Kilpailua – ja tietenkin siihen liittyen voittamista ja häviämistä – ovat laajasti käsitelleet Alfie Kohn vuonna 1992 ja Pauline Vaillancourt Rosenau vuonna 2003. Edellinen käsittelee kilpailua pääosin yksilön, jälkimmäinen myös yhteisöjen ja organisaatioiden kannalta. Kumpikin valittaa, kuinka yleisesti hyväksytty kilpailun ideologia on. Se tunkee kaikille elämänalueille. Oikeastaan vain lasten ja nuorten väliseen kilpailuun on jollakin tavalla puututtu. Etenkin talouselämässä sitä on korostettu yhä enemmän. Kilpailun ideologia on niin vahva, että vastakkaisesta informaatiosta ei välitetä eikä sitä näytä olevan saatavilla.
Kilpailun taustalla on vahvoja voimia. Ihminen on nähty hyvin itsekkäänä olentona, joka vain vaivoin pystyy hillitsemään itsensä. Ideologia sisältää kaksi väitettä. Ensiksikin säännelty kilpailu on ainoa keino, jolla itsekkyyttä voidaan hillitä. Itsekkäät olennot – puhutaan harhaanjohtavasti jopa itsekkäistä geeneistä – joutuvat väkisinkin kilpailemaan keskenään niukoista resursseista, joten se on pakko sallia. Toiseksi kilpailu on luonnonvalinnan ja sosiaalisen kehityksen kannalta hyvä asia, sillä sen avulla jyvät erottuvat akanoista – ja ihmisistä puheen ollen – elinkelvottomat vahvoista.
Kilpailulla on synkkä kääntöpuoli, jota usein halutaan piilottaa. Ongelmat johtuvat pahoista ihmisistä eikä siitä, että kilpailu itsessään on usein tuhoisaa. Yritysten väliseen kilpailuun liittyvät konkurssit, oikeudenkäynnit, monopolit ja suoranainen rikollisuus. Kilpailun “vapauttaminen” johtaa usein monopoleihin, palvelujen heikentymiseen ja tarjonnan yksipuolisuuteen.
Kilpailu lisääntyy suomalaisten elämässä. Politiikassa ja talouselämässä yksityistäminen, kilpailuttaminen ja kannustusjärjestelmät vahvistuvat. Mikään poliittinen puolue ei uskalla näitä vastustaa. Työntekijäjärjestöt kilpailevat eduista ja palkankorotuksista, vaikka aito yhteisrintama tuottaisi parhaat tulokset ja antaisi mahdollisuuden tasoittaa palkkaeroja. Tämän kilpailuideologian mukaan palkkaeroja tulee kasvattaa, jotta ihmisten selkänahasta saataisiin mahdollisimman paljon irti.
Urheilun ongelmana ovat suorituksia parantavat aineet. Kilpailu ei siis suinkaan ole rehellistä, ei edes Suomessa, minkä me suomalaisetkin olemme joutuneet karvastellen myöntämään. Muunkinlaista kilpailijan vahingoittamista esiintyy. Kuvaava esimerkki on Oslon MM-kisoissa tapahtunut episodi, jossa Myllylä ei saanut norjalaiselta avustajalta sauvaa. Sauvan saaminen olisi haitannut omien menestystä.
Individualistinen, kilpailua suosiva ajattelutapa on levinnyt viime vuosina viihteen alueelle. Kyseessä on alue, jonka merkitys ihmisten elämässä lisääntyy koko ajan. Urheilun lisäksi tarjolla on runsaasti kilpailuja esimerkiksi musiikin alueella. Erilaiset idols-kilpailut ovat tulleet tunnetuksi siitä, että hävinneiksi arvioituja kohdellaan kaltoin. Erityisen suosittuja ovat selviytymispelit, joissa pääasia on raaka kilpailu, suoranainen pudotuspeli.
Vaikka koulumaailmassa on haluttu hiukan vähentää lasten välistä kilpailua, yksilökeskeinen kulttuuri antaa herkästi tilaa muunlaiselle kilpailulle ja vertailulle. Lapset ja nuoret kilpailevat suosiosta, vaatteista ja tavaroista. Erilaiset lapset kärsivät tässä kilpailussa. Paradoksaalisesti oppimistulosten perusteella voittajiksi arvioidut joutuvat kärsimään aina lukioon asti, kun taas uhkarohkea sosiaalisuus on valttia.
Vanhempien on vaikea irrottautua kilpailupaineista. Lapsen pitää olla yhtä hyvä tai parempi kuin minä olin. Pienessä perheessä tuntuu kilpailua syntyvän helpommin kuin isossa. Lapset pannaan usein vastakkain ja heitä verrataan toisiinsa. Sisarkateus, josta paljon on kirjoitettu, on luonnollinen näissä olosuhteissa. Vanhemmat kilpailevat lasten rakkaudesta ja lapset vanhempiensa rakkaudesta. Rakkaus näyttää olevan kovin niukka hyödyke. Odotukset kilpailusta toteuttavat itsensä. Kun odottaa kilpailua, sitä näkee kaikkialla.
Afie Kohn kuvaa neljä kilpailuun liittyvää myyttiä:
- Kilpailu kuuluu ihmisluontoon. Jos näin on, tosiasiat pitää hyväksyä.
- Kilpailu saa ihmisen toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Voidaan odottaa, että urheilija tekee kilpailussa aina parempia tuloksia ja mitä kovempi kilpailu, sitä parempia tulokset ovat.
- Kilpaileminen on mukavaa. Ihmiset nauttivat kilpailusta.
- Kilpaileminen parantaa luonnetta, saa ihmisen hyvät puolet esiin.
Nämä ovat myyttejä, ne eivät siis pidä paikkaansa. Ihmisluonnosta voidaan valitettavasti sanoa mitä tahansa. Ihmisen todellista luonnetta ei koskaan voida missään lopullisessa mielessä määritellä. Myös tutkijoiden kuvaukset heijastavat aina heidän omia arvojaan. Kilpailun merkitystä korostavat konservatiivit (nykyisin myös vasemmisto kannattaa kilpailua), talouselämän edustajat, valmentajat, upseerit ja hyvin menestyneet ihmiset. Kyseessä ei siis ole mikään uudistajien perusjoukko. Nämä kilpailemista kannattavat ryhmät tosin myöntävät, että ylilyöntejä sattuu, mutta ne ovat poikkeuksia. Kun kilpailun ideologia on vallalla, johtopaikoille valikoituu henkilöitä, jotka uskovat kilpailuun ja ovat itse halukkaita kilpailemaan. Paradoksaalisesti he ovat hävitessään varmistaneet itselleen suuren tulokertymän ja runsaat erorahat.
Kulttuurierot ovat tavattoman suuria. Ihmiset taipuvat mainiosti yhteistoimintaan eivätkä edes halua tai osaa kilpailla, jos eivät ole siihen tottuneet. Missä kilpailu käy erityisen kovaksi, siellä myös laittomat ja epärehelliset keinot kukoistavat. Hyvä esimerkki on urheilu. Tuskin kukaan uskoo puhtaaseen urheiluun. Ihmisten enemmistö ei nauti kilpailusta, joskin aina on ihmisiä, jotka siihen tottuvat ja myös siitä nauttivat. Lapset taipuvat aluksi urheilun parissa käytävään kilpailuun aika hyvin, mihin myös yleensä vedotaan, mutta kun he tiedostavat, mistä on kysymys, 90% jättää kilpaurheilun joko sen vastenmielisyyden tähden tai ulos liputettuna. Kilpaileminen ei paranna luonnetta, vaan saa pikemminkin huonot puolet esiin. Tämä käy ilmi kummastakin alussa mainitusta kirjasta.
Kilpailu nähdään suorastaan hyveenä, mitä se ei tietenkään ole. Hävinneiden halutaan nurkumatta suostuvan häviöönsä ja voittajien toivotaan suhtautuvan asiallisesti sekä itseensä että hävinneisiin. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan häviö on usein katkera asia. Tutkimuksen mukaan olympiakisoissa hopeamitalin saaneen on usein vaikea hymyillä, koska hän hävinnyt. Pronssimitalin saaneen hymy on luonnollisempaa kuin hopeamitalin saaneen. Voittajat ovat usein ylimielisiä ja häikälemättömiä ja pelkäävät hävivävänsä seuraavilla kerroilla. Toistuvasti hävinneet antavat periksi ja luovuttavat. Heidän panoksensa heikkenee entisestään. Juuri tämän vuoksi koulumaailmassa on niin paljon kelkasta pudonneita.
Tämä odotus hyvästä häviäjästä ja jalosta voittajasta toimii jossain määrin urheilun alueella, sillä kaikista ongelmista huolimatta urheilu on keskimääräistä paremmin säädelty ja säännelty kilpalun alue. Paljon riippuu siitä, millä ideologialla kilpaillaan. Pierre de Coubertin jaloja ajatuksia ei ole kokonaan hylätty. Urheilijan on pakko suostua siihen, että häviöitä tulee jossakin uran vaiheessa. Kilpailuja on paljon ja ne ovat eritasoisia, joten voittajia on suhteellisen paljon. Monilla muilla elämänalueilla kilpailu on vielä paljon kovempaa.
Urheilun ulkopuolella kilpailu yleensä heikentää sisäistä motivaatiota eli halukkuutta tehdä jotakin omaehtoisesti. Pääosa psykologian piirissä tehdyistä tutkimuksista kertoo, että palkkiot ja rangaistukset vähentävät sekä lasten että aikuisten kiinnostusta etenkin sellaisiin asioihin, jotka ovat itsessään kiinnostavia. Hiukan eri asia ovat sellaiset tehtävät ja työt, jotka jo alun alkaen ovat vastenmielisiä. Näihin ihmisiä saadaan pakolla ja palkkioilla mukaan.
Kaikki kilpaileminen ei ole yhtä tuhoisaa. Kun lapset, nuoret ja aikuiset tähtäävät johonkin tavoitteeseen ja “kilpailevat” itseään vastaan (tosin tämä ilmaisu pitäisi kieltää), asiasta ei ole pahaa sanottavaa. Ihmiselämää ei voida ajatella ilman tavoitteisiin pyrkimistä. Ihmisten välinen kilpailu sen sijaan tutkimusten mukaan tuottaa huonompia tuloksia kuin yhteistyö. Tämä kuulostaa merkilliseltä niistä, jotka ovat tottuneet vannomaan kilpailun nimeen. Tutkimuksia on erityisen paljon koulumaailmasta ja juuri siellä yhteisyö toimii parhaiten.
Tutkimustuloksista löytyy yksi poikkeus: Kun tehtävät ovat täysin itsenäisiä, kilpailu voi parantaa tuloksia. Keinotekoinen yhteistoiminta on ajan haaskausta. Silloin työntekijät tai koululaiset voidaan sijoittaa vaikkapa omiin erillisiin koppeihinsa tehtäviä tekemään. He käyvät ikään kuin huutokauppaa siitä, kuka tekee jotakin eniten. Heti huomaamme, ettei tällainen työskentely ole mukavaa. Muut ovat kilpailijoita eikä heidän kanssaan ole helppo tehdä yhteistyötä. Tämä näyttää tällä hetkellä olevan tavoite, johon pyritään tietoisesti tai tiedostamattomasti. Onhan tällaisia “itsenäisesti” työskenteleviä paljon helpompi hallita, kuin yhteen hiileen puhaltavaa joukkoa.
Tästäkin tuloksesta on poikkeuksia. Kenties yllättäen yksinkertaisten tehtävien tekeminen yhdessä tuottaa parempia tuloksia kuin niiden tekeminen erillään. Esimerkiksi koulutehtäviä voidaan tehdä aivan yksin, mutta tulokset eivät suinkaan heikkene, jos niitä tehdään yhdessä.
Kouluun liittyviä tutkimuksia on erityisen paljon. Niistä saadut tulokset ovat lähes poikkeuksetta tukeneet yhteistoiminnallisuutta. Kilpaileva ilmapiiri on lapsille vaarallinen, koska he eivät osaa vielä riittävästi hallita suhtautumistaan ja tunteitaan. Kielteisiä tunteita kohdistuu sekä hävinneisiin että voittajiin. Voittaminen (taitojen osoittaminen) voi olla niin epäsuosittua, että oppilaat piilottavat lahjakkuutensa. Kilpailun ollessa ankaraa oppilaat turvautuvat herkästi vilppiin. Kilpailun vallitsessa ei ole mielekästä auttaa toista, vaan hänen suorituksiaan kannattaa pikemminkin vaikeuttaa. Pahin tilanne on luonnollisesti sellainen, missä joudutaan samalla taistelemaan niukoista resursseista.
Kilpailutilanteet voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmään sen mukaan esiintyykö kilpailua ryhmän tai yksikön sisällä ja kilpailevatko ryhmät toisiaan vastaan. Jos kilpailu on tärkeää, parhaiten toimii tilanne, jossa ryhmän sisällä ei kilpailla, mutta ryhmät kilpailevat säännellysti toisiaan vastaan. Pahin on tilanne, jossa kilpaillaan ryhmän sisällä ja muita ryhmiä vastaan. Tietenkin myös jatkuva sisäinen kilpailu ilman ulkopuolisia paineita on tuskallista ja samalla kummallista. Ihanteellisin on tilanne, jossa kilpailua ei ole lainkaan tai se on niin piilossa, että sillä ei ole merkittävää vaikutusta elämään. Kilpailuhan perustuu filosofiaan, jonka mukaan elämme niukentuvien hyödykkeiden maailmassa. Elämä on nollasummapeliä, jossa vahvat voittavat. Tällaiseltahan maailma kieltämättä näyttää ja sellaiselta sen halutaan näyttävän. Aina on ollut ryhmiä ja yhteisöjä, jotka elävät suhteellisen harmonista elämää välittämättä siitä, mitä muut tekevät. He eivät halua kilpailla keskenään eivätkä he halua kilpailla muita vastaan. Tällaisille ihmisille ei juuri nyt ole paljon tilaa, mutta uskon, että voimme selviytyä vain, jos näiden ihmisten määrä lisääntyy.
Yksilölliset erot suhtautumisessa kilpailuun ovat suuria. Kilpailuhalukkuutta edistää taipumus aggressiivisuuteen ja saavutuskeskeisyys. Aggressiiviset henkilöt näkevät iästä riippunatta neutraalitkin tilanteet kilpailua vaativina ja aivan samoin saavuttamisesta motivoituneet odottavat kohtaavansa kilpailua ja mielellään järjestävät olosuhteita sellaisiksi, että muidenkin on pakko kilpailla. Aggressiivisilla on vahva itseluottamus, mutta he eivät kestä häviöitä, vaan haluavat välittömästi “uusintaottelun”. Saavutuskeskeisille häviäminen ei ole samanlainen ongelma, vaan he valmistautuvat huolella seuraaviin koitoksiin. Monet heistä nauttivat kilpailemisesta.
Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa tulevat sukupuolierot usein esiin. Pojat ovat halukkaampia kilpailemaan kuin tytöt ja sama trendi näkyy myös aikuisena. Tytöt suhtautuvat kilpailemiseen kielteisemmin kuin pojat. Tytöt suorituvat huonommin, kun joutuvat kilpailemaan poikien kanssa verrattuna siihen, että heidän suorituksiaan arvioidaan pelkästään tytöistä koostuvissa ryhmissä. Myös työelämässä naiset kannattavat vahvemmin yhteistoimintaa ja sitä tukevaa johtamista kuin miehet. Yhteistoiminnalliset auttamista korostavat asenteet tulevat esiin hoitoaloilla ja kilpailua korostavat, auttamista väheksyvät asenteet “miehisillä” aloilla, kten taloustieteitä opiskelevien keskuudessa.
Mitä enemmän ihmisiä saadaan kilpailemaan keskenään, sitä vaikeampi heidän on muodostaa yhteisiä tavoitteita ja sitä helpompi heitä on hallita.
Kilpailu toimii kohtuullisen hyvin tai ei ainakaan tuota vahinkoa seuraavilla ehdoilla:
- Voittaminen ei ole henki ja elämä; häviö ei aiheuta voimakasta ahdistusta.
- Kaikilla osallistujilla tulee olla mahdollisuus voittaa tai ainakin pärjätä hyvin.
- Sääntöjen tulee olla selkeät ja oikeudenmukaiset.
- Kilpailijoiden tulee kyetä samalla arvioimaan omia suorituksiaan.
Tietenkin on olemassa kilpailua, joka tuottaa jännitystä ja piristystä elämään. Minustakin on ihan mukava kilpailla lentopallon parissa joukkueilla, jotka ovat satunnaisesti koottuja. Seurapelit ovat ihan mukavia, samoin monet tietokonepelit. Nämä liittyvät kapeisiin elämänalueisiin eivätkä niissä häviöt kosketa koko persoonaa. Myös kilpailujen seuraaminen on usein mukavaa viihdettä.
Psykologit, sosiaalipsykologit ja kasvatustietelilijat ovat tehneet satoja sellaisia tutkimuksia, joissa on verrattu yhteistoimintaa ja kilpailua. Yli 90% tutkimuksista osoittaa yhteistoiminnan paremmuutta. Kilpailun merkittävin haitta on se, että se huonontaa tulosten laatua. Kun esimerkiksi terveysalan yksiköitä ja organisaatioita pannaan kilpailemaan keskenään, yritykset heikentävät palveluita ja palkkaavat mahdollisimman halpaa työvoimaa. Tällaiset tulokset eivät tarkoita sitä, etteikö toimintaa voitaisi järkevästi tehostaa ja kustannuksia säästää. Todellisen kilpailun vallitessa valinnan mahdollisuudet voivat lisääntyä ja tuotteet voivat halventua. Kilpailu voi varsinkin aluksi tuottaa etuja, mutta varana on jatkuvasti joko keskittyminen tai edellä kuvatut ongelmat. Nämä ongelmat alkavat jo näkyä ns. kilpailuttamisessa. Jos valvonta on puutteellista, ongelmat lisääntyvät nopeasti kuten monissa maissa nähdään. Myös Suomessa esimerkiksi rakennusteollisuudessa on todettu runsaasti lain vastaista toimintaa.
Taloudellisen kilpailun ideologia sai vahvistusta Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden romahtamisesta. Neuvostoliiton romahtamiseen oli monia syitä, joista yksi ilman muuta oli se, että valtio harjoitti monopolia eikä kilpailua sallittu. Yhteiskunta toimii kuitenkin vain silloin, kun kilpailu on vahvasti säänneltyä. Jos sääntely pettää, todellinen kilpailu päättyy nopeasti ja monopolit valtaavat alaa.
Yhteistoiminnan myönteiset seuraukset ovat hyvin tiedossa. Yhteistoiminta vahvistaa ja parantaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, keskinäistä huolenpitoa ja työ- tai opiskeluilmapiiriä. Yhteistoiminnan vallitsessa omaehtoinen motivaatio vahvistuu. Aloitteita on helppo esittää ja niihin suhtaudutaan myönteisesti. Työnjaosta on helpompi päästä yhteisymmärrykseen. Yhteistoiminta vahvistaa ystävyysuhteita ja saa aikaan myönteisiä arvioita oman ryhmän jäsenistä. Ja mikä tärkeintä, työntekijät ovat tyytyväisempiä yhteistoiminnallisissa tilanteissa ja työpaikoissa.
Kilpailun seurauksista on saatu seuraavia tutkimustuloksia:
- Lievä, hallittava stressi voi parantaa suorituksia, myös luovuutta, mutta kriittinen raja tulee nopeasti vastaan.
- Tuoreet tutkimukset kertovat, että positiivisten tunteiden vallassa ihmiset ovat joka suhteessa tehokkaampia, luovempia, yhteistoiminallisempia ja ystävällisempiä kuin kielteisten tunteiden vallassa. Kilpaileminen synnyttää useimmissa negatiivisia tunteita.
- Kilpailu lisää stressiä, mm. stressihormonien määrää kehossa. Eläinkunnassa vakiintuneet hierarkiat ovat eloonjäämisen kannalta parempia kuin jatkuva taistelu olemassaolosta.
- Kilpailu voi nostaa sydämenlyöntien sykettä ja verenpainetta yli turvallisten rajojen. Stressi altistaa sydäntaudeille. Stressi aiheuttaa herkästi ärtyisyyttä, unettomuutta ja jopa masennusta.
- Häviäminen johtaa varsinkin toistuessaan itsearvostuksen alemiseen, eristäytymiseen ja vastustuskyvyn heikkenemiseen.
- Pitkäaikainen osallistuminen kilpaurheiluun vähentää auttamiskäyttäytymistä ja vahvistaa kilpailuhalua.
- Kova kilpailu synnyttää epäluuloisuutta, kyynisyyttä, luottamuksen puutetta ja vihamielisyyttä. Psyykkinen itsesuojelu ei tahdo hyväksyä tappioita, vaan etsii sille syitä. Omaa tilaa helpottaa, jos uskoo, että voitto perustui vääryyteen. Luokan tai työryhmän sisäinen kilpailu johtaa usein kilpakumppanien vähättelyyn.
- Kilpailuilmapiiriin liittyy valvonnan korostaminen. Ei kuitenkaan uskota kilpailuun, vaan uskotaan tulosten vaativan tiukkaa valvontaa. Valvonta vähentää työntekijöiden sisäistä motivaatiota ja johtaa tilanteeseen, jossa valvontaa todella tarvitaan.
- Työpaikan sisäinen kilpailu on hyvin vahingollista työilmapiirille. Tulokset eivät merkittävästi parane ja kilpailusta maksettava hinta on kova uupumisena, kyräilynä ja kampittamisena. Huono työilmapiiri ja epäoikeudenmukaisuus lisää Suomessa tehtyjen tutkimusten mukaan sairastuvuutta.
- Kilpailua korostavissa yrityksissä johtaminen koetaan kielteisemmin kuin yhteistoimintaa korostavissa. Kilpailun korostaminen tuottaa turvattomuuden tunnetta ja vähentää keskinäistä luottamusta.
- Korostunut kilpailu johtaa laiminlyönteihin turvallisuuden suhteen. Sen sijaan yhteistominta vähentää vammoja ja loukkaantumisia. Lentoliikenteessä tällaisia merkkejä on havaittavissa. Jos eivät säädökset olisi tiukkoja, onnettomuksia sattuisi paljon enemmän.
- Kilpailua puoltavat väitteet tulevat yleensä niiltä, jotka itse ovat hyvässä sosiaalisessa ja taloudellisessa asemassa. He pystyvät hallitsemaan oman stressinsä määrää. Tämä ei ole mahdollista niille, joiden asema työpaikalla ei ole yhtä vahva. He joutuvat alistumaan nuristen “ylhäältä” tulevaan kilpailuun. Työpaikoilla kilpailu kohdistuu pahiten niihin, joilla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhönsä. Myös kilpailusta aiheutuvan työttömyyden kielteiset vaikutukset kohdistuvat heihin.
- Kun palkkasumma jaetaan tulosten mukaan on ns. nollasummapelissä, seurauksena on sisäisen kommunikaation vaikeutuminen ja työmoraalinen heikkeneminen. Nämä Yhdysvalloissa saadut tulokset eivät millään tavoin ole vaikuttaneet Suomessa, vaan tätä mallia seurataan monilla aloilla.
- Suurten yritysten välinen kilpailu johtaa herkästi eettisesti arveluttaviin ratkaisuihin, kuten suuriin optioihin ja työntekijöiden määrän vähentämiseen osakekurssien nostamiseksi. Kumpikin on omiaan alentamaan tavallisten työntekijöiden työviihtyvyyttä.
- Kovan kilpailun vallitsessa yritykset etsivät kaikki mahdolliset “porsaanreiät” ja turvatuvat myös vilpillisiin keinoihin. Jos suinkin mahdollista, kilpailijoita pyritään vahingoittamaan tai jos se ei auta, kartelleilla suojataan vallitseva tilanne. Yritykset myös kieltävät työntekijöitään tuomasta esiin epäkohtia.
- Kilpailua ja tulosten maksimointia korostavat arvot ovat yhteydessä keskimääräistä matalampaan onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Tämänsuunaisia tuloksia olen saanut myös omissa ja ohjaamissani tutkimuksissa. Kilpailu vähentää luottamusta, empatiaa, huolenpitoa ja avoimuutta, jotka ovat hyvän elämän rakennuspuita.
- Rajun kilpailun vallitessa eettiset normit yleensä unohtuvat, koska voittamisesta tulee pääasia. Kilpailua ja voittamisen ideologiaa on vaikea sovittaa yhteen anteliaisuuden, lempeyden, kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. “Sääli pois ja kaukaloon” näyttää olevan mottona jääkiekossakin.
- Ironista on se, että yritykset pyrkivät välttämään kilpailua silloin kuin se suinkin on mahdollista. Patentteja ja muita suojaavia sopimuksia pidetään itsestään selvinä silloin, kun ne palvelevat omaa etua. Valtiovallalta vaaditaan rangaistustulleja tuonnille, jne. Muiden hallussa ne ovat kiusallisia. Ne pyrkivät monopoliasemaan ja jos se ei onnistu, ne solmivat kartellisopimuksia.
Simpansseilla tehdyt kokeet kertovat samaa. Kun tutkijat kätkevät ruokaa ja pakottavat simpanssilauman kilpailemaan ruoasta, harmoniaa ylläpitävä käyttäyminen (sukiminen, kisailu ja lähekkäin toimiminen) väheni radikaalisti ja korvautui väkivaltaisilla otteilla.
Sosiaalipsykolgien poikaleireillä tekemät tutkimukset osoittavat, että ryhmän sisäinen henki vahvistuu ryhmien välisen kilpailun seurauksena, mutta joissakin tapauksessa tutkimus on jouduttu keskeyttämään, koska ryhmien välinen kilpailu on kehittynyt liian rajuksi.
Kokeilut, joissa työntekijöiden päätäntävaltaa ja itsehallintaa on lisätty, ovat säännöllisesti johtaneet myönteisiin tuloksiin. Kaikkein tunnetuinpia ovat Volvon kokeilut, jotka lisäsivät työn tuloksia ja ennan kaikkea vähensivät poissaoloja dramaattisesti. On itsestään selvää, että työntekijöiden tulee olla selvillä organisaation toiminnasta ja tavoitteista.
Hyvä tuottavuus rakentuu luottamukselle. Luottamus on kuitenkin hyvin hauras asia. Pitkät työsuhteet johtavat yleensä luottamuksen vahvistumiseen. Sitä heikentää työntekijöiden vaihtuvuus ja työntekijöiden vähentäminen. Myös valvonnan korostaminen vähentää johdon ja työntekijöiden välistä luottamusta. Kovan kilpailun vallitessa yrityksillä ei ole varaa kouluttaa työntekijöitään, vaan ne pikemminkin pyrkivät palkkaamaan halpaa työvoimaa.
Murheellisinta, jopa irvokasta, on se, että yliopistot ovat siirtyneet työntekijöitä alentavaan ja manipuloivaan palkkiojärjestelmään. Ei siis ole vähääkään välitetty niistä tutkimustuloksista, joita tässäkin kirjoituksessa on kuvattu.
Oppiiko lapsi yhteistoiminnalliseksi? Tutkijat ovat laatineet ohjelmia, joiden avulla lapsia on opetettu yhteistoimintaan. Ohjelma heijastui seurannassa uuteen tilanteeseen, jossa yhteistoiminnallisuus tuli esiin. Terry Orlick opetti lapsia yhteistoiminnallisten leikkien avulla ja totesi, että lasten auttaminen lisääntyi kolmin- ja jopa nelinkertaiseksi, kun he saivat puuhata keskenään. Lapset valitsivat yhteistoimminnalliset pelit ja leikit, jos heillä oli kokemusta molemmista.
Kilpailu ja kielteiset asenteet vaikuttavat kehämäisesti toisiinsa. Maahanmuuttajien koetaan kilpailevan vähistä resursseista, mikä vahvistaa kielteisiä asenteita. Kilpailuasenne korostuu, mikä näkyy esimerkiksi nuorten välisinä tappeluina ja kyräilynä työpaikoilla. Juutalaisvihaa lietsottiin väittämällä, että rikkaat juutalaiset ottavat haltuunsa pankit ja tehtaat eivätkä jätä muille mitään.
Kuviossa 1 on kuvattu niitä seurauksia, joita kilpailulla on suoritusmotivaatioon. Jos henkilön taidot ja resurssit ovat hyvät, hän on halukas kilpailemaan ja saavuttaa menestystä, seuraukset ovat hänen kannaltaan myönteisiä. Ahdistus nousee heillä vain sen verran, että suoritukset sen vuoksi paranevat. Ongelmaksi voi muodostua jatkuva voittamisen paine. Suoritukset jatkuvat edelleen hyvänä, mutta jos kilpailu kovenee ja omat resurssit heikkenevät, kuten usein urheilussa käy, tulokset alkavat pudota.
Hyvät taidot ja kilpailuhalukkuuskaan ei ilman muuta johda hyviin tuloksiin. Muiden taidot voivat olla vielä parempia. Lisäpanostus voi auttaa, mutta jos se ei tuota tuoloksia, epäonnistumisen pelko kasvaa tässäkin ryhmässä.
Jos omat taidot koetaan puutteellisiksi jo alun alkaen ja kilpailuhalu puuttuu, ahdistus lisääntyy voimakkaasti kilpailun aikana. Tämä yleensä heikentää tuloksia, itseluottamus alenee ja epäonnistumisen pelko kasvaa. Ahdistuksen taso säilyy usein korkeana vielä kilpailun jälkeenkin.
Kuvio 1. Kilpailun seuraukset asenteisiin.
Itseään toteuttavat ennusteet ovat tutkimusten mukaan yleisiä etenkin koulumaailmassa. Jos joku saa häviäjän leiman, hänen on siitä vaikea päästä irti, koska häneen suhtaudutaan kuin häviäjään. Vastaavasti voittajan leiman saanutta kannustetaan ja uskoo itsekin tuon leiman pitävän paikkansa. Voittajien huonojakin suorituksia katsotaan läpi sormien ja niiden sanotaan johtuneen huonosta päivästä tai huonosta yrittämisestä. Häviäjän hyvät tulokset ovat silkkaa tuuria ja huonot tulokset kuvaavat hänen lahjojaan ja taitojaan.
Kilpailemiselle löytyy useita perusteluja:
- Kilpailu parantaa tuloksia.
- Kilpailu edistää ryhmään sopeutumista.
- Kilpailu lisää innostusta ja motivaatiota.
- Kilpailu auttaa testaamaan omia rajoja.
- Kilpailu imee kokonaisvaltaisesti mukaansa.
- Kilpailu tuottaa suoranaisia huippuelämyksiä.
- Häviäminen saa yrittämään lujemmin.
- Jokaisen on opittava häviämään.
Useimmat näistä pitävät joissakin olosuhteissa paikkansa, mutta hyvin paljon on kysymys siitä, millaisesta kilpailusta on kysymys. Kilpailu ei suinkaan aina paranna tuloksia eikä motivoi. Harvoille voittajille voitot ovat usein huippuelämyksiä, mutta aina on muistettava se, että häviäjiä on monin verroin enemmän. Varsinkin toistuva häviäminen lannistaa eikä kannusta. Totta on se, että pettymyksiä ja häviöitä on opittava kohtaamaan, mutta pettymykset eivät saisi olla traumaattisia. Lasten kanssa on syytä pelata sellaisia pelejä, joissa sattuman osuus on niin suuri, että jokainen voi voittaa. Ei ole hyvä, jos tällaisissa peleissä lasten annetaan aina voittaa. Kun kyseessä ovat vakavammat häviöt, lapselle on aina muistettava osoittaa, että hän on suorituksistaan riippumatta arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Arvostus ja hyväksyntä ei saa olla ehdollista, vaan ehdotonta ja itsestään selvää. Lapsen elämä ei saa keskittyä kilpailemisen ympärille, vaan hänellä tulee olla myös sellaisia harrastuksia, joita voi tehdä aivan omaan tahtiinsa. Lisäksi kilpailu itsensä kanssa on aina tärkeämpää kuin kilpailu muita vastaan. Voittajia on opetettava kunnioittamaan hävinneitä, koska ilman heitä ei olisi voittajiakaan. Lasten liikunnassa ja muussakin toiminnassa on suosittava sellaisia lajeja ja harrastuksia, joissa tuloksia saavutetaan yhdessä tekemällä.
