Onnellisuusprofessorin kommentit: Suomi oli jälleen onnellisin maa

The Happiness Professor’s commentary on the Global Happiness Report can also be found in English.

Vuoden 2023 Global Happiness Report julkaistiin tänään. Aluksi pitää hiukan korjata uutisointia. Raportissa kuvataan kolmen vuoden (2020-22) keskiarvo, jossa Suomi oli ensimmäisellä sijalla. Suomen keskiarvo oli 7,80 asteikolla nollasta kymmeneen. Seuraavana olevan Tanskan keskiarvo oli 7,59. Liitetaulukoita tutkimalla päädyin siihen, että kolmen vuoden aikana Suomen keskiarvo on hiukan alentunut. Se on viime vuoden otoksessa ollut noin 7,75 ja vuonna 2020 7,85.

Tutkimuksessa ei kysytty onnellisuutta, vaan tyytyväisyyttä elämään. Se on suunnilleen sama asia kuin onnellisuus silloin, kun elämäntilannetta kysytään taannehtivasti joltakin tietyltä ajanjaksolta. Onnellisuus tunteena on aika eri asia kuin onnellisuus tyytyväisyytenä. Tutkimuksessa kysyttiin myös haastatteluhetken myönteisiä tunteita. Suomi oli näiden kokemisessa sijalla 26. Kärjessä olivat Guatemala, Panama ja El Salvador. Kielteisten tunteiden kokemisessa Suomi pärjäsi paremmin. Suomi oli niiden vähäisyydessä sijalla 12. Kärjessä olivat Taiwan, Kazakstan ja Mauritius.

Suomi oli useissa hyvinvointia kuvaavissa kysymyksissä aivan kärkipäässä. Vapaudessa tehdä omaan elämään liittyviä päätöksiä Suomi oli ensimmäisenä, korruption vähäisyydessä toisena, samoin sosiaalisen tuen saamisessa. Kansantulossa Suomi oli 17. Eliniänodotteessa (terveinä vuosina) sijalla 20. ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaneiden osuudessa 42.

Näissä tuloksissa yksi yllätys on aina ollut se, että kollektiiviset eli yhteisölliset kulttuurit eivät anna niin runsaasti tukea kuin voisi odottaa. Ilmeisesti niissä ihmiset kuitenkin jäävät vaille kaipaamaansa yksilöllistä tukea. Sisäisiä tuntoja ei noissa kulttuureissa ole helppo paljastaa.

Koko aineistossa tyytyväisyyttä selittivät kansantulo, sosiaalinen tuki, eliniänodote, vapauden kokeminen, anteliaisuus ja korruption vähäisyys eli juuri nuo asiat, joita edellä lueteltiin. Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa nämä ovat selittäneet noin puolet tyytyväisyyden vaihtelusta. Se tarkoittaa, että melko objektiiviset hyvinvoinnin indeksit selittävät paljon siitä, miten ihmiset kokevat onnellisuuden tai tyytyväisyyden.

Suomen onnellisuutta on laajalti ihmetelty, aluksi myös Suomessa. Nyt olemme siihen jo tottuneet. Kuuden maan toimittajat ovat minulta kysyneet Suomen salaisuutta. Suomen sijoitus kärkipäässä on luonnollinen asia, sillä Suomella on monia vahvuuksia, joita edellä kuvasin. En kuitenkaan ole osannut sanoa, miksi Suomi on muita Pohjoismaita parempi. Ne ovat Suomea vauraampia, mikä on aika tärkeä tekijä onnellisuuden kannalta. Norjaa odottaisin ykkössijalle. 

Ovatko suomalaiset muihin kansoihin verraten vähempään tyytyväisiä? Osaammeko hyväksyä sen, mitä elämä antaa?

Suomi on jälleen maailman onnellisin maa

Tämä suomalaisille mieluisa havainto perustuu vuosittaisen World Happiness-raportin tietoihin. Siinä kuvataan 146 maan hyvinvointia ja onnellisuutta vuodelta 2021. Tärkein tieto perustuu kansalaisten vastauksiin Cantrilin portaikolla, jossa luku 10 kuvaa parasta mahdollista elämää ja 0 huonointa mahdollista. Jokaisesta maasta on tehty noin 1000 henkilön otos. Suomen keskiarvo tällä portaikolla oli 7,8. Seuraavana oli Tanska (7,6), joka aikaisemmin oli monta vuotta valtioiden vertailussa ykkösenä.

Suomi oli nyt viidettä kertaa ykkösenä ja muut Pohjoismaat olivat entiseen tapaan kymmenen parhaan joukossa. Muut onnellisuuden kärkimaat olivat Sveitsi, Alankomaat, Luxenburg, Israel ja Uusi-Seelanti. Luettelossa viimeisenä olivat Afganistan, Libanon, Zimbawe, Ruanda ja Botswana. Tässä maiden vertailussa näkyy, että onnellisuutta selittää vahvasti yhteiskunnallinen tilanne. Siitä kertoo myös se, että hiljattain julkaistussa fragility-indeksissä Suomi oli paras. Tämä indeksi kuvaa valtion ”rikkinäisyyttä”. Suomi oli hallinnon ja kansalaisten oikeuksien näkökulmasta vähiten rikkinäinen maa.

Erinomainen tulos on herättänyt ihmettelyä sekä Suomessa että Suomen ulkopuolella. Olen joutunut vastaamaan eri maista tulleisiin kyselyihin tämän menestyksen vuoksi. Aloitan vastaukseni aina sillä, että Suomi on vauras, turvallinen ja demokraattinen hyvinvointivaltio. Kun kuitenkin muilla Pohjoismailla on paljon vahvuuksia, mitä ovat ne Suomea koskevat asiat, jotka nostavat Suomen ykköseksi? Norja hukkuu öljytuloihin, Ruotsilla on paljon menestyviä kansainvälisiä yrityksiä ja tanskalaisilla on ”hygge”, myönteinen, huoleton yhdessäolo. Myös Islanti pärjää erinomaisesti monilla mittareilla.

Lue lisää

Vasemmiston hiljaisuus hämmästyttää

Nykyisen oikeistolaisen markkinoita ja kilpailua korostavan politiikan luulisi herättävän rajua kritiikkiä, mutta kritiikki on ollut kovin vaisua. Johtuuko se siitä, että laajalevikkinen media on markkinavoimien käsissä?

Oikeistolaista politiikkaa kuvaa luja luottamus markkinoihin. Valtion puuttuminen yksilöiden elämään ja talouteen tuottaa byrokratiaan, edistää holhoamista ja lisää kustannuksia. Korkea verotus ja ilmaiset etuudet ruokkivat ja rankaisevat ahkeria. Ihmisen onni ja menestys on itsestä kiinni. Valtion tehtävä on antaa tilaa menestyville ihmisille ja yrityksille.

Tuore esimerkki on rautateiden avaaminen kilpailulle. Kilpailutuksen luvataan lisäävän palvelujen tarjontaa, halventavan hintoja ja lisäävän työllisyyttä. Tämä on paljon luvattu. Kukaan ei tiedä, kuinka lopulta käy. Yhtä hyvin ulkomaiset yritykset valtaavat alaa, monopolit vahvistuvat, palvelut keskittyvät suuriin kaupunkeihin, palvelut kallistuvat etenkin syrjäseuduilla ja työllisyys heikkenee. Kilpailutus suosii vahvoja, sillä kaikille alueille siirtyvä kilpailutus vaatii niin paljon resursseja, että siihen kaikki eivät pysty.

Vasemmistoon kuuluvat ovat ennen uskoneet, että markkinat toimivat yritysten ehdoilla. Markkinat eivät väliltä yksilöistä. Taloudellinen eriarvoisuus vahvistuu. Sen vuoksi tarvitaan valtion puuttumista talouden vääristymien ja kansalaisten suojelua kovalta, armottomalta kilpailulta. Eikö näin enää ajatella?

Valtion hallinnassa olevien yritysten myyminen on täydellisesti epäonnistunut, mikä kuvastaa markkinapolitiikan epäonnistumista. Vain ammattiyhdistysliike kykenee enää hillitsemään kokoomuksen ja keskustan yltiökapitalistista linjaa.

 

Suomi, ihan oikeasti (2015)

Kokka ga Yomigaeru Toki: Motarazaru Kuni de Aru Finrando ga Nandomo Saisei Dekita Riyuu – Suomi, ihan oikeasti (Englanniksi suoraan käännettynä: When nations revive: Why Finland has been able to reinvent itself time after time)

Julk. 18.6.2015. Tokio: Magazine House. (Noritoshi Furuichi & Tuukka Toivonen, toim.) Juho Viitasalo, kansi.

Japaninkielinen artikkelikokoelma. Markun artikkeli pp. 47-56.

Tässä linkki kirjan Amazon-sivulle- tätä saa lähettää aktiivisesti eteenpäin mahdollisesti kiinnostuneille kollegoille ja media edustajille ynnä muille: http://goo.gl/oktORi

Suomi, ihan oikeasti: Suomalainen onni (2015) (622 latausta)

Teoksessa Kokka ga Yomigaeru Toki: Motarazaru Kuni de Aru Finrando ga Nandomo Saisei Dekita Riyuu – Suomi, ihan oikeasti (Furuichi, Noritoshi & Tuukka Toivonen, toim.). 2015. Tokio: Magazine House, 47–56.

HS: Länsimainen ihminen on onnettomin keski-ikäisenä

Markkua haastateltiin Helsingin Sanomien artikkeliin “Länsimainen ihminen on onnettomin keski-ikäisenä“. Suomi näyttää kuitenkin tekevän poikkeuksen säännöstä:
Suomessa vastaavaa notkahdusta elämän keskivaiheessa ei kuitenkaan tapahdu, sanoo onnellisuutta tutkiva psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen. Hänen mukaansa merkittävää onnellisuuden vähentymistä ei voi havaita yhdessäkään suomalaisten onnellisuutta selvittäneessä tutkimuksessa. “Meillä onnellisuuden käyrä on läpi elämään aivan hämmästyttävän tasainen, samoin Ruotsissa”, hän kertoo.
Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

Suomen talous on umpikujassa

Tavallinen kansalainen joutuu aivan pyörälle päästään yrittäessään muodostaa käsityksen siitä, millaiset toimenpiteet voisivat hyödyttää Suomen taloutta. Kun yksi asiantuntija esittää näkemyksensä, toinen tyrmää sen välittömästi. Seuraavassa muutamia esimerkkejä asioista, joista ei tahdo saada otetta.

Ostovoimasta puhutaan paljon. Tavalla tai toisella kansalaisten ostovoimaa tulisi lisätä. Se tapahtuu joko korottamalla palkkoja tai alentamalla veroja. Palkkoja on kuitenkin vaikea korottaa, koska mitään todellista jaettavaa ei ole. Verojen alentaminen taas merkitsee lisää lainanottoa, sillä muuten budjettiin jää suuria aukkoja. Lisäksi on syytä muistaa, että ostamme jo nyt aivan liikaa tavaroita, haaskaamme ja saastutamme. Kenties pienempi ostovoima olisi hyväksi luonnolle ja saisi ihmiset kuluttamaan vähemmän. Onhan lopulta aivan järjetöntä vaihtaa jatkuvasti esimerkiksi matkapuhelin vain sen vuoksi, että siinä on jokin uusi toiminto tai että se on paremman näköinen.

Moni asiantuntija kannattaa työurien pidentämistä. Se kuulostaa järkevältä, koska ihmiset ovat terveempiä ja elävät pidempään. Miksi he eivät saisi hyödyntää pitkää kokemustaan työelämässä? On arvioitu, että yhteiskunta saisi näin merkittäviä säästöjä eläkkeissä. Kuitenkin tiedämme, että yli 50-vuotiaiden on vaikea saada työtä ja usein juuri vanhimmista työntekijöistä halutaan päästä eroon. Lisäksi työpaikat vähenevät. Työ siirtyy halvan työvoiman maihin ja automaatio ja itsepalvelu lisääntyvät. Monia palveluammatteja ei enää ole ja esimerkiksi kaupan alalla väheneminen jatkuu. Oikeastaan työuria pitäisi lyhentää eikä pidentää, jotta mahdollisimman moni saisi työtä. Työurien lyhentäminen voi tietenkin tapahtua myös päivittäisiä työtunteja vähentämällä. Ilmeisesti joidenkin hyvin koulutettujen ihmisten tulisi tehdä työtä nykyistä pidempään. Muista ei ole väliä eivätkä he jaksaisikaan 65- tai 68-vuotiaiksi. Useimmissa merkittävissä utopioissa – myös kommunismissa – yksilön tekemän työn radikaalia vähentämistä on pidetty hyvänä tavoitteena.

Suuri talouteen liittyvä ongelma on saavutettujen etujen koskemattomuus. Niihin ei saa kajota. Samaan aikaan kun puhutaan säästämisestä ja valtion lainanoton vähentämisestä, eduskunta säätää yhä uusia etuuksia kansalaisille. Monet näistä ovat hyviä, mutta koska rahaa ei ole, ainoa keino rahoittaa uusia palveluita on ottaa lisää lainaa. Verojahan ei voida korottaa, koska silloin ostovoima heikkenee. Tällainen on järjetöntä taloudenpitoa, mutta jakamalla etuuksia voi edistää uudelleen valituksi tulemista. Järkevä kansalainen mitoittaisi kulutuksensa tulojensa mukaisiksi. Suomen valtio ei kuitenkaan näin tee. Mikään hallitus ei näytä olevan toista parempi. On syytä epäillä, että jokainen oppositio päästyään hallitukseen toimii aivan samalla tavalla.

Myös energiapolitiikka pursuaa ristiriitaisia näkemyksiä. Joidenkin mielestä ydinvoima on ainoa järkevä vaihtoehto, toisten mielestä se on kaikkein huonoin. Puuta on milloin suosittu, milloin sen käytön on katsottu tuhoavan luontoa tai tuottavan saastuttavia hiukkasia. Öljyn saatavuus on tehtyjen ennusteiden mukaan jo päättynyt tai ainakin loppumaisillaan. Kaasua riittänee vielä joksikin aikaa ja uutena vaihtoehtona on liuskekivien hyödyntäminen. Tuulivoimaa koskevat arviot ovat milloin täysin kielteisiä, milloin hyvin myönteisiä. Rakennuksista tehdään niin tiiviitä, että hometalojen korjaamista riittää seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Jo monen vuoden ajan poliitikot ovat olleet uskovinaan siihen, että talous alkaa kohta kohentua. Mitään todellista talouden paranemista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Nousukautta pitäisi olla useita vuosia eikä se suinkaan takaa, että työllisyys samalla merkittävästi kohentuisi. Samalla kun puhutaan työurien pidentämisestä, valtio, kunnat ja varsinkin yritykset koettavat kaikin keinoin vähentää työntekijöiden määrää. Tämä kehitys tulee jatkumaan, koska se on paras keino lisätä tuottavuutta. Kasvun ja kulutuksen kriitikko puolestaan voisi sanoa, että tämä “taantuma” on erinomainen asia. Luonto saa hiukan lisää hengähdysaikaa ennen lopullista tuhoa.

Tarjolla on siis vain ratkaisuja, joissa toivottu hyvä tuottaa aina myös kielteisiä seurauksia. Todennäköinen seuraus tästä kaaoksesta on se, että kansalaisten kielteisyys politiikkaa kohtaan lisääntyy eikä vaaleissa äänestämistä pidetä hyödyllisenä. Kompromissit eivät enää toimi.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Suomalainen rikos ja rangaistus

Rangaistuskäytäntöjä hallitsee Suomessa kaksi periaatetta. Ensimmäisen mukaan vankien määrä on pidettävä mahdollisimman pienenä, koska se tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Ajatellaan, että vankilatuomio pikemminkin lisää kuin vähentää rikollisia taipumuksia. Rangaistusten ankaruudella on vain vähän, jos ollenkaan vaikutusta rikollisuuden määrään.

Näiden periaatteiden soveltaminen johtaa lieviin rangaistuksiin ja vankilatuomioiden välttämiseen. Tässä liberaalissa mallissa on paljon myönteistä. Tavoitteena on määrittää sellainen optimitaso, jossa vankeuden tuottamat yksilölliset ja yhteiskunnalliset haitat sekä rikoksen sovittamisen idea ja kansan oikeustaju sovitetaan yhteen. Kansalaiset vaativat yleensä paljon ankarampia tuomioita kuin liberaalia tulkintaa edustavat asiantuntijat.

Ankarien rangaistuksien vaatiminen on kiusallista liberaalin oikeuskäytännön kannalta. Rangaistuksia ei voida säätää niin lieviksi kuin haluttaisiin. Ihanteena olisi, että ketään ei tarvitsisi sulkea vankilaan. Korkeintaan kaikkein julmimmat rikokset edellyttävät vankilatuomiota. Ovathan rikolliset eräiden tiedemiesten mukaan geeniensä ja kasvatuksensa uhreja, joten heidän asettamisensa vastuuseen teoistaan on väärin.

Tavalliset kansalaiset eivät välitä siitä, ehkäiseekö vankilatuomio rikollisuutta ja tuleeko se kalliiksi. Kyse on rikoksen sovittamisen ideasta, joka saa erilaisia muotoja eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Yhdysvallissa rangaistukset ovat kansalaisten vaatimuksesta erittäin ankaria ja vankien määrä on Suomeen ja muihin Euroopan maihin verrattuna moninkertainen. Poliitikot kuuntelevat Yhdysvalloissa paljon herkemmin kansalaisia kuin Euroopassa. Ei tule valituksi mihinkään, jos ei kuuntele. Vetoaminen ylivertaiseen asiantuntemukseen herättää siellä vain närkästystä.

Uskon, että suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että tuomiot ovat Yhdysvalloissa aivan liian ankaria ja että suomalainen malli on parempi kuin amerikkalainen. Silti voimme kysyä, miten järkeviä nuo alussa mainitut liberaalit periaatteet ovat. Suomalainen järjestelmä on tuottanut joitakin erikoisuuksia. Seuraavassa muutamia, joita kansalaiset jatkuvasti arvostelevat:

  1. Ehdolliset tuomiot. Tavalliset kansalaiset ja usein myös ehdollisen tuomion saaneet ovat sitä mieltä, että kyse oli vapauttavasta tuomiosta, koska siitä ei seuraa mitään oikeata rangaistusta. Korkeintaan asianajajien palkkioita, mutta nekin maksaa mieluusti, koska todellinen rangaistus vältettiin.
  2. Ensikertalaisten vankeustuomioiden puolittaminen. Jos kerran jokin vankeusaika on määrätty, miksi se ei pidä paikkaansa? Todellinen vankeus on vain puolet siitä, mistä lakituvassa puhutaan. Kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, että tämä pätee myös vakaviin rikoksiin ja rikosten uusimiseen muutaman vuoden kuluttua.
  3. Vakavissakin pahoinpitelyissä, raiskauksista puhumattakaan, rikoksen tekijät selviytyvät liian usein sakoilla. Jos vankilaa ei käytetä rangaistuksena, sakkojen tulisi olla niin suuria, että ne kirpaisevat vuosien ajan. On oikein, että väkivaltaan syyllistynyt joutuu taloudellisesti ahtaalle.
  4. Liikenne on oma saarekkeensa, jossa nuo liberaalit periaatteet eivät päde. Koska liikennerikkomuksesta määrätyt sakot ovat kansainvälisesti katsoen erittäin ankaria ja liittyvät rikkomusten suuruuteen, sen täytyy merkitä sitä, että tällä alueella uskotaan rangaistusten ennalta ehkäisevään vaikutukseen. Näin silti, että kiinnijäämisen todennäköisyys on erittäin pieni. Kuitenkin useita kertoja juopuneina kiinni jääneitä kohdellaan kansalaisten mielestä lievästi. Kansalaiset takavarikoisivat auton jo kolmannen kerran jälkeen. Myös niiltä, jotka antavat auton juopuneelle.
  5. Yhdyskuntapalvelu ei saa paljon kannatusta. Vankilapäivän korvaaminen yhdellä työtunnilla tuntuu kovin lievältä rangaistukselta. Kansalaisia ei kiinnosta se, että tämän rangaistuksen jälkeen uusintarikollisuus on vähäisempää kuin vankilatuomion jälkeen. Kansalaiset odottavat, että tuomiot olisivat mahdollisimman yhdenmukaisia ilman, että ns. lieventäviä tekijöitä otetaan huomioon.
  6. Kaupoissa tehtyjen varkauksien jääminen vaille seuraamuksia oli virheratkaisu. On totta, että monet eivät pysty maksamaan sakkoja, mutta jokin seuraus näilläkin varkauksilla pitää olla. Varkaudet ovat kauppojen ilmoitusten mukaan viime vuonna merkittävästi lisääntyneet.
  7. Kansalaisten mielestä yhteiskunnan maksaman asianajajan saa liian helposti. Ainakin osittainen kustannusten maksaminen olisi paikallaan silloinkin, kun yhteiskunta tarjoaa apua oikeudenkäyntikuluihin.

Vaikka kallistun eräin varauksin liberaalin oikeuspolitiikan puolelle, joissakin asioissa ottaisin kansalaisten oikeustajun nykyistä paremmin huomioon. En korostaisi yhtä voimakkaasti vankeinhoidon kustannuksia. Tämä puhe tuntuu jopa laman aikana omituiselta. “Ei voi laittaa vankilaan, koska se maksaa niin paljon” tuntuu kansalaisten mielestä oudolta, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Poistaisin ehdolliset tuomiot kokonaan ja korvaisin ne muilla seuraamuksilla, kuten sakoilla ja yhdyskuntapalvelulla. Muitakin rangaistusmuotoja on kehitteillä. Niitä on syytä ottaa käyttöön. Ensikertalaisten tuomiot voitaisiin jo alun alkaen määrittää lievemmiksi ilman tätä outoa puolittamisen ideaa. Hyvin vakavat väkivaltarikokset eivät edellytä tällaisia lievennyksiä.

Pahoinpitelyihin on ilmeisesti alettu kiinnittää enemmän huomiota, sillä tuomiot ovat jonkin verran koventuneet. Ainakin näin on vakuutettu. Uhreille määrättyjen korvausten tulisi olla nykyistä suurempia. Jos pahoinpitelijä ei pysty maksamaan, valtion tulisi maksaa uhreille riittävän suuria korvauksia.

Tulojen mukaiset päiväsakot ovat pääpiirteissään järkeviä, mutta voivat olla kohtuuttomia “rikokseen” nähden. Keskituloisten kukkarossa nopeusrajoitusten ylinopeudesta johtuvat sakot tuntuvat kipeästi.

Yhdyskuntapalvelu toimii siitä tehtyjen arvioiden mukaan hyvin. Siihen ei siis kannata kajota, vaikka kansa purnaakin. Kansalaiset muuttavat asenteitaan, kun asia heille kunnolla perustellaan ja kun heidän näkemyksiinsä suhtaudutaan vakavasti eikä niitä tyrmätä suvaitsemattomina tai ennakkoluuloisina.

Lopuksi otan esille asian, joka on yksi kaikkein tärkeimpiä oikeuspolitiikkaan liittyviä asioita. Onko rangaistusten ankaruudella ennalta ehkäisevää vaikutusta? Liberaalit asiantuntijat korostavat, että ankaruudella ei ole juuri mitään vaikutusta rikoksien määrään. Usein esimerkkinä käytetään Yhdysvalloissa murhista annettuja rangaistuksia. Murhien määrä ei ole yhteydessä siihen, onko osavaltioissa kuolemanrangaistus vai pitkä vankilatuomio.

Kyseessä on aika poikkeuksellinen rikosryhmä. Kun kyse on impulsiivisista väkivaltarikoksista, tuomion ankaruudella ei varmaankaan ole merkitystä. Entä muunlaiset rikokset? Tim Harford puolustaa teoksessaan The logic of life ihmisten rationaalisuutta. Liberaalin tulkinnan ikävä – ja paradoksaalinen – puoli on se, että sen kannattajat eivät usko ihmisen kykyyn päättää rationaalisesti asioistaan. Heitä pitää holhota. Sen vuoksi kansalaisten oikeustajukin voidaan sivuuttaa.

Harford esittää tällaisen kysymyksen: ottaako nuori, joka tekee ryöstön kadulla, rangaistuksen huomioon? Onko hän irrationaalinen ja täysin välinpitämätön seurauksista? Yhdysvaltain osavaltiot eroavat huomattavasti nuorten rangaistusten suhteen. Joissakin aikuiseksi tullaan rikoslain mukaan 17-vuotiaana, toisissa 18 vuoden iässä. Silloin on mahdollista verrata osavaltioittain 16- ja 17-vuotiaita ja 18- ja 19-vuotiaita. Mitä rikoksille tapahtuu, kun täysi-ikäisyys saavutetaan?

Tulokset olivat seuraavia:

  1. Jos aikuisten tuomiot olivat paljon ankarampia, rikosten määrä väheni radikaalisti.
  2. Jos taas ero oli pieni, rikosten vähenemistä ei tapahtunut.
  3. Kun nuorten tuomiot lievenivät vuosien 1978 ja 1993 välillä, väkivaltarikollisuus nousi rajusti. (Stephen Levittin tutkimus.)

Nuoret siis reagoivat rationaalisesti rangaistusten ankaruuteen, päättelee Harford. Hän käyttää tätä tutkimusta esimerkkinä siitä, että usko rikosten irrationaalisuuteen ja rangaistusten ankaruuden vähäiseen vaikutukseen on saanut liian paljon kannatusta oikeuslaitoksen piirissä.

Kysymys on myös psykologisen tutkimuksen kannalta hankala. On näkemyksiä, joiden mukaan ihmisen tahto on täysin sidottu ja myös niitä, jotka korostavat ihmisen vapautta päättää asioistaan. Joidenkin mielestä tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, toisten mielestä ihminen voi oppia hillitsemään itsensä ja toimimaan omantuntonsa mukaisesti. Kuitenkin oikeudenkäyttö perustuu siihen, että ihmiset ovat vastuussa teoistaan.

Kansalaisille jää oikeudenkäytöstä usein hyvin epämääräinen kuva. Liberaali oikeuspolitiikka kaipaa tässä suhteessa korjaamista. Tiedotusta ja keskustelua tarvitaan nykyistä enemmän. Kansalaisten on saatava osallistua tähän keskusteluun. Sitä ei saa jättää kokonaan pienen asiantuntijaryhmän haltuun.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)

Myytti suomalaisten huonosta itsetunnosta

Kuuntelin hiljattain radiosta keskustelua, jossa paheksuttiin suomalaisten kielteistä suhtautumista maahanmuuttajiin ja yleensä erilaisiin ihmisiin. Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että vieraitten pelko ja syrjintä johtuu huonosta itsetunnosta. Pari vuotta sitten Suomiareenalla Porissa Jorma Ollila ja Martti Ahtisaari valittivat samoin suomalaisten heikkoa itsetuntoa, joka heidän mielestään tuottaa suomalaisille monelaisia ongelmia. Tätä samaa viestiä saa lukea ja kuulla jatkuvasti. Huonon itsetunnon lisäksi suomalaiset ovat sulkeutuneita, kateellisia ja melankolisia.

Suomalaisten heikossa itsetunnossa kyse on sitkeästi elävästä myytistä. Tuo yllämainittu keskustelu vaatii korjausta myös erilaisuuden pelon ja torjunnan osalta. Vieraiden ja outojen asioiden sekä ihmisten pelko on ihmisen luontainen ominaisuus. Juuri sen avulla hän on säilynyt hengissä. Tätä ei pidä jatkuvasti ihmetellä ja kuvata fobiaksi. Onneksi opimme pitämään kielteiset tunteemme ja reaktiomme kurissa. Erilaisten ihmisten sietäminen ja hyväksyminen paranee samalla, kun heidän määränsä Suomessa lisääntyy. Ihmiset pitävät samanlaisista ihmisistä kuin he itsekin ovat, koska he kokevat heidän keskellään olonsa turvalliseksi.

Erilaisuuden torjuntaa esiintyy myös niissä maissa, joiden kansalaisten kuvittelemme arvostavan itseään. Epämääräisen itsetuntosanan asemasta käytän seuraavassa pääasiassa sanoja itsearvostus ja itseluottamus. Itsearvostus ja -luottamus eivät ole suorassa yhteydessä vieraiden pelkoihin tai heihin kohdistuvaan torjuntaan. Asenteisiin vaikuttavat myös monet ihmisten taustaan, persoonallisuuteen ja arvoihin liittyvät tekijät.

Suomalaisten huono itsetunto (eli huono itsearvostus ja -itseluottamus) ei perustu tieteellisiin tutkimuksiin. Suomalaistet luottavat itseensä siinä kuin muutkin länsimaiset ihmiset. He ovat tässä, kuten monessa muussakin hyvinvointia kuvaavassa asiassa, parhaiden maiden joukossa. Suomalaisten itsearvostusta on tutkittu paljon ja tulokset ovat olleet johdonmukaisia: suomalaiset arvostavat itseään ja luottavat itseensä. Myös omissa tutkimuksissani suomalaisten vastaukset ovat aina painottuneet myönteiseen suuntaan. Olisikin omituista, jos hyvinvoivat ja onnelliset suomalaiset antaisivat kovin kielteisiä arvioita omasta itsestään.

Melankolisuus ja masennus tosin liittyvät vahvasti heikkoon itsearvostukseen, mutta suomalaisten masentuneisuuskaan ei poikkea siitä, mikä sen määrä on muissa demokraattisissa ja vauraissa maissa. Tuntuu kuin suomalaisilla olisi kova tarve kuvata itseään kielteisillä ominaisuuksilla. Tässä suhteessa me poikkeamme muista maista. Tällainen tulos saatiin jo 1950-luvulla Charles Osgoodin tutkimuksissa.

Entä jos ihmiset eivät kerro kyselyissä todellisia kokemuksiaan ja asenteitaan? Tai entä jos he eivät tajua omaa tilaansa? Voisiko todellisen itsetunnon kaivaa esiin näiden harhaisten kuvausten alta? Tarjolla ei ole sellaisia luotettavia menetelmiä, joiden avulla ihmisten omat vastaukset voitaisiin torjua harhaisina. Varmaan joidenkin ihmisten itsetuntemus on siinä määrin puutteellinen, että heidän ei oikeastaan pitäisi luottaa itseensä, mutta silti heidän kokemuksensa voi olla aito.

Toinen itsetuntoon liittyvä myytti on, että itsearvostuksesta seuraa ilman muuta jotakin hyvää. Sosiaalipsykologi Roy Baumeister on tutkimuksillaan osoittanut, että vahvan itsearvostuksen seuraukset voivat olla kielteisiä. Narsistit, kiusaajat ja rikolliset arvostavat itseään ja luottavat itseensä ja sen mukaisesti he myös toimivat. Vasta kun itsearvostukseen ja -luottamukseen liittyy myös toisen ihmisen arvostusta ja kunnioitusta, se liittyy moniin myönteisiin asioihin.

Kolmannen myytin mukaan itsetunnon kohottaminen johtaa hyviin tuloksiin. Niinpä varsinkin lasten ja nuorten itsearvostusta ja -luottamusta pitää jatkuvasti vahvistaa. Tästä näkemyksestä Baumeister toteaa, että siinä rattaat pannaan hevosen eteen. Silloin ajatellaan, että rattaat vetäisivät hevosta. Kuitenkin itsearvostus vahvistuu silloin, kun lapsi ja nuori saa aikaan jotakin sellaista, mistä häntä arvostetaan. Aiheeton kehuminen edistää itsekeskeisyyttä ja epärealistista omien taitojen arviointia. Tietenkin lapset ja nuoret kaipaavat realistisen palautteen ohella myös rakkautta ja arvostusta aivan siitä riippumatta, mitä he ovat saaneet aikaan. Tämä on kuitenkin eri asia kuin keinotekoinen itsearvostuksen ja -luottamuksen pönkittäminen.

Mistä nämä myytit johtuvat? Havainto, että masennus ja heikko itsearvostus liittyvät vahvasti yhteen, on varmaankin tukenut kolmatta myyttiä, mutta kyse ei ole selkeistä syy- ja seuraussuhteista, vaan kehämäisistä vaikutuksista, joiden taustalla on biologisia taipumuksia sekä henkilökohtaisia menetyksiä ja vastoinkäymisiä. Yhteys näkyy myös näiden ominaisuuksien myönteisessä päässä, eli elämässä hyvin pärjäävät luottavat itseensä ja arvostavat itseään.

Toisen myytin (vahva itsetunto on hyvä asia) syntyä voi vain spekuloida. Koska yksilökeskeinen kulttuuri korostaa minuuden merkitystä, sen vahvuus nähdään itsestään selvästi hyvänä asiana. Kun kuitenkin nähdään, että kiusalliset, hankalat ja ilkeät ihmiset arvostavat itseään, sitä ei haluta hyväksyä, vaan silloin sanotaan, että kyse ei ole oikeasta tai aidosta itsearvostuksesta. Todellisuudessa nämä ihmiset eivät arvosta itseään. Tämä on oikeastaan absurdi väite, sillä miten muuten itsearvostusta voidaan tutkia kuin kysymällä sitä ihmisiltä itseltään? Jos tarkoitamme tuolla itsetuntosanalla myös itsetuntemusta, sitä näiltä hankaliksi koetuilta ihmisiltä voi hyvinkin puuttua.

Myyttiä suomalaisten heikosta itsetunnosta on perusteltu myös Suomen historialla. Olemme pienenä kansakuntana joutuneet alistumaan ja nöyrtymään isompien maiden keskellä. Samanlaisia kokemuksia on monilla muillakin kansakunnilla, joten tämä ei riitä selitykseksi. Tätä parempi selitys on se, että suomalaisessa kulttuurissa ei ole suvaittu itsensä kehumista ja korostamista. Sen sijaan nöyryyttä ja vaatimattomuutta on arvostettu. Tämä traditio on voinut vaikuttaa tämän myytin syntyyn. Suomalaiseen puhetyyliin on liittynyt itsensä vähättelyä. Sitä on pidetty luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Se ei kuitenkaan enää ole yhtä luonnollista ja hyväksyttyä. Kun lukee nuorten työhakemuksia, tulee toisiin ajatuksiin. Ne pursuavat kaikenlaisia hyviä ominaisuuksia. Suomalaisia nuoria luultavasti ärsyttää tämä vanhempien ja isovanhempien itseä vähättelevä puhetyyli.

Olisi jo aika heittää nämä itsetuntoon liittyvät myytit historian romukoppaan.

Puolustan yhä taloudellista tasa-arvoa

Puolustin (Näkökulma 15.4.2011) Wilkinsonin ja Pickettin kirjaa Tasa-arvo ja hyvinvointi ja Gustav von Hertzen puolestaan kritisoi edelleen tätä kirjaa käyttäen lähteenään Wikipediaa (21.4). Löysin tieteellisistä kirjallisuushauista runsaasti kirjaa puolustavia arviointeja. Vaikka tämän kirjan tulokset sivuutettaisiin, tarjolla on aivan riittävästi muuta tutkimusta ja tilastotietoja, jotka kertovat samaa kuin tämä kirja. Samantapaisia kansakuntia vertailevia tutkimuksia ovat muutkin tutkijat tehneet. Esimerkiksi Jan Ott päätyy arvioon, jonka mukaan ”vauraus liittyy korkeaan onnellisuuden tasoon ja antaa mahdollisuuksia vähentää onnellisuuden eriarvoisuutta edistämällä sosiaalista turvallisuutta ja antamalla mahdollisuuden subventoida lisääntyvien tuloerojen potentiaalisia kielteisiä vaikutuksia”. Di Tella, MacCulloch ja Oswald ovat osoittaneet, että vaurauden ohella juuri hyvinvointivaltio edistää onnellisuutta. Nämä tutkijat toteavat, että ”hyvinvointivaltio näyttää olevan kompensoiva tekijä: korkeammat työttömyyskorvaukset liittyvät korkeaan kansalliseen hyvinvointiin”.

Eli kertaan lyhyesti sen, mitä tutkimukset kertovat. Kansakunnan vauraus (kansantulo) on yhteydessä onnellisuuteen, mutta tietyn tulotason jälkeen onnellisuuden ja muidenkin hyvinvointi-indeksien tasossa ei enää tapahdu merkittäviä muutoksia. Koettuun hyvinvointiin ovat vahvassa yhteydessä kansakunnan hallinnon taso, eri tavoin mitatut hyvinvoinnin indeksit sekä keskinäisen luottamuksen kokeminen. Suomi on jatkuvasti saanut näissä parempia arvoja kuin von Hertzenin malliksi nostama Yhdysvallat. Juuri erilaisissa tasa-arvon indekseissä Suomi on tähän mennessä sijoittunut hyvin. Kerroin jo aikaisemmassa kirjoituksessani, että Unescon 22 kehittyneen maan tutkimuksessa Suomi ja pohjoismaat olivat lasten hyvinvoinnin suhteen kärkipäässä, mutta Yhdysvallat oli viimeisenä. Jokainen on voinut nähdä, miten jakautunut maa Yhdysvallat on juuri taloudellisen eriarvoisuuden vuoksi.

Rikkaiden ihmisten valitukset siitä, että muut ovat heille kateellisia, tuntuvat ikävältä, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Miksi kateellisuutta nyt moititaan, kun juuri se on käytevoima, jolla kilpailua usein perustellaan? Pidän kiinni siitä, että rikkaat ovat usein rikastuneet köyhien kustannuksella. Sekä historia että monien Suomea köyhempien maiden tilanne osoittaa tämän todeksi. Demokraattisissa länsimaissa tätä tosiasiaa onneksi on kyetty pehmentämään.

Kateellinen Suomen kansa halusi vaaleissakin pitää kiinni hyvinvointivaltiosta. Kansan enemmistö haluaa, että tuloeroja tasataan, koska se on oikeudenmukaista. Köyhyyden poistamiseen ei päästä pelkillä tulonsiirroilla, mutta tämä keino on kuitenkin toiminut erittäin hyvin juuri pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Tuloerot eivät siis ole hyvinvoinnin kannalta irrelevantteja kuten von Hertzen väittää, vaan niitä tasaamalla köyhyyttä on voitu lieventää. Yhdysvalloissa tuloerot ovat juuri rikkaiden verotuksen keventämisen johdosta rajusti lisääntyneet, eikä se ole ollut omiaan edistämään kansakunnan hyvinvointia tai yhtenäisyyttä.

Minun puolestani rikkaat saavat rikastua, mutta siitä pidän kiinni, että jostakin on rahat otettava niiden tukemiseen, joilla on taloudellisia ja psyykkisiä ongelmia. Kysymys on myös köyhyyden ehkäisystä esimerkiksi koulutukseen, työllisyyteen ja perheisiin kohdistuvilla tukitoimilla. Mahdollinen taloudellinen kasvu ei saa ohjautua vain niille, jotka ovat onnistuneet kovassa kilpailussa selvästi muita paremmin.