Asiasana: Lännenelokuva

Elokuva Martti Jätä kommentti

Neljä Robert Lippertin tuottamaa elokuvaa

Robert Lippert, Sr. tuotti vuodesta 1946 lähtien noin 175 elokuvaa. Ennen ryhtymistään tuottajaksi hän oli hankkinut omistukseensa yli 100 teatteria eri puolilla Yhdysvaltoja. Suuri osa Lippertin tuottamista elokuvista oli länteen liittyviä, mutta joukossa oli myös kaikkia muitakin lajeja edustavia elokuvia. Lippert toimi tuotantoyhtiön omistajana, mikä edellytti, että jokaisella elokuvalla oli oma tuottamisesta vastaava henkilö. Elokuvat tehtiin yleensä hyvin halvalla 7-10 päivässä. Poikkeuksena on Little Big Horn, jossa on varsin vahva näyttelijäkaarti, jonka lisäksi elokuva on tehty suurelta osin varsin vaativissa olosuhteissa. Melko vaatimattomalla rahoituksella on saatu aika paljon aikaan. Kit Parker on tuottanut DVD:lle joitakin Lippertin elokuvia, joista katsoin peräkkäin seuraavat neljä:

The Lonesome Trail, 1955, 73 min.
The Silver Star, 1955, 73 min.
Little Big Horn, 1951, 86 min.
Rimfire, 1949, 64 min.

Ohjaajat olivat edellä kuvatussa järjestyksessä Richard Bartlett, Richard Bartlett, Charles Marquis Warren ja B. Reeves Eason.

Lippertin näyttelijät olivat aika erikoista joukkoa. Hänen yhtiönsä elokuvissa oli mukana melko tunnettuja nimiä, mutta heidän osansa saattoivat olla hyvin pieniä. Wayne Morris on Lonesome Trailin näyttelijäluettelossa ensimmäisenä, mutta hänellä on vain pieni osa baarimikkona. Edgar Buchanan ja Lon Chaney, jr. ovat Silver Starissa päätähdet, mutta varsinainen sankari on tuottaja Earle Lyon. Lyon tuotti myös Lonesone Trailin, jossa hänellä oli konnan osa. Marie Windsor kuului Lippertin kaartiin keskeisenä naisosien esittäjänä. Hän on mukana kaikissa muissa paitsi Rimfiressä. Earle Lyonin haastattelu on mainio lisuke Lonesome Trailissa.

Elokuvista on paras The Silver Star, joka muistuttaa High Noonia. Sankari Earle Lyon (kaupungin sheriffi) ei halua puuttua asioihin, vaikka kaupunkiin on saapunut kolme palkkamurhaajaa, jotka ovat saaneet tehtäväkseen Lyonin tappamisen. Yksi näistä kolmesta on ohjaaja Bartlett, mikä kuvastaa Lippertin tapaa säästää kustannuksia. Sankari käy pitkään taistelua itsensä kanssa, mutta puuttuu lopulta odotetusti asioihin. Hänen todellinen motiivinsa jää hiukan epäselväksi. Välillä vaikuttaa siltä, että hän pelkää noiden kolmen miehen kohtaamista. Hän korostaa, että kyseessä on kaupunkilaisten yhteinen asia eikä asiaa voi jättää yksi sheriffille. Elokuvan vuoropuhelu on varsin uskottavaa ja lopun revolveritaistelu on hyvin kuvattu. Edgar Buchanan on aina täsmälleen samanlainen kaikissa osissaan. Hänen tyyliinsä kuuluu epäselvä mutina toisesta suupielestä. Buchanan on myös Lonesome Trailissa mukana. Elokuvassa toistuu Jimmy Wakelyn säveltämä ja laulama balladi High Noonin tapaan. Koska High Noon on vuodelta 1952, se on ollut elokuvan esikuvana. Minua tuo toistuva laulaminen alkoi ärsyttää, vaikka Wakelyn ääni ei ole hassumpi. Kriittinen Brian Garfield (Western films) toteaa, että elokuvassa on kosolti charmia ja realismia. “It is superior fare”, hän päättää arviointinsa. Miinuspuolelle voidaan laskea elokuvan verkkaisuus, jopa ajoittainen jahkailevuus.

Brian Garfield kohtelee lempeästi myös Little Big Hornia, josta en pitänyt. Siinä on liikaa tyypillisiä ratsuväkielokuvien junenkäänteitä, kuten luutnantin (John Ireland) ja kapteenin (Lloyd Bridges) riita jälkimmäisen vaimosta (Marie Windsor). Elokuva antaa myös tavanomaiset lyhyet esittelyt sotilaista, joiden joukossa on sekä nuoria että vanhoja, noviiseja että kokeneita. Tämän kai pitäisi edistää samaistumista heihin. Musiikki pauhaa amerikkalaisten sotilaiden rohkeuden ylistystä. Pahat intiaanit vaanivat kaikkialla näitä urhoollisia miehiä. Tätä kovin traditionaalista juonta ei ole helppo niellä. Elokuva on kyllä ammattitaidolla tehty, mutta sankareihin ei isommin samaistu. Bridges äksyilee eikä Irelandkaan isommin innosta. Juonena on ratsuväen osaston pyrkimys varoittaa Custeria uhkaavasta vaarasta. Huomasin toivovani, että varoitus ei ehdi perille. Tapahtuma tuskin perustuu historiaan.

Rimfire on aika omituinen elokuva. Siitä ei oikein tiedä, mihin suuntaan se on menossa. James Millican ei varmaankaan ole ollut monessa elokuvassa sankarina, mitä en pidä ihmeenä. Parhaiten näyttelijänä pärjää Henry Hull, mutta hänen käy köpelösti jo filmin alkupuolella. Juoni rakentuu kummittelun varaan ja ruumiita tulee kuin paremmassakin dekkarissa. Välillä pari ukkoa tarjoaa pöljää komediaa ajan B-filmien tyypilliseen tapaan. Elokuva on näistä neljästä heikoin.

Lonesome Trail on todella vaatimattoman oloinen elokuva, mutta ei ihan vailla myönteisiä piirteitä. Voikohan enää halvemmalla elokuvaa tehdä? John Agar on sympaattinen sankari, joka haluaa pitää kiinni oikeuksistaan. Siinä häntä puolustaa vanha konkari ja kovin valkoihoisen näköinen inkkari. Suhtautuminen intiaaneihin on aika myönteinen, jopa sankari itse on puoliverinen. Sankari käyttää jousipyssyä loppupuolen taisteluissa, siinä elokuvan erikoisuus. Mitään kovin kummoista jännitystä ei synny. Kaikissa elokuvissa musiikki pauhaa kovin lujaa niin, että ääntä pitää olla koko ajan vähentämässä.

Little Big Horn saa IMBD:ssä huikeat pisteet ja Lonesome Trail todella surkeat. Rimfire on arvioitu paljon paremmaksi kuin Lonesome Trail.

Elokuva Martti Jätä kommentti

Firecreek

Julkaistu Ruudinsavu-lehdessä 4/2006 (p20) otsikolla “Vanhusten High Noon”.

Firecreek (1968). Näyttelijät: James Stewart, Henry Fonda, Gary Lockwood, Inger Stevens, Jack Elam, James Best, Ed Begley, Dean Jagger, Jacqueline Scott, Jay C Flippen, Morgan Woodward, John Qualen. Ohjaus Vincet McEveety, käsikirjoitus Calvin Clements, kuvaus William H. Clothier, musiikki Alfred Newman, tuottaja Philip Leacock.

Firecreek on tyypillinen pikkukaupunki, joka elää omaan tahtiinsa. Johnny Cobb (JS) asuu vaimonsa ja kahden poikansa kanssa kaupungin ulkopuolella. Cobbin vaimo odottaa lasta ja pyytää miestään hakemaan avuksi paikallista “kätilöä”. Cobb lähtee ja vie pojat mukanaan hoitoon tutun tädin luokse. Elokuva alkaa tämän tavallisen, mutta täynnä elämää olevan perheen kuvauksella. Asiat näyttävät olevan kunnossa ja perheenjäsenten välit ovat hyvät. Cobb on lisäksi kaupungin osa-aikainen sheriffi kahden dollarin kuukausipalkalla, joskin heti käy ilmi, että hän on tavallinen maanviljelijä, joka on kaikkea muuta kuin taitava revolverinkäyttäjä. James Stewart esittää tässä taas kerran vakaan juohevaa roolihahmoa, jonka hän on tehnyt kymmeniä kertoja. Tuo tuttu puhetyyli tuntui ärsyttävältä moneen kertaan kuultuna. Stewart oli tuolloin 60-vuotias ja vähän vanhakin tällaiseen osaan (jopa tällaisen 62-vuotiaan mielestä).

Kaupunkiin saapuu joukko miehiä, jotka ilmeisesti eivät ole puhtain asein liikkeellä. He ovat ilmeisesti olleet karjankasvattajien palkkalistoilla. Yksi heistä ahdistelee jokirannassa olevaa tyttöä, mitä muut nauraen seuraavat. Joukon johtaja Larkin (HF) puuttuu kuitenkin asiaan ja tyttö saa lähteä rauhassa kotiin. Larkin on haavoittunut ja vaatii hoitoa, minkä vuoksi he pysähtyvät kylässä. Miesten kesken syntyy raaka tappelu, johon kaupunkiin saapunut Cobb puuttuu. Jotkut miehistä haluaisivat antaa Cobbille opetuksen, mutta Larkin puuttuu tähänkin ja miehet lupaavat olla rauhallisia. Rauha ei kuitenkaan kestä kauan, sillä yksi miehistä näkee puoliverisen naisen lähtevän kotiinsa ja seuraa tätä. Vähitellen miehille selviää kuinka avuton kaupunki on. Tilannetta kannattaa siis käyttää hyväksi. Miesten julmuus alkaa paljastua ja seurauksena on hyvin väkivaltainen yhteenotto.

Kerrotaan, että Fonda ja Stewart pohdiskelivat, kumpi näyttelee Cobbia ja kumpi Larkinia. Fonda kuitenkin arveli, että Stewartia ei hyväksytä konnana, mutta hänelle se on mahdollista. Hän ei ole samalla tavalla amerikkalaisuuden ikoni kuin Stewart. Fonda tekee hiukan samantyylisen roolin kun Huuliharppukostajassa (myös v. 1968; kumpikohan tehtiin ensin?) ja on hyvin uskottava. Toki tästä roolista puuttuu Huuliharppukostajan kylmyys ja jäisyys. Fonda on alun tapahtumissa syrjästäkatsoja, mutta ei halua hylätä omaa joukkoaan. Toki myös Stewart on ihan mainio, mutta tuo “home-spun” tyyli vain jo alkaa ärsyttää. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä, kuten tältä joukolta voi odottaakin. Jack Elam on aina yhtä vetävä tyyppi olipa tehtävä mikä tahansa. Myös kuvaus toimii, kuten William Clothierilta voi odottaa. Musiikki ei jäänyt mieleen, mutta varmaan se oli ihan kunniallista. Monta kertaa huomaan toivovani, että musiikkia olisi elokuvissa paljon vähemmän tai ei lainkaan.

Tälle elokuvalle on annettu “A geriatrics’ High Noon” -nimitys, mutta tämä on liian tyly arvio. Elokuvan ongelmana on se, että siihen on ladattu vähän liikaa tunteita herättäviä aineksia. Mukana on kaikkea mahdollista lapsen syntymästä raiskauksiin ja hirttäjäisiin. “Melodramaattinen” lienee osuva nimike juonen käänteille. Käsikirjoittaja Brian Garfieldin mielestä “elokuva on hidas ja aika tylsä ja säädyllisen käsikirjoituksen tuhoaa vaimea (lacklustre) toteutus ja ohjaus. Mielestäni juuri käsikirjoitus elokuvassa on heikointa, koska siihen on pakattu liikaa asioita. Silti lopputulos on ihan kohtuullinen. Elokuva on mainettaan parempi. Toimintajaksot on toteutettu hyvin. Alun leppoisuuden jälkeen Firecreek on sekä kuvaukseltaan että sävyltään tumman synkeä. Elokuvan idea ei ole suinkaan uusi, vaikka mieleeni ei juuri nyt tule muita kuin Joseph Pevneyn The Plunderers vuodelta 1960. Siinä yksikätinen Jeff Chandler taistelee neljää nuorta huligaania vastaan. Elokuvassa No Name on the Bullet Audie Murphy pitää yksin kaupunkia vallassa. Nämä molemmat ovat mielestäni Firecreekiä parempia elokuvia.

Elokuva Martti Jätä kommentti

Bonanza

Julkaistu Ruudinsavu-lehdessä 4/2006 (p22) otsikolla “Bonanzan tenho puree yhä”.

En muista tarkalleen vuotta, jolloin Bonanza tuli ensimmäisen kerran televisiosta. Olisikohan ollut 1960-luvun puolivälissä. Silloin meillä kotona ei vielä ollut väritelevisiota. Kovin paljon ei tuosta ensimmäisestä kierroksesta ole jäänyt mieleen. Minulla oli silloin muita asioita mielessä. Olin ottanut vähän etäisyyttä villiin länteen.

Bonanza ja Gunsmoke kilpailevat tasaväkisesti maineikkaimman TV-sarjan tittelistä. Gunsmoke kesti ajallisesti pitempään, mutta silti asettaisin Bonanzan ykköseksi. Bonanzan vahvuus on aivan kohdalleen osunut näyttelijöiden valinta. Kaikki neljä pääosan esittäjää ovat kiinnostavia ja erilaisia tyyppejä, voisipa melkein puhua jungilaisittain arkkityypeistä. Isä Benjamin on turvallisuuden ja vahvuuden perikuva, viisas isä, joka hädänkin hetkellä säilyttää malttinsa. Hän luottaa ehdottomasti poikiinsa mitä tahansa tapahtuikin. Vanhin poika Adam on vastuullinen vanhin poika, joka tarvittaessa ottaa isän roolin. Adamin hillityn pinnan alta löytyy kuitenkin kiihkeyttä, jota hänen ei aina ole helppo hillitä. Hoss on hyväntahtoinen voimamies, joka on aina valmis auttamaan avun tarpeessa olevia. Hän on samalla sekä lapsenomainen, spontaani, jopa naiivi että syvällisesti pohdiskeleva ja harkitseva ihminen, jonka sydän on kultaa ja joka tajuaa elämän syvät ristiriidat. Pikku-Joe on perheen nuorimpana hiukan hemmoteltu, omaa paikkaansa etsivä kuumakalle, joka jatkuvasti haukkaa hiukan liian suuria paloja taitoihinsa ja voimiinsa nähden. Sarjan aikana Joe kasvaa aikuiseksi ja siirtyy Adamin rooliin.

Isälle ja pojille on ominaista tavattoman kiinteä perheyhteys. He ovat oikeastaan kuin D\’Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis, joskaan roolihahmojen vastaavuudet eivät mene aivan yksi yhteen. He ovat kuin neljä muskettisoturia, jotka ovat järkkymättä kuninkaansa puolella. Muskettisoturit olivat kuninkaan – tai kuningattaren -, Ranskan ja sorrettujen puolella. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Cartwrightien kuningas on Ponderosa, jonka eteen he ovat valmiit tekemään mitä tahansa. Myös Cartwrightit ovat rohkeita, rehellisiä ja oikeudentuntoisia miehiä. Sarjan alussa he kuitenkin ovat aika suvaitsemattomia, jopa kovia tunkeilijoita vastaan. Ponderosan maille tuleva ottaa suuren riskin. Vähitellen he sulavat ja alkavat ymmärtää esimerkiksi intiaanien oikeuksia. Heiltä löytyy yhä enemmän sääliä ja armeliaisuutta vähäosaisia kohtaan. Alun korskeus katoaa heistä vähitellen.

Pernell Roberts oli melkein alusta asti tyytymätön käsikirjoituksiin. Hän halusi ottaa kantaa erilaisiin ongelmiin. Kun Lorne Greene, Dan Blocker ja Michael Landon pitivät hauskaa, kiersivät ympäri maata ja hulluttelivat, Roberts vetäytyi syrjään. Eräs tunnettu ohjaaja – muistaakseni Altman – olikin sitä mieltä, että näitä kolmea kaverusta ei tahtonut saada millään kuriin. Hulluttelusta ei tahtonut tulla loppua. Vaikka Roberts lähti pois kuuden vuoden jälkeen, se ei yllättäen vaikuttanut sarjan suosioon. Varsinainen sokki oli Dan Blockerin kuolema vuonna 1972. Siitä Bonanza ei enää toipunut. Bonanzaan koetettiin ujuttaa uusia henkilöitä, mutta nämä eivät vetäneet isälle ja veljeksille vertoja. David Canary oli ihan OK, mutta hänen osuutensa jäi aika vähäiseksi. Paljon vahvemmin oli esillä Jamie (Mitch Vogel), joka Joen kasvaessa aikuiseksi antoi isä-Benille mahdollisuuden pitää kiinni isän roolista. Tällä haluttiin vahvistaa Bonanzan suosiota koko perheen ohjelmana.

Bonanzan vahvuutena oli sarjan kyky vedota hyvin laajaan katsojajoukkoon. Pääosan esittäjät tarjosivat samaistumiskohteita hyvin monenlaisille ihmisille. Lisäksi he olivat usein kaikki mukana toisin kuin monissa muissa sarjoissa, jotka yleensä keskittyivät aina yhteen päähenkilöön kerrallaan. Suosiota edisti sekin, että sarjassa oli tilaa romantiikalle, jännitykselle, draamalle, komedialle, jopa farssille. Kun tällä viikolla jännitettiin Pikku-Joen hengen puolesta, seuraavalla viikolla Hoss oli vauvojen kauneuskilpailun tuomarina tai ahmi piirakoita. Tietenkin käsikirjoitusten taso vaihteli suuresti. Joukossa oli todella heikkoja jaksoja, mutta myös hienoja tarinoita. Komediat olivat usein aidosti hauskoja. Näissä jaksoissa Hoss ja Joe olivat parhaimmillaan. Niitä katseli mieluummin kuin vaikkapa joitakin John Waynen viimeisimpiä elokuvia.

Bonanzan suuri miinus oli filmaus studiossa. Vähitellen alkoi harmittaa, kun isä ja veljekset ratsastivat jokaisessa jaksossa studion “pihalta” kulissien taakse. Tai kun joku pojista ihaili järvimaisemaa, se saattoi olla mistä tahansa. Jos juoni oli hyvä, tämä ei paljon haitannut, mutta joskus siihen kiinnitti huomiota. Olihan tuohon aikaan sarjoja, jossa kulissit kolisivat vain vähän. Toinen miinus olivat mahtipontiset keskustelut elämän suurista kysymyksistä. Niissä on mukana vahva annos amerikkalaista suuruuden ja voiman ihannointia, joka ei tällaista pienviljelijän poikaa kauheasti innostanut. Muutamat kertomukset liittyivät niin vahvasti johonkin amerikkalaiseen ilmiöön, että ne jäivät vieraaksi. Kolmas miinus riippuu siitä, miten paljon toimintaa odotti lännensarjoilta. Jos sitä odotti, joskus joutui pahasti pettymään. Tarjolla saattoi olla 50 minuuttia romantiikkaa.

Bonanzan näyttelijät olivat yleensä hyviä. Mukana oli myös varsin nimekkäitä näyttelijöitä, joko nuoria tulokkaita tai sitten vankkoja luonnenäyttelijöitä tai uransa suhteen alamäessä olevia. Mukana olivat mm. Yvonne de Carlo, Ida Lupino, James Coburn, Leonard Nimoy, Julie London, Lee Marvin, Dennis Hopper, Rory Calhoun, Charles Bronson, Ramon Navarro, Rod Cameron, George Montgomery, Leslie Nielsen, Bruce Dern, Ben Johnson, Forrest Tucker, Jodie Foster ja Ron Howard. Nuorten naisten osissa vilahteli usein henkilöitä, joista en muista sen jälkeen kuulleeni mitään. Kenties yllättävin asia oli Michel Landonin panos. Hän teki ensimmäisen Bonanzan käsikirjoituksen jo vuonna 1962 ja ohjasi vuodesta 1968 lähtien 14 jaksoa.

Bonanzan taso ei kokonaisuutena pahemmin pudonnut loppua kohden. Joidenkin mielestä se jopa kohosi, koska jaksot olivat loppupuolella jonkin verran realistisempia kuin ensimmäisinä vuosina. Myös alun mahtipontisuus väheni vuosien myötä. Monille Robertsin lähtö oli iso miinus ja tietenkin Blockerin kuolema. Dan Blocker on aina ollut minun henkilökohtainen suosikkini. Bonanza oli aikanaan todellinen ilmiö ympäri maailmaa aina Japania ja Egyptiä myöten. Voi olla, että jotkut sarjat kestävät aikaa paremmin kuin Bonanza, mutta valitsen tällaisen sadunomaisen lännen mieluummin kuin ultrarealistisen Deadwoodin.