Asiasana: Ruudinsavu

Elokuva Martti Jätä kommentti

Pieni talo preerialla

Yhdysvalloissa ei arkailla tehdä uusia versioita suositustakaan elokuvista ja TV-sarjoista. Eipä silti, onhan Suomessakin uskallusta riittänyt kahteen Tuntemattomaan sotilaaseen. Televisiosta tuli jouluna kolmiosainen, vuonna 2005 tehty sarja, jonka uskollisuutta Laura Ingalls-Wilderin kirjalle en osaa arvioida. IMBD-sivuilla mainitaan, että aika hyvin kirjaa seurattiin, mutta pienin tytär Carrie on jätetty pois. Tapahtumien oikeasta aikajärjestyksestä ei välitetty käsikirjoitusta tehtäessä. Uskollisuus kirjalle ei tietenkään ole keskeistä, vaan se, että toimiiko uusi sarja verrattuna entiseen, lähes ikoniksi muodostuneeseen sarjaan. Uuden sarjan näyttelijät selviytyivät rooleistaan ihan hyvin. Cameron Bancroft -niminen näyttelijä oli ehkä parempikin kuin tunteita pursuava, itsetietoinen Michael Landon. Jos taas pitää Landonin rehevyydestä, Bancroft oli hiukan vaisun oloinen. Lauran ja Maryn erilaisuutta korostettiin. Laura oli naurava, alinomaa seikkailuja etsivä tyttö, kun taas Mary oli hiljainen, jopa hiukan pelokas sisarensa rinnalla. Olikohan oikea Laura näin rasavilli ja suorastaan isänsä käskyjä uhmaava kuin mitä sarjassa kuvattiin? Gregory Sporleder oli mainio Mr. Edwards. Hän piristi heti sarjaa tullessaan mukaan. Myös äitiä esittävä Erin Cottrell suoriutui hyvin, joskaan hän ei ollut yhtä käytännöllinen kuin Karen Grassle vanhassa sarjassa. Cottrell antoi äiti-Carolinesta paljon pohdiskelevamman kuvan kuin mitä Lauran äiti todellisuudessa oli. Sen verran olen saanut selville kirjan luonnehdintoja, että Laura kuvasi isänsä seikkailija-haaveilijana ja äitinsä hyvin käytännöllisenä. Näyttelijätyössä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, jos unohtaa kirjojen tai vanhan sarjan esikuvat.

Jos nyt jotakin vikaa etsii, niin mukaan oli ujutettu nykyaikaiselta kalskahtavia pohdintoja naiseudesta ja intiaanien kohtalosta. Näyttelijät vaikuttivat muutenkin aika nykyaikaisilta. Mukana oli myös Jack-koiran silmiin liittyvää magiaa, mitä tuskin kirjassa oli. Pitäisi lukea kirja, jotta voisi olla varma, olivatko Ingallsien asenteet noin myönteisiä intiaaneja kohtaan. Myönteisyys välitettiin tosin enemmän kuvien kuin puheiden avulla. Silti Laura asettui jopa vastustamaan naapurin rouvan intiaanivihamielisiä puheita. Tämä rouva Scottista olikin tehty aivan kammottava karikatyyri. Hän suorastaan hyppi silmille aina tullessaan juoneen mukaan.

Tietenkin Ingallsien elämään mahtui monenlaisia vaaroja, kuten heikkoja jäitä, susia, tulipaloja, intiaaneja ja typeriä virkamiehiä. Näitä oli kuvattu nopeasti liikkuvalla kameralla ja hyvin lähelle kasvoja tullen. Tämä tuntui aika ajoin jo häiritsevältä. Onneksi mukana oli myös paljon suvantokohtia, joissa Ingallsit saivat aivan rauhassa toimitella askareitaan. Joulun viettoa oli kuvattu hyvin lämpimästi, jossa naapuri Edwardsilla oli keskeinen osuus. Intiaanit oli kuvattu komeasti ja kunnioittavasti kuten nykyaikana on tapana. Heidän surkea kohtalonsa tuli korostetusti esiin.

Varmaankin sarjaa tehtäessä oli pyritty realismiin. Silti ihmiset olivat terveen ja hyväkuntoisen näköisiä pitkistä vaelluksistaan huolimatta. Ilmeisesti siis ruokaa riitti. Kun olen monta vuotta kunnostanut 200 vuotta vanhaa maalaistaloa, minua kiinnosti heidän rakentamisensa. Kovin harvaksi he hirsikertansa latoivat ja puu vaikutti lehtipuulta. Ainakin suomalaiset lovesivat hirtensä toisin kuin Ingalls. Hirsien suurten rakojen väliin läiskittiin savea. Silti ovien läpi paistoi valo. Olikohan tuo järkevää talvea ajatellen? Epärealistisin oli Ingallsin hurjasti kuvattu taistelu susia vastaan. Välillä näytti, että isäparka tulee syödyksi. Minkäänlaista naarmua miehessä tai edes vaatteissa ei kauhean myllerryksen jälkeen näkynyt. Läheinen Independence-kaupunki oli sen sijaan kuvattu aikamoisena paheiden pesänä. Vanha terveen maaseudun ja kaupungin rappeutuneisuuden vastakohtaisuus tuli kaupunkireissuissa esiin. Elokuvan cowboyt olivat todella aidon näköisiä vanhoja partoja. Mitään siloposkia nämä kaverit tuskin olivatkaan. Tyttöparat näköjään puettiin kesälläkin paksuihin vaatteisiin. Tuskinpa tässä oli poikettu todellisuudesta.

En tiedä onko vertailu vanhaan sarjaan tarpeen, mutta jos kaipaa suuria tunteita, niin vanhassa niitä oli enemmän. Michael Landon piti siitä huolen sarjan primus motorina. Vaikka edellä hiukan kritisoin Landonia, niin kyllä hän ilman muuta oli karismaattinen näyttelijä. Moniin asioihin oli tässä uudessa versiossa voitu panna paljon enemmän rahaa kuin oli mahdollista 1970-luvulla. Se näkyi komeissa kuvissa, joissa riitti avaruutta ja kaunista luontoa. Ehkä sittenkin ihan nostalgiasyistä asetan tuon vanhan sarjan tämän uuden edelle, vaikka paljon hyvää oli tässäkin.

Elokuva Martti Jätä kommentti

Vihan riivaama (One-Eyed Jacks)

1961

Ohjaus Marlon Brando, tuottaja Frank Rosenberg, käsikirjoitus Guy Trosper ja Calder Willinghan, kuvaus Charles Lang, näyttelijät Brando (Rio), Karl Malden (Dad Longworth), Pina Pellicer, Katy Jurado, Ben Johnson, Slim Pickens, Timothy Carey, Rodolfo Acosta, Elisha Cook Jr. Brandon yhtiö oli mukana tuotannossa ja Brando myös osallistui käsikirjoituksen muokkaamiseen. Projektin alussa myös Peckinpah oli mukana.

Stanley Kubrick aloitti tämä filmauksen, mutta jätti työn kesken. Tuotantoyhtiö (Paramount) pyysi Brandoa ohjaamaan elokuvan. Brando kuvautti kuuden kuukauden aikana yli miljoona jalkaa (yli 300 000 metriä) filmiä, jonka ensimmäinen versio kesti yli viisi tuntia. Lopulta elokuva leikattiin kolmasosaan (141 min.) Mitä on leikattu pois, sillä lopputulos on itse asiassa aika verkkainen? Oliskohan Rion vankilassa oloa kuvattu? Vai oliko valtava filmin määrä Brandon kokemattomuuden ansiota.

Elokuvan lähtökohtana on Billy the Kidistä kertova Charles Neiderin romaani, mitä on vaikea tunnistaa elokuvan juonesta. Olen tuon romaanin lukenutkin vuosia sitten, mutta en muista siitä enää mitään. Rio ja Dad ovat Meksikossa ryöstöretken jälkeen jäämässä kiinni, jolloin he päättävät valita toisen hakemaan tuoreita hevosia. Brando hoitaa arpomisen, mutta järjestää niin, että Dad pääsee lähtemään. Dad ei lähde apuun, vaan pakenee ja jättää Rion vangiksi. Tästä alkutilanteesta kehittyy raju kostotarina, jossa on myös runsaasti romantiikkaa mukana. Kohdattuaan uudelleen Rio ja Dad käyvät kissa ja hiiri -leikkiä, jossa kumpikin on uskovinaan toisen kertomuksia. Dad on naimisissa ja kaupungin seriffinä arvostettu kansalainen. Dad suhtautuu hyvin omistushaluisesti vaimonsa tyttäreen, missä Rio näkee koston mahdollisuuden. Dad on kunniallinen kansalainen, jonka rikollinen menneisyys tiedetään vain pinnallisesti.

Vihan riivaama on saanut aika ristiriitaisia arvioita, mutta kolmannen katsomisen jälkeen asetan sen aika korkealle. Ei aivan huippujen joukkoon, mutta hyvästä elokuvasta on kysymys. Elokuvassa on hyvä tarina, loistava kuvaus upeissa maisemissa meren rannalla ja hyviä näyttelijäsuorituksia (Malden, Jurado, Pickens, Johnson). Etenkin Pickensin luihu apulaissheriffi tekee vaikutuksen. Johnson ei kai ole huono koskaan ollutkaan, mutta Maldenilla on taipumusta näytellä yli, mistä kenties pahin esimerkki on Cheyenne Autumn. Vai vaatiko Ford häneltä sitä?

Brando tekee Riosta ristiriitaisen sankarihahmon, joka ei juuri paremmasta tiedä ja on itsekin valmis valehtelemaan ja pettämään. Joskus tulee tunne, että Brando tekee Riosta elämää suuremman niillä taidoilla, joita hänellä on runsaasti käytettävissä. Välillä tulee tunne, että ohjaaja Brando viihtyy hiukan liikaakin näyttelijä Brandon kasvoissa ja ilmeissä.

Elokuva kuvaa monia erilaisia ihmissuhteita. Niitä, joissa toista ei petetä, vaikka oma henki on kyseessä; niitä, joissa toinen on vain väline omien etujen ajamiseen; niitä, joissa liittoudutaan vastapuolta epäillen; sekä niitä, joissa omistushalu näkyy paljaimmillaan.

Karl Malden kertoo muistelmissaan, että Brando soitti hänelle ja tarjosi osaa. Malden suostui näkemättä käsikirjoitusta ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään. He olivat jo näytelleet Alaston satama -elokuvassa ja ystävystyneet. Maldenin mukaan Kubrick lähti, koska käsikirjoitus, erityisesti elokuvan loppu, oli kirjoittamatta. Brando ei ohjaajana kiirehtinyt, vaan odotti oikeita hetkiä, vaikkapa aaltojen kääntymistä oikealla tavalla rantaa kohden. Malden kehuu Brandon ohjausta kirjassaan, sillä hän huolehti kaikista näyttelijöistä ja jutteli jopa pienten sivuosien esittäjien kanssa ennen kuvausta. “Marlon halusi aidosti sanoa jotakin tällä ihmisluonnosta kertovalla elokuvalla – sen, että kukaan ei ole vain hyvä tai paha.” Alunperin Dadin piti olla täysin rehellinen suhteessa Rioon, mutta tuotantoyhtiö halusi toisin. Tästä suuttuneena Brando ja Malden pitivät kuukauden tauon filmauksessa. Tämän myönnytyksen myötä Brando menetti elokuvan kontrollin. Myös elokuvan loppu kuvattiin yhtiön tahdon mukaisesti.

Elokuva olisi ansainnut kuvauksesta Oscarin, sillä näin komeita kuvia ei usein näe. Elokuva on jostain syystä ns. public domain -tilassa, jonka vuoksi sitä saa monissa eri paketeissa. Laatu ilmeisesti vaihtelee suuresti.

Mitä tarkoittaa “One-eyed jacks”? Salapoliisityön jälkeen sen merkitys paljastui tällaiseksi: Korttipakan sotilas eli jätkä on englanniksi “jack” ja neljästä sotilaasta kaksi on yksisilmäistä eli kuvattu sivuprofiilissa. Nämä ovat hertta- ja patasotilas. Tarkistakaapa. Juonen kannalta tämän voisi tulkita vaikkapa näin. Rio ja Dad ovat kumpikin yksisilmäisiä, katsovat maailmaa toinen silmä peitossa. Tuo toinen silmä katsoo kieroon ja on kääntynyt pahuuden suuntaan. Näistä kahdesta Dad on kuitenkin sydämeltään musta eli patasotilas. Rion sydän paljastuu terveen punaiseksi. Hän kykenee avaamaan vielä toisenkin silmänsä.

Elokuva Martti Jätä kommentti

The Life and Legend of Wyatt Earp

Tämän lännensarjan nimi on siinä mielessä oikeaan osuva, että legendalla on sarjassa hallitseva osuus. Earpin elämäkerran kirjoittaja – ja keskeinen legendojen lähde – Stuart Lake toimi sarjan asiantuntijana. Legenda-aineksen runsaus ei tietenkään haittaa, jos legendat ovat hyviä. Mielestäni sarjaa on arvioitava sellaisena kuin se on ja jättää pohdiskelut realismista taka-alalle. Wyatt Earpista on tehty lukuisia elokuvia, joista useimmat ovat olleet etäällä todellisuudesta. Monet niistä ovat silti olleet mainioita elokuvia, kuten vaikkapa Hour of the Gun, Gunfight at the O.K. Corral ja Tombstone.

Perustan arvioni pakettiin, jossa on sarjan 26 osaa eri tuotantokausilta. Komean pakkauksen nimeksi on annettu From Ellsworth to Tombstone. Tv-sarja seurailee legenda-aineksesta huolimatta suurin piirtein Earpin vaiheita. Sarja päättyy O.K. Corralin taisteluun. Tämä vaihe kattaa sarjan viisi viimeistä osaa.

Sarja alkoi v. 1955 ja sitä pidettiin yhtenä ensimmäisistä aikuisille tarkoitetuista lännensarjoista. Tämä suosittu sarja päättyi vuonna 1961. Osia tehtiin yhteensä 226. Erikoista oli se, että kyseessä oli jatkuvasti etenevä sarja, jossa toki oli aika irrallisiakin osia, mutta koko ajan juoni kuitenkin hitaasti eteni. Pääosaan valittiin Hugh O’Brian, joka onkin varsin komea ilmestys Wyatt Earpina. O’Brianin sanotaan muistuttaneen Wyatt Earpia sekä kasvoiltaan että olemukseltaan. Earpin viiksiä ei kuitenkin rohjettu ottaa käyttöön. O’Brian tekee Earpista melko yksitotisen sankarin, jossa ei juuri heikkouksia ole. Yhdessä jaksossa hänen annetaan tapella aika rajusti. Tappelu on niin kova, että myös sankari itse saa aika pahasti köniinsä. Tämä jakso viittaa siihen, että hillityn kuoren alla sittenkin palaa tuli. Earp haluaa aina tehdä kaiken täsmälleen lain mukaan eikä hyväksy mitään laittomia keinoja. Earp ei potki koiria, on lasten ystävä ja aina kohtelias naisille. Siinä mielessä hän edustaa vielä vahvasti lapsille tarkoitettujen TV-sarjojen sankaruutta.

Sarja etenee varsin hitaasti. Keskustelua on paljon, sillä Earp ja hänen ystävänsä ja tukijansa miettivät hartaasti vastustajiensa motiiveja ja suunnittelevat huolella omat ratkaisunsa. Vastustajat pääsevät usein kuin koirat veräjästä, jotta taistelua voitaisiin pitkittää seuraaviin jaksoihin. Vähän väliä Earp käy neuvottelemassa jonkin vastustajansa kanssa, jotta taisteluja voitaisiin välttää. Earp ei halua tappaa ketään, vaan etsii aina rauhanomaisia keinoja. Tätä hän vakuuttelee useissa jaksoissa. Hän näyttää tuntevan erityistä sympatiaa vanhaa Clantonia kohtaan. Joissakin jaksoissa Earp ja Clantonin tytär näyttävät tuntevan vetoa toisiinsa.

Pahin ongelma mielestäni on se, että näin monien vuosien jälkeen arvioituna sarjasta puuttuu jotakin, joka säväyttäisi. Sarja ei ole kovin jännittävä siinä mielessä, että Earpin kohtalo oikeasti kiinnostaisi. Hän on perin juurin ylivoimainen hahmo. Päähenkilöltä puuttuu sellaista karismaa, jota oli vaikkapa Gene Barryllä ja Richard Boonella. Lisäksi sarja ei tarjoa mitään sellaista erikoisuutta, joka kiehtoisi (Maverick, Wild Wild West).

Wyatt Earp tapaa mm. Bat Mastersonin ja Doc Hollidayn. Masterson om sarjan mukaan pahainen poikaviikari, kun Earp hänet tapaa ensimmäisen kerran. Earp olikin näistä kolmesta vanhin (1848-1929). Holliday (1852-87) ja Masterson olivat vähän nuorempia (1853-1921). Kun on elokuvissa nähnyt näiden hahmojen esittäjinä huippuluokan näyttelijöitä, Mason Alan Dinehart ja Douglas Fowley tuntuvat vähän latteilta. Parhaiten pärjää Morgan Woodward Shotgun Gibbsinä, Earpin apulaisena. Lash LaRue näyttelee joidenkin tietojen mukaan konnamaista sheriffiä John Behania, mutta ainakin viimeisissä jaksoissa häntä esitti Steve Brodie. Vanhaa Clantonia esittävä Trevor Bardette ei pärjää Walter Brennanille ja miten voisikaan, sillä Brennan oli aina yhtä taitava kaikissa osissaan. Tietenkin näiden näyttelijöiden ongelmana oli, että hyvistä malleista on vaikea poiketa. Wyatt Earp ei sarjana ole niin kaupunkikeskeinen kuin voisi odottaa, vaan useimmissa osissa ratsastetaan kaupungin ulkopuolella oikeissa maisemissa toisin kuin monissa muissa tuon ajan sarjoissa.

Ohjaajat eivät tällaisissa sarjoissa pääse esiin. Mieleeni jäi Lew Landersin nimi. Jaksot olivat hyvin tasapaksuja eikä niistä mikään jäänyt vahvasti mieleen.

Sarja alkaa kauhealla Earpia kuvaavalla laululla sekä turhanpäiväisellä selostuksella. Laulu säestää kaiken lisäksi tapahtumia, mikä ainakin minua vieraannutti itse tapahtumista. Tuo laulaminen alkaa toden teolla vaivata sarjan edetessä. Monissa lännensarjoissa alkumusiikki on ollut yksi sarjan vetonaula, mutta Earpissa näin ei todellakaan ole. Vaikka olen klassisen musiikin suurkuluttaja, minusta useimmat elokuvat olisivat parempia ilman taustamusiikkia. Mahtaako juuri kukaan olla minun kanssani samaa mieltä?

Sarja oli Yhdysvalloissa hyvin arvostettu ja monet pitävät sitä erinomaisena sarjana, jopa lähes Bonanzan luokkaan kuuluvana. En ole lainkaan samaan mieltä, vaan minulle The Life and Legend of Wyatt Earp oli suuri pettymys. Huomasin seuraavani tapahtumia hyvin ulkopuolisena tempautumatta juuri lainkaan mukaan. Pitäisikö sankarissa sittenkin olla joitakin säröjä vai oliko ongelmana sarjan hitaus ja tasapaksuus? Tai sen ennustettavuus?

Tässä vielä tämä ärsyttävä sarjan teemalaulu:

Wyatt Earp, Wyatt Earp.
Brave, courageous, and bold.
Long live his fame, and long live his glory,
And long may his story be told.

Elokuva Martti Jätä kommentti

The Guns of Will Sonnett

“It’s not a brag, its a fact” sanoo Will Sonnett lähes jokaisessa jaksossa. Hänellä on siihen syytä, sillä huolimatta 72 vuoden iästään hän on yhä nopeampi aseen käyttäjä kuin kuin kukaan muu, jonka hän 50 sarjan jaksossa kohtaa. Häntä nopeampi on ehkä vain hänen poikansa James, jota hän yhdessä pojanpoikansa Jeffin – siis Jamesin pojan – kanssa etsii. James on tunnettu revolverisankari, mutta ei suinkaan rikollinen, vaan kaikkialle ehtivän maineensa uhri. Poika ole koskaan nähnyt isäänsä. Kyse on siis myös omien juurien etsimisestä. Isoisä on hänet kasvattanut. Jaksot alkavat lähes poikkeuksetta siten, että isoisä ja pojanpoika ratsastavat jotakin uutta kaupunkia kohden, jossa James huhujen mukaan on nähty. Sarjan juoni on juuri tämä: isä etsii poikaansa ja poika isäänsä. Matkan varrella tavataan niitä, jotka haluavat kostaa myös James Sonnettin sukulaisille, mutta myös niitä, jotka ovat ystävystyneet hänen kanssaan. James on jatkuvasti liikkeessä, sillä monet vaanivat hänen henkeään. Hän on matkoillaan toimittanut monta saapaskukkulalle. Will ja Jeff Sonnett ovat etsintänsä varrella halukaita auttamaan avun tarpeessa olevia. He esimerkiksi löysivät pienen orvon tytön, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa. He toivat hänet kaupunkiin ja tekivät parhaansa löytääkseen hänelle kodin. Tällä kertaa kävi niin, että tyttö itse löysi itselleen kodin. Hellyttävä tarina. Sopiva joulun aikaan katsottavaksi. Isoisä opettaa lähes jokaisessa sarjassa jotakin pojanpojalleen. Kyse on aina jostakin moraaliin tai arvoihin liittyvästä asiasta. Kyseessä on siis samalla mestari ja oppipoika-suhde. Isoisä on uskonnollinen mies. Jokaisen jakson päätteeksi hänen kuullaan rukoilevan heidän ratsastaessaan uusia kaupunkeja kohden. Jeff on herkkä isänsä maineen vuoksi ja on valmis ottamaan tarpeettomiakin riskejä isän kunniaa puolustaessaan. Isoisä joutuu hänet monet kerrat pelastamaan. Monien sarjojen ja elokuvien juoni rakentuu sille, että toinen tai yksi joukosta joutuu kiivautensa takia pulaan, josta harkitseva kumppani hänet sitten pelastaa. Sarjan tasoa nostaa Walter Brennan isoisä Will Sonnettin osassa. Hän on taitava, karismaattinen näyttelijä, johon huomio herkästi kohdistuu. Oscarit ovat osuneet oikeaan osoitteeseen. Muistamme hänet mm. elokuvista The Westerner, My Darling Clementine, Red River, Blood on the Moon, Along the Great Divide, The Far Country, The Proud Ones, Rio Bravo ja How the West Was Won. Siinä on komea luettelo! Brennanilla oli ennen tätä osaa monivuotinen kokemus televisiosta komediasarjasta The Real McCoys. Brennan syntyi 1894 ja kuoli 1974. Osien joukkoon mahtuu sekä konnia että sankareita. Jeff Sonnettia esittää Dack Rambo, toinen näyttelevistä kaksosista. Molemmat kuolivat varhain. Will Sonnettina esiintyy muutamissa jaksoissa Jason Evers. Sarjaa filmattiin kaikkiaan 50 jaksoa vuosina 1967-69. Tuttuja kasvoja tulee vastaan lähes jokaisessa jaksossa. Heistä mainittakoon R.G. Armstrong, Joan Blondell, Robert Wilke, William Smith, Dub Taylor, Jim Davis, Stroher Martin ja James Best. Lähes puolet jaksoista on ohjannut Jean Yarbrough, mutta yksittäisiä jaksoja ovat ohjanneet myös Thomas Carr, Richard Sarafian, Jack Arnold ja Michael O’Herlihy. Sarjaa filmattiin väreissä niin kuin tuohon aikaan jo oli tapana. Sarjaa tuottivat Danny Thomas ja Aaron Spelling. Kumpikin on tuottanut monia suosittuja sarjoja. Brennanin poika Andy oli myös tuotannossa mukana ja ohjasikin yhden osan. Sarja ei koskaan nouse klassikoksi, mutta mukana on joitakin hyviä jaksoja. Will ja Jeff kohtaavat monenlaisia ihmisiä retkillään. Juonena on joko se, että he joutuvat tekemisiin Jamesin vihamiesten tai maineen etsijöiden kanssa tai sitten he vain tempautuvat mukaan jokin kylän tai kaupungin ihmiskohtaloihin. Usein kaupungissa on joku revolverisankari tai häikäilemätön vallankäyttäjä, jonka tekemisiin sankarimme puuttuvat. Sarjan tekee katsomisen arvoiseksi Brennan ja edellä mainitut sivuosien esittäjät.
Elokuva Martti Jätä kommentti

Firecreek

Julkaistu Ruudinsavu-lehdessä 4/2006 (p20) otsikolla “Vanhusten High Noon”.

Firecreek (1968). Näyttelijät: James Stewart, Henry Fonda, Gary Lockwood, Inger Stevens, Jack Elam, James Best, Ed Begley, Dean Jagger, Jacqueline Scott, Jay C Flippen, Morgan Woodward, John Qualen. Ohjaus Vincet McEveety, käsikirjoitus Calvin Clements, kuvaus William H. Clothier, musiikki Alfred Newman, tuottaja Philip Leacock.

Firecreek on tyypillinen pikkukaupunki, joka elää omaan tahtiinsa. Johnny Cobb (JS) asuu vaimonsa ja kahden poikansa kanssa kaupungin ulkopuolella. Cobbin vaimo odottaa lasta ja pyytää miestään hakemaan avuksi paikallista “kätilöä”. Cobb lähtee ja vie pojat mukanaan hoitoon tutun tädin luokse. Elokuva alkaa tämän tavallisen, mutta täynnä elämää olevan perheen kuvauksella. Asiat näyttävät olevan kunnossa ja perheenjäsenten välit ovat hyvät. Cobb on lisäksi kaupungin osa-aikainen sheriffi kahden dollarin kuukausipalkalla, joskin heti käy ilmi, että hän on tavallinen maanviljelijä, joka on kaikkea muuta kuin taitava revolverinkäyttäjä. James Stewart esittää tässä taas kerran vakaan juohevaa roolihahmoa, jonka hän on tehnyt kymmeniä kertoja. Tuo tuttu puhetyyli tuntui ärsyttävältä moneen kertaan kuultuna. Stewart oli tuolloin 60-vuotias ja vähän vanhakin tällaiseen osaan (jopa tällaisen 62-vuotiaan mielestä).

Kaupunkiin saapuu joukko miehiä, jotka ilmeisesti eivät ole puhtain asein liikkeellä. He ovat ilmeisesti olleet karjankasvattajien palkkalistoilla. Yksi heistä ahdistelee jokirannassa olevaa tyttöä, mitä muut nauraen seuraavat. Joukon johtaja Larkin (HF) puuttuu kuitenkin asiaan ja tyttö saa lähteä rauhassa kotiin. Larkin on haavoittunut ja vaatii hoitoa, minkä vuoksi he pysähtyvät kylässä. Miesten kesken syntyy raaka tappelu, johon kaupunkiin saapunut Cobb puuttuu. Jotkut miehistä haluaisivat antaa Cobbille opetuksen, mutta Larkin puuttuu tähänkin ja miehet lupaavat olla rauhallisia. Rauha ei kuitenkaan kestä kauan, sillä yksi miehistä näkee puoliverisen naisen lähtevän kotiinsa ja seuraa tätä. Vähitellen miehille selviää kuinka avuton kaupunki on. Tilannetta kannattaa siis käyttää hyväksi. Miesten julmuus alkaa paljastua ja seurauksena on hyvin väkivaltainen yhteenotto.

Kerrotaan, että Fonda ja Stewart pohdiskelivat, kumpi näyttelee Cobbia ja kumpi Larkinia. Fonda kuitenkin arveli, että Stewartia ei hyväksytä konnana, mutta hänelle se on mahdollista. Hän ei ole samalla tavalla amerikkalaisuuden ikoni kuin Stewart. Fonda tekee hiukan samantyylisen roolin kun Huuliharppukostajassa (myös v. 1968; kumpikohan tehtiin ensin?) ja on hyvin uskottava. Toki tästä roolista puuttuu Huuliharppukostajan kylmyys ja jäisyys. Fonda on alun tapahtumissa syrjästäkatsoja, mutta ei halua hylätä omaa joukkoaan. Toki myös Stewart on ihan mainio, mutta tuo “home-spun” tyyli vain jo alkaa ärsyttää. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä, kuten tältä joukolta voi odottaakin. Jack Elam on aina yhtä vetävä tyyppi olipa tehtävä mikä tahansa. Myös kuvaus toimii, kuten William Clothierilta voi odottaa. Musiikki ei jäänyt mieleen, mutta varmaan se oli ihan kunniallista. Monta kertaa huomaan toivovani, että musiikkia olisi elokuvissa paljon vähemmän tai ei lainkaan.

Tälle elokuvalle on annettu “A geriatrics’ High Noon” -nimitys, mutta tämä on liian tyly arvio. Elokuvan ongelmana on se, että siihen on ladattu vähän liikaa tunteita herättäviä aineksia. Mukana on kaikkea mahdollista lapsen syntymästä raiskauksiin ja hirttäjäisiin. “Melodramaattinen” lienee osuva nimike juonen käänteille. Käsikirjoittaja Brian Garfieldin mielestä “elokuva on hidas ja aika tylsä ja säädyllisen käsikirjoituksen tuhoaa vaimea (lacklustre) toteutus ja ohjaus. Mielestäni juuri käsikirjoitus elokuvassa on heikointa, koska siihen on pakattu liikaa asioita. Silti lopputulos on ihan kohtuullinen. Elokuva on mainettaan parempi. Toimintajaksot on toteutettu hyvin. Alun leppoisuuden jälkeen Firecreek on sekä kuvaukseltaan että sävyltään tumman synkeä. Elokuvan idea ei ole suinkaan uusi, vaikka mieleeni ei juuri nyt tule muita kuin Joseph Pevneyn The Plunderers vuodelta 1960. Siinä yksikätinen Jeff Chandler taistelee neljää nuorta huligaania vastaan. Elokuvassa No Name on the Bullet Audie Murphy pitää yksin kaupunkia vallassa. Nämä molemmat ovat mielestäni Firecreekiä parempia elokuvia.

Elokuva Martti Jätä kommentti

Bonanza

Julkaistu Ruudinsavu-lehdessä 4/2006 (p22) otsikolla “Bonanzan tenho puree yhä”.

En muista tarkalleen vuotta, jolloin Bonanza tuli ensimmäisen kerran televisiosta. Olisikohan ollut 1960-luvun puolivälissä. Silloin meillä kotona ei vielä ollut väritelevisiota. Kovin paljon ei tuosta ensimmäisestä kierroksesta ole jäänyt mieleen. Minulla oli silloin muita asioita mielessä. Olin ottanut vähän etäisyyttä villiin länteen.

Bonanza ja Gunsmoke kilpailevat tasaväkisesti maineikkaimman TV-sarjan tittelistä. Gunsmoke kesti ajallisesti pitempään, mutta silti asettaisin Bonanzan ykköseksi. Bonanzan vahvuus on aivan kohdalleen osunut näyttelijöiden valinta. Kaikki neljä pääosan esittäjää ovat kiinnostavia ja erilaisia tyyppejä, voisipa melkein puhua jungilaisittain arkkityypeistä. Isä Benjamin on turvallisuuden ja vahvuuden perikuva, viisas isä, joka hädänkin hetkellä säilyttää malttinsa. Hän luottaa ehdottomasti poikiinsa mitä tahansa tapahtuikin. Vanhin poika Adam on vastuullinen vanhin poika, joka tarvittaessa ottaa isän roolin. Adamin hillityn pinnan alta löytyy kuitenkin kiihkeyttä, jota hänen ei aina ole helppo hillitä. Hoss on hyväntahtoinen voimamies, joka on aina valmis auttamaan avun tarpeessa olevia. Hän on samalla sekä lapsenomainen, spontaani, jopa naiivi että syvällisesti pohdiskeleva ja harkitseva ihminen, jonka sydän on kultaa ja joka tajuaa elämän syvät ristiriidat. Pikku-Joe on perheen nuorimpana hiukan hemmoteltu, omaa paikkaansa etsivä kuumakalle, joka jatkuvasti haukkaa hiukan liian suuria paloja taitoihinsa ja voimiinsa nähden. Sarjan aikana Joe kasvaa aikuiseksi ja siirtyy Adamin rooliin.

Isälle ja pojille on ominaista tavattoman kiinteä perheyhteys. He ovat oikeastaan kuin D\’Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis, joskaan roolihahmojen vastaavuudet eivät mene aivan yksi yhteen. He ovat kuin neljä muskettisoturia, jotka ovat järkkymättä kuninkaansa puolella. Muskettisoturit olivat kuninkaan – tai kuningattaren -, Ranskan ja sorrettujen puolella. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Cartwrightien kuningas on Ponderosa, jonka eteen he ovat valmiit tekemään mitä tahansa. Myös Cartwrightit ovat rohkeita, rehellisiä ja oikeudentuntoisia miehiä. Sarjan alussa he kuitenkin ovat aika suvaitsemattomia, jopa kovia tunkeilijoita vastaan. Ponderosan maille tuleva ottaa suuren riskin. Vähitellen he sulavat ja alkavat ymmärtää esimerkiksi intiaanien oikeuksia. Heiltä löytyy yhä enemmän sääliä ja armeliaisuutta vähäosaisia kohtaan. Alun korskeus katoaa heistä vähitellen.

Pernell Roberts oli melkein alusta asti tyytymätön käsikirjoituksiin. Hän halusi ottaa kantaa erilaisiin ongelmiin. Kun Lorne Greene, Dan Blocker ja Michael Landon pitivät hauskaa, kiersivät ympäri maata ja hulluttelivat, Roberts vetäytyi syrjään. Eräs tunnettu ohjaaja – muistaakseni Altman – olikin sitä mieltä, että näitä kolmea kaverusta ei tahtonut saada millään kuriin. Hulluttelusta ei tahtonut tulla loppua. Vaikka Roberts lähti pois kuuden vuoden jälkeen, se ei yllättäen vaikuttanut sarjan suosioon. Varsinainen sokki oli Dan Blockerin kuolema vuonna 1972. Siitä Bonanza ei enää toipunut. Bonanzaan koetettiin ujuttaa uusia henkilöitä, mutta nämä eivät vetäneet isälle ja veljeksille vertoja. David Canary oli ihan OK, mutta hänen osuutensa jäi aika vähäiseksi. Paljon vahvemmin oli esillä Jamie (Mitch Vogel), joka Joen kasvaessa aikuiseksi antoi isä-Benille mahdollisuuden pitää kiinni isän roolista. Tällä haluttiin vahvistaa Bonanzan suosiota koko perheen ohjelmana.

Bonanzan vahvuutena oli sarjan kyky vedota hyvin laajaan katsojajoukkoon. Pääosan esittäjät tarjosivat samaistumiskohteita hyvin monenlaisille ihmisille. Lisäksi he olivat usein kaikki mukana toisin kuin monissa muissa sarjoissa, jotka yleensä keskittyivät aina yhteen päähenkilöön kerrallaan. Suosiota edisti sekin, että sarjassa oli tilaa romantiikalle, jännitykselle, draamalle, komedialle, jopa farssille. Kun tällä viikolla jännitettiin Pikku-Joen hengen puolesta, seuraavalla viikolla Hoss oli vauvojen kauneuskilpailun tuomarina tai ahmi piirakoita. Tietenkin käsikirjoitusten taso vaihteli suuresti. Joukossa oli todella heikkoja jaksoja, mutta myös hienoja tarinoita. Komediat olivat usein aidosti hauskoja. Näissä jaksoissa Hoss ja Joe olivat parhaimmillaan. Niitä katseli mieluummin kuin vaikkapa joitakin John Waynen viimeisimpiä elokuvia.

Bonanzan suuri miinus oli filmaus studiossa. Vähitellen alkoi harmittaa, kun isä ja veljekset ratsastivat jokaisessa jaksossa studion “pihalta” kulissien taakse. Tai kun joku pojista ihaili järvimaisemaa, se saattoi olla mistä tahansa. Jos juoni oli hyvä, tämä ei paljon haitannut, mutta joskus siihen kiinnitti huomiota. Olihan tuohon aikaan sarjoja, jossa kulissit kolisivat vain vähän. Toinen miinus olivat mahtipontiset keskustelut elämän suurista kysymyksistä. Niissä on mukana vahva annos amerikkalaista suuruuden ja voiman ihannointia, joka ei tällaista pienviljelijän poikaa kauheasti innostanut. Muutamat kertomukset liittyivät niin vahvasti johonkin amerikkalaiseen ilmiöön, että ne jäivät vieraaksi. Kolmas miinus riippuu siitä, miten paljon toimintaa odotti lännensarjoilta. Jos sitä odotti, joskus joutui pahasti pettymään. Tarjolla saattoi olla 50 minuuttia romantiikkaa.

Bonanzan näyttelijät olivat yleensä hyviä. Mukana oli myös varsin nimekkäitä näyttelijöitä, joko nuoria tulokkaita tai sitten vankkoja luonnenäyttelijöitä tai uransa suhteen alamäessä olevia. Mukana olivat mm. Yvonne de Carlo, Ida Lupino, James Coburn, Leonard Nimoy, Julie London, Lee Marvin, Dennis Hopper, Rory Calhoun, Charles Bronson, Ramon Navarro, Rod Cameron, George Montgomery, Leslie Nielsen, Bruce Dern, Ben Johnson, Forrest Tucker, Jodie Foster ja Ron Howard. Nuorten naisten osissa vilahteli usein henkilöitä, joista en muista sen jälkeen kuulleeni mitään. Kenties yllättävin asia oli Michel Landonin panos. Hän teki ensimmäisen Bonanzan käsikirjoituksen jo vuonna 1962 ja ohjasi vuodesta 1968 lähtien 14 jaksoa.

Bonanzan taso ei kokonaisuutena pahemmin pudonnut loppua kohden. Joidenkin mielestä se jopa kohosi, koska jaksot olivat loppupuolella jonkin verran realistisempia kuin ensimmäisinä vuosina. Myös alun mahtipontisuus väheni vuosien myötä. Monille Robertsin lähtö oli iso miinus ja tietenkin Blockerin kuolema. Dan Blocker on aina ollut minun henkilökohtainen suosikkini. Bonanza oli aikanaan todellinen ilmiö ympäri maailmaa aina Japania ja Egyptiä myöten. Voi olla, että jotkut sarjat kestävät aikaa paremmin kuin Bonanza, mutta valitsen tällaisen sadunomaisen lännen mieluummin kuin ultrarealistisen Deadwoodin.