2005
Yrjö Niemi kirjoittaa miehen kriisistä. Kirjoituksesta henkii aito huoli miehen roolista. Monista asioista voin olla samaa mieltä. Kuitenkin itse orpona koen raskaana näissä kirjoituksissa olevat yleistykset isättömistä pojista. “Isän merkitys on ratkaisevan tärkeä ja kun häntä ei ole kaikki menee enemmän tai vähemmän huonosti.” Keskimäärin arvioituna toisen vanhemman puuttuminen on kyllä riski, mutta ongelmat eivät niinkään aiheudu isättömyydestä kuin äidin huonosta taloudellisesta tilanteesta, tuen puutteesta ja katkeruudesta. Jos äidillä mene hyvin, pojallakin menee hyvin. Monet meistä orvoista ovat selviytyneet ihan hyvin elämässä, jotkut ovat jopa kukoistaneet vaikeuksien keskellä. Aina elämä ei edes ole ollut kovin vaikeata. Elämä on harvoin täydellistä, aina on asioita, jotka aiheuttavat haavoja.
Kysyin kerran eräässä miesten piirissä ihan spontaanisti näin: “Kun olen isättömänä kasvanut, kertokaa minulle, millaisia teidän isänne olivat.” Läsnä oli noin 25 hyvin eri ikäistä miestä. Kysymys aiheutti täydellisen hiljaisuuden, jota kesti hyvän tovin. Toistin kysymyksen, jonka jälkeen noin 70 vuoden ikäinen mies tuumi: “Kyllä ne isät kovin ankaria olivat.” Sen jälkeen eräs huomattavasti nuorempi mies alkoi kertoa, kuinka hänen piti viettää pitkiä aikoja sängyn alla isää piilossa.
Tällaisia isiä on paljon. Heitä on ollut ja heitä tulee olemaan vastaisuudessakin. Samaten orpoja ja isien hylkäämiä lapsia on aina ollut ja tulee olemaan. Vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan. Tietenkin on hyvä, jos pojat saavat pienestä pitäen isän opetusta siitä, miten heidän tulee suhtautua lähellään oleviin ihmisiin ja aivan erityisesti perheensä jäseniin. Kaikki, mikä tähtää hyvien asioiden opettamiseen, on tietenkin mitä parasta ongelmien ennalta ehkäisyä.
Yhteiskunnan arvot eivät ole suosineet isän aitoa huolenpitoa pojistaan, koska isän ei ollut lupa osoittaa hellyyttä poikaansa kohtaan. Poikkeuksia tietysti oli, mutta kasvatuksen malli korosti isän ankaruutta. Tänään miehet osoittavat avoimemmin hellyyttä, mutta miestä – myös naista – vaanii elämäntyyli, joka suosii välitöntä mielihyvää. Tämä antaa isille ja yhä useammin myös äideille ikään kuin oikeuden laiminlyödä kasvatustehtäväänsä.
En halua isän mallin olevan sellainen vanhanaikaisen ankara, niin kuin usein kristillisissä piireissä haikaillaan. Tämä edistää väärää syyllisyyttä ja myös häpeän kokemuksia. Alistava kasvatustyyli ei ole omiaan vahvistamaan itseluottamusta.
Isättömyyttä enemmän väkivaltaan opettaa läsnä olevan isän väkivaltainen malli. Usein väkivalta siirtyy sukupolvelta toiseen.
Minulla ei ole ollut miehen malleja. Kaikki ne miehet, joita toistuvasti näin lapsuudessani, olivat kehnoja malleja. Vain käydessäni tätieni luona tapasin pieninä välähdyksinä toisenlaistakin suhtautumista. Onneksi äitini oli järkevä ihminen ja suhtautui minuun aina kannustavasti. Tämä huolimatta siitä, että hän oli jäänyt leskeksi ja joutui muuttamaan aivan vieraaseen ympäristöön.
Niinpä puhe ehdottoman välttämättömistä miehen malleista suututtaa minua. Ei niin, etteikö niitä tarvittaisi, vaan mistä niitä otetaan? Tässäkin sormi kohdistuu äitiin. Miksei hän ole jostakin hommannut hyvää miehen mallia? Satunnaisesti vilahtavista miehistä ei ole paljon apua pojalle. Tässäkin poika kaipaa todellista sitoutumista ja pysyvyyttä.
Muistan kuinka äitini loukkaantui, kun psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti, että ilman isää poika ei oikeastaan voi selviytyä. Hän koki, että tämä on kuin hän lyötäisiin fyysisesti. Ketä tällainen kirjoittelu hyödyttää? Näitä juttuja lukevat useammin yksinäiset äidit ja orvot kuin kriisissä olevat miehet.
Ajattelen orvon näkökulmasta näin. Elämän ikävä tosiasia on se, että perheet eivät ole täydellisiä. Ne eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaan. En edes usko, että kehitys kokonaisuudessaan olisi menossa huonoon suuntaan. Sadan vuoden aikana on tapahtunut sekä hyviä että huonoja asioita lasten ja äitien kannalta. Miten häikäilemättömästi yhteiskunta ja myös kirkko suhtautuivat aviottomiin äiteihin ja lapsiin! Jälkimmäiset olivat aivan viattomia ja myös äidit olivat useimmiten uhreja. Huonoa kehitystä on ennen kaikkea sitoutumisen puute. Tämä koskee erityisesti miehiä, mutta myös naiset pelkäävät sitoutumista.
Yhteiskunnan tehtävä on kaikin tavoin tukea yksin lasta huoltavia vanhempia. Kun taloudellinen tilanne on hyvä, myös psyykkinen tilanne kohentuu. Mitä enemmän äidit jäävät yksin, sitä ikävämpiä seuraukset ovat.
Yhtä tärkeätä on välittää sekä yksihuoltajille että myös lapsille viesti, että myös isättömänä tai äidittömänä voidaan selviytyä. Vaikeudet ovat varmaan suurempia kuin ehyissä perheissä, mutta vaikeudet voidaan voittaa. Epätoivoon ei saa vajota. Valtaosa lapsista selviytyy sittenkin ihan hyvin.
Isiä tulee rohkaista osallistumaan poikien ja tyttöjen kasvatukseen erojen jälkeen. Yhteishuoltajuus on erotilanteessa hyvä vaihtoehto, jos se otetaan vakavasti.
Kulttuurin yleisiä asenteita ja arvoja on vaikea nopeasti muuttaa miksikään. Media, erityisesti televisio, vahvistaa mielihyväkulttuuria. Aika vaatii itsensä toteuttamista jopa niin, että se menee perheen edelle. Tätä vastaan kannattaa tietysti taistella. Mitä enemmän toisenlaisia malleja tarjotaan, sitä parempi.
Kristilliset arvot tukevat sitoutumista ja vastuun ottamista. Vaarana on ollut autoritaarinen isän malli, mutta se on varmaankin katoamassa. En tiedä, voivatko seurakunnat tehdä paljoakaan niille isille, jotka ovat tavalla tai toisella laiminlyöneet tehtävänsä, mutta he voivat tehdä paljonkin yksinhuoltajien ja heidän lastensa hyväksi. Seurakunnat voivat tarjota monenlaista tukea, jota usein tarvitaan.
Ideaaliset, hyvää tarkoittavat mallit, ovat usein ahdistavia. Monikohan isä – tai äiti – todella elää armosta niin, että se heijastuu hänen elämäänsä ratkaisevalla tavalla? Vain noin 10% suomalaisista pitää hengellisiä asioita erittäin tärkeinä. Miehiä on tätäkin prosenttilukua vähemmän. Kun usko voi myös kieroutua vallan käytön ja oikeassa olemisen välineiksi, noita ihannemallin mukaisia isiä taitaa olla kovin vähän. Onneksi sentään on riittävän hyviä isiä ja äitejä niin paljon, ettei synkkään masennukseen kannata vaipua.
Miehet ja isät eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan. Vaaditaan tehokkuutta ja tuloksellisuutta, mutta myös kotona kaikessa rauhassa olemista ja lasten kanssa puuhaamista. Tutkimusten mukaan naiset ihastuvat machomiehiin ja kaihtavat kilttejä miehiä. Machomiehet eivät kuitenkaan piittaa kuin itsestään ja häipyvät vaikeuksien tullen. Miehen tulisi olla auktoriteetti, mutta nykyään jo lapsetkin haluavat päättää asioista. Miehen tulisi olla miehekäs, mutta häntä vaaditaan osallistumaan naisen töihin. Kuka sanoo, mikä on oikea miehen kuva? Hyvää on se, että kenenkään ei ole pakko toimia kaavamaisesti. Huonoa on se, että tämä moniarvoisuus antaa mahdollisuuden toimia miten vain ilman, että siihen kukaan puuttuu.
Esimerkiksi armeija ei ole koskaan vahvistanut myönteistä miehen mallia. Siellä kovuus on arvossaan. Miehellä on perin vähän sellaisia tilanteita, joissa hän voisi saada hyviä malleja, jos hän ei niitä kotona saa.