahdella tavalla. Toisen mukaan kaikki suuret kertomukset, ideologiat mukaan lukien, on syytä panna samaan koriin. Silloin kritiikin perusta on se, että ihmisen on oltava täysin rationaalinen ja luovuttava kaikista uskomuksista. Toinen tulkinta ottaa huomioon uskontojen ja ideologioiden väliset suuret erot. Uskonnoiksi sanotaan myös sellaisia uskomusjärjestelmiä, joissa ei puhuta mitään Jumalasta. Nekin uskonnot, joihin kuuluu usko Jumalaan, ovat syvällisesti erilaisia. Uskomusjärjestelmien käsittely yhtenä “klönttinä” johtaa sellaisiin pelkistyksiin, joita ei voida enää pitää tieteellisesti perusteltuina.

Jos hyväksytään laaja uskonnon määritelmä, sen piiriin kuuluvat myös maan päälle paratiiseja rakentavat utopiat. Ateististen ideologioiden nimissä on tehty hirmutöitä siinä kuin uskontojenkin nimissä. Myös näiden ideologioiden kannattajat ovat korostaneet uskomustensa tieteellisyyttä. Miten tunnistamme ne uskomukset, jotka ovat oikeasti tieteellisiä niistä, jotka eivät ole? Yksi tieteellisyyden kriteeri voisi olla se, että tieteen avulla ei voidaa sanoa mitään lopullista siitä, millainen on ihmisen perimmäinen luonto tai mikä lopulta on ihmiselle hyvää ja mikä pahaa.

Tiede on totuuden kriteerinä paljon puutteellisempi kuin mitä usein ajatellaan. Biologian ja psykologian piiristä löytyy esimerkiksi joukko tutkijoita, jotka uskovat naisten ja miesten sekä valkoisten ja värillisten älykkyyden erilaisuuteen. Tieteen nimissä on puolustettu mitä ihmeellisempiä asioita. Vaikka uskontojen harharetkiä on helppo luetella, myös tieteen harharetket ovat olleet suuria. Tälläkin hetkellä suuri osa tiedemiehistä kehittää yhä vaarallisempia aseita. Kuulun niihin, joiden mielestä juuri mikään ei ole turhempaa kuin avaruusrakettien rakentaminen. Tieteen korjausliikkeet ovat konkreettisissa kysymyksissä nopeampia kuin uskontojen, mutta myös tieteen alueella abstraktit kysymykset herättävät jatkuvasti kiistoja. Monet niistä ovat ratkaisemattomia.

Yksi tällainen paljon tukea saanut harharetki on Richard Dawkinsin käsite “itsekäs geeni”, jolla ihmiskuvaa muokataan pessimistiseen suuntaan. Sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että tällaiset subjektiiviset metaforat ovat itseään toteuttavia ennusteita. Ihmisen itsekkyyttä korostava tulkinta perustuu uskoon, sillä ihmiskuvia tiede ei voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Dawkins on siten astunut tässä kuten monessa muussakin väitteessään tieteen ulkopuolelle. Myös käsite meemi on erittäin kiistanalainen. Kaikenlaisten kulttuurin ilmiöiden nimittäminen meemeiksi ei auta näiden ilmiöiden syiden löytämisessä.

Lopulta kysymys on siitä, saako ihminen uskoa mihinkään, koska hänen on oltava kaikessa rationaalinen. Vaikka usko jumaliin on rationaalisuuden näkökulmasta tuhoisinta, mutta historia osoittaa, että monilla muillakin uskomuksilla on ollut kielteisiä seurauksia. Onko kuitenkin olemassa joitakin hyviä asioita, joihin ihmisen on lupa uskoa, kunhan ei vetoa Jumalaan niiden yhteydessä? Saako ihminen uskoa rakkauteen, armeliaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen? Myös näiden arvoa on vaikea perustella tiukan tieteellisesti. Juuri uskontojen piirissä hyveiden merkitystä on korostettu tuhansien vuosien aikana. “Itsekkäät geenit” ovat niiden ansiosta edes jotenkin pysyneet kurissa.

Ihmisen rationaalisuuden korostaminen on outoa sen vuoksi, että monet elämää suojaavat tekijät ovat “irrationaalisia” siinä mielessä, että kyseessä ovat uskomukset ja tulkinnat, jotka eri tavoin irtaantuvat todellisuudesta. Ihmisen käsitys itsestään, hänen toivonsa, mielekkyyden kokemuksensa ja rakkautensa ovat perin juurin irrationaalisia. Niille on vaikea löytää jotakin sellaista vastinetta todellisuudesta, jolla niiden järkevyys tai oikeutus voitaisiin osoittaa. Psykologinen tutkimus on osoittanut, että kun ihminen on omaan itseensä ja tulevaisuuteensa nähden rationaalinen, se merkitsee toivon katoamista, jopa masennusta.

Jos ihminen on perimmältään itsekäs ja etsii kaikessa omaa etuaan, miksi häntä pitää arvostella siitä, että hän toimii sen mukaisesti? Moraaliseen närkästykseen ei pitäisi olla mitään aihetta, jos myös uskovainen ihminen toimii itsekkäästi. Asiat ovat juuri niin kuin niiden evoluution mukaan pitää olla. Miksi taistella evoluutiota vastaan? Onhan biologien joukossa ollut niitäkin, jotka pitävät jopa väkivaltaa ja tappamista hyödyllisenä, koska silloin väki vähenee ja parhaat jäävät jäljelle. Tämä on sosiaalidarwinismin mukainen tulkinta. Uskontokritiikin lähtökohtana on vahva usko siihen, että rationaalinen (= tieteen pohjalta ratkaisunsa tekevä) ihmiskunta on se, jonka varaan tulevaisuus pitää rakentaa. Tämän uskomuksen kannalta usko Jumalaan on suuri uhkakuva, vaikka tutkimus kertoo, että varsinkin länsimaisen ihmisen käyttäytymisestä on usein vaikea päätellä, mihin hän uskoo. Edelleen tutkimus kertoo, että uskonnollisuus on omiaan vähentämään irrationaalisia uskomuksia.

Uskontojen merkitystä voidaan ylikorostaa. Kulttuuri, uskonnot ja uskomukset kietoutuvat toisiinsa vaikeasti erotettavalla tavalla. Uskonnot voivat synnyttää uusia tapoja ja toimintamalleja, mutta vielä useammin tiettyjä vakiintuneita tapoja ja tulkintoja perustellaan uskonnolla. Tällaista keskustelua käydään jatkuvasti varsinkin islamin piirissä. Millaisia tekoja Allah vaatii, mikä taas perustuu paikallisiin tapoihin?

Tämän hetken ankarin uskontokritiikki tulee evoluutiobiologian piiristä. Kun tähän asti psykologit ovat olleet uskontoihin nähden hyvin kriittisiä, he ovat viime vuosina alkaneet korostaa uskontojen myönteisiä vaikutuksia. Päinvastoin kuin Dawkins, Dennett ja Harris esittävät, uskonnot ovat näiden psykologien mukaan edistäneet ihmisen sopeutumista ja hyvinvointia. Näistä tutkijoista – jotka ovat joko ateisteja tai agnostikkoja – mainittakoon Martin Seligman, Mihaly Csikzsentmihalyi, C.R. Snyder, Christpher Peterson, Jonathan Haidt ja Robert Emmons. Ihminen elää uskonsa ja toivonsa varassa. Hän kestää melkein mitä tahansa, jopa keskitysleirin kauheudet, kunhan vain hänen toivonsa säilyy. Monet evoluutiobiologit ovat Jacques Monodin ja Richard Dawkinsin tavoin nähneet ihmisen mitättömänä olentona ja hänen tulevaisuutensa toivottomana. On tuskin tarpeen enää korostaa sitä, että tällaiset mielipiteet eivät enää perustu tieteen tuloksiin. Ihmistä ei ole ihan helppo opettaa tällaiseen “rationalismiin”. Onneksi ihmiset eivät usko näitä masentavia oppeja, vaikka niistä lukeminen on kiehtovaa.

Nuo uskonnonvastaiset kirjat tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä esitetty kritiikki osuu kovin usein kohdalleen. Uskontojen ihanteiden ja todellisuuden välillä on suuri ristiriita, suoranainen kuilu. Kritiikkiä ei pidä torjua sen vuoksi, että se esitetään pilkallisesti ja tieteen kaavussa. Uskovaisten pitää puuttua omiin moraalittomuuksiinsa ankarasti, sillä mikä muu karkoittaa ajattelevia ihmisiä enemmän kuin uskonnon ihanteiden ja tekojen välinen ristiriita? Uskovaisten on kuunneltava kritiikkiä pikemminkin korvat höröllään kuin korviaan sulkien. Uskontoja on koeteltava myös rationaalisin perustein. Jos uskonto tukee sellaisia asenteita ja tekoja, jotka ilmiselvästi vahingoittavat ihmistä, muutos on tarpeen. En voi uskoa niin, että minkään uskonnon Jumala haluaisi vahingoittaa ihmistä ja vaatisi häneltä jotakin sellaista, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä.