Psykologian emeritusprofessori, luennoitsija-kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi kotisivuilleen!

Neljä Robert Lippertin tuottamaa elokuvaa

Robert Lippert, Sr. tuotti vuodesta 1946 lähtien noin 175 elokuvaa. Ennen ryhtymistään tuottajaksi hän oli hankkinut omistukseensa yli 100 teatteria eri puolilla Yhdysvaltoja. Suuri osa Lippertin tuottamista elokuvista oli länteen liittyviä, mutta joukossa oli myös kaikkia muitakin lajeja edustavia elokuvia. Lippert toimi tuotantoyhtiön omistajana, mikä edellytti, että jokaisella elokuvalla oli oma tuottamisesta vastaava henkilö. Elokuvat tehtiin yleensä hyvin halvalla 7-10 päivässä. Poikkeuksena on Little Big Horn, jossa on varsin vahva näyttelijäkaarti, jonka lisäksi elokuva on tehty suurelta osin varsin vaativissa olosuhteissa. Melko vaatimattomalla rahoituksella on saatu aika paljon aikaan. Kit Parker on tuottanut DVD:lle joitakin Lippertin elokuvia, joista katsoin peräkkäin seuraavat neljä:

The Lonesome Trail, 1955, 73 min.
The Silver Star, 1955, 73 min.
Little Big Horn, 1951, 86 min.
Rimfire, 1949, 64 min.

Ohjaajat olivat edellä kuvatussa järjestyksessä Richard Bartlett, Richard Bartlett, Charles Marquis Warren ja B. Reeves Eason.

Lippertin näyttelijät olivat aika erikoista joukkoa. Hänen yhtiönsä elokuvissa oli mukana melko tunnettuja nimiä, mutta heidän osansa saattoivat olla hyvin pieniä. Wayne Morris on Lonesome Trailin näyttelijäluettelossa ensimmäisenä, mutta hänellä on vain pieni osa baarimikkona. Edgar Buchanan ja Lon Chaney, jr. ovat Silver Starissa päätähdet, mutta varsinainen sankari on tuottaja Earle Lyon. Lyon tuotti myös Lonesone Trailin, jossa hänellä oli konnan osa. Marie Windsor kuului Lippertin kaartiin keskeisenä naisosien esittäjänä. Hän on mukana kaikissa muissa paitsi Rimfiressä. Earle Lyonin haastattelu on mainio lisuke Lonesome Trailissa.

Elokuvista on paras The Silver Star, joka muistuttaa High Noonia. Sankari Earle Lyon (kaupungin sheriffi) ei halua puuttua asioihin, vaikka kaupunkiin on saapunut kolme palkkamurhaajaa, jotka ovat saaneet tehtäväkseen Lyonin tappamisen. Yksi näistä kolmesta on ohjaaja Bartlett, mikä kuvastaa Lippertin tapaa säästää kustannuksia. Sankari käy pitkään taistelua itsensä kanssa, mutta puuttuu lopulta odotetusti asioihin. Hänen todellinen motiivinsa jää hiukan epäselväksi. Välillä vaikuttaa siltä, että hän pelkää noiden kolmen miehen kohtaamista. Hän korostaa, että kyseessä on kaupunkilaisten yhteinen asia eikä asiaa voi jättää yksi sheriffille. Elokuvan vuoropuhelu on varsin uskottavaa ja lopun revolveritaistelu on hyvin kuvattu. Edgar Buchanan on aina täsmälleen samanlainen kaikissa osissaan. Hänen tyyliinsä kuuluu epäselvä mutina toisesta suupielestä. Buchanan on myös Lonesome Trailissa mukana. Elokuvassa toistuu Jimmy Wakelyn säveltämä ja laulama balladi High Noonin tapaan. Koska High Noon on vuodelta 1952, se on ollut elokuvan esikuvana. Minua tuo toistuva laulaminen alkoi ärsyttää, vaikka Wakelyn ääni ei ole hassumpi. Kriittinen Brian Garfield (Western films) toteaa, että elokuvassa on kosolti charmia ja realismia. ”It is superior fare”, hän päättää arviointinsa. Miinuspuolelle voidaan laskea elokuvan verkkaisuus, jopa ajoittainen jahkailevuus.

Brian Garfield kohtelee lempeästi myös Little Big Hornia, josta en pitänyt. Siinä on liikaa tyypillisiä ratsuväkielokuvien junenkäänteitä, kuten luutnantin (John Ireland) ja kapteenin (Lloyd Bridges) riita jälkimmäisen vaimosta (Marie Windsor). Elokuva antaa myös tavanomaiset lyhyet esittelyt sotilaista, joiden joukossa on sekä nuoria että vanhoja, noviiseja että kokeneita. Tämän kai pitäisi edistää samaistumista heihin. Musiikki pauhaa amerikkalaisten sotilaiden rohkeuden ylistystä. Pahat intiaanit vaanivat kaikkialla näitä urhoollisia miehiä. Tätä kovin traditionaalista juonta ei ole helppo niellä. Elokuva on kyllä ammattitaidolla tehty, mutta sankareihin ei isommin samaistu. Bridges äksyilee eikä Irelandkaan isommin innosta. Juonena on ratsuväen osaston pyrkimys varoittaa Custeria uhkaavasta vaarasta. Huomasin toivovani, että varoitus ei ehdi perille. Tapahtuma tuskin perustuu historiaan.

Rimfire on aika omituinen elokuva. Siitä ei oikein tiedä, mihin suuntaan se on menossa. James Millican ei varmaankaan ole ollut monessa elokuvassa sankarina, mitä en pidä ihmeenä. Parhaiten näyttelijänä pärjää Henry Hull, mutta hänen käy köpelösti jo filmin alkupuolella. Juoni rakentuu kummittelun varaan ja ruumiita tulee kuin paremmassakin dekkarissa. Välillä pari ukkoa tarjoaa pöljää komediaa ajan B-filmien tyypilliseen tapaan. Elokuva on näistä neljästä heikoin.

Lonesome Trail on todella vaatimattoman oloinen elokuva, mutta ei ihan vailla myönteisiä piirteitä. Voikohan enää halvemmalla elokuvaa tehdä? John Agar on sympaattinen sankari, joka haluaa pitää kiinni oikeuksistaan. Siinä häntä puolustaa vanha konkari ja kovin valkoihoisen näköinen inkkari. Suhtautuminen intiaaneihin on aika myönteinen, jopa sankari itse on puoliverinen. Sankari käyttää jousipyssyä loppupuolen taisteluissa, siinä elokuvan erikoisuus. Mitään kovin kummoista jännitystä ei synny. Kaikissa elokuvissa musiikki pauhaa kovin lujaa niin, että ääntä pitää olla koko ajan vähentämässä.

Little Big Horn saa IMBD:ssä huikeat pisteet ja Lonesome Trail todella surkeat. Rimfire on arvioitu paljon paremmaksi kuin Lonesome Trail.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Markku Ojanen | Psykologian emeritusprofessori, "onnellisuusprofessori", luennoitsija ja kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät tervetulleeksi kotisivuilleen!