Asiasana: Onnen etsijät

Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Etsitkö onnellisuutta?

Pari vuotta sitten törmäsin tutkimukseen, jossa kysyttiin, millaisia keinoja onnellisuuden edistämiseen käytetään. Noin 2/3 vastasi kuuliaisesti tähän kysymykseen ja luetteli kaikenlaisia mukavia ja tärkeitä asioita. Kolmasosa piti minun laillani tätä kysymystä outona eikä alkanut luetella keinoja vaikka todennäköisesti hekin tekivät samoja asioita kuin ne, joiden oletettiin ja uskottiin etsivän onnellisuutta.

Jos aidosti ja tietoisesti etsii onnellisuutta, joutuu helposti pulaan. Onnellisuuden määrittely on vaikeata. Keräsin kerran kymmenkunta filosofien, psykologien ja kirjailijoiden määritelmää. Niissä ei ollut paljonkaan yhteistä. Kun joku saa päähänsä ajatuksen, että nyt minun täytyy edistää omaa onnellisuuttani, niin hänen luulisi törmäävän määrittelyn vaikeuteen. Vai sivuuttaako hän tämän ongelman ja lähtee tekemään kaikkea sellaista, mikä tuntuu hyvältä ja kivalta (feel good -idea onnellisuudesta).

Miten paljon noita asioita pitää tehdä? Onko kivoja asioita oltava lähes jatkuvasti vai riittääkö muutama mukava asia päivää kohden? Onko kartettava kaikenlaista tylsää ja samana toistuvaa? Onnellisuus määrittyy siten pikemminkin hauskanpidoksi kuin vaikka mielenrauhaksi tai innostukseksi. Niitäkin onnellisuutta määrittäneet ovat liittäneet onnellisuuteen. Työ on feel good -tavoittelijan kannalta aika kiusallinen asia. Työ ei läheskään aina ole hauskaa, sillä joskus se on tylsää ja stressaavaa. Parhaimmillaan siinä on ajan rientoa eli flow-tilaa. Sen aikana ei tosin tunnu erityisen hauskalta, koska tuon tilan aikana ei tunnu oikein miltään. On kuin arvioiva minuus olisi jossakin kaukana poissa. Jälkimaku tuosta tilasta tosin usein kallistuu myönteiseen suuntaan.

Joissakin onnellisuuden oppaissa suositellaan tarkkaa tunnetilan laskentaa. Tästä asiasta voin antaa 9/10, tuosta vain 3/10 ja siitä 7/10 pistettä. Mikä voisi olla laskennan periaate? Hyvä päivittäinen tai viikoittainen keskiarvo vai kannattaako poistaa matalat arviot? Tai pitääkö panostaa yhdeksän ja kymmenen arvoisiin kokemuksiin? Tämä vertailu latistaa hyvätkin kokemukset ja johtaa pettymyksiin. Mitä jos itse tai läheinen sairastuu? Tai jos kokee työpaikalla kiusaamista? Elämässä on myös sattumia, velvollisuuksia ja pakkoja eikä vain vapaita valintoja.

Mitä onnellisuuden tavoittelijan on ajateltava muista ihmisistä? Monissa onnellisuuden oppaissa sanotaan, että onnellisuus on omalla vastuullasi. Älä odota, että joku tekee sinut onnelliseksi. Tee itse itsesi onnelliseksi. Saatetaan vielä jatkaa, että et ole muidenkaan onnellisuudesta vastuussa. Tämä on mielenkiintoinen projekti, sillä tärkein onnellisuuden lähde on kuitenkin toinen ihminen. Me odotamme toisten edistävän meidän onnellisuuttamme ja ainakin parhaina hetkinämme ymmärrämme, että me voimme tehdä paljon muiden ihmisten onnen eteen – määritelmästä huolimatta! Tuollainen omavoimainen projekti johtaa aivan varmasti umpikujaan.

Ihmettelen, kuinka moni arkielämässä pystyy pitämään mielessä niin utuisen idean kuin mitä onnellisuus on. Useimmilla ihmisillä on niin paljon kaikenlaista tekemistä päivän aikana, että onnellisuus ei tule mieleen. Jos tulee, sille voi vähän hymähtää. Huomio kiinnittyy konkreettisiin asioihin. Miten tämä päivä lähtee sujumaan? Mitä pitikään tehdä? Olenko muistanut kaiken? Vaikka ei olisi palkkatyössä, kaikenlaista on tottunut tekemään ilman, että samalla kysyy, olenko nyt varmasti onnellinen.

Onnellisuuden asemasta monien elämässä on paljon sellaisia kielteisiä tunteita ja kokemuksia, joita toivoisi olevan vähemmän. On ahdistusta, masennusta, stressiä, uupumusta, turhautumista, katkeruutta, kiinnostuksen puutetta, vihaisuutta ja epämääräistä tarkoituksettomuuden tunnetta. Nämä asiat kietoutuvat niin tiukasti elettyyn elämään, että muutos on vaikeata.

Luonnollinen ratkaisu on etsiä keinoja, joilla näitä kielteisiä tuntemuksia voitaisiin vähentää. Lääkkeistä ja terapiasta on moni saanut apua. Olisiko mahdollista hyödyntää myös niitä keinoja, joita onnellisuuden oppaat tarjoavat? Niistä voi olla apua, mutta silloin ei onnellisuutta kannata korostaa vaan aivan tavallista arkista pärjäämistä. Onnellisuuden ottaminen tavoitteeksi johtaa kysymään, miksi minä en voi olla yhtä onnellinen kuin muutkin? Siitä voi tulla lisää painetta alkuperäisten ongelmien lisäksi.

Onnellisuuskäsitteen suurin ongelma on siinä, että siihen tarttuva ei koskaan voi olla varma, onko nykyinen onnellisuuden taso riittävä vai voiko vielä päästä eteenpäin. Siiinä on länsimaisen ihmisen tragedia. Onko mahdollista saavuttaa vielä enemmän menestystä kuin mitä nyt on? Olenko toteuttanut itseäni siinä määrin kuin se on minulle mahdollista? Jatkuvan kehityksen idea riivaa meitä lähes kaikilla elämänalueilla. Tyytyväistä ihmistä pidetään usein omituisena.

Helposti unohtuu, että hyvään elämään kuuluu paljon muutakin kuin onnellisuutta feel good -mielessä. Hyvien asioiden luettelosta tulee helposti pitkä, mutta pari asiaa kannattaa nostaa esiin. Sydämen sivistys (engl. civility) kokoaa monia arvokkaita asioita, kuten hyvätahtoisuuden, avuliaisuuden ja kunnioittavan asenteen. Tämä sydämen sivistys helpottaa suuresti yhteiselämää. Jos tekee parhaansa, voi kunnioittaa myös itseään. Oikeaan itsekunnioitukseen kuuluu aina myös annos nöyryyttä ja kykyä pyytää anteeksi. Vaikka olen tehnyt virheitä elämässäni, olen tehnyt parhaani ja koettanut elää ihmisiksi. Saan arvostaa itseäni puutteistani huolimatta. Ehkäpä nämä kaksi asiaa lopulta määrittävät myös onnellisuuden.

Onnellisuus Martti Jätä kommentti

Kysymyksiä ja vastauksia onnellisuudesta

Olet tutkinut paljon onnea. Miksi juuri onnea?

Olen ollut jo vuodesta 1969 lähtien kiinnostunut ihmisten vahvuuksista. Tuolloin mielenterveyteen liittyvä tutkimus oli vahvasti oirekeskeistä, mutta jostakin sain päähäni kysyä mm. sairaalapotilaiden tyytyväisyyttä elämäänsä. Tällaisia kyselyjä tein paljon myöhemminkin. Olennainen osa tutkimuksiani oli 20-kohtainen positiivisten piirteiden luettelo, jota käytin monessa tutkimuksessa. Siihen saadut vastaukset olivat poikkeuksetta myönteisiä; ne olivat myönteisiä myös psykiatrisen hoidon ja kuntoutuksen piirissä olevilla ihmisillä. Sitten 1990-luvun alussa Liikuntatieteellinen seura pyysi minua tutkimaan liikunnan ja mielenterveyden välistä yhteyttä. Laajensin tehtävää hiukan ja tutkin mielenterveyden ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Siinä yhteydessä huomasin, miten olennaisia ovat kokemamme tunnetilat. Yksi tärkeimmistä on tietenkin onnellisuus. Sitä oli juuri noihin aikoihin alettu tutkia laajemmin. Tuntui hyvältä välittää sellaisia tietoja, joiden mukaan ihmisillä on psyykkisistä ongelmista huolimatta vahvuuksia ja he voivat kokea ilon ja onnen hetkiä. Keskuudessamme on hienosti selviytyneitä ihmisiä ja jopa sellaisia ihmisiä, joita voidaan nimittää kukoistajiksi.

Mitä onni mielestäsi on?

Onni on toisaalta tunnetila, hyvän olon kokemus, toisaalta taannehtiva arvio elämästä – joka siis on ainakin sillä hetkellä myönteinen. Onni on hyvin kokonaisvaltainen tila, jossa on mukana myös muita tunteita, kuten iloa, tyytyväisyyttä, rakkautta, kiitollisuutta ja toiveikkuutta. Onnellinen ihminen ei tarvitse mitään lisää, vaan hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee. Hän toivoisi tuon tilan jatkuvan loputtomiin.

Psykologiassa puhutaan melko vähän toivosta, ilosta ja onnellisuudesta? Miksiköhän ?

Onnelliset ihmiset eivät tarvitse mitään, eivätkä he ole mitään pyytämässä. He jäävät huomaamattomiksi. Sen sijaan jokainen vastuullinen ihminen haluaa auttaa niitä, joilla on vaikeata. Suuri osa psykologeista kiinnostuu alasta juuri sen tähden, että haluavat olla avuksi muille. Ei siis ole ihme, jos tutkimuskin on painottunut tähän suuntaan. Jossakin vaiheessa pessimismi korostui liikaakin. Kun tapaa paljon ihmisiä, joilla on vaikeuksia, alkaa ajatella, että elämä on yhtä tuskaa ja piinaa. Esimerkiksi Sigmund Freudin tulkinta ihmisestä oli synkkä. Hän näki ihmisen perin juurin itsekkäänä, omaa etua etsivänä olentona. Tähän mielipiteeseen ovat monet psykologit yhtyneet. Tämä kuva ei ole kuitenkaan totuus ihmisestä, vaan ihmisessä on myös myönteinen puoli, joka usein jää piiloon. Emme sitä paitsi koskaan voi tietää, millainen ihminen todella on, vaan tässä näkyvät tutkijan omat arvostukset.

Kannattaisiko lisätä tietoa siitä, mikä saa ihmiset iloiseksi ja onnelliseksi myös auttamistyössä?

Ehdottomasti. On hyvä auttaa ihmisiä pääsemään irti vaivoistaan ja oireistaan, mutta yhtä tärkeää on auttaa heitä tekemään asioita, joista he saavat aidosti iloa. Oma kantani on se, että terapiaan pitää aina kuulua aineksia, joissa eri tavoin autetaan ihmistä etsimään uusia asioita elämäänsä, näkemään uusia vaihtoehtoja ja kokeilemaan sellaista, mistä heille voisi olla iloa.

Mahtuuko ilo ja huumori psykiatristen sairaaloiden arkeen?

Tietenkin. Olen minä sen verran ollut näkemässä tätäkin puolta, että voin todistaa nähneeni molempia. Tietenkin esimerkiksi masennus on omiaan karkottamaan iloa, sillä ilottomuus, kyvyttömyys kokea mielihyvää, on oikeastaan masennuksen oire. Ketään ei kuitenkaan auta, jos ajatellaan ilman muuta, että sairaalassa on kurjaa ja että sen mukaisesti siellä pitää olla. Henkilökunta voi viljellä lempeää ja myötäelävää huumoria ja aina joukossa on sellaisia potilaita, joiden huumoria eivät vaikeat ongelmatkaan ole kokonaan poistaneet. On joitakin sellaisia leikinomaisia tapahtumia, jossa täysin vakavana pysyvänä voidaan antaa palkkio.

Miten näet ilon merkityksen ihmisen elämässä?

Eipä Beethoven turhaan kirjoittanut oodia ilolle. Sellaisen mieluusti tähän kirjoittaisin. Iloa syntyy siellä, missä ihmiset välittävät toisistaan ja tekevät toisilleen hyvää. Lasten ilo on äärettömän tarttuvaa ja osoittaa sen olevan ihmisluontoon kuuluvaa. Iloa syntyy siellä, missä ihmiset suhtautuvat lempeästi toistensa epäonnistumisiin. Iloinen ihminen on halukas jakamaan ja auttamaan; syntyy siis myönteisiä, elämää vahvistavia kehävaikutuksia. Iloinen ihminen antaa myös itselleen anteeksi eikä halua muistella vanhoja ikäviä asioita. Iloisella mielellä ei kukaan pysty olemaan vihamielinen toista ihmistä kohtaan. Läheisen tai vieraan ilahduttaminen tuottaa itsellekin iloa. Turhaan ei kristinuskon viestiäkään nimitetä ilosanomaksi. Epäilenpä, että muiden uskontojen edustajat ovat tästä valinnasta kateellisia.

Entä oletko tutkinut mielenterveyskuntoutujien kokemuksia ilosta ja onnesta? Mitä ovat heidän ilonsa ja onnen lähteet?

Olen niitä tutkinut paljon vuosien varrella. Voisin kuitata tämän kysymyksen hyvin lyhyesti sanomalla, että ne ovat aivan samoja kuin muillakin ihmisillä. Sen ei pitäisi olla kenelläkään mikään yllätys, sillä miksi ihmeessä näiden ihmisten ilon ja onnen lähteiden pitäisi olla erilaisia? Meille kaikille iloa tuottavat läheiset ihmiset, ruumiin ja mielen nautinnot, leikki ja huumori, toisen ilahduttaminen ja toiselta hyvän sanan tai lahjan saaminen.

Viime vuonna ilmestyneellä kirjallasi on osuva nimi:  Onnen etsijät. Olemmeko ikuisia onnen etsijöitä?

Mitä enemmän tätä asiaa olen pohtinut, sitä vaikeampi on vastata. En tiedä, mitä ihmiset lopulta etsivät. Sana onni kuvastaa tuota etsintää joltakin osin, mutta yhtä lailla ihminen etsii elämäänsä tarkoitusta, sisäistä rauhaa, turvallisuutta, rakkautta ja itsearvostusta. Me olemme ikuisia etsijöitä, usein rauhattomia etsinnässämme, mihin suurin syy taitaa olla se, että emme oikein tiedä, mitä pitäisi etsiä ja jos tiedämme suunnan, emme tiedä miten jokin tavoite saavutetaan.

Mikä tuo omaan elämääsi onnea ja iloa?

Ennen kaikkea perhe, vaimo Marketta ja pojat Martti ja Risto. Isänä elän paljon lasten kautta. Heidän surunsa on minunkin surua ja heidän ilonsa on minunkin iloani. Iloitsen siitä, kun saan kaikessa rauhassa kirjoittaa ja lukea ilman, että on kiire mihinkään. Hyvin usein tunnen itseni iloiseksi, jos saan puhua onnesta ja ilosta ja joku vaivautuu minua kuulemaan. Iloa tuottavat myös harrastukseni, joita ovat mm. sarjakuvat, vanhat elokuvat ja lentopallo.

Elämänmottosi?

Valitsen Onnen etsijät –kirjasta aforismin numero 67:  Suurin onni elämässä on tulla rakastetuksi omana itsenään – tai pikemminkin siitä huolimatta. (Victor Hugo)
Onnellisuus Martti Jätä kommentti

Kiitollisuus auraa tietä onneen

Julkaistu 27.05.2005

Liian korkealle asetetut tavoitteet ja omien tuntemusten jatkuva miettiminen voivat nousta onnellisuuden esteeksi. Näin linjaa psykologian professori Markku Ojanen, jonka resepti onneen lähtee siitä, miten suhtaudumme muihin ihmisiin.

“Onni on verkko pienistä asioista eikä suinkaan yksi valtava juttu”, korostaa professori Markku Ojanen.

Kaikki haluaisivat olla onnellisia, mutta vain harvat ovat lähestyneet onnellisuutta tutkijan näkökulmasta kuten on tehnyt Tampereen yliopiston psykologian laitoksen johtajana toimiva Ojanen. Hänestä onnen haaste on siinä, ettei kestävän onnen ja jonkun tietyn asian välistä yhteyttä pystytä näyttämään.

Jokaisella on omat kokemuksensa onnellisuudesta. Monet niistä ovat ainutkertaisia asioita ja saattavat liittyä avioliiton solmimiseen ja lasten tai työpaikan saamiseen. Samalla meillä kaikilla on joitakin pieniä asioita, joista ilahdumme. Ne tuottavat onnellisuuspiikkejä ja tuntuvat mukavalta, mutta pysyvää onnea ei tule. Pysyvä onni on käsitteenäkin mahdoton asia, pohtii Ojanen.

Hän on koonnut onnellisuuden filosofiaa kirjaan “Onnen etsijät”. Siinä lainataan mm. itävaltalaisen psykiatrin Viktor Franklin ajatusta, miten onnen tietoinen tavoittelu saa onnen karkaamaan. Ojanenkin uskoo, että onneen kurkottelu jonkun asian avulla johtaa nopeaan kyllästymiseen.

Kun menee ensimmäisen kerran laivalla Tukholmaan, se on hienoa, mutta pian rutiinia. Ihminen on rakennettu sopeutumaan kaikkeen, mikä rajoittaa myös onnen mahdollisuutta. Aina tarvitaan pikkuisen lisää verrattuna edelliseen kertaan. Rikkaat eivät ole onnellisempia kuin muutkaan, kokoaa Ojanen. Hänestä tällaista onnen etsintää voi verrata huumekoukkuun, jossa annosta niin ikään pitää lisätä.

Onni ei tule muita tallaamalla

Monenkirjavat onnen kauppamiehet puolestaan lupaavat onnea, kunhan vain toimii oikealla asenteella.

On helppo luvata liikaa tyyliin jos teet näin ja niin, tulet onnelliseksi, mutta elämä ei ole yksioikoista, kuittaa Ojanen. Hänestä moni onnen tavoittelu kaatuu siihen, että se tapahtuu muiden kustannuksella.

Jos pyrkii haalimaan itselleen kaikkea hyvää, niin helposti tallaa muita jalkoihinsa. Onni tulee kuitenkin siitä, että ottaa toisten ihmisten tarpeet huomioon.

Professori kysyykin, mikä tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin toisen auttaminen? Samalla hän suosittelee askeleita juuri auttamisen tiellä.

Jos tekee hyviä tekoja, toinen ilahtuu ja se tulee usein tietyllä tavalla itselle takaisin. Parhaita konsteja on antaa jotakin itsestään toiselle vaikka vain ystävällisyyttä ja kiitosta, sillä siitä tulee toiselle takuulla onnea.

Ojanen kumoaa muotitrendit painottamalla, että onni piilee siinä, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin eikä suinkaan “oikeasta” asenteesta omaan itseemme. Hän perustelee näkemyksen muistuttamalla, kuinka vaikeaa on toteuttaa eri oppaiden julistusta luottaa itseensä ja olla sitä tai tätä.

Jos se olisi helppoa, maailmassa ei olisi muita kuin itseensä luottavia rohkeita ja kaikin tavoin sankarillisia ihmisiä. Kun suoraviivainen itsensä muuttaminen ei ole helppoa, kannattaa valita kiertotie. Saat takaisin huomaamatta sitä, mitä levität ympärillesi.

Jokainen ilahtuu kiitoksista

Ojasen mielestä itsensä unohtamisessa on viisautta. Sen sijaan suorastaan tuhoisaa on länsimaisen ihmisen jatkuva itsensä kanssa keskustelu.

Ei pitäisi aina ajatella, että mitä tästä saan ja voinko toteuttaa itseäni ja onko minulla nyt kaikkea. Oman itsen kanssa käytävän keskustelun sijasta pitäisi mieluimmin keskustella muiden ihmisten kanssa.

Nykyisissä elämäntaidon oppaissa korostetun itsekkään linjauksen sijasta Ojanen uskoo kiitollisuuden psykologian tulemiseen. Tähän asti kiitollisuutta kuten rakkautta, toivoa, iloa tai juuri onnellisuuttakaan ei ole psykologiassa tutkittu vaan on paneuduttu erilaisiin kielteisiin ilmiöihin ja ongelmiin.

Onnen salaisuuksia on se ymmärtäminen, että jokaisella on jotakin kiitollisuuden aihetta. Uskonnollinen ihminen tuntee kiitollisuutta Jumalan suuntaan ja meillä kaikilla on kiitollisuuden aiheita lähellä olevia ihmisiä kohtaan.

Ojanen kertoo tutkimuksesta, jossa ihmiset joutuivat miettimään kiitollisuuden aiheita. Sitten heille annettiin kotitehtäväksi kertoa tunteesta kiitollisuuden kohteelle. Tämä kohotti heidän mielialaansa vertailuryhmään nähden.

Ei ole ihmistä, joka ei kiitollisuudesta ilahdu ja itsellekin tulee hyvä mieli, kun saa sen tiedostettua ja sanottua. Jokainen on muutenkin huomannut, miten kiitokset ilahduttavat. Ne edistävät enemmän onnellisuutta kuin jatkuva itsensä peilaaminen, pohtiminen ja analysointi, mikä ei johda mihinkään, paaluttaa Ojanen. Hän tunnustaa itse ilahtuneensa haastattelupäivänä sähköpostista, joka kiitti hyvästä luennosta.

Vanhojen kaivelu ei vie eteenpäin

Psykologian professorilla on auktoriteettia sanoa julki, että masennukseen vaikuttavat asioiden märehtiminen, huolehtiminen ja kysely, miksi on näin, kun täytyisi olla toisin.

Harva ilahtuu omasta tilastaan, kun rupeaa sitä oikein miettimään. Sen sijaan alkaa herkästi ajatella, että tuonkin ja tuon mokasin ja senkin olisin voinut tehdä toisin. Itsensä kanssa juttelu tahtoo lipsahtaa ankeaksi, vaikka sen muka pitäisi olla itseä kannustavaa.

Menneiden onnettomuuksien tai virheiden vatvominen on kuitenkin tavallista ja siihen kannustetaan myös monissa terapiasuunnissa, joiden mukaan ihmisille tekee hyvää pohtia, mitä kaikkea he ovat kokeneet.

Tämä ei vain tahdo toimia. Jos toimisi, niin maassa olisi vähän onnettomia ihmisiä.

Professorin mielestä entisiä hautovien kannattaa viheltää peli poikki.

Pitää kysyä, olenko päässyt ongelmieni juurille ja mitä olen hyötynyt siitä tiedosta, että vanhempani eivät osanneet hommaansa. Selittäkö se, että nyt menee huonosti?

Ojasen mukaan ahdistunut syyttelee usein itseään, miten on kurja ja huono ihminen. Silloin voi helpottaa, kun ulkopuolinen sanoo syyn olevan vaikkapa lapsuuden ongelmissa.

Se vähentää ahdistusta mutta ei anna eväitä mennä eteenpäin. Menneisyyttä kertaavissa terapioissa katsotaan taaksepäin kun pitäisi katsoa eteenpäin ja miettiä, mitä voi nyt tehdä. Parasta olisi todeta, että kaikki tekevät virheitä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Tämä koskee niin vanhempia kuin omaakin toimintaa ja jatkuu niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä.

Toiminta parantaa masentuneisuutta

Kiitollisuuden ohella Ojanen kannattaa armahtamista.

Pitää armahtaa muita ja itseämme ja lopettaa syyttely suuntaan ja toiseen. Siitä ei ole apua. Enemmän kannattaisi miettiä, mitä voisi tehdä nykyisten huonojen ihmissuhteitten korjaamiseksi tai asioiden kohentamiseksi, jos esimerkiksi koulutustaso ei ole hyvä.

Jos miettimiseen jää liikaa aikaa, professori neuvoo harrastamaan.

Eteenpäin suuntautuvaa positiivista toimintaa enemmän kuin retkiä lapsuuteen, jota ei voi ikinä tavoittaa ja muuttaa toiseksi kuin mitä se on ollut.

Yllättäen Ojasella on tarjolla varsin yksinkertaisen resepti masennuksen hoitoon: liikuntaa, musiikkia, rentoutusta ja mieluisten tapahtumien sekä asioiden lisäämistä.

Masentunut kokee itsensä haluttomaksi ja toivottomaksikin. Olo on pysähtynyt ja vetämätön. On tietysti vaikea esittää tiukkoja vaatimuksia lähde liikkeelle tekemään sitä ja tätä. Helpompi on ensin jutella tuntemuksista, mutta masennusta lievittäisi, jos ihmiset saataisiin tekemään tiettyjä asioita. Tarvittaisiin terapeutteja, jotka keskustelun ohessa ohjaisivat ihmisiä toimimaan, sillä masennuksen parhaita hoitokeinoja on osallistuminen.

Masentuneisuuden taustalla oleva oma kielteinen sisäinen puhe on Ojasen mukaan kääntymässä länsimaisen ihmisen taakaksi. Hän vertaa asetelmaa yhteisöllisiin kulttuureihin, joissa ei opita puhumaan oman itsen vaan muitten ihmisten kanssa.

Meidän on vaikea ymmärtää Afrikan, Intian tai Aasian ajattelutapaa, jossa ei ole yksilön ideaa kuten meillä. Ehkä länsimaisen kulttuurin, kehityksen, demokratian ja tasa-arvonkin edellytyksenä on, että ihmiset keskustelevat itsensä kanssa. Samalla on opittu puntaroimaan asioita eikä hierarkkista rakennetta oteta itsestäänselvyytenä.

Jatkuva vertailu murentaa onnea

Ojanen korostaa, ettei ihannoi afrikkalaisia tai aasialaisia elämänmuotoja, joissa sisäisen uupumisen pohdintaa on vähemmän, osin senkin takia, että enemmistöillä aika menee fyysistä tarpeista huolehtimiseen. Hän kuitenkin ottaa esiin ne riskit, jotka sisältyvät entisestään lisääntyneisiin vertailun mahdollisuuksiin.

Hierarkkinen yhteiskunta suojelee vertailulta. Tuolla elävät nuo eikä meillä ole mahdollisuutta siihen elämään vaan on tyytyminen tähän, mitä meillä on. Meillä koetaan kaikki mahdolliseksi ja voimme saada, mitä vaan. Todellisuudessa ei kuitenkaan saada mitä tahansa, vaikka erilaisten gurujen kirjat vakuuttavat, että kaikki on sinulle mahdollista….

Epävarmaa oloa ja ahdistusta tulee Ojasen mukaan pelkästään siitä, että koko ajan ihmisille hoetaan, että voisit olla sitä ja tätä.

Länsimaisen ihmisen onnellisuutta estää se, ettei rajoja haluttaisi tunnustaa. Ihmiselle annetaan ymmärtää, että tyydyt liian vähään ja vähättelet kehitysmahdollisuuksiasi ja sitten tavoitteet joudutaan hinaamaan liian korkealle.

Tutkimuksissa on jo Ojasen mukaan todettu, että mitä suurempi on tavoitteiden ja kuviteltujen mahdollisuuksien ja todellisuuden välinen kuilu, sitä tyytymättömämpi ja onnettomampi ihminen.

Jos ei ole tavoitteita saavuttanut, tulee tyytymättömyys, mutta mikä on minkin syy, sitä on tietysti vaikea sanoa. Toisaalta onnellisuus aikuisiällä ja vanhuudessa jopa nousee, koska silloin tulee seestyneisyys. Silloin ei enää tavoittele ja puntaroi, vaan ehkä kiitollisuus alkaa tulla esiin. Kiitollisuus on tämän kaiken saavuttamista tavoittelevan ajattelun vastakohta ja painottaa, että vähäkin riittää.

Ahdistus iskee valintojen jälkeen

Ylimitoitettujen tavoitteiden ohella onnen jarruksi on nousemassa vielä valintojen suunnaton määrä. Jo lapsille ja nuorille syntyy valinta-ahdistusta.

Ennen edettiin koulussa ja opiskeluissa kuin junat. Valintoja ei tarjottu isommin ja kun valittiin jotain, siitä pidettiin kiinni. Nyt mietitään kauheasti valitsenko sitä vai tätä. Yliopistoissa on tarjolla satoja kursseja, mutta myös peruskoulussa ja lukiossa on valintoja valinnan jälkeen.

Sama jatkuvan valitsemisen kierre on jokaisella edessä kaupoissa, joissa on sataa lajia saippua ja virvoitusjuomaa. Niinpä yhä useampi kärsii Ojasen mukaan tällä hetkellä myös valinnan jälkeisestä ahdistuksesta ja kyselee teinkö oikean valinnan ja miettii olisiko sittenkin ollut parempi ostaa “se toinen” auto.

Pahimmassa jamassa ovat sellaiset, joita Ojanen nimittää maksimoijiksi. He haluavat aina parasta kaikesta.

Tämä joukko tuntuu lisääntyvän ja he haluavat niin parhaat ikkunaverhot kuin parhaan pihankin. Elämä käy vain raskaaksi, koska pettymyksiä tulee paljon, sillä ei kaikissa valinnoissa onnistu. Jos maksimointia ei pidä kurissa, se voi tuhota onnellisuuden, vaikka minimointikaan ei hyvä, jolloin kelpaa mikä hyvänsä. Kohtuullisuuden pitäisi riittää. Riittää, kun saan kohtuullisen hyvän valituksi ja olen sitten tyytyväinen.

Toukokuun on koulujen loppumisen myötä juhlakautta, uusia ylioppilaita ja valmistumisia ammatteihin. Juhlista, elämän kohokohdista kannattaa nauttia, sanoo psykologi. Hän uskoo, että juhlapäivät ymmärretään juhlapäiviksi, joiden jälkeen elämä palaa tutuille urille, vaikka juhliinkin voidaan ladata liikaa odotuksia.

Erityisen paljon odotuksia latautuu kuitenkin kesälomaan.

Itsekin syyllistyn siihen, että ajattelen kesän aikana tekeväni remontit, erilaiset jutut ja käyväni vielä monessa paikassa, huokaa Ojanen. Tunnustuksessa tiivistyy ilmiö, jota tutkija kutsuu kaikille tyypilliseksi aikatauluharhaksi.

Se pudottaa onnellisuutta, koska joudumme pettymään aikatauluissamme. Kun suunnitellaan asiaa, ei osata ottaa huomioon muita asioita, vaan suunnitellaan vain sitä yhtä asiaa eikä oteta huomioon elämän kirjavuutta. Kun tulee muitakin asioita, tulee säännöllisesti liian kireitä aikatauluja.

Kesäloman tiukan aikatauluttamisen sijasta Ojanen ehdottaa luppopäiviä, jolloin voisi tehdä spontaanisti jotain kivaa. Näkemykselle on vahva perustelu “Juuri spontaanit tekemiset tuottavat onnen hetkiä.”

Lainauksia kirjasta:

Kysymys ei ole vaikeiden asioiden kaunistelusta tai torjumisesta, vaan siitä, että puhutaan elämää kannattavista asioista.

Onnellisuus on jotakin hyvää ja ilmenee siellä, missä tapahtuu myönteisiä asioita.

Paljon riippuu siitä, miten tiukaksi onnen raja vedetään.

Ennen oli opittava, että elämässä on paljon ikäviä asioita. Piti kestää odottamista ja tekemisen puutetta.

Onnellisuuden tavoittelu voi johtaa pakonomaiseen mielihyvän etsimiseen.

Tunnetilat ovat vaihtuvia ja vaikeasti hallittavia.

Ihmisen yleisin tila on eräänlainen lattean tyytyväisyyden tila.

Ihminen ei kestä elämän tasalaatuisuutta, vaan hakee siinä eroja, joiden avulla hän hakee itselleen merkityksiä.

Haluamme uskoa elämän oikeudenmukaisuuteen. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa.

Lapset edellyttävät, että hyvät asiat jaetaan tasan.

Lapsen riemu on tarttuvaa

Ihminen, joka ei halua mitään lisää, on oikea kiusankappale nykyajan yhteiskunnassa.

Kapitalistinen kulttuuri haluaa ihmisen olevan epävarma omasta tilastaan.

Kun ihmiseltä puuttuu jotakin, hän on myös psyykkisesti vajaa ja puutteellinen.

Onko alkoholistin etu, että hänen sanotaan olevan sairas eikä vastuuton?

Kyllä me osaamme iloita toisten menestyksestä, ellei kyseessä ole pahin kilpailijamme.

Lapsen toivon riemu on tarttuvaa. Me aikuiset kadotamme kyvyn riemuita.

Häpeä altistaa vihalle ja katkeruudelle.

Väärää tekoa seuraa normaalisti syyllisyys tai häpeä.

Aina ei voi eikä tarvitsekaan olla myönteinen.

Jospa voisimme unohtaa kaikki ne vääryydet, joita olemme kokeneet.

Lähde:
Markku Ojanen
Onnen etsijät
Aikamedia 2004
214 sivua