Nettiviikko 12/2018

Tämän viikon nettiviikko käsittelee onnellisuutta, teini-iän ongelmia, peruskoulun kehityshanketta, SOTEa ja veroja.

Onnellisuus

Onnellisuuksien oivaltaja -kirjani on herättänyt paljon huomiota. Onhan se mukavaa. Toivottavasti kirja vastaa lukijoiden ja kustantajan odotuksia. Onnellisuus on kahdestakin syystä ajankohtainen. Ensinnäkin tällä viikolla (20.3) on kansainvälinen onnellisuuden päivä ja toiseksi Suomi julistettiin maailman onnellisimmaksi maaksi. Tämä on järisyttävää! Kuinka sellainen on mahdollista? Miten meistä on tullut maailman onnellisin maa?

Ulkoisten tekijöiden tärkeyttä ovat korostaneet monet poliittiset liikkeet, kuten kommunismi ja sosialismi – ja myös kapitalismi. On mielenkiintoista, että tämä ulkoisten tekijöiden korostaminen näkyy vahvasti myös vuosittain tehtävissä Global Happiness -raporteissa. Onnellisuus on päätelty muun muassa eliniän pituuden, korruption vähäisyyden, kansantulon ja sosiaalisen tuen perusteella. On paradoksaalista, että tutkijoiden laatimat onnellisuuden kaavat jättävät vain 10 % ympäristölle ja kuitenkin onnellisiksi on kuvattu maat, kuten Suomi, jossa juuri ulkoiset asiat toteutuvat parhaiten.

Ihmettelen, miksi tuossa raportissa puhutaan onnellisuudesta, joka on subjektiivinen kokemus. Sitä ei kysytty, vaan onnellisuus pääteltiin noista hyvinvointia kuvaavista luvuista. Hyvinvointi ja onnellisuus liittyvät yhteen, mutta kyse ei ole samasta asiasta. Pitkän eliniän odotus voi lisätä turvallisuutta ja edelleen onnellisuutta, mutta toisaalta tiedetään, että ikä ei ole yhteydessä onnellisuuteen. Korruption vähäisyys ja hyvä hallinto ovat omiaan edistämään onnellisuutta, mutta koska Keski- ja Etelä-Amerikan maiden joukossa on muutamia onnellisia maita, tämäkään hyvä asia ei ole onnellisuuden tae. Tietenkin monien hyvien asioiden kasautuminen nostaa kansakunnan onnellisuutta, mutta miksi Saksa ja Ranska pärjäävät onnellisuudessa odotettua huonommin, vaikka ne ovat hyvinvoinnin indekseillä korkealla?

Kiukuttelevat teinit

Ylen verkkosivulla oli hiljattain tällainen kysymys: saako kiukuttelevalle teinille suuttua? En katsonut, mitä tuohon kysymykseen vastattiin, mutta vastaanpa itse. Miksi vain teini-ikäisillä, noin 14-18 -vuotiailla nuorilla olisi yksinoikeus kielteisten tunteiden näyttämiseen? Kenen pokka pitää niin, että on aina loputtoman rauhallinen tuollaisissa tilanteissa? Oikuttelevan teinin on hyvä nähdä, että hänen käytöksensä herättää aidosti suuttumusta. Tietenkin aikuisen – ja yhtä lailla myös teinin – on opittava hillitsemään itsensä. Suuttumisen jälkeen vanhemman on otettava asia puheeksi. Ei oikuttelu ja kiukuttelu ole jotenkin automaattisesti teini-ikään tai nuoruuteen kuuluva asia.

Myönnän, että näkemykseni perustuu siihen, että en ennen aikuisikää nähnyt kotikylässäni tai suvun piirissä yhtään oikuttelevaa teiniä. Sellaisen näin vasta aikuisiässä kaupunkilaiskodissa. Se tuntui hyvin oudolta. Miksi tuollaista sallitaan? No, ajat ovat muuttuneet. Silti on hyvä muistaa, että puberteetti-iän kriisissä on paljon kulttuurin paineita ja odotuksia mukana.

Peruskoulun kehittäminen kaipaa realismia

Opetusministeriön asettama työryhmä on pohtinut peruskoulun uudistamista (AL 17.2). Työryhmän tavoitteet ovat hienoja, mutta kovin epärealistisia. Kukaan ei periaatteessa vastusta ideaa, että ”oppilaiden erilaiset tarpeet huomioidaan paremmin ja heille tarjotaan yksilöllisiä tapoja oppimiseen. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi eri tiloissa ja ryhmissä tapahtuvaa opetusta”. Jos luokassa on 20 – 25 oppilasta, yksilöllinen opetus vaatii opettajalta kohtuuttoman paljon. Hänen pitäisi pystyä tarjoamaan 20 oppilaalle jotakin aivan omaa ja erityistä. Kun kyse on peruskoulun oppilaista, heiltä edellytetään suurta viisautta ja kykyä tunnistaa taitonsa, jotta he saisivat ”kiinnostuksensa mukaiset valmiudet työelämään”. Jälleen ratkaisuna on ”lisää teknologiaa”. Kenties jokainen opiskelee jo aivan alusta lähtien oman laitteensa välityksellä omaan tahtiinsa. Kaikkein idealistisin ja epärealistisin koululle annettava tehtävä on mielekkyyden ja motivaation tarjoaminen. Kenties koulun tulee panostaa myös elämän mielekkyyteen eikä vain oppimisen mielekkyyteen. Yleinen mielekkyys ja oppimisen mielekkyys ilman muuta ovat yhteydessä toisiinsa.

Tuloksena on uusi ja oikea näkemys tasa-arvosta. Olen myös tässä eri mieltä. Todellisuudessa yksilöllisestä opetuksesta tulevat hyötymään ne, joilla on keskimääräistäparempi kotoa saatu motivaatio ja oppimisvalmiudet. Tämä uusi peruskoulu ratkaisee nähtävästi kaiken. Se antaa elämälle mielekkyyden, oppimiselle motivaation ja kullekin oppilaalle juuri hänelle sopivat valmiudet työelämään. Kyse on kuitenkin peruskoulun oppilaista.

Toivoisin, että perustettaisiin työryhmä, joka konkreettisesti kuvaa sen, miten opettaminen tapahtuu ja millaisia lisäresursseja tällainen malli edellyttää. Niin hyvin koulutettuja ja taitavia kuin Suomen opettajat ovatkin, tällaista ei saa sälyttää heidän harteilleen ilman tarkkaa ohjausta ja oppimisedellytysten luomista. Tasa-arvo toteutuu parhaiten, kun perheisiin kohdistuvaa sosiaalista ja aineellista tukea lisätään.

SOTEn vaikutukset riippuvat lääkärien määrästä ja työtavasta

Katselin torstaina 9.3. A-talkin SOTE-väittelyn. Tuon keskustelun perusteella SOTEn tulevaisuus jäi täysin auki. Sekä hallituksen että opposition edustajat puhuivat kauniisti tavoitteista mutta siihen yksimielisyys jäikin. Lääkärille pääsyn nopeutuminen ja helpottuminen nousi keskustelussa kaikkein tärkeimmäksi asiaksi. Kukaan keskustelijoista ei viitannut lääkärien määrään tai työtapaan, joiden pitäisi olla aivan olennaista SOTEn onnistumisen kannalta. Koko asia on mielestäni hyvin yksinkertainen. Lääkäreille pääsee nopeammin, jos heidän määräänsä huomattavasti lisätään. Se tosin lisää kustannuksia eivätkä kustannukset liity pelkästään lääkärien palkkaamiseen, vaan tarvitaan myös työtiloja, välineitä ja todennäköisesti lisää hoitajia. Vain jos lääkärien palkkaaminen halpenee, kustannukset säilyvät suunnilleen entisellään.

Toinen vaihtoehto on vähentää lääkärien työstä kaikkea sellaista, mikä ei liity välittömään potilastyöhön. Se edellyttää hyviä tietojärjestelmiä ja muun työvoiman käyttöä. Nekin maksavat. Kolmanneksi lääkärin tapaamiseen käytettyä aikaa potilasta kohden voidaan lyhentää. Silloin sairaanhoitajien tulee ottaa nykyistä enemmän vastuuta potilaista. Lääkärin ja koko organsiaation työtapoja kehittämällä  on periaatteessa mahdollista saada sekä säästöjä että lisää toivottuja lääkäritapaamisia.

Pelkkä hallintomalli ei vaikuta lääkärille pääsyyn, korkeintaan tasaa jonoja eri alueiden välillä. Potilaiden kannalta on sama, onko kyseessä yksityinen yritys vai maakunnan järjestämä yksikkö. Hän tuskin osaa edes tehdä eroa näiden välille silloin, kun ne tarjoavat hyvin samanlaisia palveluita. Jos lääkärien määrä ei kasva, lienee sama, missä he ovat. Jos lääkärien tehtävät ovat samoja, miksi yksityinen tai julkinen olisi keskimäärin toista tehokkaampi?

Yhteiskunnan kannalta asia ei ole sama. Yritykset haluavat tehdä voittoa, joka voi suurelta osin siirtyä ulkomaille pois koko järjestelmästä. Myös tehokas verosuunnittelu voi vähentää yhteiskunnan saamia tuloja. Koska lisäksi kyseessä on liiketoiminta, se edellyttää hoidon tehokasta markkinointia ja riittävää potilasvirtaa. Tästä esimerkiksi Yhdysvalloissa on riittävästi ikäviä esimerkkejä. Jotta näin ei kävisi, se taas vaatii tehokasta johtamista ja valvontaa.

Yksityiset hoitoalan yritykset korostavat, että niiden toiminta on tehokasta ja joustavaa. Tämä pitää jossain määrin paikkansa, mutta on syytä muistaa, että julkisella puolella tehtävät ovat laajempia ja vaativampia. Olisi outoa, jos yhteiskunnan suoraan rahoittamat palvelut eivät tasapuolisessa kilpailutilanteessa toimisi luovasti, kokeilisi ja tekisi uudistuksia.

Verojen välttäminen

Minulta kysyttiin juuri tänään, miksi ihmiset, joilla on eniten varaa maksaa veronsa, vaivautuvat mihinkään operaatioon välttääkseen niiden maksamista? Miksi rikkaille ylipäätään on tärkeää kaikin keinoin varjella omaisuuttaan, vaikka he muutoin saattavat törsätä rahojansa huvijahteihin, kartanoihin tai muihin ylellisyyksiin, joita eivät oikeasti tarvitse.

”Ei kannata tehdä työtä” sanovat ne, joilta verot vievät puolet tuloista. Onhan kuitenkin, hyvänen aika sentään, puoletkin paljon rahaa suurista palkoista. Olen aina kuvitellut, että ne työt, joista maksetaan hyvin, ovat haastavia ja mielenkiintoisia. Eivät ne sitten kuitenkaan ole, koska kaikki on rahasta kiinni.

Liekö kellään noihin ensimmäisen kappaleen kysymyksiin hyvää vastausta. Ihmisellä on loistava taito oikeuttaa omat pyrkimyksensä ja tekonsa. Kun lisäksi elää samanlaisten ihmisten piirissä, se lisää asian oikeutusta ja hyväksyttävyyttä. Vertailukin kohdistuu toiseen varakkaaseen. Raha ja tavara ovat myös oman arvon mittoja. Entä jos rahan keräily on jotakin samaa kuin minkä tahansa muunkin keräily? Tulee pakkomielle täydentää ”kokoelmaa” ja jatkaa rahan hankkimista.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *