Naistutkimus – Vaatteet ja aatteet vaihtuvat

Kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet Jussi Niemelä ja Osmo Tammisalo turvautuvat tuttuun strategiaan, jonka tavoitteena on tehdä jokin asia naurunalaiseksi. Tämä keino ei tietenkään vaikuta kritiikin kohteeseen, vaan saa heidät pitämään entistä lujemmin kiinni näkemyksistään. “Ei meitä turhaan vainota”, he ajattelevat. Tämän myös kirjan kirjoittajat tietävät, joten heidän tarkoituksensa on tehdä naistutkimus ulkopuolisten silmissä naurunalaiseksi.

Kirjoittajat ovat tavoitteessaan onnistuneet aika hyvin. Naistutkimus tuottaa kosolti herkullista ainesta. Kun naistutkijat kietovat yhteen psykoanalyysiä, marxilaisuutta, fenomenologiaa ja feminismiä ja kun sosiaalinen konstruktionismi vedetään oikein tiukalle, seuraukset ovat aika uskomattomia. En kuitenkaan lähde uudestaan lainaamaan kirjassa esiteltyjä otteita, vaan lähestyn aihetta tieteen historian näkökulmasta. Varmaankin kirjaan on poimittu tekstejä hyvin valikoiden, mutta ei kai naistutkijan tehtävä ole ilman muuta hyväksyä mitä vain toinen naistutkija kirjoittaa. Psykologina minulla ei ole mitään velvollisuutta puolustaa psykologiaa tieteenä, koska psykologiassa on lukuisia koulukuntia ja kaikkien piirissä on kirjoitettu paljon soopaa.

“Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” kuuluu vanha suomalainen sananlasku, jonka voi kohdistaa myös näille kahdelle biologille. Sosiaalidarwinismi ja sosiobiologia tarjoavat aivan yhtä makeita herkkuja kuin naistutkimuskin. Lisäksi ne olivat historiallisessa mielessä tuhoavampia, koska nuo ajatukset tukivat miesten jo ennestään vahvaa valtaa. Sosiaalidarwinismin kytkennät kansallissosialismiin olivat vahvoja. Suomessa Ilkka ja Sesse Koivisto kirjoittivat kirjan Puusta pudonnut sosiobiologian hengessä vuonna 1971. Psykiatri Martti Paloheimo säesti heitä kirjoituksillaan. Kirjoitin lehtiin vastineita, mutta vain yksi joukolla tehty julkaistiin. Kirjan sanoma oli se, että koska miehellä on metsästäjän geenit ja naisella äitigeenit, se pitää hyväksyä ja sen mukaisesti pitää toimia. Pyrkimys tasa-arvoon johtaa ihmiskunnan tuhoon. Kirja oli aivan absurdi, kuten monet muutkin sosiobiologien tuotteet. Voisin ottaa kymmenittäin hauskoja – tai oikeastaan pelottavia – otteita tuosta ja monesta muusta kirjasta.

Sosiobiologia on kehittynyt evoluutiobiologiaksi ja -psykologiaksi, joiden piirissä tuollaisia ajatuksia ei enää onneksi esitetä. Kuten Niemelän ja Tammisalon kirjasta käy ilmi, tavoitteena on selittää ihmisen käyttäytymistä evoluution tai yleensä biologian avulla. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat ovat esittäneet runsaasti kiinnostavia hypoteeseja, joista monet vaikuttavat uskottavilta. Niiden ongelma on kuitenkin se, että näitä tulkintoja on vaikea todistaa oikeiksi. Sama ongelma rasittaa tietysti kaikkea psykologista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Jokainen teoria joutuu kohtamaan poikkeuksia, joita teorian on vaikea selittää. Oma näkemykseni on, että ihmisen käyttäytymisessä on paljon sellaisia yleisiä piirteitä, joita on luontevaa selittää biologisilla tekijöillä.

Sosiobiologia ja naistutkimus ovat historiallisessa mielessä hyvin arvokkaassa seurassa. Olemme olleet todistamassa behaviorismin, psykoanalyysin ja “tieteellisen” marxismin alennustilaa. Kaikki nämä ja monet muut vähemmän tunnetut teoriat ja ideologiat halusivat tarjota suuria palveluksia tieteelle ja ihmiskunnalle, mutta niitä ei kuitenkaan ole otettu riemuiten vastaan. Toki näillä suuntauksilla on edelleen omat kannattajansa, mutta esimerkiksi behaviorismi ja psykoanalyysi on järkevintä ymmärtää suurina kertomuksina ihmisenä olemisesta. Niissä on arvokkaita oivalluksia, mutta myös paljon ideologista, ihmiskuvaa välittävää ainesta. Ne eivät ole tosia samassa mielessä kuin vaikkapa jokin ulkomaailmasta tehty havainto tai fysiikan kaava.

Myös sosiaalinen konstruktionismi saa aika ajoin ideologisia sävyjä ikään kuin käynnissä olisi suuri taistelu, jossa ihminen voittaa biologiansa. Todellisuutta ei oikeasti ole olemassa, vaan kaikki on ihmisen tulkintaa. Tällä tavoin äärimmilleen vietynä näkemys vie pohjan yhtenäisiltä näkemyksiltä ja jopa tieteen tekemiseltä. Ilman biologisen ja psykologisen tietämyksen hyödyntämistä tieteellistä naistutkimusta on vaikea kuvitella. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ihminen olisi tulkitseva olento ja koko ajan muokkaisi tulkintojensa avulla maailmaa, jopa omaa biologiaansa.

Tieteen historia on täynnä kytkentöjä ideologioihin. Biologit ja luonnontieteilijät eivät suinkaan ole olleet näistä vapaita. Monilla biologeilla on ollut viime vuosikymmenien kuluessa taipumusta vahvoihin ideologisiin kannanottoihin, mistä hyvä esimerkki ovat Richard Dawkinsin kirjoitukset. Edelleen hyvin suosittua on puhe “itsekkäistä geeneistä” tai “sosiaalisesta vaihdosta”, joihin kumpaankin kätkeytyy ideologisia kuvia ihmisluonnosta. Niiden mukaan ihminen on aina ja kaikessa itsekäs, omaa etuaan etsivä olento. Tämä tulkinta ei näy vain biologiassa, vaan myös esimerkiksi taloustieteessä. Tällaista yksipuolista kuvaa on vähitellen alettu kiistää.

Miesten hallitsemassa maailmassa on varmaan tarvittu feminismiä ja naistutkimusta tasapainon saavuttamiseksi. On vaikea tulla kuulluksi, jos ei esitä kriittisiä ajatuksia vanhoja suuntia kohtaan ja jos ei etsi itselleen hyviä vastustajia. Aluksi oman joukon kiinteys ja uskon vahvuus ovat hyvin tärkeitä, sillä muuten näkemykset katoavat historian roskakoriin. Tieteen näkökulmasta on suotavaa, että ideologiset ja moralistiset ainekset vähitellen vähenevät myös naistutkimuksessa. Toki tiedemieskin saa esittää mielipiteitä, mutta ei tieteen tuloksina. Tieteelliset tulokset ja niiden perusteella tehdyt moraaliset kannanotot pitäisi selkeämmin erottaa toisistaan. Näin uskoakseni tapahtuu naistutkimuksessa seuraavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Tässä naistutkijat voisivat ottaa oppia sosiobiologeista. He ottivat opikseen 20 vuodessa ja esittävät nykyisin kantansa paljon varovaisemmin.

Koska keskustelu eri tieteiden ja myös tieteiden sisällä olevien koulukuntien välillä on usein kovin vaikeata, otan pohdittavaksi yhden Niemelän ja Tammisalon kirjassa jatkuvasti esille tulevan asian, mistä voi syntyä aidosti keskustelua. Heidän lainauksistaan syntyy vaikutelma, että naistutkimuksessa päätelmiä voidaan tehdä hyvin rohkeasti erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä yhdistäen ja tulkiten. Ei ole tarpeen sanoa, kuka on sanonut jotakin tai minkä tutkimuksen mukaan ihmiset ovat olleet jotakin mieltä. Tällaisten asioiden yksilöimistä pidetään yleensä tieteessä tärkeänä. Myös historioitsijat ovat tarkkoja lähteistään. Naistutkimuksessa on lupa ikään kuin pyydystää ilmassa leijuvia ilmiöitä ja havaintoja ja tehdä niistä kullekin kirjoittajalle sopivia tulkintoja. Onko dokumentaation vaatimuksen tiukkuus sellainen asia, joka ei koske naistutkijoita? Onko naistutkimuksella käytössään jokin ihan oma tieteellinen metodi, joka ei muille tahdo aueta?