Universalismi ja tribalismi – kaksi tulkintaa reiluudesta

Tapio Wallenius esitti Kanavan numerossa 8/2025 kysymyksiä, jotka ahdistavat monia länsimaisia ihmisiä. Universaalit ihmisoikeudet eivät näytä kiinnostavan Euroopan ulkopuolisia kansoja. Koemme avuttomuutta, sillä uskomme vahvasti universaaleihin ihmisoikeuksiin.

Koska kaikkialla on samanarvoisia ihmisiä, ei ole oikein, että tätä periaatetta rikotaan suosimalla sukulaisia ja ystäviä. Vaikka tunne vaatisi läheisten suosimista, järjen on pidettävä huolta siitä, että näin ei käy. Järjen tulee voittaa, sillä kaikkien tasapuolinen kohtelu on oikein.

Filosofi Stephen Asma torjuu tämän tulkinnan kirjassaan Against Fairness, sillä kyseessä on kaksi järkevää näkemystä reiluudesta. Hän viittaa Darwiniin, jonka mukaan moraali rakentuu heimojen jäsenten keskinäiseen luottamukseen ja yhteistoimintaan. Koska tämä oli ihmisen selviytymisen edellytys, voiko sitä moraalin näkökulmasta pitää pahana ja torjuttavana?

Tutkimus on osoittanut, että empatiaa ja auttamista tuottavat samanlaisuus, tuttuus, läheisyys ja läheisyyteen liittyvät myönteiset kokemukset. Kokeellisissa tutkimuksissa myönteisesti arvioidun henkilön kipu tuottaa empatiaa toisin kuin epäreiluksi koetun henkilön kipu.

Liberaalin länsimaisen ihmisen suhtautuminen heimoihin on torjuvaa, sillä heimoajattelu aiheuttaa paljon ristiriitoja, jopa sotia. Länsimaissa pidetään reiluna sitä, että jokainen tulee tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti kohdelluksi. Heimokeskeisyys, tribalismi, on myös paljon ongelmia aiheuttaneen polarisaation perussyy.

Kuitenkin ihailemme heimojen yhteisöllisyyttä. Samalla kun länsimainen kulttuuri kehittyy yhä yksilökeskeisemmäksi, kaipaamme yhteisöllisyyttä. Tosin olemme siitä rakentaneet ideaalimallin, joka ei vastaa todellisuutta.

Asman mukaan yhteisölliset heimokulttuurit eivät tunnista länsimaista reiluutta. Niissä on reilua puolustaa heimoa, sukua, perhettä ja ystäviä. Ei siis ole ihme, jos länsimaisen määritelmän mukaisen korruption kitkeminen on vaikeaa. Vallan ja vaurauden jakaminen sukulaisille ja ystäville on moraalista. Jos näin ei toimi, pettää yhden tärkeimmistä hyveistä: solidaarisuuden ja uskollisuuden. Asman mielestä meillä on aina enemmän velvollisuuksia niitä kohtaan, jotka ovat tärkeitä ja läheisiä. Tämä on yhtä lailla arvo kuin neutraali tasapuolisuuskin.

Vaikka länsimaissa voi joutua oikeuteen sukulaisen tai ystävän suosimisesta, useimmissa kulttuureissa on mahdollista edetä vain sukulaisten ja ystävien avulla. Ilman hyviä suhteita on vaikea saada hyvää työpaikkaa tai päästä johtaviin tehtäviin. Todellisuudessa perheen, sukulaisten, ystävien ja samanmielisten suosimista on länsimaissa paljon enemmän kuin haluamme myöntää.

Reiluus on kuitenkin nykyaikaisen yhteiskunnan toimivuuden ehto, sillä joudumme jatkuvasti tekemisiin vieraitten ihmisten kanssa. Jos noissa tapaamisissa jokainen olisi itsekäs, yhteiskunta romahtaisi. Kun menemme asioimaan virastoon tai kauppaan, odotamme reiluutta. Miten paljon länsimainen kulttuuri kestää läheisten ihmisten suosimista? On olemassa kynnyksiä, joita ei pidä ylittää, jos haluamme elää oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Asma kuitenkin haastaa länsimaisen reiluuden idean ja kysyy:

Mitä on sellainen ystävyys, joka ei koskaan johda suosimiseen? Sellainen ei ole aitoa ystävyyttä. Voiko koko ihmiskunta muodostaa yhden suuren heimon? Liberaalin länsimaisen tulkinnan mukaan ihmiskunta on oppinut ymmärtämään vastuun kaikista maapallon ihmisistä. Eettinen velvollisuus on suhtautua puolueettomasti kaikkiin, olivatpa he sukulaisia tai ystäviä tai vieraita. Kun kuulumme ihmiskunnan suureen heimoon, huolehdimme tasa-arvoisesti kaikista ihmisistä.

Kaikki tämä kuulostaa aluksi hienolta, mutta lopulta ontolta. Idealistit ajattelevat, että tasa-arvon periaatteiden hyväksyminen tuottaa konkreettista tasa-arvon etiikkaa. Entä jos en sitä hyväksy? Muilla ihmisillä ei ole luonnollisia oikeuksia aikaani, kiintymyksiini, resursseihini ja velvollisuuksiini. Asetan perheeni ja ystäväni muiden edelle. Juuri kukaan ei käytännössä toimi idealistisen mallin mukaisesti, vaikka siihen uskoisi.

Asman mukaan kummallakin reiluuden idealla on oikeutuksensa, kunhan ne osataan sovittaa tilanteiden vaatimusten mukaan. Siinä tarvitaan paljon käytännöllistä viisautta. Järki (älykkyys) ei riitä, sillä viisaudessa ovat tunteet vahvasti mukana.

Tällainen sovitteluratkaisu on hyvin vaikeata, sillä kulttuurissa vallitsevaa moraalin vastainen toiminta johtaa vaikeuksiin. Asma ei esitä toimivia esimerkkejä sovittelusta. Useimmat länsimaiset ihmiset ajattelevat, että tällaista heimokeskeistä reiluuden tulkintaa tulee pikemminkin vähentää kuin lisätä.

Asman mukaan läheisten suosiminen edistää onnellisuutta. Ihmisen onnen lähteistä tärkeimpiä ovat läheiset ihmissuhteet, eikä suinkaan vauraus, omistaminen, mielihyvä ja menestys. Vahvat sosiaaliset siteet ovat hyvinvoinnin perusta. Tämä pitää tutkimusten mukaan paikkansa.

Asma tuntuu ihannoivan heimokulttuureita, vaikka universalistisissa kulttuureissa ihmiset ovat onnellisimpia kuin heimokulttuureissa. Kuitenkin onnellisuus on pikemminkin hiukan noussut kuin laskenut viime vuosikymmeninä. Kiinassa, Intiassa tai Afrikassa ihmiset eivät ole yhtä onnellisia kuin Euroopassa, saati Pohjoismaissa. Sukukeskeisyys ja läheisten suosiminen ei tuota yhtä paljon onnellisuutta kuin reiluutta ja tasa-arvoa korostava yhteiskunta. Kehitys länsimaissa ei tietenkään ole ollut pelkästään positiivista. Esimerkiksi mielenterveyden ongelmat ovat viime vuosina lisääntyneet.

Heimo- ja perhekeskeiset kulttuurit maksavat paljon korruptiosta, vapauden puutteesta ja vallan vääristymistä. Läheiset ihmissuhteet eivät riitä nostamaan onnellisuutta tasa-arvoa korostavien maiden tasolle. Ihmissuhteet ovat vaikeita myös heimokeskeisissä kulttuureissa. Ne ovat annettuja ja niistä on pidettävä kiinni. Länsimaissa on paljon helpompi valita ne ihmiset, joiden kanssa haluaa elää. Länsimaisten ihmisten avoimuus ja laaja verkostoituminen paikkaavat ihmissuhteiden niukkuutta. Turvallisuus ja luottamus vieraisiin ovat samoin länsimaiden vahvuuksia.

Vaikka emme hyväksyisi Stephen Asman näkemystä, kyseessä on hyvä muistutus siitä, että ylimielisyyteen ei ole varaa. Reiluus ei ole niin yksioikoista kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Etenkään riistäjiksi koettujen yhteiskuntien tarjoamaa reiluuden mallia on vaikea hyväksyä. Myös Tapio Walleniuksen varoitukset on syytä ottaa varteen.

Olen edellä pyrkinyt kuvaamaan Stephen Asman näkemyksiä neutraalisti. Olen ne edellä esittänyt kursiivilla. Asma, Stephen T. (2013). Against fairness. Chicago: University of Chicago Press.

Mitä terrorismi on?

Julkaistu Kanava-lehdessä 2002

Jaakko Anhavan kirjoituksessa “Kun tornit sortuivat” (Kanava, 9/2002) oli paljon sellaista analyysiä, johon saattoi yhtyä. Terroristit eivät ole köyhiä eivätkä ilman muuta ole vapauden asialla. Kuitenkin kirjoituksen antama kuva terrorismista oli yksioikoinen. “Terrorismi tulee määritellä keinojensa eikä tavoitteidensa perusteella” on määritelmä, joka jättää paljon avoimeksi.

Roy Baumeister on kirjassaan “Evil: Inside human violence and cruelty” osoittanut, miten vahvasti näkökulma vaikuttaa pahuudesta tehtäviin tulkintoihin. Pahantekijä itse ei koskaan pidä tekoaan tahallisena eikä hän sano nauttivansa teoistaan. Pahuus edustaa uhrien näkökulmaa, jonka taakse ihmiset useimmiten asettuvat. Uhrit ovat viattomia, hyvää tarkoittavia ihmisiä, joiden kimppuun julmat, teoistaan nauttivat sadistit hyökkäävät. Todellisuudessa suurimman osan pahoista teoista tekevät hyvää tarkoittavat, tavalliset ihmiset. Baumeisterin mukaan pahuudelle löytyy kolme selitystä: hyöty, uhattu egoismi ja idealismi. Pahoilla teoilla tavoitellaan jotakin hyötyä keinoista välittämättä, tai sitten jokin henkilö tai ryhmä kokee olevansa niin uhattuna, että pienikin uhan ilmaus, loukkauksesta puhumattakaan, täytyy torjua kovin keinoin. Vihdoin suunnaton määrä pahaa on tehty hyvien asioiden nimissä. Idealistit ovat erityisen häikäilemättömiä, sillä heiltä ei liikene sääliä sen paremmin omia kuin vastustajia kohtaan.

Lähes poikkeuksetta pahantekijä osaa oikeuttaa tekonsa tai osaa ainakin selittää, miksi hänen oli pakko tehdä niin kuin hän teki. Väkivalta oli joko välttämätöntä tai oikeutettua tai sitten uhrin käyttäytyminen vaati kovia keinoja. Me otamme myös tavoitteet huomioon, kun arvioimme pahoja tekoja. Kun jokin ryhmä sieppaa lentokoneen silkan rahan takia, ei meiltä heru paljon sympatiaa, mutta jos tavoitteena on herättää huomiota lentoyhtiön häikäilemätöntä toimintaa kohtaan, suhtaudumme toisin vaikka emme tekoa hyväksyisikään.

Tavoitteiden ja keinojen lisäksi lopputulos on pahuuden arvioinnissa tärkeä. Atomipommin pudottamista Hiroshimaan ja Nagasagiin ei yleensä ole pidetty pahana tekona, koska sekä tavoite että lopputulos oli monien mielestä hyvä. Miten pitää suhtautua Dresdenin pommituksiin? Jo tavoite oli kyseenalainen, keino kauhea ja lopputulos hirveä. Näitä pommituksia voi nimittää terrorismiksi. Näköjään oleellista arviossa on se, kuka tekee pahoja tekoja. Voittajien tekoja ei yleensä nimitetä terrorismiksi, ei myöskään demokraattisina pidettyjen valtioiden tekoja.

Jos Hitleriin kohdistuva attentaatti olisi onnistunut, olisiko tekoa silti pidetty pahana vai pikemminkin sankaruutena, jos siitä olisi seurannut jotakin myönteistä? Natsien näkökulmasta katsoen kyseessä oli puhdas terroriteko. Pahat teot voivat aidosti tuottaa hyviä seurauksia. Jos emme hyväksy tappamista, kuinka pahoja keinoja voimme hyväksyä? Ikävintä on se, että myös hyvät keinot voivat aiheuttaa paljon pahaa. Tiettynä hetkenä tavoite voi olla hyvä ja keino kaikin puolin hyvältä vaikuttava, mutta tulos voi olla huono. Jonkin hoitokeinon seuraukse voivat osoittautua tuhoisiksi. Vaikka tehomaatalous tuottaa tuloksia, sen seuraukset näyttävät jo nyt pelottavilta.

Paradoksaalista on se, että usein terrorin kohteiksi joutuneet soveltavat kostona vielä kauheampaa terroria niihin, joita he pitävät syyllisinä terroriin. Tsetsenit harjoittavat terroria Venäjällä mutta Venäjä harjoittaa kostona vielä pahempaa terroria Tsetseniassa. Ikävintä on se, että usein hallitseva eliitti harjoittaa terroria omiin kansalaisiinsa nähden, kuten tapahtuu useimmissa arabimaissa.

Kun Anhava kirjoittaa että “kaikkein kuvottavin itsestäänselvyys on klisee ‘yhden terroristi on toisen vapaustaistelija'” tämä klisee valitettavasti pitää paikkansa. Kun arvioimme Yhdysvaltain politiikkaa, hyöty, uhattu egoismi ja idealismi ovat kovin usein johtaneet ikäviin lopputuloksiin. Yhdysvallat on usein hyötynyt, samoin kaiken maailman diktaattorit, mutta kansat ovat kärsineet.

Me voimme määrittää terrorismin niin, että sitä kuvaa tavoitteiden kyseenalaisuus, keinojen pahuus ja lopputuloksen huonous, mutta tavoitammeko näin terrorismin tai pahuuden olemuksen? Tällaista pahuutta on helppo paheksua ja kauhistella mutta samalla jää kovin vähälle huomiolle se pahuus, johon jopa demokraattiset valtiot – puhumattakaan diktatuurimaista – ovat syyllistyneet. Laajamittainen terrori elää ja voi hyvin kaikkialla maailmassa. Kun huomio kiinnittyy yksittäisiin terroritekoihin, taistelu köyhyyttä, sortoa ja riistoa vastaan jää taka-alalle.