Tämän viikon nettiviikko käsittelee onnellisuutta, teini-iän ongelmia, peruskoulun kehityshanketta, SOTEa ja veroja.
Onnellisuus
Onnellisuuksien oivaltaja -kirjani on herättänyt paljon huomiota. Onhan se mukavaa. Toivottavasti kirja vastaa lukijoiden ja kustantajan odotuksia. Onnellisuus on kahdestakin syystä ajankohtainen. Ensinnäkin tällä viikolla (20.3) on kansainvälinen onnellisuuden päivä ja toiseksi Suomi julistettiin maailman onnellisimmaksi maaksi. Tämä on järisyttävää! Kuinka sellainen on mahdollista? Miten meistä on tullut maailman onnellisin maa?
Ulkoisten tekijöiden tärkeyttä ovat korostaneet monet poliittiset liikkeet, kuten kommunismi ja sosialismi – ja myös kapitalismi. On mielenkiintoista, että tämä ulkoisten tekijöiden korostaminen näkyy vahvasti myös vuosittain tehtävissä Global Happiness -raporteissa. Onnellisuus on päätelty muun muassa eliniän pituuden, korruption vähäisyyden, kansantulon ja sosiaalisen tuen perusteella. On paradoksaalista, että tutkijoiden laatimat onnellisuuden kaavat jättävät vain 10 % ympäristölle ja kuitenkin onnellisiksi on kuvattu maat, kuten Suomi, jossa juuri ulkoiset asiat toteutuvat parhaiten.
Ihmettelen, miksi tuossa raportissa puhutaan onnellisuudesta, joka on subjektiivinen kokemus. Sitä ei kysytty, vaan onnellisuus pääteltiin noista hyvinvointia kuvaavista luvuista. Hyvinvointi ja onnellisuus liittyvät yhteen, mutta kyse ei ole samasta asiasta. Pitkän eliniän odotus voi lisätä turvallisuutta ja edelleen onnellisuutta, mutta toisaalta tiedetään, että ikä ei ole yhteydessä onnellisuuteen. Korruption vähäisyys ja hyvä hallinto ovat omiaan edistämään onnellisuutta, mutta koska Keski- ja Etelä-Amerikan maiden joukossa on muutamia onnellisia maita, tämäkään hyvä asia ei ole onnellisuuden tae. Tietenkin monien hyvien asioiden kasautuminen nostaa kansakunnan onnellisuutta, mutta miksi Saksa ja Ranska pärjäävät onnellisuudessa odotettua huonommin, vaikka ne ovat hyvinvoinnin indekseillä korkealla?