Robert Wright kirjoitti epätoivon evoluutiosta 25 vuotta sitten TIME-lehdessä. Jo otsake kuvasi synkin värein tuon ajan elämää. Myös silloin valitettiin kiireettä, ahdistusta, vieraantumista ja yksinäisyyttä. Se ei edes ollut uutta, sillä kaikkina aikoina on ajateltu, että juuri nykyiseen aikaan liittyy erityisen paljon ongelmia. Menneisyydessä kaikki oli paremmin ja tulevat ajat ovat entistä huonompia.
Kiinnostuin tästä aiheesta, kun tein 15 vuotta sitten MTV:n toimeksiannosta tutkimuksen suomalaisten onnellisuudesta. Tutkimukseeni sisältyi kysymys ”Mihin suuntaan maailman tila (Suomi mukaan lukien) näyttää kehittyvän?” Suomalaisten käsitys tulevaisuudesta oli hyvin pessimistinen. Yli kaksi kolmasosaa oli sitä mieltä, että huonoon suuntaan ollaan menossa. Jonkin verran oli niitä, joiden mielestä kaikki säilyy ennallaan, mutta perin harvat uskoivat myönteiseen muutokseen. Miksi käsitykset tulevaisuudesta olivat näin kielteisiä? Johtuiko se median jatkuvasta kielteisten asioiden vyörytyksestä?
Tein onneksi jatkokysymyksen, jossa kysyttiin ”Mihin suuntaan oma elämäsi näyttää kehittyvän?” Yllätyin, koska vastaukset olivat täysin päinvastaisia edelliseen verraten. Ne olivat kuin pelikuva tuosta synkästä tulevaisuuskuvasta, sillä suuri enemmistö oli sitä mieltä, että oma elämä menee parempaan suuntaan. Tämä tulos vaikutti paradoksaaliselta: kuinka huonoon suuntaan menevässä maailmassa oma elämä kulkee hyvään suuntaan? Elävätkö ihmiset ikään kuin kahdessa todellisuudessa siten, että heillä on toiveikas lähimaailma ja toivoton kaukomaailma?
Tämä ja monet muutkin tutkimukset ovat osoittaneet, että pessimistisistä puheistaan huolimatta, ihmiset ovat järkyttävän toiveikkaita. Kannattaisi siis puhua toivon evoluutiosta, sillä ilman toiveikkuuttaan ihmiskunta ei olisi selviytynyt niistä vaikeista ja haastavista olosuhteista, joissa se on elänyt tuhansien vuosien ajan. Tästä huolimatta pessimistejä on riittänyt. Niistä seuraavassa muutama esimerkki:
Kirjassaan Ahdistava kulttuurimme (Das Unbehagen in der Kultur, 1927) Sigmund Freud kuvasi vallitsevaa kulttuuria hyvin pessimistisesti. Unbehagen tarkoittaa pahanolontunnetta, inhoa ja vastenmielisyyttä. Freudin aikaan elämässä oli paljon vastenmielisiä piirteitä, sillä kulttuuri rajoitti ihmisen vapautta ja luonnollisia tarpeita ja pakotti hänet mukautumaan. Etenkin seksuaalisuuteen kohdistuvat rajoitukset heikensivät onnellisuutta. Freud kuitenkin myönsi, että hinta vapauden rajoittamisesta täytyi maksaa, jotta ihmiset tulisivat toimeen keskenään.
Varhaisten evoluutiobiologien ja -psykologien lähtökohta oli sama kuin Freudilla ja monilla hänen edeltäjillään. Nykyajan ympäristö ja se ympäristö, jossa ihminen sai alkunsa, eivät sovi yhteen. Masennus, ahdistus, itsemurhat ja syömishäiriöt ovat jatkuvasti lisääntyneet. Psykologi John Schumakerin ongelmien luettelo sisälsi yli 20 kielteistä trendiä, joista hän korosti erityisesti ahneuden, älyllisen tyhjyyden ja narsismin lisääntymistä. Schumaker perusteli kuvauksiaan evoluutiopsykologisilla ja antropologisilla tutkimuksilla.
Pyrkimys löytää ihmisen alkuperäinen olemus nykyisin elävistä primitiivisistä heimoista on tuottanut pettymyksen, sillä paratiiseja ei ole löytynyt. Jean Jacques Rousseaun jaloa villiä ei ole löytynyt. Heimoyhteisöissä elämä oli usein raakaa ja kovaa ja ihmiset kuolivat nykyajan mittapuun mukaan kovin nuorina.
Tuskin kukaan haluaa palata tuollaiseen elämään. Olemme onnistuneet voittamaan noiden varhaisten kulttuurien suurimmat ongelmat, jotka liittyivät turvallisuuteen, ravintoon, terveyteen ja jatkuvaan taisteluun olemassaolosta. Onko siis kaikki hyvin? Ilmeisesti ei, sillä emme ole varautuneet siihen, että on syntynyt uusia ongelmia, jotka vain harvoin ovat hengenvaarallisia, mutta silti kiusallisia.
Noilla varhaisilla heimoyhteisöillä oli kuitenkin ominaisuuksia, jotka helpottivat yhteiselämää. Niitä olivat etenkin kyky yhteistoimintaan, kiintymys, luottamus ja kiitollisuus. Hyvien ominaisuuksien lisäksi ihmisten luomissa yhteisöissä on aina myös hyväksikäyttöä, kateellisuutta, vihamielisyyttä ja luottamuksen puutetta. Ympäristö ja geenit tuottavat yhdessä sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Kulttuuri voi suosia julmuutta ja aggressiivisuutta, mutta myös hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta.
Traditionaalisissa heimoyhteisöissä on vain vähän meille tyypillistä masennusta ja ahdistusta. Niissä tunnetaan melankolia ja mania, mutta ne eivät kroonistu kuten länsimaissa. Ovatko juuri ahdistus ja masennus se sivilisaation hinta, josta Freud kirjoitti? Graham Davey vastaa tähän kysymykseen myöntävästi kirjassaan The Anxiety Epidemic. Davey ja monet muut tutkijat ja terapeutit ovat huolissaan ihmisten yksinäisyyden ja elämän monimutkaisuuden kielteisistä seurauksista. Varhaisissa heimoyhteisöissä elettiin yhdessä, koska se oli selviytymisen ehto. Lasten hoito oli kulttuurin yhteinen asia. Se ei samalla tavalla kuormittanut vanhempia kuin nykyisin.
Yksilöityminen ja privatisoituminen ovat radikaalisti muuttaneet länsimaista kulttuuria. Pienissä yhteisöissä ei ole salaisuuksia eikä yksityisyyttä. Nyt rakennamme kulttuuria, joka vahvistaa ihmisten erillisyyttä. Rakennamme suuria taloja, jossa jokaisella on omat tiukasti varjellut lokeronsa. Myös nykyajan perheissä yksilöllisyys ja yksityisyys korostuvat, koska jokaisella on oma huone, omat harrastukset ja makutottumukset. Toisaalta haluamme tätä mutta toisaalta kärsimme siitä ja etsimme uusia yhteisöllisyyden muotoja. Tämä on kuitenkin Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan.
Toisaalta kaipaamme ”vanhoja hyviä aikoja ja arvoja”, toisaalta tartumme innolla uusiin teknologioihin, jotka ohjaavat meitä aivan uudenlaisiin aikoihin ja arvoihin. Kulttuurille on ominaista jatkuva muutos ja usko aineelliseen kasvuun ja kehitykseen. Emme suinkaan joka päivä kiitä siitä, että meillä on ruokaa ja turvaa enemmän kuin koskaan ennen, vaan vertaamme itseämme niihin, joilla on vielä enemmän kuin meillä. Vertailu naapureihin ei enää niinkään ahdista, sillä haemme vertailun kohteet kaukaa median välityksellä.
Tavallisen, järkevän ihmisen odotukset ovat kohtuullisia. Hän tiedostaa, että nykyajan elämä tarjoaa paljon hyvää, mutta voisiko tuota hyvää kuitenkin olla vähän enemmän? Ajattelemme, että oikeastaan kaikki on hyvin, mutta voisiko sittenkin … Emme niinkään kaipaa lisää materiaa kuin läheisiä ihmissuhteita, joiden vaaliminen on kulttuurin muutosten takia vaikeutunut. Vaikka uudet yhteydenpidon keinot voivat siinä olla avuksi, ne vievät paljon aikaa. Lisäksi ne johtavat vertailemaan niihin, joilla kaikki on paremmin kuin itsellä.
Nykyajan kulttuuri korostaa yksilön omaa vastuuta. Tämä on uutta, sillä ennen pahimmat vastustajat olivat yhteisön ulkopuolella. Vastustajat olivat tauteja, katoja, valloittajia, veronkantajia, aatelisia, petoja ja muukalaisia. Nyt uhat ovat epämääräisempiä ja kaukaisempia. Ilmastonmuutos, saasteet, sodan uhka, terrorismi, ydinvoima, pandemiat, väestön kasvu ja monikansalliset yritykset. Miten niistä tavallinen ihminen voi saada otetta? Lähelle tulevat uhat ovat onneksi painavampia kuin kaukaiset uhat, kuten edellä kuvaamani tutkimus osoitti.
Kulttuurimme vaatii meitä menemään itseemme, koska sieltä löytyy suurin syntipukki. Erityisesti virheelliset ja tuhoisat ajatusmallit vaativat muutosta. Tarjolla on runsaasti oikean ajattelun ohjeita, joiden historia ulottuu jo 1800-luvun puolelle, mutta positiivisen psykologian ansiosta ne ovat levinneet kaikkialle. Kaikki lähtee liikkeelle myönteisestä ajattelusta, koska ilman sitä emme ole ystävällisiä, avuliaita ja kiitollisia. Onnen ovi aukeaa sisältä ulospäin. Jo Kierkegaard oli tätä mieltä, mutta se ei Euroopassa aluksi saanut paljon vastakaikua. Hän kehotti myös rakastamaan itseään ja tulemaan siksi, mikä todella on. Nämä ovat nyt hyvin suosittuja kehotuksia positiivisen psykologian piirissä.
Entä jos toiveikkuudessa ja uskossa elämän hallintaan on kyse illuusiosta? Arkihavaintojen ja tutkimusten mukaan suomalaiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta, syömishäiriöistä, ihmissuhdeongelmista, alkoholismista, unettomuudesta, stressistä, häpeästä ja monista muista vakavista asioista. Kuitenkin suomalaiset ovat kansainvälisten kyselyjen mukaan onnellisia. Miten se on mahdollista? Näitä kahta kuvausta suomalaisten tilanteesta on vaikea sovittaa yhteen.
Onko siis kyse toivon illuusiosta epätoivon evoluution keskellä? Tutkimusten mukaan onnellisuuden vajauksesta kärsii vain alle 10 prosenttia, joten onnellisuuden ohjelmia ja kursseja kaipaa vain pieni vähemmistö. Ohjeiden runsaasta tarjonnasta kuitenkin syntyy kuva, että tarve on suuri. Onko niistä hyötyä? Kannattaako onnellisuuskursseille osallistua?
Samoin kuin psykoterapia onnellisuuden opastus jakaantuu kahteen pääryhmään, ortodoksiaan ja ortopraksiaan. Edelliseen perustuvat ohjeet ja terapiat opettavat ”puhdasta tai oikeaa” ajattelua, joka onnellisuuden yhteydessä tarkoittaa optimismia, positiivisuutta ja uskoa elämän hallintaan. Ortopraksia puolestaan tähtää oikeisiin ja toimiviin tekoihin, jotka perustuvat pääasiassa hyveisiin. On opittava ystävällisyyttä, kiitollisuutta, anteeksiantoa ja niin edelleen. Sekä onnellisuutta kuvaavat kirjat että niitä opettavat kurssit sisältävät näitä molempia.
Aivan samoin kuin psykoterapiaa myös onnellisuuskursseja tutkitaan kokeellisten asetelmien avulla. On oltava koe- ja kontrolliryhmät ja riittävän tarkkoja mittareita tuloksellisuuden arvioimista varten. Onnellisuutta arvioivat kursseille osallistujat, sillä kuka muukaan voisi arvioida näin subjektiivista asiaa. Kysymykset ovat yleensä hyvin suoria tähän tapaan: Miten arvioit omaa elämääsi viime aikoina (ajanjakso voi vaihdella)? Oletko ollut erittäin onnellinen, onnellinen, melko onnellinen, sekä onnellinen että onneton, melko onneton, onneton, erittäin onneton. Onnellisuuden mittari voi myös sisältää monia onnellisuuteen liittyviä kysymyksiä; niitä voi olla vaikka 50, jolloin niistä lasketaan summapistemäärä.
Onko puhe mittareista harhaanjohtavaa, kun kyse on näin subjektiivisesta asiasta? Onnellisuuden mittaaminen on yhtä luotettavaa kuin vaikka masennuksen tai asenteiden tutkimus. Tarkkuus on tietenkin aika kaukana elottomien asioiden mittaamisesta, mutta riittävän tarkkaa, jotta tarpeeksi suurista otoksista voidaan saada vertailukelpoisia tuloksia.
Tuoreen tieteellisen katsauksen mukaan onnellisuutta edistävistä ohjelmista saatu hyöty on keskimäärin noin viisi prosenttia tutkimuksessa käytetyn skaalan asteikolla. Oman onnellisuusmittarini skaala on 0 – 100. Siinä 100 tarkoittaa ”erittäin onnellista” ja 0 ”erittäin onnetonta”. Esimerkiksi henkilö, jonka onnellisuuden arvio oli ennen ohjelmaa, 65 voisi päästä 70:een. Meta-analyyseissä todetut keskiarvojen muutokset ovat tätä pienempiä. Muutos on noin 2 – 3 asteikkopistettä 0 – 100 -asteikolla. Joillakin hyvinvoinnin osa-alueilla muutos voi olla tätä suurempi. Saadut myönteiset tulokset yleensä heikkenevät ajan myötä. Tulokset ovat parhaita niillä, joiden lähtötaso on matala ja jotka omaehtoisesti hakeutuvat kursseille ja odottavat saavansa tuloksia.
Ovatko nuo edellä kuvatut muutokset riittävän suuria, jotta yksilöllisiin ohjelmiin kannattaisi panostaa? Onnellisuuden vajauksesta kärsivät voivat niistä hyötyä, mutta koko kansakuntaa ajatellen hyöty on vähäinen. Koko kansan kouluttaminen nostaisi suomalaisten onnellisuuden 70:stä, joka on suomalaisten keskiarvo, 72:een tai 73:een. Koska suomalaiset ovat jo vahvasti asteikon myönteisellä puolella, keskimääräinen muutos todennäköisesti olisi tuota pienempi.
Tuskinpa suomalaisia saataisiin vapaaehtoisesti osallistumaan onnellisuuskursseille. Kaikki, mikä koetaan ulkoapäin määrättynä, herättää vastustusta. Kansakunnan onnellisuuden kohentamisessa kannattaa keskittyä kahteen asiaan: työttömyyden vähentämiseen ja psyykkisten ongelmien hoitamiseen. Tämäkään tie ei ole helppo, sillä kummassakin tavoitteessa on omat vaikeutensa, sillä siihen vaaditaan poliittisia päätöksiä.
Epätoivon evoluution mukaan tarkoituksettomuus, ahdistus, masennus ja yksinäisyys ja monet muut ongelmat ovat pahentuneet. Jos näin todella on tapahtunut, sen pitäisi näkyä myös koetussa hyvinvoinnissa ja onnellisuudessa. Mitään merkkejä siitä ei ole, sillä onnellisuustutkimusten tulokset ovat jo useiden vuosien ajan olleet myönteisiä. Valtaosa suomalaisista ja monien muidenkin maiden kansalaista ilmoittautuu onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Ihmisen toivo ei helposti murru. Sen murtuminen vaatii erittäin ankaria olosuhteita. Sellaista ei ainakaan länsimaissa ole näköiirissä.
Palaan vielä tuohon kielteisten ja myönteisten kokemusten ristiriitaan. Miten tämä ristiriita voidaan selittää? Tekee mieli vastata: ei mitenkään, mutta yritän etsiä vastauksia. Kuvaukset kielteisten kokemusten yleisyydestä voivat olla liian synkkiä. Niitä on voitu liioitella lukijoiden kiinnostuksen herättämiseksi. Kaikki ongelmat eivät suinkaan nujerra, vaan esimerkiksi ahdistus voi rajoittua melko kapealle alueelle, jolloin toimintakyky säilyy tyydyttävänä. Myös lievän masennuksen kanssa moni tulee toimeen. Ihmisen hyvä sopeutumiskyky auttaa monissa ongelmissa.
Toiseksi onnellisuudesta saatuja tuloksia on syytä arvioida kriittisesti. Mitä yksioikoisemmin onnellisuutta kysytään, sitä myönteisempiä vastauksia saadaan. Jos vaihtoehtoja kysymykseen ”oletko onnellinen?” on vain kaksi, kyllä ja ei, saadaan yli 90 prosenttia onnellisia ihmisiä. Kun välimuotoja ei ole, valinta kallistuu onnellisuuteen. Jos vaihtoehtoja on paljon, esimerkiksi nollasta sataan, onnellisia (yli 50 pistettä) on noin 80 prosenttia ja heistäkin moni on lähellä asteikon neutraalia keskikohtaa. Aidosti onnellisiksi voimme kuvata niitä, jotka valitsevat vähintään asteikkoarvon 70. Heitä on tutkimusteni mukaan noin 70 prosenttia.
Kolmanneksi on kysyttävä: ovatko tällaiset kyselyt luotettavia? Vastaavatko ihmiset rehellisesti? Vastaajilla voi olla mielessään valmis kuva siitä, kuinka tällaisiin kysymyksiin tulee vastata. Se voi olla jotakin samaa kuin kysyttäisiin ”mitä sinulle kuuluu?” Sean Wojcik ja Peter Ditto havaitsivat tutkimuksissaan, että monilla ihmisillä on taipumusta kohottaa itsearvostustaan vastaamalla onnellisuutta koskeviin kysymyksiin myönteisesti. Kysymys onnellisuudesta johtaa haluun näyttää, että myös tämä asia on kunnossa. On vaikea arvioida, miten paljon tämä parantaa onnellisuuden arvioita, sillä tämä pyrkimys tuskin on kaikilla ihmisillä yhtä vahvaa.
Nämä pohdinnat eivät vielä ratkaise ongelmien ja onnellisuuden yhteensovitusta, mutta lievittävät niiden välistä ristiriitaa. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisten elämässä onnellisuus ja koetut ongelmat ovat ainakin osaksi eri alueita, joten niillä toimitaan eri sääntöjen mukaan. Jokaisen on mahdollista löytää omasta elämästään asioita, joiden mukaan elämä on ahdistavaa, monimutkaista, uuvuttavaa ja rasittavaa, mutta myös asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä, iloa, mukavia yllätyksiä, mielekkyyttä ja kiitollisuutta. Katseet voidaan kohdistaa kumpaan suuntaan vain. Joillakin katse suuntautuu pääasiassa kielteisiin asioihin, toisilla myönteisiin. Onneksi jälkimmäisiä on enemmän. Emme ole vajonneet epätoivoon monista synkistä kuvauksista huolimatta. Evoluutio on päinvastoin tuottanut ihmiskunnan, jolle on ominaista toivo.
Lähteet
Bergsma, Ad, Buijt, Ivonne & Veenhoven, Ruut (2020). Will happiness-trainings make us happier? A research synthesis using an online findings-archive. Frontiers in Psychology, 11:1953.
Davey, Graham (2018). The anxiety epidemic. The causes of our modern-day anxieties. Lontoo: Robinson.
Ojanen, Markku (2018). Onnellisuuden oivaltaja. Mitä tiede kertoo onnesta? Jyväskylä: PS-kustannus.
Ojanen, Markku (2019). Kysymyksiä onnellisuudesta. Helsinki: Basam books.
Schumaker, John F. (2007). In search of happiness. Understanding an endangered state of mind. Westport: Praeger.
Wojcik, Sean P. & Ditto, Peter H. (2014). Motivated happiness: Self-enhancement inflates self-reported subjective well-being. Social Psychological and Personality Science, 5, 825-834.
Wright, Robert (1995). The evolution of despair. Time, August 28, 32-38.