Nettiviikko 40/2014

Tämänkertaisen nettiviikon lisäksi sivustolle on lisätty myös kolme uutta kirjoitusta; kaksi mielipidekirjoitusta ja yksi alustus. Markku taustoittaa nettiviikossa niitä. Ne löytyvät, paitsi alempaa nettiviikosta, myös suoraan tästä:

Nettiviikko

1. Kirjoitan juuri nyt innolla onnellisuuden paradokseja. Toivottavasti saan ne koottua kirjaksi asti. Elämä on monellakin tavalla paradoksaalista. Mikä on paradoksi? Paradoksi tarkoittaa väitettä, joka on ristiriidassa itsensä kanssa ja voi silti olla totta. Useimmat paradoksit eivät ratkea tai perustuvat virheelliseen logiikkaan. Jokin havainto voi olla paradoksaalinen, jos sitä ei ole osattu odottaa. Esimerkkejä:

  • Tiedän, että en tiedä mitään. Sokrates.
  • Kukaan ei käy siinä ravintolassa, koska se on aina täynnä.
  • Voiko hukkua ikuisen elämän antavaan lähteeseen?
  • Voin vastustaa mitä tahansa paitsi kiusausta. Oscar Wilde.

Yksi tärkeimpiä onnellisuuden paradokseja on seuraava: Mitä enemmän onnea etsit, sitä varmemmin se pakenee. Tukeeko tutkimus tällaista näkemystä? Jos tukee, onko siitä kuitenkin poikkeuksia? Miten onnea kannattaa etsiä? Miten kauas se pakenee? Tällä hetkellä minulla koneella 102 paradoksia, jotka jollakin tavalla liittyvät onnellisuuteen ja hyvinvointiin.

Lue lisää

Usko ja onnellisuus

Alustus kirkonrakentajien foorumissa Tampereella, 16.9. 2014, pitkä versio

Uskon tai uskonnollisuuden sekä onnellisuuden välistä yhteyttä on tutkittu paljon, vaikka kummankin määrittelyyn liittyy omat ongelmansa. Tulokset ovat olleet aika johdonmukaisia.

  1. Sekä uskonnollinen osallistuminen että henkilökohtaista uskoa kuvaavat mittarit ovat olleet yhteydessä onnellisuuteen. Myös tästä suunnasta poikkeavia tuloksia on toki saatu.
  2. Yhdysvalloissa tulokset ovat olleet hyvin selkeitä.
  3. Köyhissä maissa yhteydet ovat samoin olleet vahvoja.
  4. Euroopassa yhteydet ovat olleet heikompia; erityisen heikkoja ne ovat olleet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joita eräät tutkijat ovat jo nimittäneet ateistisiksi valtioiksi. (Zuckerman, Silberman & Hall)
  5. Omissa tutkimuksissani vain uskonnollisesti aktiivisin ryhmä on erottunut hiukan positiiviseen suuntaan.

Mitä näistä tuloksista on syytä päätellä? “Ateististen pohjoismaiden” tilanne kiinnostaa meitä varmasti eniten. Uusateistit tulkitsevat tuloksen niin, että uskonnottomuuden leviäminen kohottaa kansakunnan hyvinvointia ja onnellisuutta. Yhdysvallat on poikkeus, mutta sielläkin uskonnollisuus vähenee – tosin onnellisuus ei samalla ole kohonnut, vaan pysynyt vakiona lähes 70 vuotta ja ehkä pidempäänkin, mutta tutkimuksia tehtiin viime vuosisadan alkupuoliskolla vähän eivätkä ne yleensä olleet väestöä edustavia. Suomessa tilanne on aika samanlainen. Olen saanut lähes desimaalilleen samanlaisia tuloksia kuin Elina Haavio-Mannila vuonna 1967. Hän tosin kysyi tyytyväisyyttä, mutta se on käytännössä sama asia kuin onnellisuus. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että onnellisuus ei hyvinvointivaltioissa enää ole moniin vuosiin kohonnut.

Syntyy kuva, että uskonnollisuus kohottaa onnellisuutta etenkin vaikeissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, mutta kun onnellisuus on kohonnut tietylle tasolle, noin 70 prosenttiin maksimista, siitä ei enää päästä ylöspäin – tai ehkä päästäisiin, jos esimerkiksi taloudellinen tasa-arvo lisääntyisi. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan poliittista tahtoa. Uskonnollisuus ei enää kohota merkittävästi ennestään hyvinvoivien ihmisten onnellisuutta. Kenties usko kuitenkin voi kohottaa onnellisuutta, jos se helpottaa katkeruuden voittamista.

Mitä usko, uskonto ja myös ideologiat ja maailmankatsomukset tarjoavat ihmisille. Mitä niissä on sellaista, joka voisi edistää onnellisuutta?

Vaikka tavoitteena on pohtia uskon ja onnellisuuden yhteyttä, otan myös moraalin mukaan pohdintaan. Jo antiikin Kreikassa ja Vanhan testamentin Israelissa moraalin ja onnellisuuden yhteys oli itsestään selvä. Aristoteleen eudaimonia tarkoitti onnellisuutta, joka syntyy hyveiden noudattamisesta. Olennaisia olivat viisaus, rohkeus, itsehillintä ja kauneus. Aristoteles ei silti tyrmännyt elämän nautintoja, vaan oikea tasapaino oli onnen edellytys. Onnellisuus on antiikissa ylin hyvä, summum bonum. Antiikissa oli myös niitä, jotka korostivat onnellisuuden perustuvan mielihyvän kokemiseen ja mielipahan välttämiseen. Tätä nimitetään hedonismiksi.

Miten kristinuskossa tulkitaan onnellisuutta? Onko se summum bonum? Ei, vaan meitä kehotetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos tässä onnistumme siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista, tuleeko meistä onnellisia? Sen pitäisi olla luonnollista, koska Jeesuksen seuraajat ovat onniteltavia, joka on hyvä käännös makarios-sanalle. Eikä autuas-sanassakaan mitään vikaa ole. Voidaanhan sanoa, että hän oli autuaan onnellinen tai että hän hymyili autuaasti. “Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” Vasta silloin? Eikö ennen? Onneksi kristitty voi Uuden testamentin mukaan kokea iloa ja rauhaa ahdistuksen ja kärsimyksen keskellä. Mitä muuta onnellisuus on kuin ilo + rauha?

Onnellisuuden tavoittelua on kristinuskon teologiassa vieroksuttu. Augustinuksen mukaanihmisen osa on etsiä onnea, mutta sen saavuttaminen on mahdotonta. Voimme onneksi tuntea Jumalan läheisyyttä, mutta jano ei koskaan tyydyty, sillä ajallinen onni pakenee. Pian kääntymyksensä jälkeen Augustinus kirjoitti kirjan De beata vita, jonka voisi kääntää myös Onnelliseksi elämäksi. Onnellisuus on Jumalan läheisyyttä ja Kristuksessa paljastuvan totuuden tajuamista. Onnellisuus on aina vajavaista, sillä ihminen ei voi tulla täydelliseksi. Kristitty voi silti luottaa siihen, että kaiken hapuilun taustalla on Jumalan suunnitelma ja huolenpito.

Kristinuskon sanoma oli lohdullinen, sillä ihmisen kärsimys ja onnettomuus ovat luonnollisia asioita perisynnin vuoksi. Ihmisen ei tarvitse hävetä vaikeuksiaan ja syyllistää itseään, ellei hän ole niitä pahantahtoisesti aiheuttanut. Kääntöpuolena oli se, että kärsimys hyväksyttiin liian helposti, koska se kuului ihmisen osaan. Monia turhautti, että kirkko suhtautui maallisiin iloihin torjuvasti ja onnea piti odottaa vasta taivaassa. Voisiko jotakin valoa taivaasta näkyä jo maan päällä? Pitkä odotus käy raskaaksi. Arkielämän ja taivaan kuilu oli suuri ja tuntui mahdottomalta ylittää.

Entä nyt? Mikä on nykyajan teologiassa uskon ja onnellisuuden suhde ja miten moraali liittyy siihen? Onko onnea syytä tietoisesti etsiä vai onko se lopulta sivuseikka tai arvaamaton asia? Heitän kysymyksen teologeille ja siirryn kiireen vilkkaa psykologian puolelle.

Onko moraalisuus tottumusta ja velvollisuutta vai aidosti uskon luonnollista hedelmää? Kumpuaako se Jumalan hyvyyden ja armon kokemuksesta? Haluamme uskoa, että hyveitä noudattava ja pahaa karttava ihminen pärjää hyvin elämässä ja kokee onnellisuutta. Näin ei välttämättä ole. Ihmisellä voi olla silti vahva taipumus alakuloisuuteen ja paljon riippuu hänen ympäristöstään ja siitä, mitä häneltä odotetaan. Pidämme Dietrich Bonhoefferia hyvin moraalisena ihmisenä, mutta hän joutui paljon kärsimään omantuntonsa tähden. Ympäristö voi vaatia moraalittomia tekoja.

Oletan, että uskon vakavasti ottava haluaa ottaa myös moraaliset kysymykset vakavasti. Hänen täytyy ainakin uskotella olevansa moraalinen, jotta voisi säilyttää sisäisen tasapainonsa ja itsekunnioituksensa. Se tosin ei ihmiselle ole kovin vaikeata. Tekopyhyys vaanii sekä uskovaisia että uskonnottomia. Uskovaisissa se näkyy sen sen vuoksi selvemmin, että moraaliset vaatimukset ovat suuria.

Seuraavassa sanaa moraali käytetään laajassa merkityksessä. Se kattaaa ensinnäkin “negatiiviseen” moraalin, joka tarkoittaa moraalittomien, pahojen tekojen välttämistä. “Positiivinen” moraali kehottaa tekemään hyviä asioita. Kaikkien tuntema kymmenen käskyä sisältää kahdeksan negatiivista käskyä ja kaksi positiivista.

Missä määrin ihmiset näkevät elämän moraalisena, tietoisia moraalisia ratkaisuja vaativina? Vai onko suurin osa elämää automaattista, kyselemätöntä? Elämmekö jonkin käsikirjoituksen mukaan, josta myös tarvittavat repliikit löytyvät? Miten usein herää kysymys: onko tämä oikein? Kun kuitenkin teemme koko ajan pieniä ja suuria ratkaisuja, mihin nuo ratkaisut nojautuvat? Mikä ohjaa valintojamme ja päätöksiämme? Onko kyseessä tunteisiin perustuva intuitio? Mikä osuus on järjellä? Kysymyksille ei tule loppua. Moraalin tutkija Jonathan Haidtin vastaus kuuluu: Tunteet ohjaavat ratkaisuja ja järki perustelee ne parhain päin. Jos näin on, onko onko tunne itsekäs vai osaako se ottaa huomioon myös toisen tarpeet?

Kun uskontoon ja uskovaisiin kohdistuu kritiikkiä, se on pääasiassa moraalista. Uusateistien kritiikin mukaan uskovaiset ovat tehneet suunnattoman paljon pahaa. Ihmiset olisivat onnellisempia, jos uskonnot häviäisivät maan päältä. Mitä me tähän voimme vastata? Sanommeko heille, että katsokaa tutkimustuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen? Vai heitämmekö tuhkaa päällemme?

Mutta entä jos samalla kun meidän onnellisuutemme lisääntyy, teemme toisia ihmisiä onnettomiksi? Onko Suomessa sellaisia ihmisiä tai jopa ryhmiä? Onko kyse nollasummapelistä niin, että yhteiskunnan onnellisuuden taso on aika vakio – niin kuin se tutkimusten mukaan onkin -, kun joku ryhmä nousee, niin toinen laskee?

Uskonnon ja ideologian yhdistelmä on erityisen vaarallinen. Se saattaa kohottaa hetkellisesti jonkin ryhmän onnellisuutta, mutta muut kärsivät. Kun uskonto ja politiikka matkustavat samoilla rattailla, matkustajat uskovat, että mikään ei voi heitä estää. Frank Herbert.

Etenkin positiivisen moraalin ylläpito edellyttää jotakin uskomusjärjestelmää, jonka avulla ihminen voi voittaa itsekkyytensä, sitoutua ja tehdä hyvää. On uskottava johonkin ideaan, joka ohjaa ja motivoi tekemään myönteisiä asioita muille ihmisille. Uskonnot ovat hyvä esimerkki moraalia edistävistä uskomusjärjestelmistä. Ideologiat ovat kuitenkin runsaan sadan vuoden aikana olleet uskontojen kilpailijoita. Uskontojen ja ideologioiden välillä on käyty verisiä taisteluja, samoin uskonnot ja ideologiat ovat olleet vastakkain. Ideologiat ovat tarjonneet hyvin selkeitä moraalisia ohjeita, jopa joskus selkeämpiä kuin uskonnot.

Mitä uskomusjärjestelmät, uskonnot ja ideologiat tarjoavat?

  1. Ihmiskuvan ja maailmankuvan.
  2. Moraalisia vaatimuksia ja käyttäytymiskoodeja.
  3. Yhteyden tunnetta ja yhteisöllisyyttä.
  4. Auktoriteetin ja totuuden lähteen.
  5. Päämäärän ja tulevaisuuskuvan.
  6. Motivoivia, sitouttavia toimintoja ja rituaaleja.
  7. Suuren Kertomuksen, joka liittää yhteen edellä mainittuja asioita ja tuottaa koskettavan kokonaisuuden.

Suuret kertomukset vastaavat moniin tarpeisiin, toiveisiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Ovatko nämä kaikki tärkeitä onnellisuuden kannalta? Pohdin tätä nyt kristinuskon kannalta, toki hyvin subjektiivisesti. On vaikea välttyä tulkinnalta, että ne ovat joskus ennen antaneet enemmän kuin nyt.

1. Ihmiskuva ja maailmankuva. Kristinuskossa on uskottu kehitykseen ja parannuksen mahdollisuuteen, vaikka ihminen on sekä syntinen että vanhurskas. Ihmisessä on sekä pahaa että hyvää. Tämä optimismiin kallistuva näkemys on realistinen, mutta antaa kuitenkin ihmiselle ja ihmiskunnalle toivoa. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi on realistsinen ja lohdullinen kehotus, joskin Jumalan rakastaminen yli kaiken tuntuu mahdottomalta. Tieteellinen maailmankuva on haluttu nähdä uskonnon kilpailijana. Tämä näkemys on ollut omiaan heikentämään kristinuskon asemaa. Tämä uskon vahvuustekijä antaa onnellisuuslisää uskolle, eli enemmän plussaa kuin miinusta.

2. Moraaliset vaatimukset, normit ja koodit. Nämä voivat silloin olla rasitus onnellisuuden kannalta, kun tiedostaa omat virheensä ja typeryytensä. Moraaliset vaatimukset kuitenkin edistävät terveitä elintapoja, joilla puolestaan on yhteyttä onnellisuuteen. Hyvä omatunto on mukava tyyny ja edistää itsekunnioitusta. Hiukan plussaa uskolle.

3. Yhteys ja yhteisöllisyys. Tämä on merkittävä vahvuus silloin, kun on kyse aidosta yhteisöllisyydestä. Sellaista voi nykyään ajoittain olla esimerkiksi pienryhmissä, mutta seurakunnat ja kappelit ovat aivan liian suuria, jotta yhteisöllisyys voisi toteutua. Pikemminkin miinusta sen vuoksi, että luvataan liikaa eivätkä lupaukset toteudu.

4. Auktoriteetti ja totuus. Ihmiset kaipaavat yhä auktoriteettien tukea, vaikka heillä on siihen hyvin ristiriitainen suhde. Auktoriteetin lähteitä on niin paljon: on tiedettä, mediaa, asiantuntijoita, guruja ja ties mitä. Totuuden subjektiivisuutta on alettu korostaa. Myös me kristityt olemme keskenämme eri mieltä. Totuuden kokeminen on kuitenkin onnellisuutta edistävä asia. Hiukan plussaa onnellisuudelle.

5. Päämäärä ja tulevaisuus. Tämä on yhä vahvinta kristinuskon antia. Usko, toivo ja rakkaus on hieno yhdistelmä. Evankeliumi puhuttelee edelleen monia vahvasti. Se antaa toivoa ja kehottaa meitä rakastamaan lähimmäistä, myös kaukaisia. Suuri plussa uskolle.

6. Motivointi ja sitoutuminen. Me yhä voimme tukea toisiamme monin tavoin, vaikka osallistumme liian harvoin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Onneksi meillä on uskovia omaisia ja ystäviä, jotka kannustavat meitä. Meillä on periaatteessa välineitä, kunhan vain niitä käytämme. Tässä on paljon onnellisuuden potentiaalia, mutta emme osaa sitä käyttää. Uskonnollinen osallistuminen on niin vähäistä. Käytännössä onnellisuuslisää ei juuri tule.

7. Suuri Kertomus. Ihmettelen, miksi kertomus Jeesuksen elämästä ja lukuisat Raamatun kohdat eivät kosketa ja puhuttele. Joku aika sitten eräs Aamulehden toimittaja pohdiskeli, että uskon asiat eivät kosketa. En tätä ymmärrä, vaikka psykologin kai pitäisi ymmärtää. Olen varmaan hyvin subjektiivinen, koska juuri koko Suuri Kertomus koskettaa minua niin vahvasti. Aivan erityisesti Jeesuksen vertaukset suorastaan kouraisevat ja tunteet lähtevät liikkeelle. Minusta tässä on kristinuskolle merkittävä onnellisuuslisä, mutta vain silloin kun evankeliumi koskettaa.

Uskon – siis kristinuskon – vahvuus on mielekkyyttä ja tarkoitusta antava Suuri Kertomus, joka koetaan omakohtaisena totuutena. Missä muutkin vahvuudet tulevat mukaan, siellä usko on omiaan kohottamaan onnellisuutta.

Me voimme katsoa tätä asiaa myös toiseen suuntaan. Millaisia onnellisuuden ohjeita alan tunnustetut tutkijat tarjoavat? Valitsen Sonja Lyubomirskyn 12 onnellisuuden ohjetta. Olen alleviivannut ne, joita myös kristinusko korostaa.

  1. Kiitollisuuden ilmaiseminen
  2. Optimismin edistäminen (sana toivo on luontevampi)
  3. Sosiaalisen vertailun ja murehtimisen välttäminen
  4. Ystävällisyyden osoittaminen
  5. Sosiaalisten suhteiden vaaliminen
  6. Traumoja ja vastoinkäymisiä lievittävien selviytymiskeinojen oppiminen
  7. Anteeksiantamisen oppiminen
  8. Ajan riennon eli flow-kokemusten lisääminen
  9. Elämän iloisten hetkien taltioiminen ja vaaliminen
  10. Sitoutuminen tavoitteisiin
  11. Uskonnon ja hengellisyyden harjoittaminen
  12. Kehon hyvinvoinnista huolehtiminen

Useimmat liittyvät kristinuskon perustaan, eikä mikään herätä vastaväitteitä. Onko tämä suuri ilon aihe vai sekoittuuko siihen syyllisyyttä ja kenties häpeääkin siitä, että näiden seuraukset eivät näy läheskään niin hyvin kuin toivoisimme. Mistähän se johtuu? Ilmeisesti ihmiset saavat näitä asioita ilman uskontoakin. Eikö olekin harmillista, että uskolla ei ole näihin yksinoikeutta? Jumalan hyvyys koskee kuitenkin kaikkia eikä vain uskovaisia.

Suuret Kertomukset eivät enää kosketa ihmisiä. Onko se pelkästään huono asia? Mistä se johtuu? Tärkein syy on auktoriteettien torjunta ja totuuden tulkinta suhteellisena. Individualistiseen kulttuuriin kuuluva yksilö haluaa hallita omaa elämäänsä ja ympäristöään. Kyse on paljolti hallinnan illuusiosta, mutta siitä hän ei halua luopua. Toiseksi myös ulkoiset – erityisesti moraaliset – vaatimukset ahdistavat yksilöllisyyttä korostavia ihmisiä. Kolmanneksi kulttuurissa on runsaasti yhteyden kokemusta vaikeuttavia tekijöitä, kuten muuttoliike ja yksityisyyden korostus. Kaikki Suuret Kertomukset ovat länsimaissa vaikeuksissa.

Teesejä

  1. Uskoa on monenlaista. Kristinusko on yksi usko monien joukossa.
  2. Uskontoihin ja ideologioihin perustuvalla uskolla on paljon yhteisiä psykologisia ja sosiologisia tekijöitä.
  3. Voimakas usko on merkittävä yhteyden ja sitoutumisen lähde, mutta se voi johtaa toisella tavalla uskovien torjuntaan.
  4. Ideologian vahvistama usko on vaarallinen yhdistelmä.
  5. Uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen (heikosti) ja mielekkyyteen (vahvasti).
  6. Uskonnon onnellisuutta edistävä vaikutus pienenee hyvinvointivaltioissa. (Yhteydet ovat korrelaatioita, kyse ei ole selkeästä syy-seuraussuhteesta)
  7. Maallistuminen ei ole edistänyt ihmisten onnellisuutta 40-70 vuoden aikana.
  8. Ihmisen moraalisuus on vahvistunut tuhoisista ideologioista huolimatta. Tämä näkyy erityisesti surmatekojen vähentymisenä (Steven Pinker)
  9. Uskon(non) kritiikki on pääosin moraalista.
  10. Onnellisuuden ohjeet ovat kristinuskon moraalin (hyveiden) mukaisia.
  11. Suuret Kertomukset eivät kiehdo nykyajan yksilöitä.
  12. Materialismi ja yksilökeskeisyys ovat tuhoisia kaikenlaisille yhteisille uskoille.
  13. Spirituaalisuus lisääntyy, mutta sen merkitys yhteisön uskon synnyttäjänä on vaatimaton.
  14. Ateistisen humanismin tarjous ei ainakaan toistaiseksi kilpaile uskontojen kanssa, kun tarkastellaan uskon vahvuuksia.

Kannattaako sittenkin nousta puuhun?

Vesa Vanhalakka kuvasi Aamulehdessä 5.10. mielenkiintoisen tuloksen, jonka mukaan agama-liskot oppivat jäljittelemällä toisiltaan. Johtopäätös oli yhtä mielenkiintoinen: tämä tulos nöyryyttää ihmistä. Tulos saa “meidät ihmiset vähitellen laskeutumaan alas omaa erinomaisuuttamme korostavasta puusta. Voimme vihdoin asettua muun luomakunnan tasolle sen sijaa, että kuvittelemme aina olevamme meitä ympäröivän luonnon ja eläinten yläpuolella”.

Tätä ajattelutapaa en ole koskaan ymmärtänyt. Mitä erinomaista tässä on? Aikoinaan Nobel-palkittu Jacques Monod kuvasi ihmisen mitättömänä hiekanjyväsenä maailmankaikkeudessa. Ihminen ei tiedä, mistä on tulossa ja mihin on menossa. Tällä ei tietenkään enää ole mitään tekemistä tieteen kanssa, vaan kyse oli Monodin pessimistisestä maailmankatsomuksesta. Mitä ihminen hyötyy siitä, että hänet kuvataan mitättömänä olentona? Paljon ei lohduta sekään, että samalla kun ihmisiä vedetään alas, eläimiä nostetaan ylös.

Nöyryys on hyvä ominaisuus, mutta onko ihmistä tarpeen nöyryyttää? Psykologinen tutkimus kertoo, että ihmisen selviytymisen edellytys on ajatella itsestään liikaa. Ihmiset eivät halua kuunnella julistusta eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja ihmisen mitättömyydestä – josta siis tässä on kysymys eikä tieteestä. Kun ihminen menettää hallintauskonsa, hän on suuressa vaarassa menettää elämänotteensa, toivonsa ja mielekkyytensä.

Toiseksi odotukset toteuttavat itsensä. Jos me odotamme itseltämme kovin vähän ja alamme verrata itseämme eläimiin, joilta kuitenkin puuttuu kyky tehdä moraalisia ratkaisuja, eikö se anna meille oikeuden toimia eläinten lailla? Onhan vuosikausien ajan korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä häntä eläimiin verraten. Tällainen viesti antaa ihmiselle luvan olla itsekäs.

Onneksi aivan viime vuosina tämä itsekkyyden ideologia on väistymässä biologiasta ja psykologiasta. Nyt on luvallista sanoa, että ihmisessä on myös luontaista epäitsekkyyttä. Empatia ja kyky yhteistoimintaan ovat ihmisen luontaisia ominaisuuksia.

Kysymys on arvoista. Minusta on paljon parempi kiivetä ylös puuhun ja katsella sieltä maailmaa. Ihmisellä on sellaisia kykyjä, joiden avulla hän eroaa merkittävästi eläimistä. Käytetään niitä hyväksi eikä suotta väheksytä ihmisyyteen liittyviä arvokkaita kykyjä. Nöyryytetystä ihmisestä ei ole sen paremmin ihmisen kuin luonnonkaan puolustamiseen.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Suomen talous on umpikujassa

Tavallinen kansalainen joutuu aivan pyörälle päästään yrittäessään muodostaa käsityksen siitä, millaiset toimenpiteet voisivat hyödyttää Suomen taloutta. Kun yksi asiantuntija esittää näkemyksensä, toinen tyrmää sen välittömästi. Seuraavassa muutamia esimerkkejä asioista, joista ei tahdo saada otetta.

Ostovoimasta puhutaan paljon. Tavalla tai toisella kansalaisten ostovoimaa tulisi lisätä. Se tapahtuu joko korottamalla palkkoja tai alentamalla veroja. Palkkoja on kuitenkin vaikea korottaa, koska mitään todellista jaettavaa ei ole. Verojen alentaminen taas merkitsee lisää lainanottoa, sillä muuten budjettiin jää suuria aukkoja. Lisäksi on syytä muistaa, että ostamme jo nyt aivan liikaa tavaroita, haaskaamme ja saastutamme. Kenties pienempi ostovoima olisi hyväksi luonnolle ja saisi ihmiset kuluttamaan vähemmän. Onhan lopulta aivan järjetöntä vaihtaa jatkuvasti esimerkiksi matkapuhelin vain sen vuoksi, että siinä on jokin uusi toiminto tai että se on paremman näköinen.

Moni asiantuntija kannattaa työurien pidentämistä. Se kuulostaa järkevältä, koska ihmiset ovat terveempiä ja elävät pidempään. Miksi he eivät saisi hyödyntää pitkää kokemustaan työelämässä? On arvioitu, että yhteiskunta saisi näin merkittäviä säästöjä eläkkeissä. Kuitenkin tiedämme, että yli 50-vuotiaiden on vaikea saada työtä ja usein juuri vanhimmista työntekijöistä halutaan päästä eroon. Lisäksi työpaikat vähenevät. Työ siirtyy halvan työvoiman maihin ja automaatio ja itsepalvelu lisääntyvät. Monia palveluammatteja ei enää ole ja esimerkiksi kaupan alalla väheneminen jatkuu. Oikeastaan työuria pitäisi lyhentää eikä pidentää, jotta mahdollisimman moni saisi työtä. Työurien lyhentäminen voi tietenkin tapahtua myös päivittäisiä työtunteja vähentämällä. Ilmeisesti joidenkin hyvin koulutettujen ihmisten tulisi tehdä työtä nykyistä pidempään. Muista ei ole väliä eivätkä he jaksaisikaan 65- tai 68-vuotiaiksi. Useimmissa merkittävissä utopioissa – myös kommunismissa – yksilön tekemän työn radikaalia vähentämistä on pidetty hyvänä tavoitteena.

Suuri talouteen liittyvä ongelma on saavutettujen etujen koskemattomuus. Niihin ei saa kajota. Samaan aikaan kun puhutaan säästämisestä ja valtion lainanoton vähentämisestä, eduskunta säätää yhä uusia etuuksia kansalaisille. Monet näistä ovat hyviä, mutta koska rahaa ei ole, ainoa keino rahoittaa uusia palveluita on ottaa lisää lainaa. Verojahan ei voida korottaa, koska silloin ostovoima heikkenee. Tällainen on järjetöntä taloudenpitoa, mutta jakamalla etuuksia voi edistää uudelleen valituksi tulemista. Järkevä kansalainen mitoittaisi kulutuksensa tulojensa mukaisiksi. Suomen valtio ei kuitenkaan näin tee. Mikään hallitus ei näytä olevan toista parempi. On syytä epäillä, että jokainen oppositio päästyään hallitukseen toimii aivan samalla tavalla.

Myös energiapolitiikka pursuaa ristiriitaisia näkemyksiä. Joidenkin mielestä ydinvoima on ainoa järkevä vaihtoehto, toisten mielestä se on kaikkein huonoin. Puuta on milloin suosittu, milloin sen käytön on katsottu tuhoavan luontoa tai tuottavan saastuttavia hiukkasia. Öljyn saatavuus on tehtyjen ennusteiden mukaan jo päättynyt tai ainakin loppumaisillaan. Kaasua riittänee vielä joksikin aikaa ja uutena vaihtoehtona on liuskekivien hyödyntäminen. Tuulivoimaa koskevat arviot ovat milloin täysin kielteisiä, milloin hyvin myönteisiä. Rakennuksista tehdään niin tiiviitä, että hometalojen korjaamista riittää seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Jo monen vuoden ajan poliitikot ovat olleet uskovinaan siihen, että talous alkaa kohta kohentua. Mitään todellista talouden paranemista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Nousukautta pitäisi olla useita vuosia eikä se suinkaan takaa, että työllisyys samalla merkittävästi kohentuisi. Samalla kun puhutaan työurien pidentämisestä, valtio, kunnat ja varsinkin yritykset koettavat kaikin keinoin vähentää työntekijöiden määrää. Tämä kehitys tulee jatkumaan, koska se on paras keino lisätä tuottavuutta. Kasvun ja kulutuksen kriitikko puolestaan voisi sanoa, että tämä “taantuma” on erinomainen asia. Luonto saa hiukan lisää hengähdysaikaa ennen lopullista tuhoa.

Tarjolla on siis vain ratkaisuja, joissa toivottu hyvä tuottaa aina myös kielteisiä seurauksia. Todennäköinen seuraus tästä kaaoksesta on se, että kansalaisten kielteisyys politiikkaa kohtaan lisääntyy eikä vaaleissa äänestämistä pidetä hyödyllisenä. Kompromissit eivät enää toimi.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Yle: Tämän takia lankeamme nettihuijauksiin

Yle haastatteli Markkua 2.10. julkaistuun artikkeliin “Tämän takia lankeamme nettihuijauksiin“:

Keskusrikospoliisin mukaan nettihuijausten määrä on lisääntynyt Suomessa rajusti. Psykologian emeritusprofessori arvioi, että taustalla on suomalaisten luottavaisuus, jonka taso on hämmästyttänyt myös tutkijoita. Kun yhteiskunnassa on paljon hyvää, herkkyys tulla huijatuksi voi lisääntyä.

Voit lukea Ylen Uutisten hyvin ajankohtaisen uutisjutun kokonaisuudessaan tästä osoitteesta.