Kuukausi:

Yhteiskunta Martti 1 kommentti

Minuuden vahvistuminen ja yhteisöllisyyden heikkeneminen

Kaksi hiljattain lukemaani artikkelia sai minut miettimään. Toisessa Vietnamista tullut nainen vertasi omaa lapsuuttaan suomalaiseen lapsuuteen: “Täällä lapset tekevät jo varhain mitä haluavat, mutta meidän piti aina pyytää lupa ihan kaikkeen.” Toinen esimerkki on peräisin psykoterapeutti Piero Ferruccilta. Kun hänen isoisänsä kuoli ja hautajaissaatto kulki kohti hautausmaata, kaikki matkan varrella olleet ihmiset pysähtyivät. Miehet ottivat lakin päästään ja kumarsivat. Kun hänen äitinsä kuoli 30 vuotta myöhemmin samassa kaupungissa, kukaan ei enää reagoinut saattueen kulkiessa ohi. “Lämpö oli kadonnut ja sijaan oli tullut yksinäisyyttä”, totesi Ferrucci.

Myös eräs näkemäni TV-ohjema muistuu mieleeni. Siinä nelihenkinen perhe, isä, äiti, tytär ja poika saivat tehtäväkseen elää isänsä lapsuuden aikaista elämää. Isä oli noin 45-vuotias ja lapset kymmenen vuoden tienoilla. Kun tästä kerrottiin, tytär alkoi itkeä, sillä hänen piti jättää meikkipussinsa eikä hän saanut ottaa kuin kaksi vaatekertaa mukaansa. Poika olisi halunnut tietokonepelit mukaansa. Äiti valitti ruokarahan niukkuutta ja isä tuhlasi rahaa johonkin harrastukseensa. Tuossa vaiheessa panin television kiinni, sillä en kestänyt enempää! Sodan jälkeen vallinnut niukkuus tuli mieleen. Leluni mahtuivat pieneen laatikkoon ja suurin osa niistäkin oli itse tehtyjä tai jostakin kerättyjä. Tämä ei silti ollut mikään ongelma, sillä naapurin lapsilla ei ollut yhtään sen enempää.

Sodan jälkeen tapahtuneeseen muutokseen on ollut pakko sopeutua eivätkä kaikki muutokset suinkaan ole käyneet huonoon suuntaan. Paljon myönteisiä asioita on tapahtunut. Muistan ne kotikyläni pienet kahden huoneen mökit, joissa saattoi asua kuusi tai kahdeksankin henkilöä. Kaikissa kävin päiväsaikaan, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, miten niissä käytiin yöpuulle. Missä olivat patjat, joihin en päivällä kiinnittänyt mitään huomiota? Elämä noissa mökeissä oli varmasti hyvin niukkaa ja vuosien jälkeen kuulin, että joissakin oli kärsitty suoranaisesta puutteesta. Lasten koulutie oli usein ohdakkeinen. Useimmilla koulu jäi kansakouluun.

Muutostrendejä voidaan luetella kymmenittäin. Muutoksia on tapahtunut kulttuurissa, tieteessä, tekniikassa, taloudessa, ajattelussa, politiikassa, terveydenhuollossa, sosiaalipolitiikassa, uskonnossa ja maailmankatsomuksissa. Mikä näistä muutoksista on merkittävin? Siihen on mahdotonta vastata, mutta minua kiinnostavat koulutukseni vuoksi ne muutokset, joita on tapahtunut ihmisten suhteessa omaan itseensä ja toisiinsa. Suurta muutosta kuvastaa seuraava ote, joka on peräisin hahmoterapian perustajalta Fritz Perlsiltä:

Minä teen mitä teen ja sinä teet mitä sinä teet.
En ole tässä maailmassa elääkseni odotustesi mukaan,
etkä sinä ole tässä maailmassa elääksesi minun odotusteni mukaan.
Sinä olet sinä ja minä olen minä,
ja jos sattumalta löydämme toisemme, se on ihanaa.
Jos emme löydä, sitä ei voi auttaa.

Monissa kulttuuria kuvaavissa tutkimuksissa ja kirjoituksissa on ollut punaisena lankana minuuden ja yhteisön välinen suhde. Missä yhteisöt ovat kiinteitä ja vahvoja, sillä minuudelle on vain vähän tilaa, ja missä minuus vahvistuu, siellä yhteisöt kuihtuvat.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on sana, johon törmäämme kaikkialla. Mielessämme on jokin ideaalinen tila, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen, auttavat, tukevat ja rakastavat toisiaan. Elämä tällaisissa yhteisöissä on hyvin tasa-arvoista ja demokraattista. Kukaan ei jää sivuun yhteisistä riennoista, alakuloisia nostetaan yhdessä ylös ja eksyneet lampaat haettaan yhteisöön takaisin.

Olen pohtinut paljon näitä kysymyksiä. Olen ollut Sopimusvuori ry:n toiminnassa mukana lähes 40 vuotta. Sopimusvuoressa pyrittiin elämään terapeuttisina yhteisöinä Maxwell Jonesin esikuvan mukaisesti. Tämä terapeuttisen yhteisön ideaali ei ole kovin kaukana tuosta yllä kuvatusta ihannemallista. Terapeuttisten yhteisöjen tuli olla tasa-arvoisia, demokraattisia, suvaitsevaisia ja keskinäiseen kunnioitukseen perustuvia. Yhteisöjen jäsenten tuli kannustaa toisiaan osallistumaan yhteisön arkisiin asioihin, jotka aina tehtiin yhdessä.

Pohtiessani näitä asioita 1970-luvun puolivälissä törmäsin behavioristi B.F. Skinnerin utopiaan Walden Two sekä sen pohjalta perustettuihin pieniin yhteisöihin. Tilasin näiden yhteisöjen jäsenlehteä monia vuosia ja seurasin erityisesti Twin Oaks -nimisen yhteisön elämää. Myös tämän yhteisön lehti tuli minulle useiden vuosien ajan. Nämä yhteisöt olivat korkeintaan 100 hengen suuruisia ja niissä omaisuus oli yhteistä. Yhteisöillä oli paljon yhteistä ohjelmaa ja kaikki mahdollinen tehtiin joko yhdessä tai kiertävien vuorojen mukaisesti.

Perehdyin myös traditionaalisten kulttuurien yhteisöllisyyteen. Niille oli ja yhä on ominaista vastavuoroisuus, hierarkkisuus, aseman selkeys, yhteiset arvot, riippuvuus ja läheisyys. Ihmiset ovat voineet selviytyä vain toimimalla yhdessä. Yhteisön jäsenet uskovat samalla tavalla, arvostavat samoja asioita, ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa, tietävät paikkansa ja ovat jatkuvassa riippuvuussuhteessa toisiinsa. Traditionaaliset yhteisöt ovat hierarkkisia, mikä yleensä merkitsee sitä, että valtaa käyttävät vanhat miehet. Vanhoista miehistä yksi on yhteisön tai heimon tosiasiallinen johtaja. Naisten ja lasten asema vaihtelee. Yleensä heidän asemansa on huonompi kuin miesten.

Suurin osa maailmasta noudattaa yhä tätä elämisen mallia. Näihin yhteisöihin synnytään, eikä niistä voi noin vain lähteä pois. Vaikka lähtisi ulkomaille, lähtijä pysyy koko elämänsä ajan yhteisönsä jäsenenä – ellei yhteisö hylkää häntä. Nämä yhteisöt eivät siis ole demokraattisia, vaan niissä valta on vanhojen miesten, joskus naistenkin, käsissä. Aisan yli potkimista ei suvaita, vaan jokaisen tulee noudattaa yhteisiä normeja.

Myös kokeellisissa, vapaaehtoisuuteen perustuvissa yhteisöissä on oltava tiukat säännöt. Muuten asiat eivät suju. Tämä kävi konkreettisesti ilmi, kun Eija Stengård teki ohjauksessani pro gradu -tutkimuksen, jossa tutkittiin suurperheiden (vähintään kahdeksan lasta) elämää. Kun perheessä saattoi olla 12 tai 16 lasta, kaikki tuli ohjelmoida tarkasti. Saunassa käynti tai ruokailu olivat melkoisia operaatioita. Eija kertoi hätkähtäneensä jo koteihin mennessään kenkien valtavaa määrää. Myös kattilat liedellä olivat häkellyttävän suuria. Ilman sääntöjä kaikki muuttuu kaaokseksi. Tietenkin sääntöjen merkitystä voidaan korostaa liiaksi, jolloin kaikki kaavoittuu ja luovuudelle jää vain vähän tilaa. Yhteisöllisten kulttuurien taide onkin yleensä samojen teemojen toistoa vuosisadoista toiseen.

Mitä yhteisöllisyys voisi olla minäkeskeisessä kulttuurissa? Voimmeko oppia terapeuttisista, kokeellisista tai traditionaalisista yhteisöistä? Voimme vielä lisätä tähän luetteloon uskontoihin perustuvat yhteisöt, joista yhtenä esimerkkinä ovat luostarit. Israelin perustajat alkoivat kehittää kibbutseja turvatakseen ihmisten elämän heille vierailla ja vihamielisillä alueilla. Näitä kahta yhteisöllisyyden mallia kuvastaa vahva ideologia, joka aina kuuluu yhteisöjen elämään. Jos yhteiset arvot eivät yhdistä jäseniä, yhteisön kiinteys kärsii. Tämä tosiasia helposti unohtuu, kun puhumme yhteisöllisyydestä. Yhteisöjä on vaikea kuvitella ilman yhteistä uskoa. On oltava jokin yhteinen kertomus, joka yhdistää ihmisiä ja kuvaa heidän tulevaisuuttaan myönteisesti.

Yhteisöllisyyden kaipuu

Mistä siis haemme mallia, kun puhumme yhteisöllisyydestä? Ennen kuin pohdimme tätä, voimme katsoa, mitä jo on tarjolla. Perheet ovat yhteisöjä, vaikka ne eivät olisikaan traditionaalisten kulttuurien suurperheitä. Ne ovat kuitenkin paljon hauraampia kuin ennen yksilön korostamisen ja valinnan mahdollisuuksien vuoksi. Usein perheenjäsenillä on omat huoneet, omat aikataulut, omat mielipiteet, omat tietotekniset välineet, omat mieliruoat ja omat ystävät. Kun perheen elämä kehittyy tällaiseksi, yhteisöllisyydestä ei enää kannata puhua.

Käsitteellä ”sosiaaliset mediat” tarkoitetaan uudenlaisia yhteisöjä, joilla on joitakin traditionaalisten yhteisöjen piirteitä. Eri sosiaalisten medioiden käyttäjät voivat internetissä olla tiiviissä yhteydessä toistensa kanssa. Näiden välineiden avulla muodostuvat ryhmät vaihtelevat kooltaan. Niissä voi olla vain muutamia henkilöitä, mutta myös satoja. Jos ryhmä on pieni, siihen kuuluvat voivat tietää toisistaan aika paljon. Vaihdettavan tiedon laatua ja määrää on mahdotonta ennakoida. Jokainen tällainen ryhmä on ainutlaatuinen. Ryhmällä voi olla yhteisiä arvoja ja yhteisiä kokemuksia, mutta kovin kiinteä se ei ole. Jos joku jää pois, siihen ei välttämättä kiinnitetä huomiota. Sosiaalisella medialla on siten yhteisöllisiä piirteitä, mutta esimerkiksi keskinäinen tuki voi jäädä aika heikoksi. Jäseniä ei välttämättä tunneta kovin hyvin.

Kolmanneksi tarjolla on suuri määrä edunvalvontaan, vapaaehtoistyöhön, urheiluun, yhdistyksiin ja harrastuksiin liittyviä ryhmiä. Näissä on usein paljon yhteisöllisiä piirteitä. Urheilujoukkueiden jäsenet voivat tavata toisiaan lähes päivittäin, joten suhteista muodostuu hyvin kiinteitä. Myös vapaaehtoistyötä tekevien järjestöjen puitteissa muodostuu yhteisöllisiä ryhmiä. Suuri etu on se, että jäsenillä on yleensä yhteisiä arvoja ja maailmankatsomuksia. Aidon yhteisöllisyyden kannalta ongelmana voi olla se, että nämä ryhmät kattavat ajallisesti vain pienen osan jäsenten elämästä.

Entä työpaikat? Onko työpaikoilla aitoa yhteisöllisyyttä? Ovathan ihmiset usein vuosikausia tekemisissä samojen ihmisten kanssa. Kontaktit ovat monissa ammateissa hyvin tiiviitä varsinkin silloin, kun työtä tehdään aidosti yhdessä. Edellä mainittuun terapeuttisen yhteisön ideologiaan kuuluu ilman muuta se, että myös työntekijät ovat osa yhteisöä. Kun työtä yhdistää jokin usko tai ideologia, yhteisöllisyyden kokeminen voi olla vahvaa. Siitä Sopimusvuori ry on hieno esimerkki.

Kuitenkin on paljon sellaisia työpaikkoja, joissa yhteisöllisyys ei toteudu. Syynä voi olla yksin työskentely, työntekijöiden vaihtuvuus ja huono ilmapiiri. Jos työntekijöiden joukossa on henkilöitä, jotka eivät noudata yhteisiä pelisääntöjä, vaan pikemminkin ajavat omia etujaan, yhteisöllisyydestä ei kannata puhua. Kaikenlainen kiusanteko heikentää yhteisöllisyyttä.

Yksilökeskeisyys

Länsimaisessa kulttuurissa on useita yksilökeskeisyyttä vahvistavia ideoita, jotka vaikeuttavat yhteisöllisyyden kokemista.

Itsensä toteuttaminen. Tällainen ajatus on aivan vieras traditionaalisen yhteisöllisyyden näkökulmasta. Kyseessä on idea, jota monet tunnetut psykologit ja psykiatrit (mm. Carl Jung, Abraham Maslow, Carl Rogers) ovat korostaneet. Usein itsensä toteuttamiseen liittyy näkemys, jonka mukaan yhteisöt ja yleensä muut ihmiset pikemminkin vaikeuttavat kuin edistävät yksilön tarpeiden, toiveiden ja tavoitteiden toteutumista. Mitä vapaampi yksilö on, sitä helpompi hänen on toteuttaa itseään. Itsensä toteuttaminen on kuitenkin haavoittuva tavoite, sillä mistä voi tietää, että on toteuttanut itsensä? Itsensä toteuttaminen latistuu helposti oikeudeksi tehdä aivan mitä haluaa. Silloin muista ihmisistä ei tarvitse välittää.

Itsearvostuskultti. Tämä Yhdysvalloissa paljon jalansijaa saanut ”self-esteem movement” pitää sisällään ajatuksen, että itsearvostuksen vahvistaminen edistää hyviä suorituksia ja saa jokaisesta parhaat puolet esiin. Sen vuoksi esimerkiksi kouluissa tulee antaa yksinomaan myönteistä palautetta, jotta itsearvostus vahvistuisi. Lasten ja nuorten on saatava jatkuvasti kuulla, kuinka taitavia he ovat. Sosiaalipsykologi Roy Baumeister on ankarasti arvostellut tätä liikettä siitä, että näin toimittaessa rattaat laitetaan hevosen eteen. Itsearvostus ei ole mikään ilmapallo, joka voidaan puhaltaa täyteen, vaan se syntyy omien tulosten perusteella. Yksinomaan positiivinen palaute johtaa pikemminkin narsismiin kuin aitoon itsensä arvostamiseen. Itsearvostuskursseista ei ole osoitettu olevan hyötyä.

Läheisriippuvuus. Psykologi Robert Epstein on eräässä artikkelissaan kuvannut psykologian 10 hölmöintä ideaa. Yksi niistä on läheisriippuvuus. Tämä idea on Tommy Hellstenin ansiosta saanut Suomessa paljon kannatusta. Tutkijat eivät ole tästä käsitteestä innostuneet, vaan pitävät sitä aivan liian epämääräisenä ja yksioikoisena ideana. Epsteinin mukaan läheisriippuvuusidea on “dead wrong” (päin seiniä). Läheisriippuvuus vapauttaa ihmiset vastuusta ja syyllisyydestä silloin, kun he ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ongelmiin. Koska vanhempien tai puolison alkoholismi voi johtaa voimakkaisiin itsesyytöksiin, läheisriippuvuus helpottaa syyllisyyden käsittelyä. Se on houkutteleva tulkinta, mutta johtaa uhriksi asettumiseen, joka taas on lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

Tunteiden oikeutus. Länsimaisessa kulttuurissa on vahvistunut tulkinta, jonka mukaan tunteet oikeuttavat tekoja. Mitä voimakkaampia tunteet ovat, sitä luonnollisempaa on toimia tunteiden mukaan ja vedota tunteisiin tekojen selittäjänä. Jos rakkaus ei ole aivan samanlaista kuin suhteen alussa, kaikki on hukassa. Viha antaa luvan tehdä väkivaltaisia tekoja. Vihan purkaminen aggressioilla vahvistaa eikä suinkaan vähennä vihaa. Idea sinänsä on vanha, sillä jo antiikissa esitettiin ajatuksia, että vihaa pitää purkaa jollakin hyväksyttävällä tavalla. Jos vihaa ei pureta, se putkahtaa joka tapauksessa esiin tavalla tai toisella. Tällainen näkemys ei ole saanut tukea tutkimuksista.

Romanttinen rakkaus. Tämä idea liittyy läheisesti edelliseen. Vaikka intohimoinen rakkaus tunnetaan useimmissa kulttuureissa, länsimainen kulttuuri on jalostanut sen romanttiseksi rakkaudeksi. Siinä kaksi ainutkertaista toisilleen tarkoitettua yksilöä kohtaa toisensa ja muodostaa suhteen, johon kenelläkään muulla ei ole oikeutta puuttua. Traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa suvut järjestivät avioliitot tai ainakin ohjasivat puolisoiden valintaa. Yksilön aseman korostuessa puolison valinta jäi jokaisen omaksi asiaksi. Vanhempien tai yhteisön vastustus vahvistaa suhdetta siihen tapaan kuin Romeon ja Julian kertomuksessa kävi. Aikakautta kuvastaa se, että heidän kävi huonosti. Elämä olisi paljon köyhempää ilman romanttista rakkautta. Silti on hämmentävää lukea tutkimustulos, jonka mukaan Intiassa rakkausarvioliitot ja vanhempien järjestämät liitot ovat viiden vuoden kuluttua yhtä onnellisia.

Puberteetti-iän kapinointi. Nuoruusiän tuskat ja kuohunnat ovat kulttuurisidonnaisia, vaikka kuulemma jo nuolenpääkirjoituksissa on valitettu nuorison hankaluutta. Kuitenkin länsimainen kulttuuri ruokkii tulkintaa, jonka mukaan nuorten ongelmat kuuluvat tiettyyn ikään. Asiat eivät ole oikealla tolalla, jos kapinointia ei ilmene. Tämäkin on asia, jossa yksilöiden ja kulttuurien väliset erot ovat suuria. Sallivissa yhteiskunnissa nuorilla on varaa kapinoida toisin kuin traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa. On aivan luonnollista, että nuorilla on uusia ajatuksia ja ideoita, mutta länsimaissa siihen liittyy näkemys, jonka mukaan myös itsekkyys ja häikäilemättömyys on luonnollista.

Kilpailun korostaminen. Kilpailu ei kuulu yhteisöllisyyteen. Se on kiinteyttä ja yhteistoimintaa häiritsevä asia. Hopi-intiaaniheimon lapsista kerrotaan, että juoksukilpailuja oli mahdotonta järjestää, koska kukaan ei halunnut voittaa. Intiaanikulttuurit olivat tosin hyvin erilaisia, sillä monissa kilpailu oli hyväksyttävää. Mitä enemmän kilpailua korostetaan kaikilla elämänalueilla, sitä kauemmas aidosta yhteisöllisyydestä ajaudutaan. Kilpailuissa on aina vähän voittajia, usein vain yksi, ja muut kokevat itsensä hävinneiksi.

Menestyshakuisuus. Kilpailun korostamiseen liittyy luontevasti yksilön menestyksen arvostaminen. Keskiajan taiteilijat tekivät yhdessä töitä eikä taideteoksia signeerattu, mutta nyt sitä pidetään itsestään selvänä. Menestys merkitsee, että joku nousee muiden yläpuolelle ja erottautuu muista. Menestystarinoihin liittyy aina kuvauksia vastustajista, jotka oli voitettava ennen kuin menestys aukeni. Nykyajan kulttuuria kuvastaa kuuluisuuden, maineen ja menestyksen saavuttamisen tärkeys. Menestyshakuisuuteen ja kilpailuun liittyy läheisesti myös tehokkuuden ideologia, joka on vierasta yhteisölliselle ajattelulle. Tuoreen nuorisotutkimuksen mukaan 39 % halusi tulla kuuluisaksi.

Yksilön oikeus onneen. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa elämä, vapaus ja oikeus onnen etsintään olivat jokaisen kansalaisen luovuttamattomia oikeuksia. Tämä oli hieno asia, mutta siihen liittyvä yksilön onnen korostus on omiaan vaikeuttamaan yhteisen onnen etsintää. Ihmistä ei enää pakoteta kysymään “elänkö oikein?” tai ”mikä on velvollisuuteni?” vaan hänen on lupa kysyä “mitä elämältä haluan?” Tässäkin asiassa tasapaino on tärkeä, sillä yksilön onni voi kärsiä yhteisön vaatimusten vuoksi. On oikein ja luonnollista etsiä myös omaa onnea sellaisilla keinoilla, jotka eivät vahingoita muita ihmisiä.

Piirretulkinta. Kaikissa kulttuureissa on ominaisuuksia kuvaavia sanoja, mutta länsimainen kulttuuri on psykologien myötävaikutuksella luonut hyvin yksilökeskeisen käyttäytymisen selitysmallin. Kulttuureja vertaileva tutkimus on osoittanut, että länsimaissa on hyvin luotevaa selittää jotakin tekoa persoonallisuuden piirteillä, kun taas traditionaalisissa kulttuureissa korostetaan tilanteiden ja roolien merkitystä. Johdonmukaisuuden idea liittyy piirretulkintaan. Kunnon ihmisen tulee käyttäytyä hyvin samaan tapaan, vaikka tilanne muuttuisikin. Länsimaissa lapset kuvaavat jo varhain yksilöllisiä ominaisuuksiaan, kun taas yhteisöllisissä kulttuureissa lapset kuvaavat, mihin he kuuluvat. Konkreettisesti ero näkyy siinä, että yhteisöllisissä kultttuureissa hyväksytään se, että eri tilanteet vaativat erilaista käyttäytymistä. Oma sukua tulee suosia vieraiden kustannuksella.

Autonomian arvostus. Ihmisten enemmistö on länsimaissa sopeutunut hyvin autonomiaa korostavaan kulttuuriin. On kuitenkin merkkejä siitä, että kipuraja lähestyy. Syrjäytyneitä, masentuneita, välinpitämättömiä ja muita aggressiivisesti hyväksi käyttäviä on paljon. Autonomiaa korostava kulttuuri antaa mahdollisuuksia sekä suureen häikäilemättömyyteen että periksi antamiseen. Vapaan, itsenäisen ja omaehtoisen ihmisen ei tarvitse välittää muista eikä ottaa heistä vastuuta. Hän on vastuussa vain itselleen, mutta vastuu voi käydä ylivoimaiseksi tai kääntyä täydelliseksi vastuuttomuudeksi. Lapset ja nuoret ovat vaikeassa tilanteessa, sillä kulttuuri antaa ymmärtää, että jokaisen pitää saada toteuttaa itseään. Auktoriteetteja ei ole ja etenkään omista vanhemmista ei tarvitse välittää. Monen Suomeen muuttaneen kokemus on ollut sama kuin tuon alussa kuvatun Vietnamista tulleen naisen: “Täällä lapset tekevät jo varhain mitä haluavat, mutta meidän piti aina pyytää lupa ihan kaikkeen.”

Yksityisyyden arvostus. Kiinan kielessä ei ole sanaa yksityisyys, joten heidän on vaikea sitä tajuta. Länsimaiselle ihmiselle yksityisyys on lähestulkoon tärkein arvo. On kuitenkin hyvä muistaa, että yksityisyys ei ole hyve; se ei ole jotakin sellaista, johon tulisi pyrkiä samalla tavalla kuin vaikkapa oikeudenmukaisuuteen ja lempeyteen. Yksityisyys palvelee länsimaisen ihmisen tarvetta olla oma herransa, olla itsenäinen ja riippumaton, tehdä mitä haluaa. Hän haluaa päättää asioista yksin. Hän haluaa, että muut ihmiset tietävät mahdollisimman vähän hänen asioistaan. Yksityisyyden suojaa on koko ajan vahvistettu. Yksityisyys on yhteisöllisyyden pahimpia vastavoimia. Etenkin vahvat ihmiset korostavat yksityisyyden merkitystä, sillä heillä on varoja ja taitoja selviytyä yksinkin.

Kehokultti. Vaikka monissa kulttuureissa kasvoja ja kehoa on eri tavoin kaunistettu, suhtautuminen omaan kehoon on muuttunut. Keho on jokaisen omaisuutta ja sille voi tehdä mitä haluaa. Oman kehon muokkauksella ja kaunistamisella voi tuoda esiin omaa yksilöllisyyttään ja erilaisuuttaan. Ihmisten on huomattava minut ja tajuttava, että olen olemassa. Monissa kulttuureissa tällaista erottautumista pidetään tahdittomana. Ihmiset haluavat sulautua joukkoon, mitä edistetään samanlaisella pukeutumisella. Pukeutumisnormit kuvastivat myös yhteiskunnallisten luokkien eroja ja olivat myös sen vuoksi tiukkoja. Nykyään oikeus omaan kehoon antaa luvan hyvin radikaaleihin kehoon kohdistuviin toimenpiteisiin.

Valintojen runsaus. Valintojen mahdollisuus antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jokainen voi kehittää omia makujaan ja mieltymyksiään. Valintojen lisääntyminen liittyy vaurauteen, joka sekin lisää valinnan mahdollisuuksia. Nykyajan yhteiskunnan yksi mantra onkin se, että jokaisen tulee voida valita asioita, jotka vastaavat hänen lahjojaan ja taipumuksiaan. Sekä tutkimukset että arkihavainnot kuitenkin osoittavat, että sekä valinta-ahdistus että valintojen jälkeinen katumus lisääntyvät. Valintojen määrää pidetään koulumaailmassa arvokkaana, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Valinnat voivat johtaa myöhempien valintojen kapeutumiseen. Myös kauppiaiden tulisi huomioida tutkimustulos, jonka mukaan valintojen määrän lisääminen kovin suureksi vähentää ostoshalukkuutta silloin, kun tuotteet ovat kovin samanlaisia.

Utopiat ja todellisuus

Kun ajattelemme sekä toteutettuja että toteuttamattomia utopiamalleja, niille on ollut yhteistä juuri yhteisöllisyys. Sitä on aina arvostettu enemmän kuin yksilöllisyyttä. Poikkeuksena on Yhdysvaltain synnyn yksilön arvoa ja vapauksia korostava utopia, joka tosin sai kirjallisen asunsa vasta sitä mukaa, kun se jo oli todellisuutta. Kommunismiin, kansallissosialismiin ja fasismiin liittyi ajatuksia kansan voimasta ja tahdosta, jota tiedostava eliitti sitten toteutti. Varsinkin kommunismi korosti yhteistä omistamista ja yhteistä ponnistelua, jonka ansiosta hyvä elämä ja onnellisuus voidaan saavuttaa.

Tällä hetkellä todistamme kapitalismin suuria ongelmia. Kapitalismia ja näitä utopiamalleja ei yhdistä mikään. Kapitalismilla on ollut omat ideologinsa, mutta heidän merkityksensä kapitalismin kehitykselle on ollut melko vähäinen. He ovat tarkkailleet ja analysoineet ja antaneet palautetta, mutta kapitalismi menee sinne, minne tahtoo. Kapitalismi vierastaa vahvoja yhteiskunnallisia rakenteita ja myös yhteisöllisyyttä, koska ne rajoittavat kilpailua ja mahdollisuutta edistää sekä omaa että yrityksen etua. (Huomaan kirjoittavani kapitalismista ikään kuin oliona tai tekijänä, vaikka kyse on hyvin kokonaisvaltaisesta talousjärjestelmästä ja ideologiasta.)

Kapitalismissa uskotaan siihen, että ihmisen itsekkyys voidaan jalostaa kilpailun avulla tehokkuudeksi ja kehitykseksi, kun taas useimmissa utopioissa uskotaan siihen, että keskinäisen yhteyden ja yhteisten arvojen kokemus voittaa ihmisen itsekkyyden. Yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri ei enää anna tilaa itsekkyydelle, vaan opettaa ihmiset jo lapsesta asti toimimaan ja elämään yhdessä. Kumpikin tulkinta perustuu liian yksinkertaiseen ihmiskuvaan. Kumpikaan näistä toiveista ei toteudu. Yhteisöt antavat ihmisen elämään selkeyttä ja eheyttä, mutta ne ovat myös hyvin vaativia eivätkä anna tilaa erilaisuudelle ja luovuudelle. Yheisön harmonia kuulostaa kauniilta, mutta sen alle voi kätkeytyä suuria jännitteitä.

Yksilökeskeinen kulttuuri antaa ihmisille paljon vapauksia ja mahdollisuuksia, mutta kaikki eivät niitä pysty käyttämään. Sosiaalisesti taitavat, hyvin koulutetut ja varakkaat ihmiset ovat tällaisessa kulttuurissa kuin kalat vedessä, mutta jos näitä ominaisuuksia ei ole, voi vieraantua ja syrjäytyä. Hätkähdin, kun suuri yhdysvaltalainen nuorisotutkimus päätyi tulokseen, jossa puolelle nuorista voitiin asettaa jokin psykiatrinen diagnoosi. Jos tämä pitää paikkansa, se on suurempi ongelma kuin taloudellinen lama. Henkinen lama on pelottavampi asia kuin taloudellinen. Myös Suomessa monet tilastot ovat hälyttäviä. Psyykenlääkkeiden käyttö lisääntyy ja yhä kasvava joukko siirtyy eläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi.

Onko siis pakko tehdä johtopäätös, että kapitalistinen, yksilökeskeinen kulttuuri ylittää ihmisen kestokyvyn? Vaikka monia hyviä asioita on saatu aikaan, onko niistä maksettu hinta ollut liian suuri? Yhteisöllisten kulttuurien ongelmat ovat kuitenkin usein niin piilossa, kuin koteloituina, että ne eivät pääse esiin. Niiden ei anneta päästä esiin, vaan ihmisten pitää kestää eriarvoisuutta, alistamista ja suoranaista sortoa. Koskaan aikaisemmin ei heikkojen ja painettujen ihmisten ääni ole ollut niin vahva kuin nyt. Koskaan aikaisemmin heillä ei ole ollut yhtä paljon puolustajia kuin nyt. Hyvää tahtoa muuttaa asioita hyvään suuntaan on varmasti enemmän kuin koakaan ennen, mutta taloudelliset rakenteet ja yksilökeskeisyys ovat vahvoja vastustajia.

Osana sukupolvien ketjua

Lohdullista on se, että individualismi ja hyvinvointivaltio on koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta hyvä vaihtoehto. Monista ongelmista huolimatta suomalaisten enemmistö ilmoittautuu kyselyissä tyytyväisiksi ja onnellisiksi. Kyse ei voi pelkästä itsepetoksesta, sillä yksilökeskeinen hyvinvointivaltio on ainakin toistaiseksi antanut enemmän hyviä kuin huonoja asioita. Olen siinä määrin optimisti, että yhdyn sanonontaan ”vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan”. Me sokeudumme niihin hyviin asioihin, joita suomalainen yhteiskunta tarjoaa. Kunhan vain pidämme kiinni siitä, että liian monet jäävät osattomiksi noista hyvistä tarjouksista.

Aloitin tämän kirjoituksen muutamilla henkilökohtaisilla kokemuksilla. Sukupolvien ketju tulee joskus esiin merkillisellä tavalla. Olen kirjoituksissani ja luennoillani pyrkinyt vahvistamaan elämänuskoa ja toiveikkuutta. Kirjaansa Elämää Tolvalla tätini Eeva Ojanen on kirjannut seuraavan otteen isosetäni kirjeestä sisarelleen Australiasta vuonna 1925:

Mitään hyötyähän ei ole ihmiselle vaan päinvastoin vahinkoa nureksia vastaan kohtaloaan joka kuitenkin kaikille ihmisille määrätty on. … On tunnossa tietoisuus siitä ettei eletty elämä ole ollut turha vaan että on sisäisesti jalostunut ja kasvanut vaikka ulkonainen ruumis onkin kuihtunut ja lakastunut. Luulenkin että kärsimys on parempi kasvattaja ihmiselle kuin myötäkäyminen joka tekee ainoastaan ulkokullatun omahyväisen ihmisen. Siis neuvon sinua … toisella tapaa suhtautumaan ihmisiin kuin silloin kun minäkin vielä olin siellä kaukana pohjolassa. Niinpä jätä siis Sinäkin pois myrtynyt mielesi ja ota osaa elämän hyörinään se on paras lääke alakuloiselle mielelle ja hermostolle ja mikseipä koko terveydellekin. Kun huomaat että sinua halveksitaan tai ivataan tai paremmin sanoen luulet huomaavasi niin ota huomioon ei kukaan ihmisistä ole täydellinen vaan kullakin on omat vikansa puutteensa. Ilman omaa syyttään jokainen elon polkuja kuljeksii eikä siis toinen ole oikeutettu toista kivellä heittämään vikojen ja puutteellisuuksien tähden. Onnellinen kuitenkin se joka itse vikansa huomaa ja koettaa hioa pois niitä.

Olen siis saanut ”positiivisen psykologian” perinnöksi Vihtori Ojaselta. Vaikka elinolosuhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat suuresti ihmisten onnellisuuteen, suhtautumisemme omaan itseemme ja muihin ihmisiin on vähintään yhtä tärkeä asia. Edistäessämme aineellista ja sosiaalista hyvinvointia meidän tulee samalla taistella myös kyynisyyttä ja toivottomuutta vastaan. Olen onnellinen siitä, että saan tätä työtä tehdä kolmen minulle tärkeän organisaation piirissä: Sopimusvuori ry, Tampereen kaupunkilähetys ja Avainsäätiö.

Onnellisuus / Yhteiskunta Martti 3 kommenttia

Materialismin vaarat

Ihminen on koko historiansa tavoitellut omaisuutta ja vaurautta heti, kun hän on asettunut riittävän pitkäksi aikaa paikalleen. Raamattu kuvaa hyvin havainnollisesti Lähi-idän ihmisten suhtautumista rikkauteen. Jo tuolloin mammonan palvelu villitsi ihmisiä ja antoi heille luvan toimia häikäilemättömästi köyhiä kohtaan. Jeesus varoitti lukuisia kertoja rikkauteen liittyvästä ahneudesta. Mammonan palvonta jatkuu yhä. Mikään ei näytä siinä suhteessa muuttuneen. Materialismissa olennaista on ihmisten näkeminen objekteina. Tähän suuntaan kulttuuri kulkee, vaikka haluaisimme uskoa toisin. Raha, valta ja ulkonäkö määrittävät ihmisen arvon.

Ihmiskunnalle ei ole riittänyt tarpeeksi hyvä, vaan ihmiset ovat aina halunneet saada lisää, jos siihen vain on pienikin mahdollisuus. Sekä varallisuuden määrä että anteliaisuus ovat olleet osoituksena henkilön asemasta. Hyvä esimerkki tästä olivat Tyynen meren rannalla elävät intiaanit, jotka viettivät juhlia esitellen ja vaihtaen tavaroita. Oli koko suvun häpeä, jos sen jäsen ei kyennyt antamaan tarpeeksi arvokasta vastalahjaa.

Äkillinen rikastuminen on usein ongelmallista. Luen parhaillaan Groucho Marxin (yksi Marx-veljeksistä) pojan kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Grouchon lapsuus oli niukkaa. Vaikka perhe tuli jotenkin toimeen, köyhyys oli aina vaanimassa, sillä räätäli-isä ei menestynyt ammatissaan. Myös veljesten uran alkuvaiheessa kesti monta vuotta ennen kuin tulot sallivat ylellisen elämän. Siinä vaiheessa Marxin perheellä oli useita palvelijoita, hieno asunto, useita autoja ja kaikenlaista muutakin ylellisyyttä. Grouchon asenne rahaan oli ristiriitainen. Koko ajan hän pelkäsi tulojensa hiipuvan ja vaati perheeltä säästäväisyyttä triviaaleissa asioissa, mutta samalla hän kuitenkin tuhlasi, minkä ehti. Hän mietti jatkuvasti, miten sijoittaisi rahansa ja miten rahoja pitäisi hoitaa niin, että ne tuottaisivat lisää rahaa.

Materialistisia arvoja kuvastaa Chryslerin pääjohtajan Lee Iacoccan päätös leikata työntekijöiden ansioita samalla, kun hän otti itselleen 20 miljoonan dollarin bonuksen. Hänen perustelunsa oli tällainen: “Tämä on amerikkalainen tapa. Jos pienet lapset eivät tavoittele rahaa niin kuin minä, mitä helvetin hyötyä tästä maasta on?” (Solomon, Greenberg & Pyszczynski).

Yhdysvalloissa mainostajat myöntävät suoraan, että lapset on kasvatettava tuotteen kuluttajiksi. “Mainos parhaimmillaan saa ihmiset tuntemaan, että olet luuseri ilman heidän tuotettaan. Lapset ovat tälle kaikkein herkimpiä – – On avattava emotionaalisia haavoittuvuuksia, mikä on hyvin helppoa lapsilla, koska he ovat kaikkein haavoittuvimpia” (Nancy Shalek, mainostoimittaja; emt.).

Materialismin seuraukset

Materialismi näkyy luonnonvarojen, hyödykkeiden ja tavaroiden lisääntyvänä kulutuksena. Mitä pahaa kuluttamisessa on? Sitä vaaditaan, jotta jatkuva kasvu toteutuisi. Moni talouselämän edustaja on sitä mieltä, että emme voi säilyttää elintasoamme, ellemme jatkuvasti osta uusia tuotteita ja heitä vanhoja pian pois. Länsimaiset yhteiskunnat eivät siis kestä kulutuksen radikaalia vähenemistä – eivät ainakaan säily muutoksitta, jos kulutus vähenee radikaalisti. Kukaan ei halua tinkiä saavutetuista eduista.

Kuluttamisella on merkittäviä varjopuolia. Ihminen on ahneudessaan kyltymätön. Rikkaat rikastuvat ja haluavat aina vain lisää. Vuonna 1999 kymmenen rikkaimman ihmisen varallisuus oli suurempi kuin 36 köyhän maan budjetit yhteensä. 200 rikkainta ansaitsi yhtä paljon kuin 41 % maailman väestöstä. Yksi prosentti näiden rikkaiden omaisuudesta takaisi peruskoulutuksen kaikille maailman lapsille.

Luontokaan ei kestä jatkuvaa kulutuksen kasvua. Seuraukset näkyvät kaikkialla, missä ihmiset haluavat yhä enemmän tavaraa. Kyse ei ole siitä, että ihminen itse olisi muuttunut yhä huonompaan suuntaan, vaan tuho on teknologian kehityksen seurausta. Ihminen on kajonnut luontoon niin kovin kourin, että jäljet eivät koskaan korjaudu. Samalla kun teknologisen kehityksen siunauksista iloitaan, sen kielteiset seuraukset näkyvät yhä selvemmin. Hölmöläistarinan mukaan peiton riittävyyttä lisättiin leikkaamalla toisesta päästä pala ja ompelemalla se toiseen päähän. Tästäkään ei enää ole kysymys, sillä korjaamiseen ja ompeluun kuluu aina pala arvokasta peitettä.

Uskontojen tulisi hillitä ihmisten ahneutta ja itsekkyyttä, mikä oli keskeistä myös Jeesuksen opetuksessa. Myös muissa uskonnoissa on korostettu kohtuullisuutta ja anteliaisuutta. Kuitenkin Yhdysvalloissa on myyty 11 miljoonaa kirjaa (The prayer of Jabez), joka kehottaa rukoilemaan lisää tuloja ja vaurautta ja joka pitää ahneutta luonnollisena.

Materialismin vaikutukset yksilöihin

Tutkimusten mukaan palkkiot usein heikentävät sisäistä motivaatiota. Tämä näkemys syntyi Edward Decin tutkimuksista 1970-luvun taitteessa. Vastaavia tutkimuksia on tehty paljon. Materialistiset asenteet vahvistavat ulkoista motivaatiota, jolloin omaehtoinen kiinnostus vähenee. Materialisteja kannustavat aineelliset ja sosiaaliset palkkiot (kehut ja rahat) toisin kuin humaaneja arvoja kannattavia, joiden tärkein kannustin on oma innostus ja kiinnostus, halu tehdä juuri sitä, minkä kokee tärkeäksi ja arvokkaaksi.

Myönteisiä, omaehtoista kiinnostusta kuvaavia flow-tiloja on materialisteilla vähemmän kuin ei-materialisteilla. Aineellisiin asioihin liittyvät asiat eivät tuota yhtä positiivisia kokemuksia kuin ihmissuhteisiin liittyvät. Materialistisiin tavoitteisiin liittyy enemmän pakon ja pelon kokemusta kuin muihin tavoitteisiin. Jos jää vertailussa toiseksi, siitä johtuvaa huonommuutta on pakko paikata hankkimalla lisää tavaroita.

Materiaalisten etujen suhteen tottuminen tapahtuu nopeasti. Mikä tänään on hyvää ja hienoa, on huomenna itsestään selvää. Materialismi lisää itsekkyyttä ja vähentää empatiaa ja avuliaisuutta, jotka ovat yhteiselämän kannalta välttämättömiä. Materialismi on ollut yhteydessä myös machiavellismi-asteikkoon, joka mittaa muiden hyväksikäyttöä ja manipulointia. Kokeellisissa tutkimuksissa materialistit pelaavat muita itsekkäämmin. He saavat muutkin pelaajat luopumaan yhteistoiminnasta. Materialismiin liittyy usein suuri todellisuuden ja odotusten kuilu. Materialistinen kulttuuri ihannoi vaurautta. On surkeata elää, jos ei ole paljon rahaa ja tavaraa. Vaikka rikkaita voidaan kadehtia, Yhdysvalloissa tehtyjen kyselyjen mukaan heitä pidetään fiksuina ja sivistyneinä ihmisinä.

Materialistisia asenteita ilmaisevat henkilöt katsovat paljon televisiota, jonka seurauksena omat puutteet ja vajavuudet korostuvat. Joseph Sirgy tutki eläkeläisten television katselua ja sai tuloksen, jonka mukaan runsas katselu liittyy matalaan elämäntyytyväisyyteen ja alakuloisuuteen. Helposti syntyy kuva, että minun tilanteeni on huonompi kuin muilla. Myös kulttuureja vertailevassa tutkimuksessa saatiin sama tulos (Kasser).

Materialismi liittyy omaan epävarmuuteen, itsensä esiin tuomiseen ja sosiaalisten suhteiden väheksymiseen. Materialistiset arvot ovat yhteydessä joko matalaan itsearvostukseen tai myös hauraaseen, mutta korkeaan itsearvostukseen (johon usein liittyy narsismia). Nämä ominaisuudet vaikeuttavat persoonallista autenttisuutta ja eheyttä. On melkoinen paradoksi, että kapitalismi korostaa vapautta, mutta silti suuri osa ihmisistä noudattaa orjallisesti kulttuurinsa materialistisia odotuksia, kuten esimerkiksi muotia ja kauneusihanteita.

Materialistiset asenteet heikentävät ihmissuhteiden laatua. Ken Sheldonin tutkimuksessa materialistien ihmissuhteissa oli keskimääräistä enemmän ristiriitoja ja aggressioita sekä myös vieraantuneisuutta (“On oltava naamari kasvoilla”). Miksi materialismi lisää sosiaalisten suhteiden ongelmia? Tim Kasserin mukaan materialistit väheksyvät sosiaalisten kontaktien merkitystä. Tällaiset asenteet vaikeuttavat vuorovaikutusta. Avuliaisuus on materialisteilla niukempaa kuin ei-materialisteilla.

Onnellisuus ja hyvinvointi

Usein ajattelemme, että toiveiden toteutuminen tekee meistä onnellisia. Ainakaan rahan suhteen tämä ei pidä paikkaansa. Vain jos epäoikeudenmukaisen matala tulotaso kohoaa, onnellisuuden taso nousee. Rahalla ei voi ostaa rakkautta eikä onnea. Rikkaat eivät tutkimusten mukaan ole sen onnellisempia kuin kohtuullisesti toimeen tulevat. Lottovoitto nostaa onnellisuutta keskimäärin muutamalla prosentilla, mutta samalla myös seurausten vaihtelu lisääntyy. Osa käyttää rahansa harkiten, osa toimii niin, että koko elämä menee sekaisin.

Russell Belkin tutkimuksessa materialismi liittyi omistushaluun, anteliaisuuden puuttumiseen ja kateellisuuteen sekä alentuneeseen onnellisuuteen ja elämäntyytyväisyyteen. Samanlaisia tuloksia ovat saaneet myös Marsha Richins ja Scott Dawson. Dienerin ja Oishin 41 maan tutkimuksessa, jossa mukana oli 7000 opiskelijaa, “making money” oli yhteydessä alentuneeseen elämäntyytyväisyyteen. (Kasser).

Suuret tuloerot ovat yhteydessä moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin (Wilkinson & Pickett). Maat, joissa tuloerot ovat suuria (Yhdysvallat, Iso-Britannia) kaikenlaisia yhteiskunnallisia ja yksilön elämään liittyviä ongelmia on enemmän kuin niissä maissa, joissa tuloerot ovat pienimpiä (pohjoismaat). Kun varakkaita verotetaan vähän, hyvinvointipalveluita on vaikea pitää yllä. Vaikka Yhdysvalloissa korostetaan muihin maihin verraten enemmän yksilön oikeutta nauttia menestyksensä hedelmistä, taloudellisen eriarvoisuuden kasvu voi johtaa merkittäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Vaikka tulot eivät liity vahvasti onnellisuuteen (poikkeuksena matalin tuloryhmä), ne ovat erittäin vahvassa yhteydessä elämän oikeudenmukaisuuden kokemukseen, kuten kuviosta 1. voidaan nähdä. Kun tämä epäoikeudenmukaisuuden kokemus vahvistuu, seurauksena on katkeruutta, joka voi purkautua esimerkiksi ääriliikkeiden kannatuksena ja vähemmistöihin kohdistuvina hyökkäyksinä.

Kuvio 1. Perheen tulot ja oikeudenmukaisuuden kokeminen (MTV3-barometri, 800 vastaajaa). Oikeudenmukaisuuden asteikko vaihtelee 0:sta (elämä on hyvin epäoikeudenmukaista) 100:aan (elämä on hyvin oikeudenmukaista).

Materialismin juuret

Ihminen sopeutuu hyvin mitä erilaisimpiin olosuhteisiin. Kyse ei ole niinkään koosta, voimasta tai nopeudesta, vaan älykkyydestä ja tietoisuudesta. Ihminen maksaa kuitenkin kovan hinnan tietoisuuden kehittymisestä, koska silloin hän ymmärtää oman haavoittuvuutensa. Hänen elämänsä on lyhyt ja päättyy unohdukseen. Tämä tuottaa ahdistusta, joka tosin jää tiedostamatta, sillä ihminen on kehittänyt suojia tätä ahdistusta vastaan. Tarjolla on suuria kertomuksia, jotka antavat ihmisille toivoa elämän jatkuvuudesta. Ihminen pystyttää “ikuisia” monumentteja, uskoo elämän jatkuvan lapsissaan ja luo sellaisia uskontoja ja ideologioita, jotka lupaavat elämän jatkuvuutta joko itselle tai tuleville sukupolville. Yhteiset kertomukset vahvistavat elämän tarkoitusta ja merkitystä ja antavat mielekkyyttä elämään. Tämä eksistentiaalinen ahdistus vaatii jatkuvaa suojien vahvistamista. Usein se tarkoittaa kerääntymistä yhteisten lippujen alle. Suuret kertomukset antavat sitä turvaa, jota ihminen kaipaa. Kertomukset vahvistavat arvokkuuden tunnetta. Samanlaisten ihmisten pariin hakeutuminen lisää turvallisuuden tunnetta. Eri tavalla ajatteleviin on syytä ottaa etäisyyttä. Tutkimuksissa oman ideologian tai uskon arvostelu johtaa sen tärkeyden ja merkityksen korostamiseen. Ihmisen on vaikea kestää oman maailmankuvansa arvostelua. Samalla kriittisyys muita maailmankuvia kohtaan lisääntyy. Toisenlaiset kertomukset ahdistavat, sillä toisin uskova ravistelee omaa uskoa jo pelkällä olemassaolollaan. Uskovaista pelottaa ateisti ja ateisti kammoksuu uskovaista. Eri tavoin ajattelevasta tulee helposti omien ongelmien syntipukki. Haluamme maailman olevan selkeä, koska se tuntuu silloin turvalliselta. Maailman epätäydellisyys ja kaoottisuus täytyy selittää tavalla tai toisella. Selityksen tarjoaa milloin tiede, milloin uskonto, milloin ideologia. Ihminen haluaa vastauksia suuriin kysymyksiinsä.

Kuvaako näkyvä kulutus ihmisen tiedostamatonta kokemusta omasta kuolevaisuudestaan? Jos vastaus on myönteinen, silloin hän kulutuksen avulla vahvistaa arvokkuuttaan ja voittaa hetkeksi kuolemanpelkonsa. Kuolema on niin ahdistava asia, että Sheldon Solomon ja Jeffrey Pyszczynski nimittävät teoriaansa “terrorin hallinnan teoriaksi”. Omaisuuden ja tavaran määrä on kuin linnoitus, jonka sisään ihminen piiloutuu peläten totuuden paljastumista.

Kokeellisissa tutkimuksissa tietoisuutta kuolemasta tuotetaan kuolleiden ihmisten kuvilla tai elämän päättymistä kuvaavien symbolien avulla. Sen jälkeen on mahdollista tutkia, miten tietoisuus kuolemasta vaikuttaa asenteisiin ja toimintaan. Seuraukset eivät näy vain asenteissa, sillä saksalaisilla opiskelijoilla tietoisuus kuolevaisuudesta lisäsi halua lähestyä “tavallista” saksalaista, mutta samalla fyysinen etäisyys turkkilaiseksi koettuun henkilöön lisääntyi. Vastaavia tuloksia on saatu kymmenissä tutkimuksissa. Kyse ei ole vain uhkaavista tai epämiellyttävistä ärsykkeistä, koska ne eivät tutkimuksissa johda samanlaisiin seurauksiin kuin kuolevaisuuden tiedostaminen.

Eksistentiaalinen terrori ja materialismi

Tim Kasser ja Kennon Sheldon ovat tehneet tutkimuksia, joissa eksistentiaalisen terrorin ja materialismin yhteys näkyy selvästi. He pyysivät ihmisiä ajattelemaan joko omaa kuolemaansa tai musiikin kuuntelemista, jonka jälkeen he saivat ennakoida omaa taloudellista tilannettaan 15 vuoden kuluttua. Tietoisuus kuolevaisuudesta kohotti aineellisia odotuksia verrattuna mielikuvaan musiikin kuuntelusta. He kuvittelivat itsensä varakkaiksi ja heillä oli varaa hankkia kaikenlaisia ylellisiä asioita.

Toisessa tutkimuksessa Kasser ja Sheldon pohtivat, tuleeko ihmisistä kuolemanpelon johdosta kulutuskeskeisiä ja jopa ahneita. Kun ryhmät muodostettiin edellä kuvatulla tavalla, omaa kuolemaa miettineet toimivat metsänhoitoa simuloivassa pelissä ahneemmin kuin musiikkia ajatelleet. He kaatoivat metsää selvästi enemmän ja halusivat suurempia tuottoja kuin musiikkiryhmään kuuluneet. Eräässä toisessa tutkimuksessa kuoleman tietoisuus lisäsi halukkuutta pitää muokattua ja viljeltyä luontoa koskematonta luontoa parempana. Lisääkö ihmisen muokkaama luonto turvallisuuden tunnetta, kun taas villi luonto muistuttaa olemassaolon taistelusta?

Peitämmekö kuolemanpelkoa hankkimalla omaisuutta, ostamalla ja kuluttamalla? Siltä todella näyttää. Tämä on toki vain yksi tulkinta, sillä antaahan varallisuus turvallisuutta ja vahvistaa itsearvostusta ja -luottamusta. Kun ihmisiltä kysytään heidän unelmiaan ja haaveitaan, suuri osa liittyy rikastumiseen tai huolettomaan rahankäyttöön.

Eksistentiaalisen terrorin hallintaan liittyvät myös uskontojen paratiisikuvaukset, joista tunnetuin on islamin antama lupaus hurskaalle uskovalle, varsinkin marttyyrille. Paratiisissa on tarjolla yllin kyllin herkkuja, kauniita linnoja, kaunista luontoa ja kauniita naisia, koska kyse on miesten paratiisista. Muistamme myös Seitsemän veljeksen kuvauksen runsauden sarvista, jotka edustivat puutetta kärsiville veljeksille paratiisinkaltaista elämää.

Vahvistuuko materialismi?

Vauraus on aina nähty arvon ja vallan symbolina. Varakas voi hankkia kaikenlaista maallista hyvää, mutta vielä tärkeämpi asia on se, että varakkuus osoittaa hänen olevan muita taitavampi ja parempi. Maailman suurin linna tai jahti eivät ole itsessään tärkeitä, vaan niiden ilmaisema mahti. Sama näkyy tänäkin päivänä suurten yritysten johtajien käyttäytymisessä. Jonkin tason jälkeen rahalla on arvoa enää vain arvokkuuden ja vallan mittana. Tapa, jolla näitä palkkioita puolustetaan, osoittaa, miten irrationaalista suhtautuminen on. Osakesalkut muodostavat muurin, johon tietoisuus kuolevaisuudesta kilpistyy – tai ainakin sen uskotaan kilpistyvän.

Rikkaiden mielipiteitä arvostetaan, koska kuvittelemme, että heillä on jotakin tärkeätä sanottavaa elämästä. Todellisuudessa taloudellinen menestys pikemminkin vaikeuttaa kuin edistää henkistä kasvua. Huomio kiinnittyy silloin liiaksi rahaan ihmissuhteiden kustannuksella.

Ihminen haluaa ostaa kaikkea mahdollista. Hän ostaa sielunsa pelastuksen, jos se vain on mahdollista. Keskiajalla tarjottiin aneita myytäväksi, nyt psykologit ja konsultit tarjoavat maksua vastaan pelastusohjeita. Kultaan liittyy jotakin salaperäistä myyttistä voimaa, jonka tähden se on monissa kulttuureissa koettu arvokkaana. Kullan kaivamiseen on samalla yhdistynyt jotakin sellaista löytämisen haavetta, joka ei ole pelkästään materiaalista. Useimmissa uskonnoissa papistolla on ollut oikeus valmistaa pyhiä esineitä ja myydä niitä kansalaisille. Tämä rahan ja pyhän yhteys kauhistutti Jeesusta. Silti Yhdysvaltain dollarin setelissä on teksti In God We Trust. Lisäksi setelissä on ihmisen kuolemattomuutta kuvaavia pyramideja, joilla ei ole mitään tekemistä Yhdysvaltain arjen kanssa. Raha on haluttu kytkeä ihmisen kuolemattomuuteen.

Länsimaissa kristilliset kirkot ovat lankeemuksistaan huolimatta varoittaneet rikkauden vaaroista ja korostaneet jokaisen kristityn velvollisuutta auttaa heikossa asemassa olevia sisariaan ja veljiään. Kun ihmiset eivät enää samalla tavalla etsi kuolemattomuutta kirkkojen piirissä, he etsivät sitä rahasta ja omaisuudesta. Onneksi Suomessa ovat yhä aika harvinaisia sellaiset rakennukset, joiden nimessä paljastuu lahjoittajan henkilöllisyys. Jopa kirkon tuoleissa voi olla kilpi, jossa on lahjoittajan nimi. “Jumala ei suinkaan ole kuollut: Jumala on muuttunut rahaksi ja materialismiksi nykyajan yhteiskunnassa. Me emme luota enää Jumalaan, mutta me luotamme rahaan.” (Solomon ja Pyszczynski).

Terroristihyökkäyksen jälkeen presidentti Bush kehotti kansalaisia jatkamaan liiketoimiaan aivan kuten ennen. Amerikkalaisia eivät terroristit estä käymästä kauppaa, ostamasta ja myymästä, oli presidentin viesti. Nuo valtavat rakennukset jo sinänsä symboloivat kuolemattomuutta, joiden tuho vaati kansalaisten sitoutumista vanhoihin hyviin arvoihinsa. Näin amerikkalaiset tekivätkin. Amerikkalaisten vahva reaktio voidaan ymmärtää juuri reaktiona heikkouden ja kuolevaisuuden tiedostamista vastaan.

Miten hillitä kulutusta niin, että seuraukset eivät ole tuhoisia? Vauraus ole tuonut pelkkää pahaa ihmisten elämään, vaan sen avulla ihminen on kyennyt parantamaan elämänsä laatua. Vauraiden maiden kansalaiset ovat selvästi onnellisempia kuin köyhien. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat kuitenkin vaarallisia tulevaisuuden näkökulmasta. Kumpikin on surutta hyökännyt luonnon kimppuun, vaikka perustelut ovat olleet erilaisia. Kommunismi ei voittanut ihmisen itsekkyyttä eikä kapitalismi pysty sitä kesyttämään. Ihmisistä ei tehdä väkisin altruisteja eivätkä vapaan kilpailun seuraukset kerry yhtä lailla kaikille.

Ihmisluontoon kuuluvan yhteistoiminnallisuuden ja itsekkyyden tasapainottaminen on vaikea tehtävä. Parhaiten siinä ovat onnistuneet pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat. Emme saa hyväksyä raa’an markkinatalouden pudotuspeliä, jota varsinkin talouselämän johtajat ovat viime vuosina korostaneet. Markkinataloutta ei saa koskaan nostaa kaiken yläpuolella olevaksi arvoksi. Se on parhaimmillaan vain väline, jota on koko ajan valvottava. Markkinat ovat kuin tulitikut, joilla lapset mielellään leikkivät. Aivan kuten lapset, myös markkinat vaativat valvontaa. Ratkaisu ei ole kaiken kilpailun torjuminen, mutta sekä päättäjien että kansalaisten on varottava, ettei kilpailusta tule hallitsematonta. Tällä hetkellä on jo merkkejä siitä, että ns. kilpailuttaminen vaikeuttaa yhteistoimintaa ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa auttamistyötä.

Materialismin vaarat tosin tiedostetaan, mutta rahan ja omaisuuden vetovoima auttaa torjumaan tietoisuuden niiden keräämisen turhuudesta. Rahaa ei todellakaan voi elämän päättyessä ottaa mukaansa. Lapsilleen sitä voi jättää, mutta vetääkö se heitä vain yhä syvemmälle materian kurimukseen?

Uskovaiset puhuvat usein kahden maan kansalaisista. Tämä pitää paikkansa myös maan päällä. Elämme yhtä aikaa sekä pehmeiden sääntöjen että kovien sääntöjen maailmassa. Pehmeässä maailmassa ihmiset tukevat toisiaan, antavat pyydettäessä apua eivätkä halua ottaa palkkioita vastaan. Kovassa maailmassa kaikki maksaa ja kaikesta pitää kilpailla. Molemmilla on aivan omat sääntönsä, joita ei saa rikkoa. Emme kysy isoäidin tarjoaman hienon aterian jälkeen, mitä tämä maksaa ja kauppiaalta on turha kysellä, josko hän nyt tällä kertaa antaisi tavarat ilmaiseksi. Hän ei myöskään sano kassalla, että mitäpä siinä turhaan lompakkoasi kaivelet. Saat kaiken lahjaksi.

Materialismin torjunta

Materialismin asemasta on korostettava terveiden arvojen merkitystä. Niitä ovat itsensä hyväksyminen ja kasvu, läheisyys ja intimiteetti sekä yhteisöllisyys ja avuliaisuus. Yhteiskunnan tasolla se merkitsee turvallisuuden edistämistä sekä mainonnan ja mediaväkivallan rajoittamista. Kasvatuksessa on varottava antamasta lapsille materialistisia malleja.

On pidettävä huolta siitä, että kovan maailman säännöt eivät muodostu liian hallitseviksi. Parhaimmillaan pehmeässä maailmassa annetaan lahjaksi eikä vastalahjaa kysytä. Pehmeässä maailmassa ihmiset ovat armeliaita ja antavat anteeksi. Pehmeässä maailmassa vahvuuskin kietoutuu heikkouteen. Pehmeän maailman kansalainen tietää, että hän ei tule yksin toimeen, vaan tarvitsee aina toisen ihmisen apua. Pehmeässä maailmassa arvostetaan ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Ystävällisyys on materialismin vastakohta.

Ystävällisyys on taloudellista. Me säästämme energiaa olemalla ystävällisiä, sillä epäluulo, huoli, katkeruus ja viha kuluttavat ihmisen energiaa. Usein tuntuu siltä, että ne jättävät jälkeensä vain tyhjän kuoren. Ihmisen sisältä on viety kaikki se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Viimeksi katoaa itsekunnioitus. Tuntuuko ystävällisyys liian pehmeältä? Tekeekö se meistä haavoittuvia vai miksi se on usein kadoksissa? Onko ystävällisyys turhaa koristetta kilpailun ja vaihtokaupan keskellä? Me tunnistamme herkästi teeskennellyn ystävällisyyden, jonka varjolla jotakin halutaan myydä.

Nousevatko masennukset ja ahdistukset materialismin kovuudesta ja ystävällisyyden puutteesta? Kirjailija Aldous Huxley kokeili monenlaisia hoitokeinoja, mutta päätyi elämänsä loppupuolella sanomaan näin: “Ihmiset kysyvät minulta usein, mikä on paras hoitokeino. Tunnen itseni hämmentyneeksi, kun sanon, että paras vastaus on: Ole vähän ystävällisempi.” Muuta ei tarvita. Ole vähän ystävällisempi. Ei kehotusta muuttua iloiseksi, rakastavaksi ja viisaaksi, vaan riittää, kun joka päivä teet jonkin pienen ystävällisen teon.

Materia on usein kovaa ja kylmää. Entä jos maailmassa ei olisi lainkaan lämpöä? Maailma olisi silloin kylmää ja pimeää. Kylmässä kaikki jähmettyy. Ei kukaan jaksaisi elää sellaisessa maailmassa. Miksi lisäisimme maailmaan kylmyyttä? Hakeudumme mielellämme lämpimien ihmisten luokse ja kartamme kylmiä. Danten helvetti oli kylmä, eikä kuuma. Lapsi tarvitsee lämpöä kasvaakseen itseään ja muita arvostavaksi ihmiseksi.

Materialismi vahvistaa ihmisten erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Jokaisen tulee saada oma huone voidakseen nauttia yksin juuri hänelle sopivista materiaalisista eduista. Huoneiden lukumäärällä mitataan kansakunnan vaurautta. Me jopa eristämme pienet lapset omiin huoneisiinsa, mikä kauhistuttaa yhteisöllisten kulttuurien jäseniä. Oma huone ei ole itsestään selvästi hyvä asia. Mitä enemmän olemme omassa huoneessa, sitä enemmän sinne kaipaamme. Mitä enemmän omia huoneita, sitä vaikeampaa on olla yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Tämä yksityisyyden arvostaminen on johtanut ojasta allikkoon. Kun jokaisella on jo pienestä pitäen omat huoneensa, sopeutuminen yhdessä elämiseen käy vaikeaksi. Monissa perheissä tämä on johtanut siihen, että perheenjäsenillä ei ole muuta yhteistä kuin ulko-ovi. Kaikilla on omat huoneensa, omat aikataulunsa, omat tietokoneensa ja puhelimensa ja myös omat makumieltymyksensä. Kuitenkin Yhdysvalloissa tehty tutkimus kertoo, että mitä enemmän perheellä on yhteisiä aterioita, sitä paremmin lapset voivat.

Hillitsemme materialismia korostamalla henkisiä arvoja. Yksi tärkeimmistä arvoista on juuri ystävällisyys:

Tarjolla on lukemattomia piiloon jääviä tai julkisia, mikroskooppisia tai valtavia, hetkellisiä tai kestäviä, pinnallisia tai syvällisiä tapoja, jotka tuovat toisen ihmisen elämään jotakin apua, helpotusta, iloa, toivoa, hyvinvointia, älyllistä tai henkistä kasvua, ja jopa ekstaasia. Tällainen suhde ei ole enkeleistä lähtöisin oleva poikkeus itsekkäiden ja taistelevien yksilöiden kurjassa maailmassa, vaan se on päinvastoin normaali tapahtuma, usein osa jokapäiväistä kanssakäymistämme ja perustuu ystävällisyyteen. (Ferrucci, 239).

Lähteet:

Ferucci, P. (2007). The power of kindness. New York: Tarcher/Penguin.

Kasser, T. (2002). The high price of materialism. Cambridge: The MIT Press.

Kasser, T. & Sheldon, K.M. (2000). Of wealth and death: Materialism, mortality salience, and consumption behavior. Psychological Science, 11, 348-351.

Koole, S. & van der Berg, A. (2001). Lost in wilderness: Terror management and the experience of nature. Käsikirjoitus, Free University of Amsterdam.

Ojanen, M. (2010). Hyvinvoinnin käsikirja, 2p. Helsinki: Kirjapaja.

Solomon, S., Greenberg, J.L., & Pyszczynski, T.A. (2004). Lethal consumption: Death-denying materialism. Teoksessa T. Kasser & A. D. Kanner (toim.) Psychology and consumer culture. The struggle for a good life in a materialistic world. Washington, DC: APA, 127-146.

Wilkinson, R. & Pickett, K. (2010). The spirit level. Why equality is better for everyone. Lontoo: Penquin.

Nettiviikot Martti Jätä kommentti

Nettiviikko 29/2012

Koko ajan tapahtuu kaikenlaista, josta tekee mieli kirjoittaa. Luentojen valmistelu ja muu kirjoittaminen tuntuu vievän ajan niin, että ei ehdi kommentoida kaikkia niitä asioita, joista haluaisi jotakin sanoa. Kaikki pohdiskelua vaativat asiat eivät suinkaan ole ajankohtaisia, vaan sellaisia, joita on pohdittu tuhansien vuosien ajan. Esimerkiksi onnellisuuteen liittyvä pohdinta ulottuu ties kuinka kauas. Seuraavassa kuitenkin muutamia asioita, joista tunnen tarvetta kirjoittaa.

Lue lisää

Yhteiskunta Martti 1 kommentti

Suomalainen rikos ja rangaistus

Rangaistuskäytäntöjä hallitsee Suomessa kaksi periaatetta. Ensimmäisen mukaan vankien määrä on pidettävä mahdollisimman pienenä, koska se tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Ajatellaan, että vankilatuomio pikemminkin lisää kuin vähentää rikollisia taipumuksia. Rangaistusten ankaruudella on vain vähän, jos ollenkaan vaikutusta rikollisuuden määrään.

Näiden periaatteiden soveltaminen johtaa lieviin rangaistuksiin ja vankilatuomioiden välttämiseen. Tässä liberaalissa mallissa on paljon myönteistä. Tavoitteena on määrittää sellainen optimitaso, jossa vankeuden tuottamat yksilölliset ja yhteiskunnalliset haitat sekä rikoksen sovittamisen idea ja kansan oikeustaju sovitetaan yhteen. Kansalaiset vaativat yleensä paljon ankarampia tuomioita kuin liberaalia tulkintaa edustavat asiantuntijat.

Ankarien rangaistuksien vaatiminen on kiusallista liberaalin oikeuskäytännön kannalta. Rangaistuksia ei voida säätää niin lieviksi kuin haluttaisiin. Ihanteena olisi, että ketään ei tarvitsisi sulkea vankilaan. Korkeintaan kaikkein julmimmat rikokset edellyttävät vankilatuomiota. Ovathan rikolliset eräiden tiedemiesten mukaan geeniensä ja kasvatuksensa uhreja, joten heidän asettamisensa vastuuseen teoistaan on väärin.

Tavalliset kansalaiset eivät välitä siitä, ehkäiseekö vankilatuomio rikollisuutta ja tuleeko se kalliiksi. Kyse on rikoksen sovittamisen ideasta, joka saa erilaisia muotoja eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Yhdysvallissa rangaistukset ovat kansalaisten vaatimuksesta erittäin ankaria ja vankien määrä on Suomeen ja muihin Euroopan maihin verrattuna moninkertainen. Poliitikot kuuntelevat Yhdysvalloissa paljon herkemmin kansalaisia kuin Euroopassa. Ei tule valituksi mihinkään, jos ei kuuntele. Vetoaminen ylivertaiseen asiantuntemukseen herättää siellä vain närkästystä.

Uskon, että suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että tuomiot ovat Yhdysvalloissa aivan liian ankaria ja että suomalainen malli on parempi kuin amerikkalainen. Silti voimme kysyä, miten järkeviä nuo alussa mainitut liberaalit periaatteet ovat. Suomalainen järjestelmä on tuottanut joitakin erikoisuuksia. Seuraavassa muutamia, joita kansalaiset jatkuvasti arvostelevat:

  1. Ehdolliset tuomiot. Tavalliset kansalaiset ja usein myös ehdollisen tuomion saaneet ovat sitä mieltä, että kyse oli vapauttavasta tuomiosta, koska siitä ei seuraa mitään oikeata rangaistusta. Korkeintaan asianajajien palkkioita, mutta nekin maksaa mieluusti, koska todellinen rangaistus vältettiin.
  2. Ensikertalaisten vankeustuomioiden puolittaminen. Jos kerran jokin vankeusaika on määrätty, miksi se ei pidä paikkaansa? Todellinen vankeus on vain puolet siitä, mistä lakituvassa puhutaan. Kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, että tämä pätee myös vakaviin rikoksiin ja rikosten uusimiseen muutaman vuoden kuluttua.
  3. Vakavissakin pahoinpitelyissä, raiskauksista puhumattakaan, rikoksen tekijät selviytyvät liian usein sakoilla. Jos vankilaa ei käytetä rangaistuksena, sakkojen tulisi olla niin suuria, että ne kirpaisevat vuosien ajan. On oikein, että väkivaltaan syyllistynyt joutuu taloudellisesti ahtaalle.
  4. Liikenne on oma saarekkeensa, jossa nuo liberaalit periaatteet eivät päde. Koska liikennerikkomuksesta määrätyt sakot ovat kansainvälisesti katsoen erittäin ankaria ja liittyvät rikkomusten suuruuteen, sen täytyy merkitä sitä, että tällä alueella uskotaan rangaistusten ennalta ehkäisevään vaikutukseen. Näin silti, että kiinnijäämisen todennäköisyys on erittäin pieni. Kuitenkin useita kertoja juopuneina kiinni jääneitä kohdellaan kansalaisten mielestä lievästi. Kansalaiset takavarikoisivat auton jo kolmannen kerran jälkeen. Myös niiltä, jotka antavat auton juopuneelle.
  5. Yhdyskuntapalvelu ei saa paljon kannatusta. Vankilapäivän korvaaminen yhdellä työtunnilla tuntuu kovin lievältä rangaistukselta. Kansalaisia ei kiinnosta se, että tämän rangaistuksen jälkeen uusintarikollisuus on vähäisempää kuin vankilatuomion jälkeen. Kansalaiset odottavat, että tuomiot olisivat mahdollisimman yhdenmukaisia ilman, että ns. lieventäviä tekijöitä otetaan huomioon.
  6. Kaupoissa tehtyjen varkauksien jääminen vaille seuraamuksia oli virheratkaisu. On totta, että monet eivät pysty maksamaan sakkoja, mutta jokin seuraus näilläkin varkauksilla pitää olla. Varkaudet ovat kauppojen ilmoitusten mukaan viime vuonna merkittävästi lisääntyneet.
  7. Kansalaisten mielestä yhteiskunnan maksaman asianajajan saa liian helposti. Ainakin osittainen kustannusten maksaminen olisi paikallaan silloinkin, kun yhteiskunta tarjoaa apua oikeudenkäyntikuluihin.

Vaikka kallistun eräin varauksin liberaalin oikeuspolitiikan puolelle, joissakin asioissa ottaisin kansalaisten oikeustajun nykyistä paremmin huomioon. En korostaisi yhtä voimakkaasti vankeinhoidon kustannuksia. Tämä puhe tuntuu jopa laman aikana omituiselta. “Ei voi laittaa vankilaan, koska se maksaa niin paljon” tuntuu kansalaisten mielestä oudolta, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Poistaisin ehdolliset tuomiot kokonaan ja korvaisin ne muilla seuraamuksilla, kuten sakoilla ja yhdyskuntapalvelulla. Muitakin rangaistusmuotoja on kehitteillä. Niitä on syytä ottaa käyttöön. Ensikertalaisten tuomiot voitaisiin jo alun alkaen määrittää lievemmiksi ilman tätä outoa puolittamisen ideaa. Hyvin vakavat väkivaltarikokset eivät edellytä tällaisia lievennyksiä.

Pahoinpitelyihin on ilmeisesti alettu kiinnittää enemmän huomiota, sillä tuomiot ovat jonkin verran koventuneet. Ainakin näin on vakuutettu. Uhreille määrättyjen korvausten tulisi olla nykyistä suurempia. Jos pahoinpitelijä ei pysty maksamaan, valtion tulisi maksaa uhreille riittävän suuria korvauksia.

Tulojen mukaiset päiväsakot ovat pääpiirteissään järkeviä, mutta voivat olla kohtuuttomia “rikokseen” nähden. Keskituloisten kukkarossa nopeusrajoitusten ylinopeudesta johtuvat sakot tuntuvat kipeästi.

Yhdyskuntapalvelu toimii siitä tehtyjen arvioiden mukaan hyvin. Siihen ei siis kannata kajota, vaikka kansa purnaakin. Kansalaiset muuttavat asenteitaan, kun asia heille kunnolla perustellaan ja kun heidän näkemyksiinsä suhtaudutaan vakavasti eikä niitä tyrmätä suvaitsemattomina tai ennakkoluuloisina.

Lopuksi otan esille asian, joka on yksi kaikkein tärkeimpiä oikeuspolitiikkaan liittyviä asioita. Onko rangaistusten ankaruudella ennalta ehkäisevää vaikutusta? Liberaalit asiantuntijat korostavat, että ankaruudella ei ole juuri mitään vaikutusta rikoksien määrään. Usein esimerkkinä käytetään Yhdysvalloissa murhista annettuja rangaistuksia. Murhien määrä ei ole yhteydessä siihen, onko osavaltioissa kuolemanrangaistus vai pitkä vankilatuomio.

Kyseessä on aika poikkeuksellinen rikosryhmä. Kun kyse on impulsiivisista väkivaltarikoksista, tuomion ankaruudella ei varmaankaan ole merkitystä. Entä muunlaiset rikokset? Tim Harford puolustaa teoksessaan The logic of life ihmisten rationaalisuutta. Liberaalin tulkinnan ikävä – ja paradoksaalinen – puoli on se, että sen kannattajat eivät usko ihmisen kykyyn päättää rationaalisesti asioistaan. Heitä pitää holhota. Sen vuoksi kansalaisten oikeustajukin voidaan sivuuttaa.

Harford esittää tällaisen kysymyksen: ottaako nuori, joka tekee ryöstön kadulla, rangaistuksen huomioon? Onko hän irrationaalinen ja täysin välinpitämätön seurauksista? Yhdysvaltain osavaltiot eroavat huomattavasti nuorten rangaistusten suhteen. Joissakin aikuiseksi tullaan rikoslain mukaan 17-vuotiaana, toisissa 18 vuoden iässä. Silloin on mahdollista verrata osavaltioittain 16- ja 17-vuotiaita ja 18- ja 19-vuotiaita. Mitä rikoksille tapahtuu, kun täysi-ikäisyys saavutetaan?

Tulokset olivat seuraavia:

  1. Jos aikuisten tuomiot olivat paljon ankarampia, rikosten määrä väheni radikaalisti.
  2. Jos taas ero oli pieni, rikosten vähenemistä ei tapahtunut.
  3. Kun nuorten tuomiot lievenivät vuosien 1978 ja 1993 välillä, väkivaltarikollisuus nousi rajusti. (Stephen Levittin tutkimus.)

Nuoret siis reagoivat rationaalisesti rangaistusten ankaruuteen, päättelee Harford. Hän käyttää tätä tutkimusta esimerkkinä siitä, että usko rikosten irrationaalisuuteen ja rangaistusten ankaruuden vähäiseen vaikutukseen on saanut liian paljon kannatusta oikeuslaitoksen piirissä.

Kysymys on myös psykologisen tutkimuksen kannalta hankala. On näkemyksiä, joiden mukaan ihmisen tahto on täysin sidottu ja myös niitä, jotka korostavat ihmisen vapautta päättää asioistaan. Joidenkin mielestä tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, toisten mielestä ihminen voi oppia hillitsemään itsensä ja toimimaan omantuntonsa mukaisesti. Kuitenkin oikeudenkäyttö perustuu siihen, että ihmiset ovat vastuussa teoistaan.

Kansalaisille jää oikeudenkäytöstä usein hyvin epämääräinen kuva. Liberaali oikeuspolitiikka kaipaa tässä suhteessa korjaamista. Tiedotusta ja keskustelua tarvitaan nykyistä enemmän. Kansalaisten on saatava osallistua tähän keskusteluun. Sitä ei saa jättää kokonaan pienen asiantuntijaryhmän haltuun.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

The Spirit Level. Why Equality Is Better for Everyone

Tiivistelmä teoksesta Richard Wilkinson & Kate Pickett (2010). The Spirit Level. Why Equality Is Better for Everyone. Lontoo: Penguin.

Huolimatta kaikesta materiaalisesta ja teknisestä kehityksestä länsimaisissa kulttuureissa elävät ihmiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja monista muista ongelmista. He ovat epävarmoja omasta asemastaan ja taidoistaan ja kokevat usein yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Joudumme taistelemaan psykologisia demoneja vastaan, vaikka meidän pitäisi taistella köyhyyttä ja materialismia vastaan. Maapallo ei kestä länsimaista kulutusta. Moni ajattelee, että jotakin pitäisi tehdä, mutta koska kukaan ei näytä välittävän, minunkaan ei tarvitse välittää. Ihmisistä on tullut yhä itsekkäämpiä, ahneempia ja vastuuttomampia. Aidosta yhteisöllisyydestä ei ole tietoakaan. Ihmiset eivät luota poliitikkoihin.

Syytökset kohdistuvat milloin vanhempiin, kouluihin, kansainvälisiin yrityksiin, ideologioihin ja ihmisen luontaiseen itsekkyyteen, mutta Wilkinsonin ja Pickettin mukaan taloudellisen tasa-arvon puute on yksi ongelmia synnyttävä ja vahvistava tekijä. Ihmisten ja yhteiskuntien rikkinäisyys johtuu eriarvoisuuden lisääntymisestä.

Yhteiskuntien vaurastuminen ei ole johtanut odotettuihin tuloksiin. Vaurastumisen myötä moni asia on paremmin kuin ennen, mutta vähitellen myös ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvä esimerkki on lihavuus. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt tilanne on päinvastainen. Hyvin koulutetut, varakkaat ihmiset pitävät parempaa huolta itsestään kuin heikosti koulutetut ja vähätuloiset.

Valtioiden kansantulon ja eliniän välinen yhteys riippuu aluksi vaurastumisesta, sillä Nicaraguan, Bulgarian, Egyptin, Turkin ja Venäjän kansalaisten elinikä on selvästi pitempi kuin Sambian, Mozambikin, Liberian ja Nigerian. Ero on yli 25 vuotta. Silloin olemme päässeet noin 70 vuoteen. Kun vertaamme niitä maita, joiden kansantulo henkeä kohden on noin 10 000 dollaria, niihin, joissa tulo on lähes 40 000 dollaria, voimme yllättäen todeta, että eliniän odotteessa on vain muutaman vuoden ero, jos sitäkään. Edelliseen ryhmään kuuluvat Costa Rica, Uruguay, Mexico ja Kroatia sekä jälkimmäiseen mm. pohjoismaat, Yhdysvallat, Sveitsi, Kanada ja Itävalta. Nelinkertaiset tulot eivät siis kohota elinikää oikeastaan yhtään.

Kansakuntien onnellisuuden ja vaurauden kuvaaja muistuttaa edellistä. Hyvin köyhissä maissa kansalaisten onnellisuuden taso on tutkimusten mukaan selvästi matalampi kuin vauraissa maissa. Kuitenkin monien köyhien maiden onnellisuuden taso on lähes sama kuin rikkaiden maiden. Varsinkin Etelä-Amerikan valtioiden onnellisuus on suunnilleen samaa tasoa kuin vauraiden länsimaiden. Vauraudella on yhteyttä kansalaisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen, mutta näyttää siltä, että elinikään ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa on tultu eräänlaiselle tasanteelle, josta ei ole päästy eteenpäin. Tätä kuvastaa sekin, että 30 – 50 vuoden tyytyväisyyden ja onnellisuuden seurannoissa muutokset ovat olleet erittäin pieniä, vaikka elintaso on merkittävästi kohonnut.

Onko tultu eliniän ja onnellisuuden suhteen niin korkealle kuin on mahdollista? Eliniän osalta näin ei yleensä uskota, sillä jatkuvasti näkee jopa tiedemiesten kirjoituksia, joiden mukaan keskimääräinen elinikä tulee nousemaan 10 – 20 vuotta seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuitenkin esimerkiksi alkoholin ja ylipainon aiheuttamat terveysongelmat ovat monissa maissa lisääntyneet. Ihmisen onnellisuudessa saattaa todella olla eräänlainen katto, jota on vaikea läpäistä. Kuolema on ihmisen osa ja vaikka sairauksia voidaan hoitaa yhä paremmin, niiltäkään ei voi välttyä. Erot, hylkäykset, torjunnat ja menetykset ovat aina olleet osa ihmiselämää. Niitä ei voida kokonaan poistaa.

Kirjoittajien mukaan sosiaalisilla ongelmilla on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä ihmisten keskimääräisiin tuloihin. Tämä tulos saadaan, kun otetaan tarkasteltavaksi ne maat, joissa tulot vaihtelevat 20 000 ja 40 000 dollarin välillä. Mutta kun katsotaan tuloeroja näiden maiden sisällä, saadaan vahvoja yhteyksiä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Suuri eriarvoisuus on merkittävä riskitekijä näissä ongelmissa.

Wilkinson ja Pickett tarkastelevat teoksessaan 23 vauraan maan tilannetta sekä Yhdysvaltain osavaltioita. Kun Japanissa ja Suomessa vuonna 2006 rikkaimman viidenneksen tulot olivat noin 3,5 kertaa suuremmat kuin köyhimmän viidenneksen, vastaava kerroin oli Singaporessa lähes 10, Yhdysvalloissa 8,5 ja Britanniassa 7. Kirjoittajat tarkastelevat mm. seuraavien asioiden yhteyttä taloudellisen tasa-arvon indekseihin:

  • luottamus
  • mielisairaudet
  • eliniän odote ja lapsikuolleisuus
  • liikalihavuus
  • lasten koulusuoritukset
  • teini-ikäisten synnyttämät lapset
  • tapot
  • vankilassa olevien määrät
  • sosiaalinen liikkuvuus

Kun tutkijat muodostivat terveyttä ja sosiaalisia ongelmia kuvaavan indeksin, sen yhteys taloudellisen eriarvoisuuden indeksiin oli erittäin selkeä. Tasa-arvoisissa maissa (Japani, pohjoismaat, Belgia, Hollanti) yhteiskunnan ongelmia kuvaava indeksi sai paljon parempia arvoja kuin niissä maissa, joissa ihmisten taloudellisessa tilanteessa oli suuria eroja (Yhdysvallat, Portugali, Britannia, Uusi-Seelanti, Kreikka). Kansantulolla henkeä kohden ei ollut yhteyttä ongelmia kuvaavaan indeksiin. Aivan vastaava tulos saatiin verrattaessa Yhdysvaltain osavaltioita. Unicefin raportista vuodelta 2007 löytyy lasten hyvinvointia kuvaava indeksi, jossa parhaita ovat Ruotsi, Hollanti, Suomi, Sveitsi ja Tanska. Huonoimmat arvot saivat Britannia, Uusi-Seelanti, Israel, Yhdysvallat ja Australia. Maitten järjestys oli vahvassa yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Japani oli kiinnostava poikkeus, sillä se on hyvin tasa-arvoinen, mutta lasten tilanne ei ole erityisen hyvä. Vaurauden taso ei ollut tähänkään indeksiin yhteydessä.

Vaikka rikkaissa maissa on runsaasti terveydenhoidon ja korjaavan toiminnan resursseja, nämä eivät ole erityisen tehokkaita, koska niiden avulla ei eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia kyetä poistamaan. Yhdysvalloissa käytetään paljon enemmän rahaa terveydenhoitoon kuin Kreikassa, mutta kreikkalaiset elävät keskimäärin pidempään. Kun yhteiskunnan luovat ongelmia, mikään hoito ei enää riitä.

Eriarvoisuus kertoo siitä, että sosiaaliset etäisyydet ja luokkaerot ovat suuria. Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua. Vanhempien taustan erot vaikuttavat enemmän tulevaan asemaan kuin lahjakkuuserot.

Yhdysvalloissa korostetaan jokaisen mahdollisuuksia päästä eteenpäin, mutta todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen. Sosiaalinen nousu on Yhdysvalloissa vähäisempää kuin Euroopassa. Varallisuuserot näkyvät sekä fyysisessä että psyykkisessä hyvinvoinnissa. Rikkaiden verojen alentamisesta ovat kärsineet eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Voisi odottaa, että elintason nousu toisi mukanaan elämän helpottumista. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kertovat päinvastaista. Yliopistoissa opiskelevien ahdistuneisuutta on tutkittu vuodesta 1952 lähtien. Tulosten suunta on selkeä: ahdistus on tasaisesti lisääntynyt. Sama tulos on saatu myös depression osalta. Sen määrän on arvioitu lisääntyneen kymmenkertaiseksi sadan vuoden aikana. Diagnoosien lisääntymistä selittää diagnostisen kynnyksen aleneminen, mutta ahdistuneisuuden lisääntymistä kyselyissä ei tällä tavoin voida selittää.

Huolimatta itseluottamusta ja itsearvostusta korostavista puheista muutos on myös tällä alueella yllättävä. Psykologi Jean Twengen mukaan 1950-luvulla vain 12 % vastasi myöntävästi väitteeseen “Olen tärkeä henkilö”. Yli 30 vuotta myöhemmin myöntävästi vastasi 80 %. Tämän kokemuksen luulisi suojaavan ahdistusta ja masennusta vastaan. Kenties kyseessä on oman epävarmuuden peittäminen tai jopa egoistinen oman itsensä korottaminen. On käynyt ilmi, että narsismiin taipuvat, itseään korostavat ihmiset käyttävät muita hyväkseen ja turvautuvat väkivaltaan, jos eivät saa tahtoaan perille.

Sosiaaliseen vertailuun ja arviointiin liittyvät ongelmat ovat lisääntyneet. Ihmiset pelkäävät kielteisiä arvioita ja joutuvat jatkuvasti olemaan varuillaan. Sosiaalisen stressin kokemista on tutkittu paljon laboratorio-olosuhteissa. Niissä on mahdollista mitata stressihormoni kortisolin määriä. Sally Dickerson ja Margaret Kemeny löysivät 208 tällaista tutkimusta. Juuri sosiaalisen arvioinnin uhka tuotti kaikkein suurimmat muutokset kortisolin määrässä. Näissä tilanteissa joku arvioi suorituksia. Sosiaalinen asema ja arvo koetaan siinä määrin hauraaksi, että sen eteen täytyy jatkuvasti tehdä työtä. Pahinta oli se, että arviointi kohdistui tehtävään, jossa oli vaikea suoriutua hyvin joko sen tähden, että tehtävät olivat kovin vaikeita tai että aikaa oli liian vähän. Kortisoli kohosi jyrkästi myös silloin, kun suorituksesta annettu arvio oli kielteinen aivan riippumatta siitä, mitä koehenkilö teki.

Samalla tavalla voi tapahtua myös elävässä elämässä, mutta silloin vaikutukset ovat toistuvia ja pitkäaikaisia. Stressiä lisäävät vaikeat lapsuuden traumat, matala sosiaalinen asema ja läheisten ystävien puuttuminen. Tällaiset asiat heikentävät luottamusta muihin ihmisiin, joka on hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeä asia.

Hyvä sosiaalinen asema ja menestyminen päinvastoin lisää rohkeutta ottaa vastaan haasteita ja antaa mahdollisuuden kykyjen kehittämiseen ja hyödyntämiseen. Menestystä voi osoittaa myös hankinnoilla, vaatteilla ja esiintymisellä. Jos taas jatkuvasti kokee epäonnistumisia, se synnyttää herkästi katkeruutta ja nöyryytyksen kokemusta. “Miksi minulle ei ole annettu samoja mahdollisuuksia kuin noille rikkaille?” Häpeän kokeminen on yleisempää kuin hyvässä asemassa olevat tajuavat.

Miksi arviointiuhka koetaan niin ahdistavana? Wilkinsonin ja Pickettin mukaan syynä on vakaiden yhteisön murtuminen. Vakaat ihmissuhteet ovat korvautuneet jatkuvasti muuttuvilla ihmisillä, joiden suhteen oma asema on aina epäselvä. Joudumme aina ikään kuin uudestaan löytämään itsemme ja identiteettimme. Meistä on tullut hyvin minätietoisia, ulkonäköä pohtivia, epävarmoja jatkuvan muutoksen keskellä. Yritämme jatkuvasti antaa hyvän vaikutelman saadaksemme oudot ihmiset puolellemme. “Mitä mieltä minusta ollaan? Teinkö hyvän vaikutuksen?” Kysymys on sitä paitsi aiheellinen, sillä vaikutelmat syntyvät muutamassa sekunnissa. Turvaudumme yhä enemmän materian ja kuluttamisen apuun pyrkiessämme hyvin vaikutelman antamiseen.

Kaikilla ihmisillä on syvään juurtunut tarve kokea hyväksyntää. Myönteinen palaute saa mielen virkistymään ja vahvistaa oman arvon tunnetta. Sen sijaan kritiikki pahoittaa mielen ja katkeroittaa. Pahimmillaan se johtaa joko vetäytymiseen tai aggressioihin.

Kulttuurierot näkyvät siinä, miten ahdistavana kilpailu statuksesta koetaan. Missä statuserot ovat vähäisiä, myös kritiikkiä kestetään enemmän. Samalta tasolta tulevaa kritiikkiä on helpompi kestää kuin ylhäältä tulevaa. Kuninkaiden ja diktaattorien epäsuosio oli katastrofi, nyt jotakin samaa on siinä, jos joutuu uhrin tavoin alistumaan ylhäältä päin tulevaan palautteeseen. Yksilöitten eroja korostavassa kulttuurissa menestys liittyy omiin hyviin ominaisuuksiin ja epäonnistuminen tilannetekijöihin. Japanissa tulkinta on päinvastainen: onnistumisia selitetään tilannetekijöillä ja epäonnistumista persoonallisilla ominaisuuksilla. Eriarvoisuus lisää kilpailua statuksesta ja johtaa arviointien pelkoon, koska ne voivat olla aidosti vaarallisia. Myös Suomessa kaikenlainen arviointi on lisääntynyt moninkertaiseksi. Yleneminen tai palkankorotus saattaa olla yhden arvioinnin varassa. Iän ja kokemuksen perusteella tapahtuva yleneminen ei heretä samanlaista ahdistusta kuin jatkuva suoritusten arviointi.

Eriarvoisuus näkyy kriisitilanteissa. Hurrikaani Katrina osui alueelle, jossa eriarvoisuudesta johtuvat ongelmat olivat suuria. Köyhät joutuivat jäämään katastrofin keskelle, kun varakkaat kykenivät lähtemään tai asuivat jo ennestään turvallisilla alueilla. Yhteisöllisyyden puuttuminen johti ryöstelyyn ja ammuskeluun. Mitä vähemmän ihmisillä on tekemistä toistensa kanssa, sitä vähemmän he luottavat toisiinsa. Jos jokin ryhmä voidaan määrittää toisenlaiseksi vaikkapa ihonvärinsä tähden, silloin yhteistoiminta vaikeutuu merkittävästi ja samalla ryhmien välinen epäluottamus kasvaa. Empatiaa koetaan vain samanlaisiin ihmisiin. Jo valta-asema on omiaan vähentämään empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat jossakin hierarkian alemmilla portailla.

Taloudellinen tasa-arvo on yhteydessä luottamukseen. Kun 60 – 65 % pohjoismaisista ihmistä luottaa ihmisiin, luku on Portugalissa vain 10 %. Nämä prosentit saatiin World Values Survey -tutkimuksessa väitteeseen “Useimpiin ihmisiin voidaan luottaa”. Yhdysvalloissa luottavaisia oli 35 %. Sama suunta saatiin myös Yhdysvaltojen osavaltioiden vertailussa. Luottamuksen määrä vaihteli lähes 70 prosentista alle 20:een prosenttiin. Luottamuksen määrä aleni Yhdysvalloissa 44 vuoden aikana 60 prosentista alle 40 prosenttiin (1960 – 2004). Sosiaalisen pääoman käsitteen luoja Robert Putnam arvioi Yhdysvaltojen olleen varallisuuden suhteen tasa-arvoisin 1950- ja 1960-luvulla. Silloin myös osallistuminen järjestöihin ja organisaatioihin oli suurimmillaan. Siitä lähtien sosiaalinen pääoma on koko ajan vähentynyt. Vaikutus käy Putnamin mukaan kumpaankin suuntaan: eriarvoisuus heikentää sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma vähentää eriarvoisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin näkemys on, että juuri eriarvoisuus heikentää luottamusta. Kun rikkauden kuilu on kovin suuri, kuilua on vaikea ylittää. Pahimmillaan kuilu johtaa köyhien suojattomiin gettoihin ja rikkaiden muurien ympäröimiin asuntoalueisiin. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he antavat aikaa ja rahaa muiden ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Luottavaiset ihmiset elävät lisäksi keskimääristä pidempään. Yhdysvalloissa luottamuksen puute näkyi Chicagon helleaallon aikana. Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet sitä tehdä, koska pelkäsivät ryöstöjä. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella tällaista ei tapahtunut, koska ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

Myös naisten asema liittyy taloudelliseen tasa-arvoon. Kun muodostetaan naisten tasa-arvon indeksi, se suosii jälleen pohjoismaita, jotka ovat myös taloudellisesti tasa-arvoisia. Naisten tasa-arvo oli heikointa Italiassa, Kreikassa ja Itävallassa.

Myös kansainvälisen avun osuus on yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Yhdysvaltojen ja Portugalin osuus on vain 0,2 prosenttia, kun Norja ja Ruotsi lähestyvät prosentin osuutta. Tässä suhteessa Suomen sijoitus jättää toivomisen varaa. Emme anna yhtä paljon apua kuin muut pohjoismaat.

Mielenterveyttä ja lääkkeiden käyttöä kuvaavat luvut ovat jo pitkään olleet hälyttäviä. Isossa-Britanniassa neljäsosa lapsista kärsii masennuksesta ja myös muut ongelmat ovat yleisiä. Taustalla on usein perheen hajoamista ja kaverien taholta tulevia paineita. Aikuisia kuvaavat luvut ovat vähintään yhtä kielteisiä. Yhdysvalloissa yksi neljästä on kärsinyt kuluneen vuoden aikana jostakin mielenterveyden ongelmasta.

“On tärkätä huomata, että vaikka mielisairailla joskus on muutoksia aivojen kemiassa, kukaan ei ole osoittanut, että nämä ovat masennuksen syitä eikä masennuksen seurauksia. Ja samoin, vaikka geneettinen alttius voi olla joidenkin mielen sairauksien taustalla, se ei voi selittää sairauksien suunnatonta lisääntymistä viime vuosikymmenien aikana – geenimme eivät voi muuttua niin nopeasti.” (s. 65).

Mielen sairauksien määrä on lähes suoraviivaisessa yhteydessä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Kärjessä on Yhdysvallat (yli 25 %) ja alhaisimmat luvut on saatu Japanissa, Saksassa, Espanjassa ja Belgiassa (10 % – 13 %). Italia on poikkeus yleisestä suunnasta, sillä Italiassa tuloerot ovat varsin suuret, mutta mielen sairauksia on vähän. Mielen sairauksien luotettava arviointi on vaikeaa, mutta suunta on kuitenkin vakuuttava. Sitä tukee myös tulos, jonka mukaan Yhdysvaltain osavaltioissa suunta on sama naisilla ja lapsilla, mutta ei miehillä. Yhdysvalloissa heikossa asemassa olevilla miehillä, jotka usein ovat afrikan-amerikkalaisia, mielenterveyden ongelmia ei esiinny niin paljon kuin heidän taloudellinen ja sosiaalinen tilanteensa antaisi odottaa.

Monet kulttuurin tutkijat ovat kiinnittäneet huolta yhä vahvistuvaan materialismiin. Materialismi on kuin virus (“affluenza” tai “ylellisyyskuume”), joka altistaa stressille ja psyykkisille ongelmille. Materialismi näkyy rahan merkityksen korostamisena, loputtomana tavaroiden hankkimisena ja maineen ja aseman tavoitteluna.

Kertooko huumeiden käyttö juuri tästä asemaan liittyvästä ahdistuksesta? Kun oma asema alkaa näyttää toivottomalta, tarjolla on huumeiden avulla saatu mielihyvä ja anestesia. Huumeiden käyttö on vahvassa yhteydessä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Pohjoismaat ja Japani ovat maita, joissa huumeita käytetään vähiten. Wilkinson ja Pickett viittaavat tutkimukseen, jossa apinoiden oli mahdollista ottaa kokaiinia oman tarpeensa mukaan. Kokaiinia ottivat eniten ne apinat, joiden asema laumassa oli heikoin. Vahvat apinat eivät tarvinneet huumetta.

Isossa-Britanniassa tehtiin jo 1960-luvulla laajoja tutkimuksia, joissa odotusten vastaisesti heikoimmassa asemassa olevilla työntekijöillä oli vakavia sairauksia ja varhaisia kuolemia paljon enemmän kuin korkeissa asemissa olevilla virkamiehillä ja johtajilla. Odotuksena oli, että juuri johtajat kärsisivät stressistä. Osa kuolemista selittyi huonoilla terveystottumuksilla, mutta eivät kaikki. Vähitellen on käynyt ilmi, että työstressi ja työn hallinta ovat ne tekijät, jotka lisäävät sairauksia ja varhaisia kuolemia. Toinen merkittävä tekijä on sosiaalinen verkosto. Yksinäiset ja ongelmista kärsivillä on suurempi alttius sairastua. Jopa flunssavirus tarttuu huonommin niihin, joilla on läheisiä ihmisiä.

Evoluutiopsykologit ovat spekuloineet, että uhkaavissa olosuhteissa voima, rohkeus ja riskinotto johtavat hyvään asemaan ja maksimoivat seksuaalisia mahdollisuuksia, mutta nämä ominaisuudet eivät takaa pitkää ikää. Nämä ovat myös nykyaikana riskitekijöitä. Tietyt osakulttuurit suosivat näitä ominaisuuksia. Usein kyse on alueista, joilla on paljon taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Turvalliset olosuhteet ja sosiaalinen pääoma sen sijaan edistävät terveyttä ja pitkäikäisyyttä.

Terveydenhoidon kustannuksilla ei ole yhteyttä eliniän pituuteen vauraissa länsimaissa. Yhdysvalloissa käytetään 2-3 kertaa enemmän rahaa henkilöä kohden, mutta elinikä on yksi matalimmista 23 maan joukossa. Korkealaatuinen tekniikka ei ulotu kaikkialle, jos kansalaiset ovat taloudellisesti eriarvoisia. Sekä maiden että Yhdysvaltain osavaltioiden tarkastelu antaa saman tuloksen: tasa-arvo pidentää elinikää ja vähentää lapsikuolleisuutta. Kun taloudellinen eriarvoisuus on suurta, köyhimpien ja rikkaimpien eliniän ero voi olla lähes 10 vuotta. Yhdysvalloissa on saatu vielä tätäkin suurempia eroja. Tasa-arvo ei hyödytä vain köyhiä, vaan myös rikkaita, joiden elinikä on korkea juuri tasa-arvoisissa maissa.

Eriarvoisuus näkyy lisääntyneenä stressinä. Se ei kohdistu yksinomaan heikossa asemassa oleviin, vaan varakkaat joutuvat kilpailemaan asemastaan ja varomaan kontakteja “huligaaneihin ja työtä vieroksuviin”. Stressin ansiosta immuunijärjestelmä heikkenee ja koko keho joutuu olemaan varotilassa. Energiavarastot supistuvat, verisuonet kutistuvat ja kovettuvat. Sydän ja keuhkot joutuvat työskentelemään kovemmin, kun keho on hälytystilassa. Verenpaine nousee ja stressihormonien arvot kohoavat. Kyse on hiukan samasta kuin mitä miehet rintamilla joutuvat kokemaan odottaessaan päivästä ja viikosta toiseen vihollisen hyökkäystä. Ihmiskehoa ei ole tarkoitettu olemaan jatkuvassa valmius- ja hälytystilassa. Aivot eivät tässä tilassa toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Lopulta vaarana on lamaantuminen ja masennustila.

Ylipainoisuus oli ennen vaurauden etuoikeus, nyt se on varattomien ongelma. “Nykyaika juonittelee tehdäkseen meistä lihavia.” (s. 91). Rasvainen, sokeria sisältävä ruoka on kaikkein halvinta ja sitä on kaikkialla tarjolla. Ylipainoisten osuus liittyy vahvasti eriarvoisuuteen. Yhteys on naisilla voimakkaampi kuin miehillä. Ääripäitä edustavat Yhdysvallat ja Japani. Suomen tilanne ei ole niin hyvä kuin se voisi tasa-arvon puolesta olla. Eläinkokeissa on käynyt ilmi, että ne syövät stressattuina enemmän sokeria ja rasvaa. Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee tulkinta, jonka mukaan oman kehon hallinta kertoo myös kyvystä hallita omaa elämää ja vaativia tehtäviä. Paradoksaalisesti subjektiivinen käsitys omasta asemasta on vahvemmin yhteydessä ylipainoon kuin tulot ja koulutus.

Vanhempien hyvä koulutus ja taloudellinen asema on vahvassa yhteydessä lasten koulusuorituksiin. Koulutetut vanhemmat tarjoavat myönteisen mallin, ohjaavat ja valvovat lapsiaan, ovat kiinnostuneita, ostavat kirjoja ja muita koulusuorituksia parantavia laitteita ja välineitä. Tärkein tekijä on koulutuksen ja sitkeyden arvostaminen. Kun vanhemmilla on paljon omia ongelmia, he eivät jaksa kiinnostua lapsista ja antavat heidän liian varhain päättää asioistaan. Lapset saavat tehdä, mitä haluavat. Fatalistinen asenne vahvistuu. Taloudellisen eriarvoisuuden ja lasten koulusuoritusten (PISA) yhteys on voimakas. Tällä alueella Suomen koulut ja lapset ovat menestyneet erityisen hyvin. Vaikka Suomessakin vanhempien tausta vaikuttaa koulusuorituksiin, vaikutus on selvästi pienempi kuin esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tasa-arvoisissa maissa lasten ja perheiden asemaa on monin tavoin helpotettu lainsäädännön avulla.

Kulttuurin ja odotusten vaikutuksesta kertoo Intiassa tehty tutkimus, jossa noin 300 alimman ja 300 ylimmän kastin 11 – 12 -vuotiasta poikaa teki yhdessä sokkelotehtäviä yhdessä. Ensin he tekivät niin, että eivät tienneet toistensa kastia. Kummankin ryhmän suoritukset olivat yhtä hyviä. Kun sitten toisessa vaiheessa kastista oltiin tietoisia, alimman kastien poikien suoritukset olivat tilastollisesti merkitsevästi huonompia kuin ylimmän kastin poikien. Heidän suoritustasonsa laski, kun he olivat tietoisia siitä, että mukana oli hyväosaisia poikia. Tällä havainnolla oli ilmeisen lamaannuttava vaikutus. Yhdysvalloissa on havaittu, että afrikan-amerikkalaisten tulokset heikkenevät, jos niihin liittyy vertailun ja arvioinnin korostamista.

UNICEFin johdolla tehdyssä tutkimuksessa saatiin tulos, jonka mukaan tasa-arvoisissa maissa on enemmän kiinnostusta työläisammatteihin kuin eriarvoisuudesta kärsivissä maissa, joissa lapset haaveilevat hyvistä ammateista. Suunta on siis päinvastainen kuin voisi odottaa. Tarjolla on kaksi selitystä. Tasa-arvoisissa maissa käsillä tehtävää työtä arvostetaan enemmän kuin epätasa-arvoisissa ja myös odotukset ovat realistisia.

Erän tulkinnan mukaan lapset kypsyvät ja aikuistuvat nopeammin turvattomissa olosuhteissa. Heidän on pakko vastata itsestään varhain, koska muuten on vaikea selvitä. He eivät opi luottamaan muihin ihmisiin, vaan ovat jatkuvasti varautuneita. Heillä on varhain lyhytaikaisia seksuaalisia suhteita, jotka eivät johda kestävään suhteeseen. Isän puute jouduttaa erityisesti tyttöjen kypsymistä ja aikaista kotoa lähtemistä. Kun tyttö kasvaa isättömänä, todennäköisyys varhaiseen raskauteen ja äitiyteen lisääntyy.

Jo 1800-luvun lopussa alettiin ymmärtää, että epäoikeudenmukaisuus ja köyhyys ruokkivat rikollisuutta. Kun lailliset keinot ovat tukossa, silloin on houkutus turvautua laittomiin. Rikollisuus saa kahdenlaisia muotoja: sen avulla hankitaan, mitä itsellä ei ole tai puretaan kaunoja väkivallalla ja rikkomisella. Kun tuntee itsensä osattomaksi, ei tarvitse välittää itsestään eikä muista.

Etenkin väkivaltarikollisuus liittyy vahvasti ikään. Tällaisen rikollisuuden määrä nousee rajusti 14 ikävuoden jälkeen ja saavuttaa huippunsa 20 – 24 ikäisenä. Sen jälkeen väkivallan määrä laskee tasaisesti. Väkivallan ja iän suhde on länsimaissa hyvin samanlainen. Tässä ilmiössä on varmaankin biologiaa kulttuurin ohella mukana, mutta eri maita verrattaessa käy ilmi, että rikollisuuden määrässä on suurta vaihtelua. Väkivaltarikollisuuden määrä on Yhdysvalloissa moninkertainen Englantiin verraten. Tätä voi selittää vain kulttuuriin liittyvillä tekijöillä. Samaan aikaan naisten tilastoitu väkivaltarikollisuus on erittäin vähäistä.

Kun väkivaltaan syyllistyneitä poikia ja nuoria miehiä haastatellaan, sieltä tulee esiin katkeruutta, nöyryytyksiä ja häpeää, mutta myös uhmaa, uhkarohkeutta ja jatkuvaa uhan kokemusta. Heitä kuvaa Roy Baumeisterin käsite “uhattu egoismi” hyvin. He haluavat antaa kovan vaikutuksen ja joutuvat jatkuvasti puolustamaan asemaansa. Pienetkin loukkaukset on maksettava korkojen kanssa. Kasvojen menetys on pahinta, mitä näille nuorille voi tapahtua. He tekevät melkein mitä tahansa välttääkseen tämän kohtalon.

Eriarvoisuutta ja tappoja kuvaavat indeksi kertovat korutonta kieltä. Vähiten tappoja on Japanissa ja pohjoismaissa – paitsi ikävä kyllä Suomessa – ja eniten Yhdysvalloissa, jossa luvut ovat moninkertaisia turvallisiin maihin verrattuna. Väkivallan ja eriarvoisuuden yhteys näkyy myös Yhdysvaltojen osavaltioita verrattaessa. Tämän tuloksen on pakko kertoa jotakin hyvin olennaista Yhdysvalloissa vallitsevasta kulttuurista. Sama tulee vastaan myös köyhissä maissa: mitä rikkonaisempi ja turvattomampi kulttuuri on, sitä enemmän väkivaltaa.

Isättömyys johtaa ongelmiin, kun se liittyy köyhyyteen ja kun äiti ja lapset elävät turvattomalla alueella. Turvattomat, ahdistavat elinympäristöt synnyttävät pelon ilmapiirin ja antavat lapsille ja nuorille kielteisiä malleja. Isättömyyden merkitys näkyy vahvasti amerikkalaisissa tutkimuksissa. Raiskaajista 60 %, 72 % nuorista murhaajista ja 70 % pitkäaikaisvangeista kasvoi isättömissä kodeissa (David Popenoe). Jotkut tutkijat puhuvat ylikompensaatiosta. Isätön poika haluaa osoittaa vahvuuttaan ja miehuuttaan. Pojalta jää näkemättä, millainen hyvä suhde äidin ja isän välillä voisi olla. Pikemminkin hän näkee kaikkea sellaista, joka saa hänet väheksymään naisia.

Isättömyys on merkittävä riskitekijä vain silloin, kun se liittyy muihin riskitekijöihin. Tutkimusten mukaan rikoksiin joutuneiden elämässä on usein ollut useampia kuin viisi riskitekijää. Juuri riskitekijöiden kasautuminen johtaa ongelmien syntyyn. Lisäksi on aivan eri asia menettää isä varhaisen kuoleman vuoksi kuin silloin, kun isä on kylmästi hylännyt äidin ja lapsen.

Vuonna 2007 UNICEFin raportissa kuvattiin lasten kokemuksia konflikteista. Suomalaiset lapset antoivat kaikkein myönteisimmän kuvan elämästään. Myös muissa pohjoismaissa tilanne oli hyvä. Huonoin tilanne oli Britanniassa, Portugalissa ja Yhdysvalloissa. Konflikteja kuvaava indeksi oli vahvassa yhteydessä eriarvoisuuteen.

Yhdysvalloissa osavaltioissa todettu sosiaalisen pääoman puute ja eriarvoisuus olivat kumpikin yhteydessä uskomukseen (osuus prosenteissa), että he pärjäisivät tappelussa keskimääräistä paremmin.

Eriarvoiset yhteiskunnat rankaisevat rikollisia ankarasti. Kaliforniassa istui vuonna 2004 elinkautista 360 henkilöä myymälävarkauksista. Syynä on se, että toistuva rikos johtaa aina vain ankarampiin rangaistuksiin. Jo kolmesta rikoksesta voi saada elinkautisen. Suomessa toistuvasta rikoksesta kohtuullistetaan tuomioita. Syntyy kuva, jonka mukaan hyväosaiset loukkaantuvat ja kostavat huono-osaisille sen, että nämä eivät alistu siihen armottomaan kulttuuriin, jossa he ovat voittajia.

Yhdysvalloissa vankien määrä on nelinkertainen Britanniaan verraten, ja noin 14-kertainen Japaniin, Norjaan ja Suomeen verraten. Vankimäärän vähäisyys on yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Sama suunta näkyy myös Yhdysvaltain osavaltioissa. Japanin systeemi on erikoinen, sillä suurin osa syytetyistä tunnustaa, katuu, pyytää anteeksi, sovittelee ja jättäytyy oikeuden armoille. Tuomioistuin hyväksyy katumuksen ja kohtelee syytettyä lempeästi. Japanissa uskotaan ihmisten kykyyn muuttua ja korjata tapansa. Kun muualla rikolliset ovat viattomia uhreja, Japanissa näin ei ole, vaan vangit ovat hyväksyneet tuomionsa. Vankiloissa kuri on tiukka ja päivä on täynnä työtä, harrastuksia ja koulutusta. Tilanne on aivan päinvastainen kuin Yhdysvalloissa, jonka vankiloiden kohdistuu paljon kansainvälistä kritiikkiä. Yhdysvallat ei välitä tästä kritiikistä.

Olisikohan Stanfordin yliopiston kuuluisan vankilakokeen tuloksia voitu saada Japanissa?